Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967)

André Hunebellen Fantomas-trilogian kolmas osa oli Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967). Tuntuu, että elokuva elokuvalta komisario Juvea näyttelevä Louis de Funès sai painavamman roolin, ja tämä näkyi jo elokuvan julisteessa, jossa Juve haahuilee eksyneenä. Fantomas uhkaa maailmaa sijoittuu Skotlantiin, jonne komisario on kutsuttu yhdessä toimittaja Fandorin (Jean Marais) kanssa. Tällä kertaa Fantomasin pirullinen juoni suuntautuu suoraan ja avoimesti yläluokkaa kohtaan: Fantomas vaatii erityisverkon rikkailta, muutoin kohtalo on karu. Kerrotaan, että Hunebellen Fantomas-elokuvat olivat erityisen suosittuja Neuvostoliitossa, ja tätä katsoessa tieto ei kyllä ihmetytä. Fantomas-sarjan voi katsoa kapitalismin karnevalistisena kritiikkinä.

Skotlantiin ranskalaiset on kutsunut Lord McRashley (Jean-Roger Caussimon), joka isännöi loisteliasta linnaa. Hän on tehnyt linnastaan tukikohdan rikkaiden taistelussa Fantomasia vastaan. Tässä tohinassa ranskalaiset poliisit ovat täydellisiä statisteja. Hunebelle ohjasi 1960-luvulla paljon suosittuja toimintaelokuvia, mutta tällä kertaa langanpätkät sekoavat pahasti. Paljon elokuvan kestosta kuluu Juven yötoimien ympärillä: vähän väliä huoneessa joko kummittelee tai siellä on ruumiita, kunnes kaikki osoittautuu illuusioksi.

Punaparta 13–15

Loma-aikojen projektini lukea Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge) kronologisessa järjestyksessä jatkuu osilla 13–15, mutta nyt näyttää, että Hubinonin viimeiset albumit 16–18 saavat jäädä tuonnemmaksi. Osat 13–15 on julkaistu integraalin viidennessä volyymissä. Näistä kaksi ensimmäistä voi lukea myös suomeksi, sillä ne ilmestyivät 1970-luvulla Zoom-albumisarjassa. Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) seuraa Ericin vaiheita, ja mukana ovat myös Baba ja Kolmijalka (tai Kolmikoipi, kuten tässä suomennoksessa). Jos edellisissä tarinoissa Charlier ja Hubinon olivat viitanneet ”terrorismin vastaiseen sotaan”, nyt merirosvojen vastainen liittoutuma on murtunut ja Ranska, Englanti ja Hollanti ovat sodassa keskenään. Charlier selittää lukijalle eron merirosvojen ja kaapparien välillä, eikä aikaakaan, kun Ericille tarjotaan mahdollisuutta osallistua sotaan kapparina ja siten myös asettumista Ranskan kuninkaan palvelukseen. Tehtävänä on murtautua englantilaisten saartamaan Fort-de-Franceen, Martiniquen pääkaupunkiin. Tarina liikkuu pitkälti merellä ja omistautuu Ericin johtamistaitojen kuvaukseen. Charlier’n tarinoissa laivalla on usein luopio, joka antaa salaa merkkejä viholliselle, ja niin on tälläkin kertaa.

Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972) jatkaa edellisen kertomuksen vanavedessä. Eric on tuonut Fort-de-Franceen sekä elintarvikkeita että ruutia, mutta ennen pitkää piiritystilanne eskaloituu uudelleen. Avun saaminen Ranskasta kestäisi kauan, mutta Eric ehdottaa radikaalia ajatusta: jospa hän pyytäisi isäänsä Punapartaa auttamaan ranskalaisia. Idea on tietysti pöyristyttävä, mutta vielä röyhkeämmältä se tuntuu Punaparrasta, joka ei tunne minkäänlaista lojaalisuutta entistä isänmaataan ja kuningastaan kohtaan. Mutta lopulta Eric onnistuu, pienen kiristyksen turvin, saamaan Punaparran englantilaisia vastaan. Hämmästyttävä käänne. Käsikirjoitus ei silti ole Charlier’n parhaita: taas kerran laivalla on luopio, jonka petollisuus johtaa Kolmijalan lähelle mestausta, mutta lopuksi kaikki ihmeen kaupalla järjestyy. Integraaliin verrattuna 70-luvun Zoom-albumeissa on todella räikeät värit, sen sijaan Jorma Kaparin ja Jyrki Jahnukaisen suomennokset toimivat erinomaisesti.

Jos Kaappaus merellä näytti ranskalaisen kansallistunteen kohokohdalta, jossa merirosvot ja kuninkaan joukot puhaltavat yhteen hiileen, seuraava tarina Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) palauttaa sarjan uudelleen lähtökohtiinsa. Punaparta näyttää ajautuneen jälleen himonsa valtaan, sillä hänen tunnusmerkkinsä löytyy useammastakin merellä ajelehtivasta hylystä: olisiko Punaparta ryöstelemässä ranskalaisia kauppalaivoja? Epäily on kylvetty, mutta Eric ei tätä voi uskoa: joku tekeytyy Punaparraksi ja tietoisesti iskee kiilaa esivallan ja piraattien välille. Charlier’n käsikirjoitus kulkee nyt paremmin, mutta jostakin syystä Hubinon ei ole kyennyt piirtämään kuin puolet tarinasta. Albumiversio ilmestyi vuonna 1972, mutta alun perin jakso nähtiin Pilote-lehdessä vuosina 1966 ja 1967. Nähtävästi joidenkin viikkojen osuudet päätyivät toisille piirtäjille, sillä albumin sivut 11–19 ovat Eddy Paapen ja sivut 20–26 Jijén piirtämiä. Joseph ”Jijé” Gillain (1914–1980) piirsi sarjaa myöhemminkin, Hubinonin jälkeen, mutta tyylillinen ero on niin suuri, että Le Pirate sans visage kärsii tästä pahoin.

Lännen mies (The Westerner, 1940)

William Wylerin ohjaama ja Samuel Goldwynin tuottama Lännen mies (The Westerner, 1940) on klassinen western, sillä sen ytimessä on taistelu karjankasvattajien ja maanviljelijöiden välillä. Klassisten lännenelokuvien tapaan sankari, Cole Harden (Gary Cooper), on ulkopuolinen, joka elokuvan alussa ratsastaa pieneen teksasilaiseen Vinegaroonin kaupunkiin ja joka lopussa integroituu yhteisöön. Aloituskohtauksessa Harden otetaan kiinni ja viedään paikalliseen saluunaan, jossa legendaarinen ”tuomari” Roy Bean (Walter Brennan) jakaa oikeutta mielinmäärin. Hardenia syytetään hevosen varkaudesta, josta tuomiona on kuolema. Ensimmäinen henkien taisto Hardenin ja Roy Beanin välillä toimii erinomaisesti, ja Wyler on saanut paljon irti katseiden vaihdosta, vihjeistä, pienistä yksityiskohdista. Samalla kohtaus alkaa avata Roy Beanin hahmoa inhimillisemmäksi. Rooli on kuin tehty Walter Brennanille, varsinkin kun elokuva yhdistää koomisia aineksia muutoin melko totiseen ja ennustettavaan tarinaan.

Hardenin ja Roy Beanin kohtaamisen avain on näyttelijä Lily Langtry, jota Bean ihailee yli kaiken. Harden oivaltaa Beanin herkän kohdan ja onnistuu välttämään hirttokuoleman. Lopuksi kohtalotoverit juovat itsensä tainnuksiin ja heräävät seuraavana aamuna vieretysten. Ennen pitkää Harden ja Bean ovat eri puolilla kiistaa: Harden yrittää neuvotella sovintoa maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välillä, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Lopulta Bean paljastuu maanviljelijöihin kohdistuvan iskun arkkitehdiksi, eikä paluuta ole. Silti Beanin hahmo edustaa vanhan Villin Lännen mentaliteettia, jota sekä Harden että epäilemättä elokuvantekijätkin ymmärtävät, vaikkeivät sitä hyväksyisikään. Loppukohtauksessa Harden tekee palveluksen Beanille ja antaa tälle ennen kuolemaansa mahdollisuuden tavata palvomansa Lily Langtry. Elokuvan loppukohtaus alkaa Teksasin kartalla, josta hypätään kaksi vuotta ajassa eteenpäin kertomaan, että Harden on avioitunut maanviljelijän tyttären Janen (Doris Davenport) kanssa. Mieleen tulee Will Wrightin tutkimus Sixguns and Society: tämä lopetus on juuri sellainen, joka Wright paikansi klassiseen westerniin.

Punaparta 10–12

Aloitin viime kesänä Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassisen sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemisen. Sarja alkoi Pilote-lehdessä vuonna 1959, ja Charlier käsikirjoitti sitä kuolemaansa, vuoteen 1989, asti. Hubinonin jälkeen (1974) mukaan tulivat muut piirtäjät. Viime tammikuussa pääsin osiin 7–9, jotka ovat ilmestyneet integraalina, sen kolmantena niteenä. Nyt on vuorossa neljäs integraali, eli albumit 10–12.  Yhdeksäs jakso oli Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968). Neljäs kirja alkaa tarinalla La Fin du Faucon Noir (1969), jonka voisi suomentaa Mustan haukan loppu, ja päähenkilöinä ovat Punaparta ja hänen ottopoikansa Eric. Jo useammassa aiemmassakin tarinassa jännite rosvoilevan isän ja kunniallista elämää kaipaavan pojan välillä on ollut keskeinen juonne. Niin on nytkin, sillä Punapartaa harhautetaan ja hän joutuu vangiksi Cartagenaan. Eric pelastaa isänsä munkinkaapuun kätkeytyneenä. Viimeisissä ruuduissa Eric lähtee omille teilleen ja lupaa palata vain, jos isä päättää muuttaa elämänsä. ”Sovittu”, vastaa Punaparta viimeisessä kuvassa.

Seuraavat osat osoittavat, ettei muutosta ole luvassa. Mort ou vif (”Elävänä tai kuolleena”, 1970) on kaksiosaisen seikkailun alku. Eric törmää matkallaan Espanjaan juopahtaneeseen brittilaivan kapteeniin, ja vähitellen hänelle valkenee, että espanjalaiset, ranskalaiset ja britit ovat yhdistäneet voimansa taistelussa merirosvoja vastaan. Tätä tarinaa lukiessa tulee mieleen, miten vahvasti kansainvälinen terrorismi nousi julkisuuteen 1960-luvun lopulla. Ehkä Charlier ja Hubinon eivät aivan tätä tarkoittaneet, mutta Mort ou vif -tarinan voi tulkita terrorismin vastaisen hyökkäyksen kuvaukseksi. Sehän tietysti epäonnistuu, sillä tekijöiden, ja lukijoiden, sympatiat ovat merirosvojen puolella. Ericillä on jopa idealistinen ajatus siitä, että merirosvot voisivat liittoutua tässä taistelussa, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. 

Kun terrorismin vastainen liittoutuma on nujerrettu, merirosvot alkavat kahinoida keskenään tarinassa Le Trésor de Barbe-Rouge (”Punaparran aarre”, 1971). Musta merirosvo, saksannoksessa der schwarze Korsar, himoaa Punaparran salaista aarretta. Hän onnistuu sieppaamaan Punaparran ja viemään mukanaan Floridan suoalueelle, tietämättä, että seminoleintiaanit ovat tämän vanhoja ystäviä. Lopulta Musta merirosvo päättää päivänsä aarniometsässä ja katoaa rämeikön ahnaaseen nieluun. Le Trésor de Barbe-Rouge päättyy jälleen isän ja pojan väliseen dialogiin, jolle Charlier ja Hubinon uhraavat vain yhden ruudun. Eric palaa uudelleen kysymykseen rikollisen uran päättämisestä, ja Punapartaa vastaa, että on liian myöhäistä. Kertomus päättyy sovintoon: yhteisymmäryksessä molemmat päättävät lähteä omille teilleen. Kolmijalka tosin arvelee reittien ennen pitkää jälleen risteytyvän...

Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954)

Tuli pakottava tarve katsoa Vittorio de Sican elokuva Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954), ja onneksi olin tallentanut sen VHS-kasetille vuonna 1996. Jos olen oikein ymmärtänyt, elokuva on nähty televisiossa vain tämän yhden kerran. Yllättävän hyvässä kunnossa Philipsin nauha oli säilynyt. De Sican uralla Napolin kultaa valmistui elokuvien Umberto D. – elämän vanki (Umberto D., 1952) ja Kohtalokas laituri (Stazione termini, 1953) jälkeen. Siinä on neorealistista karheutta, mutta toisaalta elokuva on erinomaista teatteria, komediaa ja trgediaa yhtä aikaa. Episodielokuvat ovat usein herättäneet kriitikoissa närkästystä, mutta Napolin kultaa osoittaa, miten hedelmällistä erilaisten tarinoiden yhdistäminen voi olla, varsinkin kun ohjaaja on kaikissa episodeissa sama ja tyyli säilyy koko teoksen ajan yhtenäisenä. Miten Napolin kaltaista kaupunkia voisikaan kuvata paremmin kuin nimenomaan yhdistämällä pieniä ja suuria tarinalinjoja?

Napolin kultaa koostuu kuudesta kertomuksesta, jotka ovat pituudeltaan erilaisia. Voimaannuttavassa avausepisodissa perheenisä (Totò) kerää vihdoin voimansa ja häätää asunnostaan siellä vuosikausia loisineen gangsterin. Toinen episodi ”Pizze e credito” on varmaankin elokuvahistorian loistavin pizzatarina: Sophia Loren esittää pizzantekijä Sofiaa, joka työskentelee miehensä kanssa katukeittiössä. Eräänä päivänä sormus on kadonnut Sofian sormesta, ja hätäpäissään hän selittää sen joutuneen pizzan mukana jollekin asiakkaalle. Aivan loistava on jakso, jossa pizzantekijät koettavat urkkia, olisiko sormus juuri vaimonsa menettäneellä ja pohjatonta surua kokevalla Don Peppinolla (Paolo Stoppa). Lyhyin episodi on kolmas, joka seuraa kuolleen lapsen hautajaissaattuetta Napolin kaduilla. Se on melkein sanaton pikapiirros kuoleman läsnäolosta ja äidin surusta. Neljäs kertomus marssittaa esiin itsensä Vittorio de Sican, joka esittää pelihimosta kärsivää kreivi Prosperoa. Niin kova on himo, että Prospero pelaa päivisin pikkupojan kanssa casinoa. Napolin kullan huipennus on viides kertomus ”Teresa”, joka seuraa järjestettyä avioliittoa: Teresa (Silvana Mangano) on menossa naimisiin Don Nicolan (Erno Crisa) kanssa, mutta tuoreelle aviomiehelle kaikki onkin vain lavastusta, sillä hän rakastaa itsemurhan tehnyttä Luciaa ja on luvannut omistautua kuolleen muistolle. Vaikka Napolin kultaa sisältää paljon traagista, se päättyy ilkikurisesti. Päätösepisodissa veijarimainen professori (Eduardo de Filippo) kertoo viisauksia napolilaisille: televisioesityksen suomentajalla on epäilemättä ollut työtä, kun professorin kehittämille provokatorisille eleille on syntynyt suomenkielinet vastineet, kuten ”pärähdys”, jolla kaupunkilaiset osoittavat mieltään.

Dick Tracy (1945)

Chester Gouldin (1900–1985) sarjakuvahahmo Dick Tracy ilmestyi sanomalehtien palstoille ensi kertaa lokakuussa 1931, ja elokuvaksi kovaotteinen poliisi muuttui jo 1930-luvun lopulla Ralph Byrdin esittämänä, kun Republic tuotti sarjaelokuvan Dick Tracy (1937). Toisen maailmansodan jälkeen Tracyn seikkailut elvytettiin uudelleen, tällä kertaa RKO:n tuottamana ja Morgan Conwayn tulkitsemana. Itsenäisten näytelmäelokuvien ensimmäinen episodi Dick Tracy tuli ensi-iltaan vuonna 1945. Ytimekkäässä, runsaan tunnin mittaisessa tarinassa Tracy jäljittää kiristäjää ja murhaajaa, joka tuntuu jahtaavan niin köyhiä kuin rikkaitakin, kiristyssummat vain vaihtuvat kohteen mukaan.

Dick Tracyn vastapeluri on Splitface (Mike Mazurki), jonka kasvoihin veitsi on joskus jättänyt näkyvän arven. William A. Berken ohjaus on pakoitellen kömpelöä, mutta toiminnallisissa jaksoissa kerronta on ytimekkään taloudellista. Väkivaltaiset kohtaukset tulevat melkein yllättäen, kiihkeinä ja nopeina sykäyksinä. Sen verran väkivaltaista kerronta on, ettei tällä elokuvalla ollut mitään asiaa Suomen markkinoille 1940-luvun lopulla. Kovaotteinen Dick Tracyn hahmo ei muuten ole lainkaan niin mielenkiintoinen kuin maaninen Splitface. Itävalta-Unkarissa, nykyisen Ukrainan alueella, vuonna 1907 syntynyt Mazurki on elokuvan ehdoton suola.

Fantomas nauraa kuolemalle (Fantômas se déchaîne, 1965)

André Hunebellen Fantomas-sarjan toinen osa, Fantomas nauraa kuolemalle (Fantômas se déchaîne, 1965), tunnetaan Suomessa myös nimillä Fantomas iskee jälleen ja Fantomasin paluu. Ensimmäinen osa oli loppunut takaa-ajoon kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä, mutta Fantomas pakeni lopulta sukellusveneellä merten syvyyksiin. Toinen osa alkaa komisario Juven juhlinnalla: hänelle myönnetään kunnialegioonan mitali. Tämän ylevöittämisen jälkeen komisariota alennetaan niin perusteellisesti kuin vain mahdollista. Fantomas sitoo Juven tuoliin kesken suoran televisiolähetyksen, ja koko Ranskan kansakunta nauraa virkavallan kyvyttömyydelle. Fantomas nauraa kuolemalle on näennäisen viaton viihde-elokuva, mutta lopulta se kertoo, ettei poliisista ole yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjäksi. Juven lähin alainenkin on kuin Pyhä Yksinkertaisuus.

Fantomas iskee jälleen herätti huomiota paitsi loppukohtauksen lentävällä Citroenillaan myös laskuvarjomiehen vapaan pudotuksen kuvauksella, joka lopputekstien mukaan oli ensimmäinen kerta näytelmäelokuvassa. En osaa arvioida, pitääkö tämä paikkaansa. Vaikka elokuva loppuu yhtä pitkälliseen takaa-ajojaksoon kuin edellinenkin elokuva, Fantomas iskee jälleen on huomattavasti ensimmäistä osaa komediallisempi ja keskittyy vieläkin enemmän Louis de Funésin näyttelemän Juven ympärille. De Funès oli 1960- ja 1970-luvulla erittäin suosittu paitsi Länsi-Euroopassa myös useimmissa itäblokin maissa.