Kenelle kellot soivat (1943)

YLE Teema esitti Ernest Hemingwayn tekstiin pohjautuvan, Sam Woodin ohjaaman Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1943), joka sijoittuu vuoteen 1937, Espanjan sisällissodan melskeeseen. Elokuvasta on kaksi eri kopiota, joista nyt nähty on 168-minuuttinen, restauroitu versio. Ehkäpä saksien käyttö olisi tehnyt hyvää, sillä elokuvassa on muutama kohtuuttoman pitkä kohtaus. Yhdysvaltalainen Robert Jordan (Gary Cooper) on saapunut tasavaltalaisten avuksi räjäyttämään siltaa ja tutustuu vuoristossa lymyileviin sisseihin. Heidän joukoissaa on nuori Maria (Ingrid Bergman), johon Robert ihastuu. Mariaan on iskenyt silmänsä myös Pablo (Akim Tamiroff), ja kolmiodraamaa puidaan kohtuuttoman pitkään. Vaikka elokuva sijoittuu Espanjan sisällissotaan, Sam Woodin käsissä Kenelle kellot soivat on painottunut melodraamaksi.

Kenelle kellot soivat tuli ensi-iltaan toisen maailmansodan keskellä, heinäkuussa 1943. Käsikirjoittaja Dudley Nichols ja ohjaaja Sam Wood ovat selvästi tehneet kaikkensa, ettei tasavaltalaisten avuksi rientävästä Robertista jäisi mielikuvaa kommunistina. Dialogissa on sopivasti kriittisiä huomioita niin saksalaisista kuin venäläisistäkin. Ihmetystä herättää se, miksi elokuvassa käytetään niin paljon venäläisiä näyttelijöitä sivuosissa. Pabloa esittävä Akim Tamiroff oli jo vakiinnuttanut asemansa, mutta muissakin rooleissa vilahtaa venäläistaustaisia näyttelijöitä: Mikhail Rasumny Rafaelina, Vladimir Sokologg Anselmona, Adia Kuznetzoff Gustavona, Leonid Snegoff Ignaciona... Filmografiatietojen mukaan kaikki olivat syntyneet Venäjällä 1880- ja 1890-lukujen taitteessa ja tulivat filmialalle, joko Saksassa tai Yhdysvalloissa 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa. Vallankumouksen jälkeen venäläisiä näyttelijöitä oli paljon liikkeellä, mutta varmasti Hollywoodissa oli yhtä runsaasti latinalaistaustaisia avustajia.

Erityisenä casting-ongelmana on Ingrid Bergman, joka esittää espanjalaista Maria-neitoa. Jos suuri osa tasavaltalaisita puhuu englantia venäläisesti murtaen, ei sinänsä haittaa vaikka Maria puhuisikin skandinaavisella aksentilla. Ehkä Bergman tuntui sopivalta siksi, että hän oli vain hieman aiemmin ollut Casablancassa. Myös Kenelle kellot soivat -elokuvassa rakastavaisten täytyy työntää omat tunteensa syrjään ja asettua palvelemaan korkeampia tarkoitusperiä.

The Departed (2006)

Martin Scorsesen The Departed (2006) on toisinto pari vuotta aiemmasta hongkongilaisesta toimintaelokuvasta. Bostoniin siirretty tarina kertoo rinnan kahden poliisin kohtalon. William Costigan (Leonardo DiCaprio) pestataan vasikaksi mafiapomo Frank Costellon (Jack Nicholson) joukkoihin, kun taas Colin Sullivan (Matt Damon) pääsee oitis poliisin erikoisyksikköön. Samalla kun Costigan kielii tietoja poliisille, Sullivan urkkii tietoja Costellolle. Parasta elokuvassa on ensimmäinen puolituntinen: kertomus punoo yhteen päähenkilöiden elämänkohtalot ja liikkuu ketterästi eteen ja taakse. Loppua kohden tarina alkaa kuitenkin maistua tutulta, vaikka kysymys identiteetistä menee Scorsesen käsittelyssä pitkälle ja vasikoiden varjonyrkkeily saa yhä uusia muotoja. Silti tuntuu, että Fritz Lang kertoi jo Gangsterikuninkaassa (The Big Heat, 1953) kaiken olennaisen rikollisten ja poliisin veteen piirretystä viivasta. Erona on tietysti se, että Scorsese vie nihilismin päätepisteeseensä.

Star Trek VI - Tuntematon maa (1991)

Nicholas Meyer ohjasi Star Trek -elokuvan Star Trek VI - Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991), jonka jälkeen alkuperäinen kaarti siirtyi syrjään ja ”uuden sukupolven” miehistö valtasi Enterprisen komentosillan. Edelliseen osaan verrattuna lähtökohdat olivat onnekkaammat siinä mielessä, että Industrial Light & Magic saatiin tekemään erikoistehosteet. Lopputulos on myös käsikirjoituksellisesti onnistuneempi kuin moni edeltävä. Lisämateriaalissa ohjaaja Nicholas Meyer toteaa, ettei Star Trek koskaan ole tarinaa tulevaisuudesta tai muista maailmoista vaan siitä, mitä on tässä ja nyt. Tähän voisi lisätä, että aivan yhtä paljon sarja on ollut kommentaaria menneisyydestä. Ajankohtaisuus korostuu Tuntemattomassa maassa, jossa tavoitellaan kestävää rauhaa. Enterprisen miehistö joutuu elokuvan alkuvaiheessa klingoneiden kanssa neuvotteluun, mutta samalla salaliitto yrittää estää rauhan toteutumista. On vaikea olla katsomatta elokuvaa kylmän sodan päättymisen luomaa taustaa vasten. Käsikirjoituksessa jopa viitataan suoraan Francis Fukuyaman ajatukseen ”historian lopusta”. Kapteeni Kirk onnistuu estämään rauhanneuvottelujen sabotoinnin ja toteaa: ”Tulevaisuus ei ole historian loppu.” Elokuvan lopussa ollaan tuntemattoman tulevaisuuden edessä aivan niin kuin vuonna 1991, jolloin ideologinen kahtiajako oli päättynyt. Mutta toisessa mielessä historia silti loppuu. Elokuvaan Star Trek VI - Tuntematon maa (1991) päättyy 25 vuotta kestänyt yhteistyö William Shatnerin, Leonard Nimoyn, DeForest Kelleyn, James Doohanin, Nichelle Nicholsin, Walter Koenigin ja George Takein kesken. Sittemmin Shatner ja Nimoy ovat piipahtaneet myöhemmissä Star Trek -elokuvissa, mutta kuudes elokuva jäi ryhmän viimeiseksi yhteiseksi ponnistukseksi. Tarinamaailmassa he jäävät eläkkeelle, ja loppukrediitteinä ovat kaikkien suurten tähtien signeeraukset. Muuten: Christopher Plummer on loistava klingoni Changin roolissa.

William Shatner: It Was a Very Good Year

Uudenvuoden kunniaksi William Shatnerin ”It Was a Very Good Year” vuodelta 1968:

Agentti OSS117 Kairossa (2006)

Muistelen 1980-luvulla näheeni videolta André Hunebellen agenttiseikkailun Agentti O.S.S. 117 iskee (O.S.S. 117 se déchaîne, 1963). Silloin ajattelin, että mystinen agentti oli ranskalaisen kulttuurin vastine James Bondin menestykselle. Mutta oikeastaan agentti OSS117:n taival valkokankaalla alkoi jo ennen James Bondia! Pohjana olivat Jean Brucen agenttitarinat, joita syntyi peräti 91 kappaletta. Ilmeisesti ensimmäinen filmatisointi oli Jean Sachan Salainen asiamies O.S.S. 117 (OSS 117 n'est pas mort, 1956), joka nähtiin Suomessakin jo elokuussa 1958. Tässä vaiheessa Ian Fleming oli tosin jo kirjoittanut useita Bond-romaaneja, joista Bruce oli ammentanut vaikutteita.

Aikanaan OSS117 liittyi Ranskan ja Yhdysvaltain suhteisiin siinä mielessä, että agentti oli syntynyt Louisianassa ja palvellut myös CIA:ssa. Ehkäpä tähän taustaan liittyy vuonna 2006 aloitettu uusi elokuvasarja. Michel Hazanaviciusin ohjaama Agentti OSS117 Kairossa (OSS 117: Le Caire, nid d'espions, 2006) alkaa johdannolla, jossa neuvokas agentti onnistuu sieppaamaan V2-ohjusten piirustukset natseilta toisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Agentti OSS117 Kairossa on humoristinen, parodinen seikkailu, jossa on aimo annos ranskalaisuuteen kohdistuvaa itsekritiikkiä. OSS117 (Jean Dujardin) saa tehtävän vuoden 1955 Kairosta, mutta on autuaan tietämätön islamilaisesta kulttuurista ja tarpoo eteenpäin häikäilemättömästi. Oman ironisen kehyksensä tarjoaa tosiasia, että Ranskan siirtomaavalta oli samaan aikaan murenemassa. Lopussa OSS117 saa uuden tehtävän Iranista, jossa ”rakastetaan ulkomaalaisia”.

Star Trek V - Viimeisellä rajalla (1989)

Samaan aikaan kun kylmä sota oli lähestymässä päätepistettään, avaruusalus Enterprisen miehistö murtaa ”suuren vallin” yrittäessään löytää paratiisin. William Shatnerin ideoima ja ohjaama Star Trek -elokuva Star Trek V - Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier, 1989) alkaa ajankohtaisella viittauksella terrorismiin. Vulkanuslainen Sybok (Laurence Luckinbill) kidnappaa kolme poliitikkoa, ja Kirkin, Spockin ja McCoyn on keskeytettävä aktiivilomansa. Kidnappaus muuttuu lopulta lähestystehtäväksi: Sybok saa käsiinsä koko Enterprisen ja lupaa ohjata ryhmän Jumalan luokse, Eedeniin, joka löytyy galaksin ytimestä. Tarina flirttailee ajankohtaisella politiikalla, mutta palaa lopulta alkuperäisen Star Trek -tv-sarjan henkeen. Juoni muistuttaa The Way to Eden -episodia, mutta paratiisimyytti oli muutenkin sarjan keskeistä raaka-ainetta (esim. erinomainen jakso This Side of Paradise).

Star Trek -elokuvien joukossa Viimeisellä rajalla ei ole kovinkaan korkeassa kurssissa, varmaankin siksi, että sen erikoistehosteet vaikuttavat nykynäkökulmasta kömplelöiltä. Vanhanaikaisilta en vaikuttivat myös vuonna 1989, jos ajatellaan, että samana vuonna valmistui Spielbergin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Tarina kertoo, että vuonna 1989 George Lucasin perustama Industrial Light and Magic oli niin ylityöllistetty, ettei se voinut ottaa Star Trek -elokuvaa hoteisiinsa. Tämän takia William Shatner joutui lyhentämään loppukohtausta, jotta tulos olisi edes jotenkin uskottava.

Minun mielestäni elokuvan ydin on kuitenkin muualla: se toimii hyvin ilman tehosteitakin. Tai ehkä juuri siksi Viimeisellä rajalla muistuttaa 1960-luvun tv-sarjaa. Parhaimmillaan elokuva on puolenvälin jälkeen, kun Sybok saa Enterprisen väen muistelemaan menneisyyden traumoja ja etsimään sovitusta henkisille haavoille. Viime kädessä alkuperäisessä Star Trek -sarjassakin oli kyse enemmän ihmisyydestä kuin teknologian edistysaskeleita.

Ihmemaa Oz (1939)

Victor Flemingin ohjaus Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939) on hieno varhainen Technicolor-elokuva. Väriä käytettiin 1930-luvulla usein fantasian merkkinä, ja tästä Ihmemaa Oz on hyvä osoitus. Kun Dorothy (Judy Garland) siirtyy todellisuudesta mielikuvitusmaailmaan, mustavalkoinen filmi puhkeaa säihkyviin väreihin. Tuoreessa blu-ray-versiossa värit pääsevät oikeuksiinsa: ”yellow brick roadin” keltaisuus ja Dorothyn kenkien ja unikkopellon punaisuus jäävät erityisesti mieleen.

Ensi-iltavuonnaan Ihmemaa Oz ei ollut erityinen menestys, varsinkin kun fantasiaelokuvan tuotantokustannukset olivat korkeat. Varsinaiseksi menestykseksi elokuva on tullut vasta television aikakaudella. Yhdysvalloissa Ihmemaa Oz on nähty säännöllisesti tv:ssä vuodesta 1959 lähtien.