Baijeri 1: Münchenissä

Matkamuistini alkaa hämärtyä. Elävästi on piirtynyt mieleen kevät 1989, kun matkustin linja-autolla Turusta Müncheniin, lukemaan Ludwig II:n kirjeenvaihtoa Baijerin valtionarkistoon. Rahaa oli vähän, eikä sillä kertaa ollut mahdollisuutta käydä etelämpänä, ”Märchenkönigin” linnoja katsomassa. Mieleen on jäänyt NMKY:n vaatimaton vierasmaja, japanilaisen tutun kanssa Hofbräuhausissa juodut oluet, valtionarkiston tiukka valvonta ja helteiset päivät. Mutta hämärä muistikuva sanoo, että olisin ollut Münchenissä myöhemminkin, mutta milloin ihmeessä? Deutsches Museum on painunut mieleen, mutta siellä en 80-luvulla käynyt. Olisi pitänyt kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Nyt lähdimme muutamaksi päiväksi Baijeriin lomailemaan, perheen ja suvun voimalla. Lapset jaksoivat ihmeen hyvin kävellä hotellilta, Marsstrasselta, Hofgarteniin asti. Pistäydyimme Frauenkirchessä: kirkko on sisältä askeettinen mutta korkeat holvit tekevät vaikutuksen. Myöhäisbarokkinen Theatinerkirche on niin ikään valkoinen, vaikka on rakennettu italialaiseen tyyliin. Kryptasta löytyvät Wittelsbachin ruhtinaiden haudat, mutta onneton Ludwig II sai viimeisen leposijan Michaelskirchestä, jesuiittakirkosta. Onnin ja taatan kanssa kierrämme Residenzin aarrekammion, sen jälkeen vuorossa on lounas Hofbräuhausissa. Loppupäivän harhailimme Englischer Gartenissa ja ihailimme tekokoskessa taiteilevia lainelautailijoita.

Münchenissä on parhaillaan musiikkijuhlat, jonka huipentumana Beethovenin Fidelio esitetään livenä oopperan aukiolla. Tilaisuuteen odotetaan kymmentätuhatta katsojaa.

The Count of Monte Cristo, Campbell Playhouse 1.10.1939

Sen jälkeen kun Orson Welles ja Mercury Theatre olivat toteuttaneet kuunnelman Maailmojen sota lokakuussa 1938, ei ollut enää vaikeuksia löytää sponsoreita radioteatterille. Elintarvikeyhtiö Campbell solmi yhteistyösopimuksen Wellesin kanssa, ja joulukuusta 1938 lähtien CBS:n verkossa lähetettävän kuunnelmasarjan nimi oli The Campbell Playhouse. Syksyn 1939 ohjelmistoa oli Alexandre Dumas'n laajaan romaaniin perustuva Monte Criston kreivi, jonka Welles oli toteuttanut jo aiemminkin. Alun, väliajan ja lopun Campbell-kanakeiton mainokset antaa anteeksi, kun muu sisältö on niin panokasta. Pääroolissa on Welles itse: maaginen radioääni toimii erittäin hyvin. Muissa rooleissa ovat Agnes Moorehead, Edgar Barrier, Everett Sloane, George Coulouris ja Ray Collins. Kuunnelma alkaa Dumas'n esittelyllä, joten itse kuunnelma on lopulta vain noin 50 minuutin mittainen. Pääpainon saa pitkä takautuma, joka kertoo Edmond Dantèsin pidätyksen ja pitkän vankeuden. Tähän kaikkeen kuluu aikaa lähes puoli tuntia, ja tuntuu, että lopun suloinen kosto jää huomattavasti vähemmän painokkaaksi kuin monissa elokuvaversiossa. Kuunnelman jälkeen Welles esittelee vielä maistiaisen seuraavan viikon eksotismista: vuorossa oli Algiers.

Lux Radio Theaterin esityksien jälkeen Campbell Playhouse tuntuu erilaiselta: ehkä syynä on se, ettei yleisön ääniä kuulu. Lux-kuunnelmat tehtiin elävän yleisön edessä, performanssina, jossa voi vähän väliä kuulla katsojien ja kuuntelijoiden reaktioita. Monte Criston kreivissä ei kuulu mitään sellaista, joka särkisi illuusion.

Monte Criston kreivi on ladattavissa osoitteesta http://sounds.mercurytheatre.info/mercury/391001.mp3.

The Petrified Forest, Lux Radio Theater 23.4.1945

Robert E. Sherwoodin näytelmä Kivettynyt metsä (The Petrified Forest) on jäänyt elämään Archie Mayon elokuvaversiona, jossa Duke Manteen karismaattisen roolin esitti Humphrey Bogart. Elokuva tehtiin tuoreeltaan näytelmän ensi-illan vanavedessä vuonna 1936. Sittemmin Arizonan kivettyneiden metsien tuntumaan sijoittuvasta draamasta tehtiin useita kuunnelmaversiota. Lux Radio Theaterin versio on sikäli kiinnostava, että sen Ranska-haaveilu asettuu kiinnostavasti päättymässä olevan toisen maailmansodan kontekstiin. Kiinnostava on myös näyttelijäkaarti: erämaakuppilan tarjoilijana Gabriellena esiintyi Susan Hayward, brittiläisenä kirjailija-intellektuellina Alan Squierina itse Ronald Colman ja seisahtuneen elämänmenon järkyttävänä gangsterina, Duke Manteena, yrmeä Lawrence Tierney. Vaikka Tierney oli kivikovien rikoselokuvien spesialisti, äänellistä karismaa hänessä ei tosin ole järin paljon.

Susan Hayward on yllättävän hyvä Francois Villonin runoja lausuvana tarjoilijana, joka haluaisi muuttaa Eurooppaan, ja kuunnelman parhaita hetkiä on alun dialogi Haywardin ja Colmanin kesken. Kuunntelma on ladattavissa osoitteesta http://www.archive.org/download/Lux10/Lux_45-04-23_ThePetrifiedForest.mp3.

Uhkapeliä (1934)

Belgialaissyntyinen Jacques Feyder tunnetaan vaikuttavista mykkäelokuvistaan, mutta hän jätti kädenjälkensä myös 30-luvun poeettiseen realismiin elokuvalla Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934). Päähenkilö on keikaroiva liikemies Pierre Martel (Pierre Richard-Willm), joka elää ylellisesti yhdessä rakastettunsa Florencen (Marie Bell) kanssa. Pierren on kuitenkin paettava velkojiaan, joten hän pestautuu muukalaislegioonaan ja päätyy Marokkoon. Legionaalaisten kantakapakassa isännöivät Clément (Charles Vanel)ja tämän puoliso Blanche (Françoise Rosay). Eräänä päivänä ravintolaan ilmaantuu prostituoitu Irma (Marie Bell kaksoisroolissa), johon Pierre ihastuu. Irmalla ei ole menneisyyttä, ja Pierre epäilee häntä välillä Florenceksi. Pierre saa Irman varauksettoman rakkauden, mutta tavattuaan sattumalta Florencen Marrakeshissa hän paattaa kuitenkin palata muukalaislegioonaan samaan aikaan, kun Irma matkustaa kohti Ranskaa. Vaikuttavassa loppukohtauksessa Blanche ennustaa korteista, tapansa mukaan, ja kohtalokas patayhdeksän näyttää ennustavan huonoa. Pierre kuitenkin lähtee kohti taistelua, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Viime kädessa Uhkapeliä käsittelee vapautta: Pierre tuntuu kulkevan ennalta määrättyjä polkuja, mutta eläessään tässä ja nyt hän on oikeastaan vailla kahleita.

Uhkapeliä on visuaalisesti vaikuttava, hallittu draama. Pohjois-Afrikan kuvaus tuo mieleen muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen Duvivierin Pepe le Mokon: sekä Irma että Gaby lähtevät kohti Ranskaa, kun taas Pepe ja Pierre joutuvat jäämään sijoilleen.

Pirulliset (1955)

Henri-Georges Clouzot'n trilleri Pirulliset (Les diaboliques, 1955) alkaa tilanteesta, jossa Michel Delassallen (Paul Meurisse) puoliso Christina (Véra Clouzot) ja rakastajatar Nicole Horner (Simone Signoret) lyöttäytyvät yhteen ja päättävät murhata kylmäverisesti tyrannimaisen koulunjohtajan. Tästä alkaa uskomaton tarina, josta tiettävästi Alfred Hitchcockin oli kiinnostunut. Sittemmin Pirulliset on antanut sysäyksen Psykoon, vaikka Hitchcock veikin kylpyhuonekohtauksen astetta pidemmälle. Elokuvan lopussa Clouzot toivoi, että katsojat pitäisivät salaisuuden eivätkä juoruilisi tarinan käänteitä ystäväpiirilleen. Tässä yhteydesä voi varmaan sen verran paljastaa, että todellisuus ja fiktio kohtasivat lähes maagisesti, sillä Véra Clouzot sai näytellä elokuvassa sydänkohtausta - ja juuri heikko sydän johti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa viisi vuotta myöhemmin.

Kiinnostavan sivuroolin Pirullisissa tekee Charles Vanel, jonka ura oli lähtenyt uuteen nousuun Clouzot'n Pelon palkan tuloksena. Nyt Vanel on eläköitynyt poliisi Alfred Fichet, joka kiinnostuu mystisen lesken kohtalosta.

Simone Signoret on kuvannut muistelmissaan Pirullisten kuvauksia mielettömänä raadantana, joka jatkui kuusitoista viikkoa. Véra oli amatööri, ja Henri-Georges halusi Nicole Hornerin rooliin hyvän tutun, joka tukisi myös Christina Delassallen roolin rakentamista. Clouzot oli ohjaajana ankara ja tinkimätön. Signoret kuvaa sitä, miten hänen oli vaikea olla näyttelemisessään ennakoimatta elokuvan lopputulosta ja rakensi kuin tahtomattaan ”syyllistä” hahmoa, vaikka tarkoitus oli pitää kaikki katsojalta salassa.

Pelon palkka (1953)

Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) alkaa kuvalla, joka on vuorenvarmasti vaikuttanut Sam Peckinpahin Hurjaan joukkoon: pieni poika kiduttaa torakoita ja on sitonut ne langalla yhteen. Kamera kohoaa ja paljastaa ankean pikkukaupungin, jossakin päin Latinalaista Amerikkaa. Oikeastaan aloituskohtaus kertoo elokuvan pessimistisen perusvireen: ohi kävelee jäätelökauppias, jonka perään poika kaihoisasti katsoo, mutta mitään mahdollisuuksia unelman täyttymiseen ei ole. Pieni Las Piedrasin kylä rakennettiin Etelä-Ranskaan, mutta vaikutelma hikisestä, syrjäisestä paikasta piirtyy vahvasti ensimmäisen tunnin aikana. Las Piedras näyttää olevan kansainvälinen kokoontumispaikka hylkiöille, jotka odottavat vain mahdollisuutta koota sen verran rahaa, että on varaa lentolippuun. Kylään on päätynyt pariisilainen, Korsikassa syntynyt Mario (Yves Montand), häneen ihastunut Linda (Vera Clouzot), natseilta pelastunut hollantilainen Bimba (Peter van Eyck) ja italialainen Luigi (Folco Lulli), joka paljastuu Marion asuinkumppaniksi. Ihmissuhteet järkkyvät, kun paikalle rantautuu gangsteri Jo (Charles Vanel), jonka karismaattiseen vanaveteen Mario heittäytyy jopa siinä määrin, että katkaisee suhteensa niin Lindaan kuin Luigiinkin.

Pelon palkan nerokkuus on siinä tavassa, jolla se manipuloi aikaa. Ensimmäinen tunti rakentaa vankan pohjan tulossa olevalle sietämättömälle jännitykselle. Mario, Jo, Bimba ja Luigi pestautuvat kuljettamaan nitroglyseriiniä 300 mailin päähän voidakseen toteuttaa unelmansa ja karistaa Las Piedrasin pölyt kannoiltaan. Operaation taustalla on yhdysvaltalainen öljy-yhtiö SOC (Southern Oil Company), joka riistää paikallista väkeä ja käyttää hyväkseen myös yksinäisiä laitapuolen kulkijoita hengenvaarallisessa tehtävässä. SOC:n johtaja Bill O'Brien (William Tubbs) on Jon vanha tuttu, mutta menneestä ystävyydestä ei ole apua. Amerikkalaisen imperialismin kuvaus on tietoista ja purevaa, ja tästä syystä elokuva joutuikin sensorien käsiin Yhdysvalloissa. Pelon palkkaa katsellessa tulee mieleen, voisiko elokuva olla myös allegorinen kuvaus toisesta maailmansodasta. Todellisen taistelun käyvät Mario, Jo, Bimba ja Luigi, joita matkan aikana yhdistää solidaarinen aseveljeys, kaikista ristiriidoista ja erilaisista mielipiteistä huolimatta. Samalla he tulevat toteuttaneeksi tehtävää, jonka merkitys on kokonaan muiden määrittelemä. Nitroglyseriiniä tarvitaan öljykentällä tulipalon sammuttamisessa, joten hengenvaarallinen työ palvelee vain amerikkalaisten intressejä. Eurooppalaiset hylkiöt ovat vain instrumentteja.

Pelon palkka kuvaa lähes puolitoista tuntia vaarallista tehtävää, jota kaksi kuorma-autoa suorittaa. Haasteet seuraavat toistaan: muhkuraiset tiet, jyrkät mutkat, tielle vierinyt kivi ja lopulta syvä öljylammikko, josta Mario ja Jo hädin tuskin selviävät. Clouzot laittaa koko elokuvallisen arsenaalinsa käyttöön jännityksen rakentamiseksi, ja erityisen vaikuttava on jakso, jossa kuorma-autot vuorotellen selvittävät jyrkän mutkan peruuttamalla lahoista laudoista rakennetulle kielekkeelle.

Loppuratkaisua ei kannata paljastaa tässä, mutta selvää on, että Clouzot on myös romanttisen ironian taitaja...

Kevyttä kesälukemista

Hallitusohjelma on heinäkuun alkaessa luettu jo hiirenkorville. Siinä on kaikki kevyen kesälukemisen tunnusmerkit: pituutta vajaa sata sivua, alku mukaansatempaava ja, vaikka rakenne on kaavamainen ja ilmaisu sietämättömän jäykkää, juoni sisältää yllättäviä käänteitä ja vaarallisia tilanteita. Kun sulkee kirjan ja puhaltaa kynttilän sammuksiin, pelon väristykset jäävät karmimaan selkäpiitä.

Totta puhuakseni, hallitusohjelma ei ole vain kesälukemista vaan vaikuttaa siihen, millaiseksi lukeminen Suomessa tulevaisuudessa muovautuu. Ohjelmassa todetaan kirjastolaitoksen keskeinen merkitys ”suomalaisten lukutaidon ylläpitämiselle ja kehittämiselle sekä lukuharrastuksen edistämiselle”. Samalla ohjelma lupaa kehittää kirjastotoimintaa ja edistää koulujen ja kirjastojen yhteistyötä.

Lukemisen edistäminen on tärkeää kaikissa muodoissaan – riippumatta siitä, tapahtuuko tihruttelu pulpetissa vai riippumatossa. Lukemisen kohteena voi olla pokkari tai lukulaitteeseen ladattu tiedosto, uusi tai vanha, millä tahansa kielellä, kunhan vain mielikuvitus lähtee liitoon.

Lukemiseen tarvitaan raaka-ainetta ja sen tarjoajana kirjasto on ylivoimainen.

Hallitusohjelman lausumien konkreettinen sisältö selviää vasta vähitellen. Erityistä painoa ohjelmassa saa se, miten kirjasto vastaa ”tietoyhteiskunnan haasteisiin”.

Toivottavasti kehitystyössä on malttia muistaa kirjastojen pitkän linjan tehtävä, joka ylittää hallituskauden intohimot. Digitaalisen kirjahyllyn rinnalla tarvitaan välttämättä myös kouriintuntuva, vanhojen niteiden rivistö.

*

Tähän aikaan vuodesta lehtien palstoilla annetaan mielellään vinkkejä kesälukemisesta. Hiljattain Lappeenrannan Sanomat kertoi dekkareiden, jännityksen ja kauhun suosiosta nimenomaan lomalukemisena, mikä ei ole järisyttävä yllätys. Myös klassikot kiinnostavat kesällä.

Mieleen muistuvat lapsuuden kesät. Kun olin murrosikäinen, nenää oli vaikea irrottaa kirjasta. Loma-aikaan lukeminen tuntui erityisen antoisalta, satoi tai paistoi. Kirjoista avautui mahdollisia maailmoja, joiden olemassaoloa oli osannut vain uumoilla. Kärsämäen sivukirjastoon oli turvallinen matka: se oli keidas lukujanoiselle nuorelle. Nyt tuota sivukirjastoa ei enää ole.

*

Uudessa hallitusohjelmassa kirjastoa koskeva osuus on lyhyt, aavistuksia herättävä kappale. Sen sijaan sana ’hyvinvointi’ toistuu ohjelmassa peräti 61 kertaa. Hyvinvointi on tulevalla hallituskaudella keskeisin tavoittelun kohde, mutta silti tuntuu, että sen saavuttamisen keinot on nähty kapeasti. Miksei hyvinvoinnin ymmärtäminen voisi olla kokonaisvaltaisempaa? Eikö kulttuuripolitiikka ole nimenomaan hyvinvointipolitiikkaa, jossa jokaista sivukirjastoa voi tarkastella hyvinvointilaitoksena?

Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella tehtiin hiljattain tutkimus lukemisen ja hyvinvoinnin suhteesta. Kohteena oli ennen kaikkea ryhmässä tapahtuva lukeminen, ja vastauksia kertyi peräti 60 lukupiiriltä ympäri Suomea. Monelle vastaajalle lukeminen oli itsessään hyvinvointia lisäävä tekijä, mutta tärkeää oli myös yhdessä lukeminen, lisääntynyt sosiaalinen vuorovaikutus, joka auttoi erityisesti elämän taitekohdissa.

Lukeminen voi tuntua maailmasta eristäytymiseltä, syrjään vetäytymiseltä, mutta tosiasiassa se kurkottaa aina kohti ihmistä.

Siksi lukeminen edistää hyvinvointia.


(julkaistu Turun Sanomissa 1.7.2011)