20 000 vuotta Sing Singissä (1932) ja Rikollisen kunniasana (1940)

Hudsonjoen rannalla, 50 kilometriä New Yorkista pohjoiseen, kohoaa legendaarinen vankila Sing Sing, joka on Alcatrazin ohella elokuvatuimpia rangaistuslaitoksia. Erityisen kiinnostava on Michael Curtizin ohjaama 20 000 vuotta Sing Singissä (20 000 Years in Sing Sing, 1932) ja sen remake, Anatole Litvakin ohjaama Rikollisen kunniasana (Castle on thje Hudson, 1940). Molemmat perustuvat Lewis E. Lawesin ei-fiktiiviseen teokseen Twenty Thousand Years in Sing Sing (1932). Lewis E. Lawes oli vankilan pitkäaikaisimpia johtajia: hän oli tehtävässään vuosina 1920–1941. Lawes tuli tunnetuksi toiminnan kehittäjänä ja modernisoijana, ja hänen aikanaan kehitettiin urheilutoimintaa, koulutusta sekä uudenlaisia kurinpidon muotoja. Toisaalta Lawesin aikana teloitettiin yli 300 vankia.

En tunne Lawesin kirjaa tarkemmin, mutta epäilemättä Hollywoodia kiinnosti teoksen raflaava nimi. Käsikirjoitus rakennettiin fiktiiviseksi kertomukseksi itsepäisestä gangsterista Tommy Connorsista (Spencer Tracy), joka joutuu kokemaan vankilan ankaruuden mutta samalla myös sen suoruuden. Michael Curtizin ohjaamassa tulkinnassa kirjan ja elokuvan nimi selitetään havainnollisesti. Vankien joukot vaeltavat Sing Singin käytävillä, ja jokaisen kohdalla nähdään tuomion pituus. Jollakin on kärsittävänään 85 vuotta, jollakin vain 16 vuotta... Koko Sing Singin asujaimistosta kertyy hämmentävä 20 000 vuoden kärsimys. Lawes oli vankilan johtajana, kun elokuvaa kuvattiin, ja hänen avullaan kuvausryhmä pääsi tekemään näyttäviä sisä- ja ulkokuvia on location.

Curtizin 20 000 vuotta Sing Singissä alkaa vakuuttavasti, suoraan tarinasta. Tommy Connorsia ollaan kuljettamassa junalla kohti vankilaa, itsevarma Connors pitää vartijoita pilkkanaan ja väittää pääsevänsä vaikutusvaltaisten tukijoidensa ansiosta vapaalle jalalle tuota pikaa. Koko elokuva, kuten sen kahdeksan vuotta vanhempi uudelleenfilmatisointi, ovat kivenkovaa dokumentaatiota Connorsin harhaluuloa vastaan. Sing Sing on niin politiikan kuin rikollisuudenkin lonkeroiden tavoittamattomissa. Se keskittyy tehtäväänsä armottomasti. Silti vankila ei ole vailla empatiaa. Jopa paatunut rikollinen pystyy muutokseen. Kun Connorsin rakastettu Fay Wilson (Bette Davis) sairastuu vakavasti, vankilanjohtaja (Arthur Byron) päästää vangin hetkeksi vapaalle, kunhan tämä lupaa palata ajoissa.

Anatole Litvakin Rikollisen kunniasana (Castle on the Hudson, 1940) on erittäin hyvä remake. Se noudattelee hyvin pitkälle Curtizin elokuvan käsikirjoitusta, mutta alkua on dramatisoitu vahvemmin. Rikollisen kunniasana näyttää päähenkilönsä Tommy Gordonin (John Garfield) taustaa ja antaa siten motivaatiota vankilaan joutumiselle. Samalla alku valmistelee suhdetta tyttöystävä Kayhin (Ann Sheridan). Litvakin kerronta on alussa todella napakkaa, ja valmistelevat kohtaukset tulevat kerrotuiksi muutamassa minuutissa. John Garfieldissä on ripaus enemmän kivikovaa gangsteria Spencer Tracyyn nähden. 20 000 vuotta Sing Singissä alkaa Rikollisen kunniasanaan verrattuna melkein komediallisesti. Silti molemmat näyttelijät onnistuvat erinomaisesti traagisen päähenkilön tulkinnassa.

Rikollisen kunniasanassa jäävät mieleen vahvat sivuroolit. Jos Ann Sheridan häviää Bette Davisille, erittäin vaikuttava on Burgess Meredithin näyttelemä Stephen Rockford, joka yrittää paeta mutta epäonnistuu surkeasti. Hän yrittää houkutella Gordonin mukaansa, mutta taikauskoisena tämä ei tee mitään riskaabelia lauantaisin. Vankilanjohtajana on Pat O'Brien: hän onnistuu hämmästyttävän hienosti humaanin rauhallisessa henkilökuvassa. Voin kuvitella, että Lawes oli tyytyväinen tätä katsoessaan. Litvak on ohjannut taitavasti tunteelliset, vähäpuheiset kohtaukset. Kun Gordon lähtee kohti sähkötuolia, johtaja tarjoaa tulen viimeiselle savukeelle ja hänen kätensä tärisee tuhkahdutettujen tunteiden merkkinä.

20 000 vuotta Sing Singissä nähtiin Suomessa tuoreeltaan marraskuussa 1933, Rikollisen kunniasana sai ensi-iltansa Helsingissä toukokuussa 1941, välirauhan aikana. Kumpaakaan ei tiettävästi ole esitetty televisiossa.

Café Elektric (1927)

Wieniläissyntyinen Gustav Ucicky ohjasi vuonna 1927 melodraaman Café Elektric, jossa Marlene Dietrichin ja Willi Forstin tiet kohtasivat valkokankaalla. Tämä oli yksi monista Dietrichin mykkäelokuvista ennen varsinaista läpimurtoa, eikä Forstkaan ole vielä päätynyt romanttiseksi sankariksi, kuten tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin. Joissakin verkkolähteissä väitetään, että elokuva sijoittuisi Berliiniin. Voi olla, että tämä väärinkäsitys kumpuaa Dietrich-kytkennästä, mutta Café Elektric on ehdottomasti Wien-elokuva. Ucickystä tuli myöhemmin UFA:n luotto-ohjaaja, mutta hän aloitti uransa kotikaupungissaan. Hänen äitinsä oli kotoisin Prahasta, ja jo aikalaiset väittivät, että Ucicky olisi Gustav Klimtin avioton lapsi, sillä Maria Učicky oli toiminut Klimtin mallina. Ucicky teki pitkän uran elokuvaohjaajana Itävallassa ja Saksassa. Hänen töitään olivat muun muassa Aamurusko (Morgenrot, 1933), Rikottu ruukku (Der zerbrochene Krug, 1937), Rakkauden korkea veisu (Mutterliebe, 1939), Kapina Damaskuksessa (Aufruhr in Damaskus, 1939) ja Venäläistä verta (Der Postmeister, 1940).

Café Elektricin ytimessä on kahvila, joka on 1920-luvun Wienin huvielämän pahamainen keskus. Siellä tanssitaan black bottomia yön läpi, viini virtaa ja prostituoidut odottavat varakkaita herroja. ”Sähköinen kahvila” viittaa nimellään moderniin kaupunkikulttuuriin, mutta samalla sähköisyys merkitsee fysikaalisia voimia, joista on vaikea irtautua. Jos on kahvilaan kerran päätynyt, sieltä ei tahdo päästä pois. Elokuvan alku asettaa keskiöön pikkurikollisen nimeltä Fredl (Willi Forst), joka saa naiset puolelleen ja käyttää heitä häikäilemättömästi hyväkseen. Fredl tutustuu Erni Göttingeriin (Marlene Dietrich), ja ensi kohtaaminen tanssilattialla on elokuvan parhaita jaksoja. Ernin isä on rakennusurakoitsija, jonka palkkalistoilla on nuuori insinööri Max Stöger (Igo Sym). Max puolestaan ihastuu kahvilassa notkuvaan Hansiin (Nina Vanna) ja yrittää pelastaa tämän Café Elektricin taikapiiristä.

Vaikka Café Elektricin tarina on monella tapaa tyypillinen 1920-luvun melodraama, yllätyksellistä on se, miten painopiste siirtyy Fredlin ja Ernin suhteesta Maxiin ja Hansiin. Elokuvan nykyversion pohjalta tämä vaikutelma on erityisen vahva, sillä kaikki päättyy syvimmän murheen keskellä: Hansi palaa hetkeksi kahvilan ovelle, ja Max pitää puolisoaan jo menetettynä sieluna. Elokuvasta on säilynyt vain yksi kopio, mutta sen loppu puuttuu. Muiden lähteiden perusteella tiedetään, että kaikki kääntyy Maxin ja Hansin suhteen onnelliseen päätökseen, mutta keskeneräisyys jättää poikkeuksellisen vahvan vaikutuksen katsojaan. Aivan kuin elämänkohtalot olisi hetkeksi repäisty katsojan eteen, ja tulevaisuus jää hämärän peittoon niin kuin se elokuvan nyt-hetkessä jääkin. Sillä hetkellä kun Hansi on kahvilan ovella, hänen elämänsä voi kääntyä niin onneen kuin onnettomuuteen.

Murhan sävel (1944)

FST esitti sunnuntaina 13. heinäkuuta huippukiinnostavan tanskalaisen film noir -klassikon Murhan sävel (Mordets melodi, 1944). Juuri viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaalilla pohdittiin, millaista olisi kotimainen film noir, mutta tuntuu, ettei Suomessa tehty missään vaiheessa yhtä puhdaspiirteitä mustaa elokuvaa kuin Murhan sävel. Toki voidaan keskustella siitä, onko oikeastaan kyse film noirista, jos sillä viitataan Hollywood-elokuvan vaikutukseen. Todennäkisempää onkin, että tummanpuhuva rikostarina on saanut innoitusta ranskalaisesta perinteestä, varsinkin kun ranskalaisuus on Murhan sävelessä muutoinkin läsnä.

Kiinnostavaksi Murhan sävelen tekee myös ohjaaja Bodil Ipsen (1889–1964), joka oli Tanskan kuuluisimpia elokuva- ja teatterinäyttelijiöitä ja aloitti uransa valkokankaalla jo vuonna 1913. Ennen pitkää Ipsen siirtyi kameran taakse, ja hän oli harvoja naisia, jotka loivat Tanskassa uran ohjaajana 1940- ja 1950-luvuilla. Ipsen ohjasi kymmenen pitkää elokuvaa vuosina 1942–51, ja hänen tavaramerkkinsä olivat synkät psykologiset trillerit. Innostuin Murhan sävelestä siinä määrin, että laitoin heti tilaukseen kaksi Ipsenin myöhempää teosta, Veriset niityt (De røde enge, 1944) ja Paratiisikahvila (Café Paradis, 1950). Molemmat ovat ilmestyneet Tanskassa dvd:nä tanskankielisin tekstein. Veriset niityt kuvaa vastarintaliikkeen toimintaa toisen maailmansodan aikana, ja se palkittiin Cannesin juhlilla heti sodan jälkeen.

Murhan sävel alkaa pimeällä kadulla, osto- ja myyntiliikkeessä, jonka omistaja joutuu murhaajan urhiksi. Taustalla soi ranskalainen chanson ”Si petite”. Pian katsoja tutustuu laulajaan nimeltä Odette Margot (Gull-Maj Norin). Hän on palannut kotikonnuilleen Pariisista, ja hänen perässään on muuttanut salaperäinen Louis Valdini (Angelo Bruun), manageri, imitaattori ja hypnotisoija, joka paljastuu myös Odetten, alias Sonjan, entiseksi aviomieheksi. Pariskunta on tehnyt aikanaan kiertueen, jossa Sonja on miehensä hypnotisoimana tehnyt mitä tahansa. Voiko karumpaa kuvaa avioliitosta enää olla? Vielä nytkin Odette epäilee olevansa miehensä yliluonnollisilta tuntuvien voimien välikappaleena. Odetten bravuuri laulajana on chanson, jonka kaikki todistajat vannovat kuuluneen murhapaikalta ja vielä diivan itsensä laulamana. Menneisyys piinaa päähenkilöitä niin kuin film noirissa on tapana, mutta nykyisyys tuntuu yhtä ankealta.

Murhan sävel tuo mieleen Fritz Langin elokuvan M – kaupunki etsii murhaajaa (M – Eine Stadt sucht einen Mörder, 1931), jossa tappaja viheltää Edvard Griegin melodiaa. Tällä kertaa murhaajan läsnäolon kuulee ranskalaisesta chansonista. Äänimaiseman merkitykseen liittynee sekin, että elokuva perustui kuunnelmaan. Vaikka Bodil Ipsenin elokuva tuntuu olevan ajan hermolla, siinä on muistumia vanhemmasta perinteestä. Louis Valdinin ja Odetten suhde tuo mieleen 1800-lukulaisen kiinnostuksen somnambulismin, uniin, hypnoosiin ja tiedostamattomaan. Elokuvaa katsoessa ei voi olla myöskään ajattelematta aikalaiskontekstia. Elokuva valmistui toisen maailmansodan viime vaiheessa, maassa, joka oli saksalaisten miehittämä. Odetten kohtalon voi tulkita allegoriana poliittisesta tilanteesta: tuntuu, ettei edes loppuratkaisu puhdista häntä piinaavasta syyllisyyden kokemuksesta. Syyllisyys on olosuhteiden tuotetta, mutta ennen pitkää kaikki ovat pelon ja epäilyksien vallassa. Kun murhaaja iskee kolmanteen uhriinsa, jopa Odetten uusi rakastettu Max (Poul Reichhardt) pitää Odettea syyllisenä.

Jhen 6–9 – sarjakuvamatka 1400-luvun Ranskaan

Aloitin Jacques Martinin käsikirjoittaman ja Jean Pleyersin piirtämän Jhen-sarjakuvan lukemisen jo yli kolme vuotta sitten, mutta vasta nyt pääsin jatkamaan. Alixistaan tunnettu Jacques Martin (1921–2010) oli ällistyttävän tuottelias paitsi piirtäjänä myös käsikirjoittajana. Häneltä kirposi tarinoita niin vuolaasti, ettei hänellä ollut mahdollisuutta kaikkea itse piirtää. Jhen on pääasiassa 1400-luvun Ranskaan sijoittuva seikkailu, jota on usein kuvattu Alixin keskiaikaiseksi vastineeksi. Mielestäni tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa siinä mielessä, että Jean d'Arcin muisto ja Ritari Siniparran, Gilles de Rais'n, mysteeri tuovat erillisiin episodeihin kiehtovaa yhteyttä. Luin sarjan viisi ensimmäistä albumia saksaksi. Alunperin Tintin-lehdessä ilmestyneet seikkailut L'Or de la mort, Jehanne de France, Les Écorcheurs, Barbe-bleue ja La Cathédrale julkaistiin albumimuodossa vuosina 1984–85. Kokonaisuus oli loistava, mutta sen jälkeen saksantaminen päättyi – ehkäpä syystä, sillä kuudennesta tarinasta lähtien historiallinen visio ei ole enää yhtä vakuuttava. Albumit 6–9 on saatavilla alkukielisinä, ja yhdeksännen kertomuksen jälkeen Martin lopetti käsikirjoittamisen. Jhen ilmestyy kyllä vieläkin. Käsikirjoitustyötä jatkoi Hugues Payen.

Sarjan kuudes osa Le Lys et l'ogre (1986) alkaa yleiskuvalla Orléansista. Gilles de Rais on joukkoineen saapunut kaupungin muurille, ja lyhyt takautuma nostaa mieleen Jeanne d'Arcin, jonka johdolla ranskalaiset valtasivat kaupungin takaisin englantilaisilta. Orléansissa on sattumalta myös Gillesin vanha tuttu Jhen, jota ruhtinas pyytää suunnittelemaan näyttämön, jotta Loiren rannalla voitaisiin esittää Jeanne d'Arcin muistoa kunnioittava mysteerinäytelmä. Gilles de Rais mainitsee Jacques Milet'n tekstin. Tämä viittaa näytelmään Le Mystère du siége d'Orléans, joka oli suurella todennäköisyydellä juuri Milet'n kirjoittama ja joka esitettiin neljä vuotta Jeanne d'Arcin kuoleman jälkeen, vuonna 1435. Teoksen ensimmäinen säilynyt versio on vuodelta 1450. Teatteriesityksen suunnittelun ja toteutuksen ympärille punoutuu tarina, johon kytkeytyy Gilles de Raisin yhä ilmeisemmäksi käyvä brutaalisuus, mutta tarinassa on muitakin hirviöitä: kuningas Kaarle VII kuvataan inhorealistisesti ja kruununprinssi Louis, vai pitäisikö sanoa Ludvig, melkein vielä tylymmin.

L'Alchimiste (1989) laajentaa Jhen-sarjan maantieteellistä profiilia siinä mielessä, että Alpeilla käynnistyvä seikkailu päätyy lopulta kultaiseen Firenzeen. Tarina käynnistyy, kun Jhen on majoittumassa korkealla vuoristossa sijaitsevaan luostariin. Hän on matkalla Firenzeen etsimään taiteilijaa, joka voisi koristaa Gilles de Rais'n linnoituksen. Kun aiemmissa albumeissa kertomuksella on selkeät historialliset kytkennät, nyt juoni punoutuu väljemmin siihen, mitä lukija tietää, tai arvelee tietävänsä, keskiajan ja renessanssin taitteesta. Luostarissa elää taiteellisesti lahjakas nuorukainen Rafael (yllättävä nimivalinta!), jota tiukkapipoinen apotti Palefroid kohtelee kaltoin. Jhen vie Rafaelin mukanaan, mutta ankara apotti ei anna periksi. Tässä tarinassa Jhen on alixmaisimmillaan: Pleyersin piirrostyyli on kaikissa albumeissa pikkutarkkaa ja muistuttaa Martinin tyyliä, mutta myös tarina tuo mieleen Alixin. Jos roomalaisella vastineella oli apunaan nuorukainen, Enok, myös tässä kuvataan nuorten miesten välisiä ruhteita, melkein homoeroottisesti. Tarinan lopussa tosin Jhenin heteroseksuaalisuus tuodaan poikkeuksellisen vahvasti esiin, aiempiin albumeihin verrattuna. Onnistunutta albumissa on Firenzen kuvaus: Fiesolesta avautuva klassinen näkymä on hienosti piirretty. Vähiten onnistunutta on mielestäni alkemistin hahmo, joka viittaa Girolamo Savonarolan kohtaloon.

Le Secret des templiers (1990) valmistui heti L'Alchimiste-albumin jälkeen, ja niitä yhdistää kiinnostus alkemiaa kohtaan. Tosin Le Secret des templiers -tarinan ydin on temppeliherrojen tarunomaisessa arteessa, kullan löytämisessä enemmän kuin sen tuottamisessa. Draama käynnistyy Saint-Royen metsän laidalla olevassa erakkomajassa, johon kolme pyhiinvaeltajaksi naamioitunutta ryöväriä tunkeutuu. He ovat saaneet vihiä tarinasta, jonka mukaan maan alla, onkalossa, sijaitsisi temppeliherrojen kätketty aarre. Jhen karkottaa muukalaiset läheisen luostarin tuella ja alkaa itse tutkia paikkaa. Tarinaan punoutuu kaksi aihetta edellisistä albumeista, Le Lys et l'ogre -tarinasta tuttu kruununprinssi Louis tupsahtaa paikalle etsimään poliittista tukea. Samaan aikaan Gilles de Rais'n seurapiirissä L'Alchimistesta tuttu alkemisti pyrkii valmistamaan kultaa. Neljä sivua pitkässä takautumassa kerrotaan temppeliherrojen tarina, kuin oppituntina lukijalle, ja mukana on myös legendaarinen Jacques de Molayn teloitus Pariisissa. Martin ja Pleyers kuvaavat myös, mitä temppeliherrojen viimeisen suurmestarin kirous saa aikaan... Klassisen seikkailutarinan tapaan temppeliherrojen aarre jää saavuttamattomiin. Ihmeellinen mekanismi tuhoaa luolaston, kun turmeltuneet sielut yrittävät tyydyttää rahanhimoaan. Muuten: Alixista poiketen Jhenillä on myös romansseja. Jo aiemmissa tarinoissa Jhen oli tutustunut Saint-Royessa asustavaan Mariaan. Le Secret des templiers -albumin viimeisessä kuvassa Jhen on napannut Mariansa hevosen selkään ja lähtee puolisonsa kanssa kohti uusia seikkailuja...

L'Archange (2000) oli viimeinen Jacques Martinin käsikirjoittama Jhen-albumi, joka ilmestyi kymmenen vuotta Le Secret des templiers-tarinan jälkeen. Alixmaisuus alkaa korostua siinä mielessä, että päähenkilön maantieteellinen liikkumatila kasvaa albumi albumilta. Nyt Jhen on saanut kutsun Englantiin ja on tarinan alussa saapumassa Lontooseen. Matkan taustana on tosiasia, että Jhen Roque on kunnostautunut kirkkoarkkitehtina. Sarjan viides albumin La cathedrale (Die Kathedrale, 1985) kuvasi Strasbourgin katedraalin viimeistelyä  1430-luvulla. Nyt Hallsburyn arkkipiispa on kutsunut Jhenin Englantiin saattamaan sikäläisen kirkon rakennustyöt päätökseen. Albumin nimi viittaa kultaiseen arkkienkeliin, jonka on määrä kohota uuden katedraalin torniin. Mutta kohta siellä keikkuukin paholainen. Myös tässä tarinassa on myös historiallisia henkilöitä, kuten Englannin nuori kuninkas Henrik VI, mutta muutoin L'Archange ei enää sitoudu siihen historialliseen juureen, josta sarja alun perin on kummunnut.

Kokonaisuutena Jhen-albumit 6–9 ovat kiinnostavaa jatketta sarjan alulle. Parhaiten toimii Le Lys et l'ogre, mutta myöhemmissa albumeissa Jacques Martinille tyypilliset tilanteet ja juoniratkaisut alkavat toistua. Tuntuu, että Jean Pleyerskin oli parhaimmassa vedossaan1980-luvun teoksissa. Nyt pitäisi tutustua siihen, miten sarja jatkui muiden kirjoittajien alaisuudessa. Viimeisin Draculea ilmestyi vuonna 2013, ja jo nimestä voi päätellä, minne seikkailu sijoittuu... Lopuksi: Jhen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kuvaus 1400-luvun Euroopasta.

Enkeleitä, onko heitä... (1961)

Lars-Magnus Lindgrenin käsikirjoittama ja ohjaama Enkeleitä, onko heitä... (Änglar, finns dom..., 1961) perustuu John Einar Åbergin romaaniin, ja sitä pidetään toisinaan ruotsalaisen romanttisen elokuvan klassikkona. Sana ’klassikko’ on ehkä liian vahva, mutta ajan henkeä Tukholman kaupunkiin ja saaristoon sijoittuvassa värielokuvassa on kosolti. Hollywoodin romanttisten komedioiden tapaan Enkeleitä, onko heitä... sisältää nokkelaa sanailua, ja varsinkin pääroolin esittäjien Jarl Kullen ja Christina Schollinin yhteinen kemia toimii hienosti. Aloituskohtauksessa nuorukainen nimeltä Jan Froman (Jarl Kulle) lukee puiston penkillä teosta Vägen till framgång. Lukemastaan innoittuneena hän hakee paikkaa pankin vahtimestarin apulaisena. Pankissa Jan tapaa Margareta Güntherin (Christina Schollin), joka on paremmista piireistä, amiraalin tytär, ja lisäksi rikkaan laivanvarustajan kihlattu. Jo ensi kohtaamisen jälkeen Jan haaveilee avioliitosta, ja Margareta on myöntyväinen lähentelyihin tehdäkseen poikaystävänsä mustasukkaiseksi. Ensimmäinen purjehdusretki saaristoon on niin viaton, että Margaretakin pettyy, mutta seuraava vie pariskunnan mennessään... Ihmeenomaisuutta elokuvaan tuo Janin äkillinen menestys pörssimarkkinoilla, jolloin hän yhtäkkiä onkin saavuttanut uskottavuutta sulhasena.

Enkeleitä, onko heitä... hyödyntää ruotsalaisen elokuvan kansainvälistä mainetta rohkeana ja eroottisen elokuvana. Paljasta pintaa vilahtaa saaristokohtauksissa, vaikkakin nykymittapuulla mitattuna äärimmäisen hillitysti. Epäilemättä tämä rohkeus oli osasyynä siihen, että elokuva myyttiin muun muassa Meksikoon ja Argentiinaan.Näistä kansainvälisistä markkinoista myös suomalaiset yrittivät päästä osalliseksi, sillä Toivo Särkän myöhemmin samana vuonna ensi-iltaan saattama Kuu on vaarallinen (1961) sisältää samantapaista sensaatiohakuisuutta. Enkeleitä, onko heitä... on mielestäni kuitenkin tyylikäs, ja sen saaristokuvat ovat aidosti aistillisia. Tyyllisesti ohjaaja on modernistisimmillaan juuri kalliosaarten pelkistetyissä kohtauksissa. Musiikillisena kursiositeettina on Evert Tauben laulu ”Så skimrande var aldrig havet”.

Jonas Kaufmann Turun musiikkijuhlilla

Saksalainen tenori Jonas Kaufmann esiintyi ensi kerran Suomessa 11. heinäkuuta 2014 Turun musiikkijuhlien varaslähtökonsertissa. Edellisenä päivänä 45 vuotta täyttänyt laulaja on maailman kysytyimpiä oopperalaulajia, jonka repertuaari sisältää niin italialaisia, ranskalaisia kuin saksalaisiakin teoksia. Ohjelmisto oli star vehichle siinä mielessä, että Kaufmann saattoi osoittaa suvereenin monipuolisuutensa. Ennen taukoa kuultiin Verdiä, Puccinia, Giordanoa ja Leoncavalloa ja – koska konsertti alkoi jo muistuttaa urheilusuoritusta – erätauon jälkeen Bizet'tä, Massenet'ta ja Wagneria. Ohjelmiston kirjoa monipuolistivat vielä ylimääräisenä kuullut operetti-ikivihreät, Richard Tauberin ”Du bist die Welt für mich” operetista Der singende Traum ja Franz Lehárin ”Dein ist mein ganzes Herz” operetista Hymyn maa.

Kun alun perin näin ohjelmiston, ajattelin, että siinä on vähän liiaksikin tuttua kuultavaa. Mutta tunnustan olleeni väärässä. Kokonaisuudessa osat puolsivat paikkaansa, ja on oikeastaan hämmästyttävää, miten pienten palasten kautta oopperoiden tunnemaailma rakentui esiin. Minuun vetosi erityisesti Don Alvaron aaria Verdin Kohtalon voimasta ja Giordanon loistava ”Un di all'azzuro spazio” oopperasta Andrea Chénier. ”Un di all'azzuro spazio” on aivan oopperan alusta, ja siinä runoilija Chénier kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen alla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Katkeruuden jälkeen fraasi ”ecco la bellezza della vita” on kuin raikas tuulahdus. Illan ehdoton huippu oli Lohengrinin ”In fernem Land”, sillä Kaufmann on armoitettu Wagner-tulkitsija. Tätä olisi kuunnellut pidempäänkin!

Kokonaisuutena konsertin ohjelmisto kuvasti sitä, mitä Kaufmannilla on parhaillaan menossa. Vuoden 2015 keväällä hän laulaa Lontoossa Andrea Chénier'n ja Münchenissä Don Alvaron. Työn alla on myös Manon Lescaut'n Des Grieux. Jos ymmärsin oikein, Turun konsertissa kuultiin Kaufmannin ensiesitys Massenet'n El Cidin aariasta ”O souverain o juge”. Se oli myös illan kohokohtia.

Valerian ja Laureline 3

Jean-Claude Mézières ja Pierre Christin toteuttivat 1970-luvun lopulla kolme Valerian ja Laureline -albumia, joissa Laurelinen näkökulma on erityisen vahva. Niiden tarinoissa on myös selkeä leikillinen tai pelillinen elementti. Vuonna 1975 ilmestynyt Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres) on vuosikymmenen kohokohtia ja aivan kuin tehty todisteeksi eksobiologisen mielikuvituksen runsaudesta. Albumin ensimminen sivu on puhutteleva. Aloituskuva on pelkkä musta ruutu, ja suomennoksessa Kalervo Palsan tekstitys on hentoudessaan kuin vastakuva sille, mitä lukijalla on edessään: ”Kenties kosmos oli menneitten aikojen äärettömyydessä elämää vailla...” Ensimmäisten sivujen aikana tyhjyydestä kasvaa monimutkainen teknologinen kokonaisuus, Keskuspisteeksi kutsuttu kohtaamispaikka kaikille maailmankaikkeuden kulttuureille. Valerian ja Laureline ovat saapuneet keskukseen avustamaan suurlähettilästä. Hänen on tarkoitus johtaa keskusneuvostoa, jossa maapallolla on ensi kertaa puheenjohtajakausi. Jos haluaisi, tarinan voisi tulkita profetiana Euroopan Unionin kohtalosta, mutta viittauksen kohteena on sumeasti kansainvälinen organisaatio, joka on kasvattanut ympärilleen suunnattoman byrokratian. Käsikirjoituksessaan Christin tuntuu viittaavan myös länsimaiseen ylimielisyyteen, sillä maan suurlähettiläs uhoaa haluaan saattaa leväperäisemmät kulttuurit järjestyksen piiriin. Tarina saa yllättävän käänteen, kun suurlähettiläs kaapataan ja Valerian seuraa perässä kuin uskollinen koira. Jatkossa tarina seuraa Laurelinen näkökulmaa. Christin on haastatteluissa kertonut saaneensa vaikutteita Simone de Beauvoir'lta. Tätä on vaikea albumien perusteella päätellä, mutta joka tapauksessa Laurelinen päättäväisyys ja itseluottamus kasvavat samalla, kun Valerian alkaa näyttää pelkältä pelinappulalta. Tätä Valerianin selkärangattomuutta korostetaan jo Paluu Alflololille -albumissa, ja sama pätee kahteen seuraavaankin albumiin. Varjojen lähettiläässä on niin ikään vahvaa korruption kritiikkiä: Keskuspiste on lahjonnan läpitunkema, melkein farssinomaisuuteen asti. Laureline joutuu maksamaan jokaisesta tiedonmurusta yrittäessään jäljittää Valeriania ja suurlähettilästä.

Seuraava albumi Väärennetty maailma (Sur les terres truquées, 1977) oli minulle tähänastisista teoksista suurin pettymys. Mézièresin piirrosjälki tuntuu hätäiseltä, ja Christinin tarinassakin on hämmentävää osoittelevuutta. Väärennetyn maailman perusajatus on kuitenkin kiehtova, sillä aiemmissakin albumeissa vilahtanutta lumemaailmojen ajatusta kehitetään pidemmälle. Ensimmäisessä kohtauksessa Valerian on 1800-luvun Intiassa, ikään kuin osana historiallista tietokonepeliä, ja pyrkii muuttamaan ohjelmointia kesken kaiken. Muutaman sivun jälkeen Valerian ammutaan hengiltä, mutta onneksi varastossa on lisää käyttämättömiä elämiä... Wachowski-veljesten Matrixiä (1999) pidettiin äärimmilleen vietynä pelillisyyden ja ohjelmoitavuuden kuvana, ja oikeastaan jo Tron (1982) oli kehitellyt pelin sisäisen elämän kuvausta. Samoilla jäljillä oli Christinin ja Mézièresin Väärennetty maailma vuonna 1977. Science fiction -konteksti on kuitenkin sikäli erilainen, että Väärennetty maailma muistuttaa myös niitä alkuperäisen Star Trek -sarjan (1966–69) jaksoja, joissa vieraat sivilisaatiot tuntevat itsepintaista kiinnostusta maapallon historiaa kohtaan. Väärennetyssä maailmassa tuntematon muukalainen kerää tietoja maan historiasta ja rakentaa niistä pelillisiä kopioita. Valerian ja Laureline on lähetetty tätä tutkimaan yhdessä historioitsija Jadnan kanssa. Jadna on samalla feministin karikatyyri, joka on valmis uhraamaan Valerianin yhä uudelleen. Itse asiassa Valeriania on kloonattu, jotta joka peliin löytyisi uusi hahmo. Loppuratkaisussa Jadna heittää peliin kiihkossaan myös alkuperäisen... Laureline näyttäytyy tässä tarinassa vahvana koossapitäväjä ja realistisena voimana. Hän esittää lopussa kritiikkiä kanonisoitua historiakäsitystä kohtaan, sillä kaikki rekonstruktiot ovat viittauksia maapallon väkivaltaiseen menneisyyteen. Loppukohtaus on sijoitettu ensimmäisen maailmansodan tantereelle. Laureline huudahtaa: ”Intian valloitus on kolonialismia! Gladstonen Englanti on imperialismia! Kultakuumeen ajan Amerikan länsirannikko on kapitalismia! Ja ensimmäinen maailmansota... Käykää vain ulkona katsomassa mitä se oikein muistuttaakaan!!” Kun seikkailu on päättynyt, Laureline johdattaa Valerianin sellaiseen menneisyyteen, jota hän pitää tärkeänä. Viimeinen kuva on viittaus Auguste Renoir'n maalaukseen Le Déjeuner des canotiers (1881).

Vuosikymmenen viimeinen albumi oli Päiväntasauksen sankarit (Les Héros de l'équinoxe, 1978). Myös tässä on kyse leikistä, mutta eri mielessä kuin Väärennetyssä maailmassa. Päiväntasauksen sankarit muistuttaa satua, jossa sankarit vuoron perään yrittävät lunastaa prinsessan suosion urotöillään. Ensimmäinen sivu kuvaa allekkain neljä tilannetta, joissa ollaan valitsemassa edustajia kilpailuun. Vain alimmassa on tunnistettavaa tekstiä, ja Valeriania ollaan lähettämässä matkaan. Muissa kuvissa puhekuplissa näkyy tunnistamatonta kieltä... Avaussivu ennakoi myöhempää kerronnallista ratkaisua, jossa Mézières piirtää rinnakkain neljää paralleelila tapahtumakulkua. Kilpailu vie Valerianin ja Laurelinen vanhusten planeetalle, jossa odotetaan uuden sukupolven synnyttäjää. Kilpailun voittaja ei siis sadun tapaan saa valtakuntaa vaan tulee tuhansien lasten siittäjäksi. Kilpailuun osallistuvia voimamiehiä voi tulkita ironisiksi viittauksiksi amerikkalaiseen supersankarisarjakuvaan, mutta sankaruuteen liittyy myös ideologinen väritys. Tämä paljastuu aivan tarinan lopussa, kun sankareiden kohtaama arvoituksellinen neljäs tehtävä pyytää kilpailijoita kertomaan visionsa planeetan tulevaisuudesta. Germaanisen oloinen Irmgaal unelmoi Nürnbergin puoluekokousta muistuttavista sotilasriveistä, kun taas juureva Ortzog puhuttelee työläistovereita ja esittää näkemyksen tieteen ja teknologian voittokulusta: ”Hyödyttömät ylellisyysrakennukset tuhotaan, luodaan raskasta teollisuutta, maanviljelyä kehitetään voimaperäisesti.” Blimflim taas visioi väkivallattomasta tulevaisuudesta, paluusta maalle ja mietiskelyn luomasta henkisestä jalostumisesta. Mézières ironisoi hippikulttuuriin viittaavaa hahmoa näyttämällä samalla kuvia auringon paahtamista kuolleista pelloista ja maanviiljelijöiden tuloksettomasta raadannasta. Neljäntenä pääsee visionsa esittämään Valerian, jonka vintti on vaikean taipaleen jäljiltä niin pimeänä, että hän pystyy sanomaan vain: ”Toivon, että nämä ihmiset olisivat omalla planeetallaan onnellisia omalla tavallaan...” Vaatimaton visio on kuitenkin riittävä, sillä planeetan ”ylhäinen äiti” valitsee Valerianin juuri siksi, että tämä jätti tulevaisuuden avoimeksi. Kahden aiemman albumin tapaan Päiväntasauksen sankarit päättyy Laurelinen toimeliaisuuteen. Kun Valeriania ei kuulu, hän käy hakemassa rakastettunsa. Sankarista on tullut tuhansien lasten isä, mutta rangaistukseksi hän on kutistunut peukaloisen kokoiseksi. Viimeisellä kuvarivillä Laureline starttaa aluksen ja tokaisee: ”Sinulla on ikuisuus aikaa miettiä tekosesi seurauksia!”