Hotelli Aulanko ja kansallismaisema

Suuntasimme heinäkuun lopuksi Aulangolle, muutamaksi päiväksi. Muistikuvat lapsuudesta olivat jo hämärtyneet, joten siinä mielessä oli aikakin tehdä uusi visiitti. Venäjällä asetehtaita omistanut Hugo Standertskjöld osti Karlbergin kartanon vuonna 1883 ja loi käytännössä nykyisen Aulangon. Ympärille syntyi laaja englantilaistyylinen puisto, tekojärvineen, rauniolinnoineen, paviljonkeineen ja näkötörneineen. Vanhaa kartanoa ei enää ole, mutta Aulankoa somistaa vuonna 1938 valmistunut, Märta Blomstedtin ja Matti Lampénin piirtämä funkishotelli. Suomalaisissa elokuvissa Aulangon hotelli sai edustaa modernia elämäntyyliä, ja juuri tämä paikka oli Sirkka Sarin ennenaikaisen kuoleman näyttämö kesällä 1939. Lähimaastoa on sittemmin käytetty monessakin kotimaisessa elokuvassa, muun muassa Hannu Lemisen Kesäillan valssia tehtiin Joutsenlammella, lähellä näkötornia.

Aulangon huipentumana on näkötorni, josta avautuu klassinen näköala. Ensimäisellä yrittämällä emme päässeet tornin huipulle, sillä ukkonen oli särkenyt sähkölukon. Vasta viimeisenä päivänä kapusimme ylös asti. Tosin lopuksi tuntui siltä, että paras näköala avautui kuitenkin näköalatasanteelta. Siinä on 1800-luvulla kansallismaisemaksi vakiintunut näkymä.

Ludwig der Zweite (1930)

Wilhelm Dieterle oli aloittanut uransa näyttelijänä vuonna 1913 ja ohjaajana vuonna 1922. Vuodesta 1931 lähtien hän vaikutti Hollywoodissa ja tuli tunnetuksi muun muassa sellaisista elokuvista kuin Juarez (1939), Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1939), Kismet (1941) ja Unelma Jennystä (Portrait of Jennie, 1948). Dieterlen Saksan-kauden apoteoosina voi pitää suuritöistä elämäkertaelokuvaa Ludwig der Zweite, König von Bayern (1930), jossa ohjaaja itse näytteli pääroolin. Dieterlen ja Charlotte Hagenbruchin käsikirjoitukseen perustuva elokuva puhuttelee herkkyydellä, jolla se tavoittelee Baijerin nuoren kuninkaan mielenliikkeitä. Käsikirjoituksessä on selvästi pyritty seuraamaan sitä tapahtumien kulkua, jonka aikalaiset hyvin tunsivat: suurin osa elokuvasta keskittyy Ludwigin viimeisiin vaiheisiin, niihin olosuhteisiin, jotka ajoivat hänet taloudelliseen ahdinkoon, saivat müncheniläiset poliitikot suistamaan hänet vallasta ja saattoivat Ludwigin lopulta itsemurhan partaalle. Ludwigin kuolemasta vuonna 1886 levisi välittömästi toinen toistaan hurjempia huhuja ja spekulaatioita. Salamurhastakin puhuttiin, mutta Ludwig der Zweite pitäytyy itsemurhatulkinnassa - tosin elokuvassa Ludwig näyttää pitelevän sydäntään vähän ennen rojahtamistaan Starnbergjärveen.

Heti valmistuttuaan Ludwig der Zweite synnytti valtavan kohun. Berliiniläinen sensuurivirasto hyväksyi sen muutamin leikkauksin, mutta Baijerissa vastustus oli kiihkeää. Wittelsbachin suvun lisäksi Baijerin sisäministeriö lähetti sensoreille kirjelmän, jossa se pyysi täydellistä kieltopäätöstä vedoten siihen, että elokuva vahingoitti yhä elossa olevia viranomaisia ja antoi liikaa sijaa mielipuolen (so. Ludwigin) sairaskertomukselle. Lopulta Münchenin poliisi esti Baijerin ensi-illan mahdollisiin levottomuuksiin vedoten. Ludwig der Zweite osoittaa, miten kipeä kysymys kuninkaan vallan riistäminen oli vielä 46 vuotta kuoleman jälkeen.

Dieterlen tulkinnassa Ludwig on pitkälti olosuhteiden uhri, eikä elokuva selvästikään ota kantaa Ludwigin mielisairauden puolesta. Tähän viittaa tohtori Guddenin (Theodor Loos) repliikki elokuvan lopussa: Ludwigia ei saa päästää jumalanpalvelukseen, sillä silloinhan kansa ajattelisi, että tämä on terve. Viime kädessä Ludwig on oman kuninkuutensa, perhetaustansa ja asemansa vanki, ja ratkaisevilla hetkillä poliitikot korostavat vain kuninkaansa eksentrisyyttä ja unohtavat hänen merkityksensä niin Saksan yhdentymisen kuin taiteenkin edistäjänä.

Ludwig der Zweite -elokuvassa Neuschwansteinin linna on keskeinen näyttämö. Wagneriaanit interiöörit toteutettiin UFA:n studioilla Berliinissä.

Lefranc 1–3: ranskalaisen reportterin seikkailuja

Suomessa Jacques Martin tunnetaan Alix-sarjakuvasta, mutta hän synnytti monia muitakin hahmoja. Suurin osa Martinin luomuksista sijoittui menneisyyteen (Alixin ohella Keos, Orion, Arno, Jhen, Lois) mutta Hergén inspiroimana hän loi reportterihahmon, joka ratkoi ajankohtaisia kysymyksiä. Tuloksena oli Lefranc, joka aloitti seikkailunsa Tintin-lehdessä vuonna 1952. Jo ennen tätä Martin oli tullut yhteistyöhön Hergén kanssa, ja suhde jatkui vuoteen 1982 asti. Martinin kädenjälki näkyi 50-luvulla muun muassa albumeissa Tuhatkaunon tapaus, Tintti Tiibetissä ja Seikkailu punaisella merellä. Hankin hiljattain kolme ensimmäistä Lefranc-albumia Saksasta, jossa sankarin nimi oli Luc Frank. Ensimmäinen tarina La Grande Menace (Die grosse Bedrohung) ilmestyi Tintin-lehdessä vuosina 1952-53 ja albumina 1954. Erinomaisesti piiretty sarjakuva kumpuaa toisen maailmansodan jälkeisistä jännitteistä: pohjalla ei kuitenkaan ole kylmä sota tai ideologinen konflikti. Saksalaisen linnan uumenissa asustaa ruotsalaista sukujuurta oleva Axel Borg, joka suunnittelee koko Pariisin tuhoamista massiivisella ohjuksella. Ehkä tarina on muistuma Kolmannan valtakunnan aseteknologiasta.

Seuraava tarina L'Ouragan de feu (Der Feuersturm) seurasi pitkän tauon jälkeen, jatkosarjana 1959-60 ja albumina 1961. Jälleen Ranska on uhattuna, mutta sitä ei uhkaa kolonialistisen vallan murtuminen vaan teknologinen kehitystyö. Tunnettu kemisti on onnistunut puristamaan merivedestä öljyä, ja keksintö järisyttää maailman tasapainoa, hiukan samaan tapaan kuin ihmekangas Alexander Mackenrickin elokuvassa Mies valkoisessa puvussa (Man in the White Suit, 1951). Kiinnostavaksi tarinan tekee tapahtumapaikka, Saint-Malo ja luostarisaari Mont Saint-Michel, joiden arkkitehtuuri on piirretty tarkasti. Tyyliltään L'Ouragan de feu edustaa parasta Martiniä - on oikeastaan harmi, ettei sarja saanut enempää jatkoa 1960-luvulla. Samaan tapaan kuin Alixin kumppanina on nuori Enak, Lefranc saa seuralaisekseen kemistin veljenpojan, joka tarinan lopussa jää orvoksi. Ensimmäisiä Lefranc-sarjakuvia yhdistää sama vihollinen: Axel Borg ilmestyy tässäkin paikalle, vain kadotakseen mystisesti meren aaltoihin viimeisillä sivuilla.

Martinin teki 60-luvulla vielä kolmannen tarinan ranskalaisen sanomalehtimiehen seikkailuille. Tuloksena oli Le Mystère Borg (Der Super-Virus), joka ilmestyi albumina vuonna 1965. Nyt tarina sijoittuu pääosin Sveitsiin, hiihtokeskukseen, jossa Lefranc osallistuu journalistien slalom-kisaan. Tällä kertaa Borgin hyppysiin on päätynyt vaarallinen virus, joka kuitenkin Venetsiaan sijoittuvassa loppukohtauksessa saadaan oikeisiin käsiin. Frank oli menestys, mutta Martinilla ei ollut mahdollisuutta jatkaa sarjaa ennen 70-lukua. Vasta kun Martinin ja Hergén tiet erosivat 1982, Lefrancin hahmo näyttää nousseen kiitoon. Kolmen ensimmäisen albumin jälkeen Martin ei enää itse piirtänyt sarjaa, mutta käsikirjoitti sitä vuodeen 2004, jolloin 16. albumi näki päivänvalon. Saagan viimeisin 22. osa Les enfants du bunker ilmestyi huhtikuussa 2011 Michel Jacquemartin ja Alain Mauryn yhteistyönä.

Das Schweigen am Starnbergersee (1920)

Saksassa tehtiin mykkäkaudella neljä näytelmäelokuvaa Baijerin nuorena kuolleesta kuninkaasta Ludwig II:sta. Näistä elokuvista kaksi on säilynyt, Rolf Raffén Das Schweigen am Starnbergersee (1920) ja Wilhelm Dieterlen Ludwig der Zweite (1930). Katsoimme Raffén teoksen ensimmäiseksi, ja se oli huippukiinnostava, varsinkin siinä tavassa, jolla se kuvasi kuninkaan viimeisiä elonhetkiä (kuva ohessa). Oman kiinnostavuutensa tuo sekin, että kun elokuvaa kuvattiin ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, elossa oli vielä katsojia, jotka olivat nähneet kuninkaan ja joilla oli omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä siitä, millainen vuonna 1886 kuollut Ludwig oli.

Vanhaa Wagner-tutkijaa jäi ihmetyttämään se, että Das Schweigen am Starnbergersee alkaa kuvaamalla nimenomaan Wagneria: Ludwigia vahvimmin luonnehtiva piirre on hänen ihailunsa Wagnerin musiikkidraamoja kohtaan. Samalla kuva muhkeiden pulisonkien koristamasta säveltäjästä on kriittinen. Wagner tuntuu aloituskohtauksessa ihastelevan sitä tosiasiaa, että vanha kuningas Maximilian kuolee ja nuori wagneriaani astuu valtaistuimelle. On tietysti totta, että Wagner jo keväällä 1863 julkaisemassaan Ringinn libretossa peräänkuulutti taiteelleen mesenaattia ja että libreton esipuhe päätyi Ludwigin käsiin, mutta todellisuudessa Wagner ei vielä tässä vaiheessa laskelmoinut itselleen sijaa Baijerissa. Ludwigin wagneriaanisuudesta kielii se, että hän ensitöikseen lähetti kabinettisihteerinsä Pfistermeisterin Wagneria tapaamaan, mutta tästä velkojia pakoilevalla säveltäjällä ei ollut aavistustakaan ja yritti paeta kaikin keinoin. Vasta kun Pfistermeister tavoitti Wagnerin ja kertoi asiansa, tilanne valkeni.

Erikoislaatuista Raffén elokuvassa on se, että Ludwig II:n roolissa on kaksi näyttelijää, Martin Wilhelm ja Ferdinand Bonn. Usein näyttelijänvaihdosta käytetään silloin, kun yritetään tavoittaa henkilön muutosta ja käsittelyssä on pidempi aikaväli. Nyt kuitenkin muutos tuntuu äkkinäiseltä ja yllättävältä, varsinkin kun oopperalaulaja korvautuu ammattinäyttelijällä, jolla on kaikki aikakauden maneerit. Samalla pitkä ja hoikka Ludwig kutistuu ja muuttuu affektiivisemmaksi. Toisaalta fysionominen muutos kuvastaa myös näkemystä siitä, millaisia vaikutuksia Ludwigin mielentilan järkkymisellä oli.

Elokuva päättyy Starnbergjärvellä, jossa Ludwig painii tohtori Guddenin kanssa ennen kuin painuu kohtalokkaasti pinnan alle.

Baijeri 4: Alte und Neue Pinakothek

Münchenin pinakoteekit, Alte Pinakothek, Neue Pinakothek ja Pinakothek der Moderne, muodostavat mahtavan taidehistoriallisen kompleksin - tosin tällä kertaa voimat riittivät vain vanhaan ja uuteen kokoelmaan. Pieter Brueghel vanhemman Laiskurien maa on vaikuttava joutilaisuuden kuvaus, jonka yksityiskohdissa on pohtimista. Porsaassakin on veitsi valmiina lihan leikkuuta varten. Isä-Brueghelin rinnalla nähdään kahden pohjan, Pieter Brueghel nuoremman ja Jan Brueghel vanhemman töitä.

Erityisen hauska on Jan Brueghelin Neitsyt Maria hedelmä- ja kukkakranssin ympäröimänä. Rubensin tuotantoa Alte Pinakothekissä on paljon, ja mieleen jäävät erityisesti kuuluisa Leukippoksen tyttärien ryöstö sekä ristiinnaulittu, jonka tumma tausta on vaikuttava. Yksinäisiä, ristillä riippuvia Kristuksia kuvattiin paljon 1500- ja 1600-luvuilla, usein mustaa taustaa vasten. Rubensin ohella aihetta tapailivat myös muun muassa Guido Reni, Velázquez ja Zurbarán. Saksalaisen maalaustaiteen helmeä Alte Pinakothekissä edustaa Albrecht Altdorferin Die Alexanderschalacht vuodelta 1529. Lopuksi oli vuorossa Neue Pinakothek, joka koostuu 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteesta: kokoelman jänneväli ulottuu Caspar David Fredrichistä Vincent van Goghiin. Minua säväyttivät Friedrichin maalausten lisäksi Carl Spitzwegin työt.

Baijeri 3: Starnberger See

Päivän ohjelmassa oli Starnberger See, joka on Baijerin kauneimpia järviä ja müncheniläisten perinteinen virkistysalue. Starnbergin rautatieasema sijaitsee aivan järven rannalla, jota reunustaa promenadi. Strandcafessa voi istua katselemassa järvelle ja syödä Apfelstrudelin kaikessa rauhassa. Jatkoimme laivalla Bergiin, jonne oli vain kymmenen minuutin matka. Juuri Bergin linnaan Ludwig II:n tuotiin Neuschwansteinista 12. kesäkuuta 1886, sen jälkeen kun hänet oli tuomittu mielenvikaiseksi. Päivä oli helteinen, mutta päätimme kävellä votiivikappelille, joka on pystytetty paikalle, jossa Ludwigin arvellaan menehtyneen. Tarinan mukaan Ludwig oli illalla 13. kesäkuuta pyytänyt päästä kävelylle. Mukaan oli lähtenyt tohtori Gudden, yksi niistä lääkäreistä, joiden sana oli painanut vallanriistoon johtavassa diagnoosissa. Jostakin syystä Gudden oli pyytänyt hoitajia jäämään linnalle ja lähti yksin Ludwigin mukaan. Kun parin tunnin kuluttua kävelijöitä ei kuulunut takaisin, alkoivat etsinnät. Lopulta molemmat löydettiin rantavedestä, kuolleena. Salaperäinen kuolema on herättänyt paljon spekulaatioita: on puhuttu murhasta, itsemurhasta, salaliitosta... Tietojen mukaan Ludwigin taskukello oli pysähtynyt aikaan 18:54, kun taas tohtori Guddenin kello oli 20:10... Nyt kuolinpaikalla, aivan rannan tuntumassa, seisoo musta risti.

Valitettavasti Bergin linna on nykyään yksityisomistuksessa, eikä sinne enää voi päästä. Kävelimme takaisin laiturille ja otimme laivan toiselle puolelle järveä, Possenhofeniin, jossa Itävallan keisarinnalla Elisabethilla, Sissillä, oli tapana asua. Linnassa oli yksityistilaisuus, joten sinnekään emme päässeet. Taapersimme rautatieasemalle ja palasimme Müncheniin.

Baijeri 2: Linderhof, Oberammergau, Neuschwanstein

Toinen matkapäivä alkoi retkellä, jonka olimme varanneet etukäteen. Yksitoistatuntinen ekskursio suuntautui Etelä-Baijeriin, ensin Linderhofin linnaan, jonka Baijerin kuningas Ludwig II rakennutti itselleen rokokootyyliin vuosina 1874–78. Rahakirstua verotti samaan aikaan myös tuki, jonka Ludwig antoi Wagnerin Bayreuth-projektille. Tosiasia on, että vaikka Wagner yritti rahoittaa hankkeensa kansan karttuisasta kädestä, ensimmäiset juhlat eivät olisi toteutuneet vuonna 1876 ilman Ludwigin apua. Vaikka Ludwig on tunnettu wagneriaanisuudestaan, hänen linnoistaan kaksi, Linderof ja Herrenchiemsee, ovat lopulta kunnianosoituksia aurinkokuninkaalle ja ranskalaiselle monarkialle. Kun Herrenchiemsee oli Versailles’n linnaa mukaileva mahtipontinen kokonaisuus, Linderhof on intiimi kesälinna, pienikokoinen, ja jokaista yksityiskohtaa myöten 1700-luvun Ranskaa viittaava. Kaikkialla on kuvia tunnetuista valistuskulttuurin hahmoista. Ludwig leikki identiteeteillä. Kun Ranskan kuninkaana esiintyminen alkoi tympäistä, hän saattoi piipahtaa lähelle rakennuttamaansa Venus-luolaan ja uppoutua Wagnerin Tannhäuserin maailmaan. Valitettavasti retken aikataulu ei sallinut Venus-luolassa pistäytymistä.

Linderhofin vaikuttavin huone on pääsali, jossa Ludwigilla oli tapana lukea iltaisin ja öisin. Huone on pieni, mutta sivuseinillä olevat peilit synnyttävät äärettömyyksiin ulottuvan lasikäytävän, joka on varmasti ollut vaikuttava kynttilänvalolla.

Retki jatkuu Oberammergaun kylän, ja kärsimysnäytelmäteatterin, kautta kohti Hohenschwangauta, jossa vierailee joka vuosi lähes kaksi miljoonaa turistia. Syynä ei ole Hohenschwangaun linna, jossa Ludwig II:n vietti paljon aikaa niin lapsena kuin varttuneempana, vaan korkealle vuorenrinteelle rakennettu Neuschwanstein, jonka Walt Disney muutti osaksi populaaria mielikuvitusta. Neuschwanstein on hämmentävä todistuskappale faniudesta: linna on kuin kivestä veistetty palvontapaikka Richard Wagnerin taiteelle. Lohengrin ja Parsifal saavat linnan seinämaalauksissa erityisaseman, mutta vaikuttava on myös Tristan ja Isolde -aiheisin kuvin koristettu makuuhuone, jonka goottilainen sänky on romanttisen medievalismin eriskummallisimpia ilmentymiä. Yläkerran Sängersaal on puolestaan saanut innoitusta Wartburgin linnasta, mikä rakentaa yhteyden Tannhäuserin maailmaan.

Neuschwanstein ei ole vaikuttava kokemus vain sen ilmentämän musiikillisen innoituksen vuoksi: linna oli myös se paikka, jossa Ludwig II:n elämä alkoi suistua kohti tragediaa. Ludwig oli juuri ehtinyt muuttaa keskeneräiseen Neuschwansteiniin, kun häneltä riistettiin kuninkaan asema kesäkuussa 1886. Hohenschwangaun talonpojat asettuivat puolustamaan hallitsijaansa, mutta toisella yrittämällä viranomaiset pääsivät häneen käsiksi. Ludwig kuljetettiin Bergiin Starnberger Seen, silloisen Würmseen, rannalle, jossa kruunuton kuningas lopulta menehtyi hämärien olosuhteiden vallitessa.