Taas tapaamme Suomisen perheen (1959)

Suomen Filmiteollisuus oli tuottanut vuosina 1941–1945 viisi Suomisen perheen vaiheita käsittelevää näytelmäelokuvaa, jotka olivat nimimerkki Tuttu Pariston, eli Seere Salmisen ja Elsa Soinin, käsikirjoittamia. Pohjana oli vuonna 1938 aloittanut radiosarja, jota oli kuultu myös SF:n elokuvasarjan päätyttyä. Kerrotaan, että tuottaja Toivo Särkkä sai vuonna 1958 vihiä siitä, että Yleisradio oli lopettamassa pitkäaikaisen kuunnelmasarjansa. Näin kävikin, ja Särkkä oivalsi tilaisuuden koittaneen vielä yhdelle Suomis-elokuvalle. Elsa Soini oli kuollut vuonna 1952, mutta Särkkä tilasi käsikirjoituksen Seere Salmiselta, ja niin tuotanto käynnistyi. Elokuva Taas tapaamme Suomisen perheen kuvattiin kesällä 1959: tapahtumapaikkana oli Suomisten kesäasunto, jonka läheisyydessä Olli oli nyt vt. nimismiehenä.

Taas tapaamme Suomisen perheen valmistui tilanteessa, jossa Toivo Särkkä ei voinut vielä aavistaa, että jonakin kauniina päivänä Suomis-elokuvia voitaisiin myydä dvd-bokseina ja katsoa peräjälkeen. Televisio oli vuonna 1959 toki jo rantautunut Suomeen, ja vanhoja Suomis-elokuviakin oli nähty kuvaruudussa vuonna 1958. Jäin miettimään, miten aikalaiset oikeastaan muistivat perheen vaiheet, erityisesti siksi, että viimeisessä elokuvaversiossa on niin paljon muuttunut aiempaan nähden. Ehkäpä Särkällä oli syytä olettaa, etteivät katsojat kaikkea muistaisikaan. Kuolema oli korjannut Yrjö Tuomisen tapaan Hugo Hytösen, ja nyt vaaria sai esittää Arvo Lehesmaa, jonka luomus on aika karikatyyrimäinen. Veteraaneista mukana on mummia esittänyt Eine Laine, joka tässä elokuvassa puhuu jostakin syystä suomenruotsalaisittain murtaen, mitä hän ei tehnyt 1940-luvun elokuvissa. Kaiken lisäksi viimeinen Suomis-elokuva ei oikein istu kronologialtaan aiempiin: elokuvasarjan alussa nähdyt kaksoset olisivat olleet vuonna 1959 jo 19-vuotiaita, mutta elokuvaan haluttiin lapsia, ja niin Mattia ja Marjaa nuorennettiin viisi vuotta. Samalla rooleihin otettiin uudet näyttelijät. Olli ja Pipsa, Lasse Pöysti ja Maire Suvanto, taas olivat ikääntyneet oikeassa tahdissa, niin kuin olettaa sopii.

Taas tapaamme Suomisen perheen on taattua Suomisen perhettä siinä mielessä, että pannu on kuumana elokuvan alusta loppuun, ja siitä pitää huolen kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski), perheen sielu, joka tarjoaa kahvit useamman kerran puolitoistatuntisen elokuvan aikana. Itse tarina kiertyy rikoksen ympärille, sillä Kesärannan uuden naapurin johtaja Lokan (Matti Aulos) poika Aarne (Matti Oravisto) poikkeaa kaidalta polulta saadakseen itselleen maa-alueen, jossa on uraania! Muutamia herkullisia roolisuorituksia elokuva sisältää. Mieleen jää erityisesti sairauksissaan piehtaroiva, kangasalalainen Iida (Aili Tikka) ja käräjäsalissa nuohoojaa syyttävä kutoja Nyyttinen (Rakel Laakso). Kuten niin monessa muussakin 1950-luvun elokuvassa, mukana on iskelmäkohtaus. Seija Lampilan taustayhtyeessä vilahtaa legendaarinen suomalainen basisti Mauno Maunola, joka tuli 1960-luvulla tutuksi Levyraadin vakiojäsenenä.

Suomisen Olli yllättää (1945)

Suomisen Olli yllättää (1945) on Suomisen perheen edesottamuksia käsittelevistä elokuvista vakavin ja kivuliain. Tämä oli varmaankin ensimmäisiä sodanjälkeisiä elokuvia, joissa käsiteltiin rintamalta palaavien miesten vaikeuksia sopeutua rauhan aikaan. Elokuvan alussa Olli (Lasse Pöysti) ja Eka (Kalevi Hartti) palaavat rintamalta: koulu on jäänyt kesken, ja kaverukset yrittävät päästä kiinni elämään. Aluksi tunnelma on kepeä, mutta vähitellen Ollin hermostuneisuus alkaa korostua. Alkoholia kuluu reippaasti, ja jakso, jossa kaverukset ovat rintamatoveri Paulin eli Pollen (Ekke Hämäläinen) kotipirskeissä, on estottomin juopottelukohtaus, mitä muistan 1940-luvun kotimaisessa elokuvassa nähneeni. Ennen pitkää nuoret ajautuvat tietämättään avustamaan keinottelijoita rikollisissa puuhissa. Olli on jo itsemurhan partaalla, kun tilanne muuttuu. Elokuvan hämmästyttävimpitä jaksoja on kohtaus, jossa isä Väinö (Yrjö Tuominen) osoittaa pommitusten tärvelemää taloa ja vertaa sitä ihmiseen: sota jättää vaurioita, mutta ne voidaan korjata.

Suomisen Olli yllättää -elokuva on yllätyksellinen paitsi Ollin alennustilan myös hänen nopean toipumisensa tähden. Jo alusta lähtien on selvää, että Ollilla on suora ja välitön suhde Ekan sisareen Lauraan (Sirkka Osmala), joka on kunnollisuuden perikuva. Laura ennakoi elokuvan positiivista lopetusta. Hyvin paljon elokuvan tapahtumista sijoittuu kouluun, jossa on toisaalta nuorten hätää ymmärtäviä opettajia, kuten historian lehtori (Jalmari Rinne) ja rehtori (Topo Leistelä), toisaalta myös heidän täydellisiä vastakohtiaan, kuten matematiikan opettaja Kaisla (Eino Kaipainen). Ankarasta aloituksesta huolimatta koululaitoksen kuva kääntyy lopussa kannustavaksi, ja ylioppilasjuhlissa rehtori korostaa erityisesti sitä, miten sodan käyneillä nuorilla on erityiset edellytykset toimia isänmaan hyväksi rauhan aikana.

Suomisen Olli yllättää oli Orvo Saarikiven neljäs Suomis-ohjaus. Se jäi hänen viimeisekseen, mutta pitkän tauon jälkeen Toivo Särkkä palautti perheen vielä hetkeksi valkokankaalle vuonna 1959 elokuvalla Taas tapaamme Suomisen perheen. Suomisten elokuvallinen tarina jäi kuuden elokuvan mittaiseksi, mutta samaan aikaan perheen vaiheet jatkuivat radiokuunnelmina. Suomisen perhettä tehtiin vuosina 1938–1958 yhteensä 400 jaksoa. Elokuvassa Suomisen Olli yllättää kannattaa kiinnittää huomiota Yrjö Tuomisen esittämään isään, sillä tässä hän oli parhaimmillaan. Tuominen kuoli vuotta myöhemmin, lokakuussa 1946, ja siunaustilaisuus radioitiin suorana. Seuraavana päivänä kuultiin Suomisen perheessä jakso ”Kun isä on poissa”. Väinö Suominen ja Yrjö Tuominen olivat molemmat menehtyneet. Jaksosta on kuunneltavissa näyte Ylen Elävässä arkistossa.

Suomisen Olli rakastuu (1944)

Orvo Saarikiven ohjaus Suomisen Olli rakastuu (1944) oli neljäs Suomisen perhe -elokuva. Kun Suomisen taiteilijat oli kuvattu kesällä 1943, Suomisen Olli rakastuu tehtiin seuraavana kesänä, jatkosodan vielä riehuessa. Edellisessä elokuvassa keskushenkilönä on Pipsa, mutta nyt pääroolissa on Olli. Elokuvien välillä on vierähtänyt vain vuosi, ja samalla kun katsojat saivat seurata Suomisen Ollin varttumista, he seurasivat myös näyttelijä Lasse Pöystin muutosta – vaikka roolit menivät usein sekaisin sekä yleisöltä että Pöystiltä itseltään. Silmiinpistävää on, miten paljon Pöysti on kasvanut vuodessa pituutta. Samalla tuntuu, että hän on muuttunut lapsitähdestä näyttelijäksi. Suomisen Olli rakastuu tuo Ollin rooliin ristiriitaisia tunteita, joita Lasse Pöysti pystyy erinomaisesti ilmentämään.

Suomisen Olli rakastuu kertoo nimensä mukaisesti Ollin tunnemyrskystä, kun koulun musiikinopettajaksi saapuu Tuulia Tähtinen (Ansa Ikonen). Uusi opettaja saa luokan heti valtaansa. Tämä harmittaa Ollia, joka sabotoi tunteja. Lopulta sopu syntyy, ja Ollista tulee luokan innokkain musiikin opiskelija. Elokuvassa on itse asiassa useiden rakkaussuhteiden vyyhti. Ollilla on ollut tyttöystävä Ritva (Regina Heinonen), jota hän laiminlyö. Tuulian kosija on lääkäri Antero Hirvi (Olavi Reimas). Samaan aikaan Ollin sisko Elina (Toini Vartiainen) avustaa Anteroa, ja kun Elinan aviomies Lasse (Esko Vettenranta) saapuu lomalle rintamalta, hän kokee mustasukkaisuuden kouhun. Elinan ja Lassen suhde kulkee elokuvassa taka-alalla, mutta se oli aikalaisille epäilemättä tärkeä, sillä sota erotti pariskuntia toisistaan.

Suomisen Olli rakastuu sivuaa musiikkikulttuuria siinä mielessä, että elokuva sisältää Tuulian ensikonsertin konservatoriossa. Kerrassaan mainio hahmo on kriitikko ”Fermaatti” (Veikko Linna), jonka Olli käy haastamassa kaksintaisteluun. Katsokaapa, miten SF on kuvannut sivistyneen musiikkiarvostelijan kotielämää! En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että tämä elokuva itse asiassa kuvaa korkean ja matalan kulttuurin välistä jännitettä. Tuulia kehottaa Ollia käymään konserteissa ja unohtamaan moraalisesti kyseenalaisen ajanvietemusiikin, jota nuoret kuuntelevat keskenään. Tuntuu, että tässä elokuvassa on jo siemen sille, mitä 1950-luvun SF-elokuvissa nähtiin.

Suomisen taiteilijat (1943)

Orvo Saarikiven ohjaama Suomisen taiteilijat (1943) oli kolmas elokuva Aino ja Väinö Suomisen helsinkiläisperheestä. Elokuvan rakenne on kaksijakoinen siinä mielessä, että ensimmäinen puolisko sijoittuu maalle, jonne Suomisen perhe on lähtenyt kesää viettämään, toinen puolisko kaupunkiin. Kahdella osalla on myös erilliset juonenkulkunsa, joita kylläkin sitoo yhteen Pipsan (Maire Suvanto) yltyvä teatteri-innostus. Mutta päällimmäisenä tunteena on elokuvan jakaantuneisuus. Toisaalta voidaan tulkita, että rakenteensa kautta  Suomisen taiteilijat vetää yhteyttä maaseudun ja kaupungin välille, mikä jatkosodan aikana oli välttämätöntä. Maalla draama käynnistyy, kun Olli (Lasse Pöysti) ja hänen ystävänsä Eka (Kalevi Hartti) päättävät auttaa yksihuoltajaleskeä hankkimalla tälle uuden lehmän.

Suomisen taiteilijat on koko elokuvasarjassa vahvimmin nimenomaan Pipsan elokuva. Teatterikärpänen puree häntä siinä määrin, ettei hän kaihda mitään keinoja lavalle pääsemiseksi. Lopulta Olli ja Eka avustavat ja telkeävät kilpailevan näyttelijättären Kaijan (Tuula Usva) koulun pommisuojaan. Ennen pitkää kaikki päätyvät poliisilaitokselle, josta Väinö Suominen saa käydä korjaamassa heidät parempaan talteen. Pipsan esiintyminen Tuhkimona on menestys, mutta loppukohtauksessa Thalia saa jäädä. Pipsa repii seinää koristavat valokuvat, joista sattumalta kaikki näyttävät SF:n tähtien kuvilta. Ensimmäisenä roskakoriinpäätyy Tauno Palo.

Kahvipöytä on Suomisen perheen kokoava ydin. Sarjan ensimmäisessä elokuvassa se oli hernekeitto, mutta Suomisen Ollin tempauksesta lähtien kahvilla tuntuu olevan erityismerkitys. Suomiset käyttävät korviketta, mutta juhlahetkeä varten Hilda keittää aidot kahvit. Arkipäivän ilmiöistä jää mieleen myös Ollin ja Ekan Korona-peli. Kiinnostavaa on, että edellisessä elokuvassa esiteltiin näyttävästi Juho Jussilan kehittämää Fortuna-peliä, ja tällä kertaa valkokankaalle pääsee legendaarinen Korona, joka oli myös Jussilan kehittämä suomalainen keksintö. Jussilan yritys on yhä olemassa, ja kotisivun mukaan peli on ollut tuotannossa vuodesta 1944. Selvää on, että Suomisen taiteilijoissa Koronaa pelataan jo vuonna 1943.

Suomisen Ollin tempaus (1942)

Katsoimme kaksi ensimmäistä Suomisen perhe -elokuvaa, mutta koska kirjoitin ensimmäisestä, Toivo Särkän ohjaamasta Suomisen perheestä (1941) muutama vuosi sitten, bloggaan tällä kertaa vain toisesta elokuvasta, Suomisen Ollin tempaus (1942), jonka ohjasi sorvalalaissyntyinen Orvo Saarikivi. Kun ensimmäisen elokuvan keskiössä oli nimenomaan perhe, toisessa etualalle nousi Olli, jota esitti niin ikään sortavalalaistaustainen Lasse Pöysti. Tarinan käsikirjoittivat Seere Salminen ja Elsa Soini, joiden yhteistyö oli alkanut jo vuonna 1938 Suomisen perhe -radiosarjalla. Salminen ja Soini käsikirjoittivat elokuvan keväällä 1941, välirauhan aikana, ja tapahtumien todettiin sijoittuvan toukokuulle 1941. Epäilemättä elokuva toteutettiin nopeasti, ja ainakin minusta tuntuu, että tämä on sarjan napakoin elokuva. Saarikiven ohjauskin tuntuu sujuvalta alusta lähtien.

Suomisen Ollin tempaus alkaa tilanteesta, jossa äiti Aino (Elsa Turakainen) on lähdössä perheen kaksosten, Marjan ja Matin, kanssa Hämeenlinnaan isoisän (Hugo Hytönen) luokse. Väinö (Yrjö Tuominen) jää kotiin Ollin ja Pipsan (Maire Suvanto) kanssa. Varsinainen draama käynnistyy, kun Olli ajaa polkupyörällään pikkutytön päälle. Tunnontuskat vaivaavat, ja Olli koettaa sovittaa ”rikoksensa”. Olli tutustuu tytön isoveljeen Jaskaan (Kalevi Hartti) ja perheeseen, jonka nimi on myös Suominen. Suomisen Ollin tempauksen kuvitteellisessa maailmassa on siis kaksi Suomisen perhettä, keskiluokkainen ja työväenluokkainen. Välirauhan ajan olosuhteissa elokuva kuvaa  yhteiskuntaluokkien yhteenkuuluvuutta. Jaska haluaa palvella isänmaata ja Ollin kanssa hän karkaa töihin raivausleirille.

Suomisen Ollin tempauksessa kevään 1941 olosuhteet tulevat esiin monin tavoin, ja se tekee elokuvasta erityisen kiinnostavaa katsottavaa. Historia tunkeutui elokuvaan jo siinäkin mielessä, että hinkuyskää potevat kaksoset lisättiin käsikirjoitukseen Väestöliiton toivomuksesta. Suomisen perhe on kantanut vastuunsa talvisodan jälkeen. Todellisuudessa kaksoset olivat ohjaaja Orvo Saarikiven ja hänen puolisonsa Aino Lohikosken adoptiokaksoset. Mieleeni jäi myös yksi erityinen esine Ollin ja Pipsan lastenhuoneesta: heillä on Fortuna-peli. Fortunan oli kehittänyt opettaja Juho Jussila jo 1920-luvulla, ja kotimaisesta puusta tehty peli osoittautui myös kansainväliseksi menestykseksi. Sota-aikana kotimaiset lelut, kuten Fortuna, vakiinnuttivat klassikonasemansa.

Muotokuva (Портрет, 2002)

Ukrainalaisen ohjaajan Sergei Loznitsan Muotokuva (Портрет, 2002) on ulkonaisesti vaatimaton mutta pysäyttävä elokuva. Mustavalkoinen, 28-minuuttinen lyhytelokuva on kokoelma Venäjän maaseudulla elävien ihmisten muotokuvia. Se tuo mieleen 1920-luvun etnografisen elokuvan, jossa vieraan kulttuurin ihmiset seisovat jäykistyneenä kameran edessä. Elokuvan karkeus ja materiaalisuus tuo mieleen elävän kuvan varhaisvaiheet: maaseudun köyhä kansa seisoo tai istuu liikkumattomana, kuin elävässä valokuvassa. Taustalla heinät heiluvat ja kotieläimet liikkuvat, mutta päähenkilöt ovat sanattomia ja vakavia.

Loznitsan elokuvassa on silmiinpistävää, miten ankean kuvan elämästä se antaa. Kuvauksia on tehty varmaankin maaliskuussa, jossa lunta on vielä jäljellä ja kevään puhkeaminen odottaa tuloaan. Mutta kuvauksia on tehty myös myöhemmin, sillä nurmikolla näkyy kukintonsa kadottaneita voikukkia, mutta tästä huolimatta Loznitsan kuvat ovat apeita. Monessa kuvassa taustalla näkyy kaatunut aita tai lato, jonka katto on romahtanut. Kaikki ihmiset tuntuvat iäkkäiltä, aivan kuin nuoret olisivat jo aikoja sitten lähteneet muualle.

Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956)

Pitkästä aikaa katsoimme Alfred Hitchcockin Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956). Se oli Hollywood-tulkinta aiheesta, josta Hitchcock oli tehnyt jännityselokuvan jo Iso-Britanniassa vuonna 1934. Hitchcock taisi itse myöhemmin arvostaa erityisesti 30-luvun versiota, juuri sen rouheuden tähden: 50-luvun trilleri oli suuren studion takuuvarmaa tuotantoa. Mies joka tiesi liikaa kuuluu niihin Hitchcock-elokuviin, jotka olivat vuosikymmenien ajan poissa valkokankailta. Elokuva palasi parrasvaloihin 1980-luvun alussa yhdessä neljän muun klassikon kanssa. Muistan vieläkin Takaikkunan (Rear Window, 1954) ja Vertigon (1958) uusintaensi-illan maaliskuussa 1984. Ne olivat täräys nuorelle filmihullulle.

Mies joka tiesi liikaa alkaa Pohjois-Afrikassa: kirurgi McKenna (James Stewart) viettää lomaa Marokossa vaimonsa Josephinen (Doris Day) ja poikansa Hankin (Christopher Olsen) kanssa. Perhe tutustuu linja-autossa ranskalaiseen Louis Bernardiin (Daniel Gélin), joka on tuota pikaa vainaa mutta parahtaa ennen kuolemaansa McKennalle kohtalokkaita tietoja. Eipä aikaakaan, kun Hank on kidnapattu. Mies joka tiesi liikaa tiivistää 1950-luvun ydinperheen ajatusta: tässä elokuvassa perhe, joka haluaa vain elää omaa elämäänsä, ajautuu kansainvälisten intriigien keskelle. Oikeastaan aika hämmentävää on se, että McKennan perhe ei saa ponnisteluilleen mitään apua virkavallalta. McKennan perhe on myös kulttuurien välisellä rajalla: alun linja-autokohtauksessa Bernard opastaa Hankia, ja tavallaan katsojaakin, siitä, millaisen tapakulttuurin parissa muslimit elävät. Mutta tästä aloituksesta huolimatta Pohjois-Afrikka jää vieraaksi ja tuntemattomaksi. Elokuvan kuvauksista kerrotaan, että Doris Day oli erityisen hämmästynyt siitä, miten kameleita ja muita eläimä käsiteltiin kuvausten aikana. Hän kieltäytyi jatkamasta, ellei eläimien olosuhteita saataisi paremmiksi.

Mies joka tiesi liikaa huipentuu Lontoossa, missäpä muualla, Royal Albert Hallin salissa. Salaliitto on valinnut hämmentävän näyttämön murhalle: veriteko on tarkoitus toteuttaa tuhansien ihmisten läsnäollessa, musiikkiesityksen aikana siten, että lautasten isku peittää laukauksen. Hitchcockin taidokkuutta on kiittäminen siitä, että näin epäuskottava asetelma menee katsojalle täydestä. Kaksitoistaminuuttinen jakso on montaasin taidonnäyte, jossa jännitys latautuu hetki hetkeltä. Säveltäjä Bernard Herrmann nähdään itse orkesteria johtamassa, ja hänen nimensäkin komeilee Royal Albert Hallin julisteissa. Itse kantaatti on australialaisen Arthur Benjaminin (1893–1960) säveltämä.