Charles Aznavour: Et pourtant

Pitkästä aikaa palaan YouTube-poimintoihin: Charles Aznavour esiintyi vuonna 1963 Michel Boisrondin elokuvassa Cherchez l'idole ja lauloi päätteeksi kappaleen ”Et pourtant”:

Tapan sinut, Willie Boy (1969)

Abraham Polonsky on Yhdysvaltain kommunistivainon tunnetuimpia uhreja. Hän ehti 1940-luvun lopulla käsikirjoittaa Robert Rossenin ohjauksen Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947) sekä ohjata loistavan film noirin Pahan pauloissa (Force of Evil, 1948), kunnes kylmän sodan ilmapiiri tiivistyi Hollywoodissa surullisin seurauksin. Polonsky työnnettiin syrjään, ja hän oli Hollywood-yhtiöiden mustalla listalla 17 vuotta. Ohjaajaksi Polonsky palasi vasta vuonna 1969 tositapahtumiin perustuvalla lännenelokuvalla Tapan sinut, Willie Boy (Tell Them Willie Boy Is Here, 1969), jonka hän oli itse myös käsikirjoittanut. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi maahantuoja on halunnut vaihtaa elokuvan fokusta korostamalla nimen kautta Robert Redfordin näyttelemää sheriffi Cooperia, kun alkuperäinen nimi on esivaltaa pakenevan intiaanin, Willie Boyn (Robert Blake), epätoivoinen huudahdus.

Sittemmin tv-sarjassa Baretta (1975-78) esiintynyt Blake tekee erinomaisen roolisuorituksen levottomana intiaanina, jota niin oma yhteisö kuin valkoisetkin ahdistavat. Willie Boy pakenee rakastettunsa Lolan (Katharine Ross) kanssa halki erämaan ilman toivoa pelastuksesta. Vuoden 1909 tapahtumiin perustuva tarina rakentaa kuvaa aikakauden patologisesta rasismista, jossa alkuperäisiä amerikkalaisia kohdellaan kuin eläimiä: Cooperiakin ihmetellään, kun tämä vaivautuu lähtemään intiaanin perään. Ajojahdin vastakohtana on presidentti Taftin vierailu, jota varten kaupunkilaiset suunnittelevat ruhtinaallisen kunniaistuimen. Ehkäpä pelko presidentin asemasta saa yhteisön vastaamaan nuoren intiaanin kapinaan poikkeuksellisen voimakkaasti.

Epätoivosten rakastavaisten vastinparina ovat sheriffi Cooper ja reservaatin johtaja, tohtori Elizabeth Arnold (Susan Clark), joiden suhde on jatkuvassa ristiriidassa. Cooper ei kestä koulutetun naisen johtavaa asemaa, ja samalla Arnoldin humaani linja reservaatin johdossa on jatkuvan kritiikin kohteena. Modernistisen westernin loppu jää avoimeksi, vaikka Willie Boy kohtaakin vääjäämättömän kohtalonsa. Cooper on elokuvan viime metreillä silmin nähden hämmentynyt ja epävarma, mutta pieni muutos on kuitenkin tapahtunut: sheriffi hieroo hiekalla verta käsistään kuin Pontius Pilatus ja antaa uhrin heimon haudattavaksi.

Kesäinen muisto

Osallistuin hiljattain Kalevalan kulttuurihistoriaa käsittelevän teoksen kirjoittamiseen. Tehtäväkseni tuli selvittää, miten televisiossa oli käsitelty Suomen kansalliseeposta. Taustaksi kävin läpi Yleisradion ohjelmatietokannan Kalevala-viittaukset. Lista oli pitkä, mutta vähitellen alkoi tuntua siltä, että Kalevala eli vain tiettyinä aikoina vuodesta. Ohjelmistossa korostui helmikuinen Kalevalan päivä, mutta sen lisäksi suomalainen muinaisuus heräsi henkiin kesällä.

*

Ylittämätön Kalevala-keskittymä löytyi yöttömän yön tienoilta. Esimerkiksi juhannuksena 1962 Suomen Televisio esitti Matti Kuuslan ohjaaman Tammelassa tavataan, jossa esiintyivät Vieno Kekkonen ja Lasse Liemola, molemmat kansallispukuihin sonnustautuneena. Sokerina pohjalla oli ”Väinämöisen asuihin” pukeutunut kokoonpano – Erkki Seppä, Heikki Laurila, Emppu Peltola ja Erkki Valaste – joka esitti kappaleen ”Vaka vanha Väinämöinen” modernein rytmein höystettynä.

Suomalaisen kesän ja Kalevalan mystistä yhteyttä punottiin myös kansainvälisille markkinoille suunnatussa viihdeohjelmassa Löylyä – Suomalaisen saunan nousu ja uho. Se sai luvan edustaa Suomea Montreaux’n Kultaisen ruusun kilpailussa vuonna 1977 nimellä Sauna. Sweat Movie.

Jussi Tuomisen ja Neil Harwickin käsikirjoittamassa viihdekimarassa Väinämöinen näppäilee kannelta järven rannalla, idyllisessa ympäristössä, nousee yhtäkkiä rivakasti ja hihkaisee keksineensä saunan. Suomalainen sauna saa syntymyyttinä, joka kylläkin seuraavassa kohtauksessa romutetaan. Väinämöinen astuu saunaan, mutta palaa sieltä italialaiseksi hurmuriksi muuttuneena. Sauna on virilisoinut vanhuksen, ja sketsin lopussa Aino tavoitteleekin hehkeää Väinöä.

*

Nämä esimerkit eivät – suomalaisen viihteen tuntien – sinänsä yllätä, mutta ne kirvoittavat ajatuksen siitä, missä määrin suomalainen kesä ylipäätään merkitsee matkaa menneisyyteen. Kesällä historia tuntuu elpyvän talven hiljaiselon jälkeen: festivaalit, kulttuuritapahtumat, perhejuhlat ja sukutapaamiset seuraavat toistaan. Vanhat Suomi-filmitkin tuntuvat paremmilta kuin kaamosaikaan, ja Hollolan Hollywoodissa kuvatut kartanodraamat herättävät menneiden kesien kaipuun.

Suomalainen yhteiskunta muuttui rajusti ns. suuren muuton aikana 1960- ja 1970-luvuilla. Väki ahtautui Etelä-Suomen kaupunkeihin, ja samalla kesänvieton perusteetkin muuttuivat. Autoistumisen – ja halvan neuvostoöljyn – ansiosta liikkuminen helpottui. Maalle matkustaminen merkitsi menneisyyden kohtaamista, synnyinseudulle palaamista, vuorovaikutusta vanhemman sukupolven kanssa. Syksyn koittaessa levylautasella soi Reijo Taipaleen ”Kesäinen muisto”.

*

Jos kesä merkitsee taaksepäin katsomista, historian vahvaa läsnäoloa, onko talvi suomalaisille moderni vuodenaika?

Ainakin keskivertosuomalainen muuttaa syksyn tullen kesämökkinsä askeettisista olosuhteista nykyaikaiseen kaupunkiasuntoon, kaikkien mukavuuksien äärelle.

Mieleen nousee matkailuelokuva Talvinen Turku vuodelta 1968. Laajakangaselokuvasta tehtiin versioita useilla kielillä, ainakin englanniksi ja venäjäksi. Lumen verhoama kaupunki näyttää erityisen modernilta: pakokaasu pöllyää Aninkaistenmäellä keskitalven hämyssä, pakkanen paukkuu ja välillä kamera piipahtaa yökerhossa näyttämässä viimeisimpiä tanssirytmejä. Kaupunki elää tässä ja nyt, ajan hermolla, ja suunnistaa määrätietoisesti kohti tulevaa.

*

Vuodenaikojen vaihtelu on osa suomalaista sielunmaisemaa. Menneisyyden muistaminen ja tulevaisuuden odottaminen kytkeytyvät aina toisiinsa, mutta tuntuu, että suomalaisessa kulttuurissa historia ja tulevaisuus pulpahtavat esiin vuorotahtiin, vuoden kiertokulun mukaan. Kesällä aika pysähtyy ja katse kääntyy menneeseen.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 13.8.2009)

Rakkauden oppitunti (1954)

Rakkauden oppitunti (En lektion i kärlek, 1954) valmistui tilanteessa, jossa takana oli raastava Viettelysten ilta (Gycklarnas afton, 1953) ja edessä häämöttivät suurmenestykset Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955), Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) ja Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957). Bergmanin 50-luvun tuotannossa traaginen elementti tuntuu aina olevan läsnä: niin on Rakkauden oppitunnissakin, vaikka teos pyrkii muutoin hollywoodmaiseen komediaan. Keskiössä on aviopari Marianne (Eva Dahlbeck) ja David Erneman (Gunnar Björnstrand). David on ajautunut suhteeseen potilaansa (Yvonne Lombard) kanssa, kun taas Mariannelle on suhde entiseen miesystäväänsä Carl-Adamiin (Åke Grönberg). Hollywoodin uudelleenavioitumiskomedian (comedy of remarriage) suuntaviivoja seurata Rakkauden oppitunti kertoo, miten David ja Marianne löytävät toisensa uudelleen. Ratkaisevaksi osoittautuu junamatka Kööpenhaminaan: David tuppautuu junaan törmätäkseen siellä "sattumalta" Marianneen. Bergmanin suuria oivalluksia on se, ettei katsojakaan jakson alussa ymmärrä tilannetta. Vasta tovin jälkeen katsoja hoksaa, että junavaunussa istuva nainen on Marianne. Vaikka Rakkauden oppitunti on sujuvaa työtä, lopputulos tuntuu kuitenkin väkinäiseltä useimpiin muihin 50-luvun Bergmaneihin verrattuna.

Onnea kohti (1950)

Onnea kohti (Till glädje, 1950) oli Ingmar Bergmanin kahdeksas elokuva. Kun esikoiselokuva valmistui vuonna 1946, Bergman näyttää olleen hämmentävän tuottelias alusta lähtien. Taso vaihteli, mutta Onnea kohti on jo kypsä teos. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen kysymys Bergmanista yleisemmin: elokuvia on paljon, mutta historia, menneisyys ja kollektiivinen muisti eivät hänen tuotannossaan nouse esiin juuri ollenkaan. Kertooko tämä jotakin siitä, ettei toinen maailmansota jättänyt Ruotsissa sellaisia arpia, joista elokuvantekijä olisi voinut ammentaa. Sen sijaan Bergman tutkii ihmisten välisiä suhteita, ystävyyttä, rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, tunteita koko kirjossaan. Tätä hän tekee hämmästyttävän kypsästi alusta lähtien. Dialogissa asioita käsitellään usein avoimesti, mutta samalla moni asia jää aina lausumatta.

Onnea kohti asettaa etualalle Helsingborgin kaupunginorkesterissa soittavann viulistin Stig Erikssonin (Stig Olin), joka tuntuu alusta lähtien tyytymättömältä elämäänsä. Hän haluaisi saavuttaa enemmän, olla muutakin kuin orkesterimontussa istuva riviviulisti. Hän avioituu melkein vastentahtoisesti Marta Olssonin (Maj-Britt Nilsson) kanssa. Itse asiassa koko tarina käynnistyy tragedialla: Stig saa tiedon, että hänen vaimonsa on kuollut spriikeittimen räjähdyksessä ja tytär on sairaalassa loukkaantuneena. Stig painaa päänsä pöytään, ja tarina Stigin ja Martan suhteesta alkaa. Koko elokuva kerrotaan takautumana, jonka sisällä Bergman manipuloi suvereenisti aikaa. Myös näkökulmat vaihtuvat: katsoja kuulee niin Stigin kuin Martankin ajatuksia, ja jopa kapellimestari Sönderby (Victor Sjöström) asettuu välillä tulkitsemaan pariskunnan vaiheita. Elokuvakirjallisuudessa muistetaan usein Sjöströmin roolisuoritus Mansikkapaikassa, mutta Sönderbyn rooli on vakuuttava. Sjöström on uskottava kapellimestari, jonka lyöntitarkkuuskin tuntuu lähes ammattimaiselta.

Erityisen vaikutuksen elokuvassa tekevät musiikkikohtaukset. Olennaisissa taitekohdissa sanoja ei käytetä lainkaan. Kun Stig ja Marta avioituvat, heidät näytetään juhlimassa Mozartin huilukvartettoa soittaen. Kun pari saa esikoisensa, Stig palaa puhelimesta paikalleen orkesteriin ja ilmaisee ilonsa musiikin kautta. Loppukohtauksessa Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle nousee päärooliin. Sönderby selittää orkesterille teoksen kuvaavan syvempää, sanojen tavoittamattomissa olevaa iloa. Vaikka Marta on juuri kuollut, musiikki antaa eämälle tarkoituksen. Ehkäpä kohtaus merkitsee myös Stigin harhailun päättymistä: hän tyytyy siihen, mitä on tässä ja nyt.

Odottavia naisia (1952)

Odottavia naisia (Kvinnors väntan, 1952) on 1950-luvun parasta Bergmania. Tarina alkaa napakasti: kesähuvilalla neljä naista, Rakel (Anita Björk), Marta (Maj-Britt Nilsson), Karin (Eva Dahlbeck) ja Annette (Aino Taube) kerääntyvät lasten nukkumaanmenon jälkeen pöydän ääreen kertomaan kokemuksistaan. Heidän miehensä ovat kaikki veljeksiä, ja vaimot odottavat siippojaan saapuviksi. Keskustelun laukaisee Annette, joka kertoo suhteestaan Pauliin (Håkan Westergren). Lopulta tämä suhde jää kaikkein heikoimmin kerrotuksi, sillä Bergman ei kuljeta katsojaa takautumaan. Sen sijaan hyvin nopeasti Rakel aloittaa tarinansa uskottomuudesta ja kertomus siirtyy menneisyyteen. Martan, rakastajan ja aviomies Eugenin (Karl-Arne Holmsten) dialogi on raastavan suorasukaista. Bergman on Strindbergin perillinen. Yhtä traaginen on Martan tilitys. Aiheena ei kuitenkaan ole uskottomuus: Pariisissa Marta on tutustunut nuoreen taiteilijaan Martiniin (Birger Malmsten), mutta Martin ei halua sitoutua. Kun Marta on raskaana, hän haluaa hoitaa lapsen itse. Episodi alkaa tilanteesta, jossa Martan poltot ovat juuri käynnistyneet. Bergmanin kerronta sähäköityy espressiiviseksi: Marta nousee sängyltä, juomalasi särkyy lattialle, lavuaarin vesi valuu yli äyräittensä, mutta Marta säilyttää rauhallisuutensa. Hän asettuu hetkeksi kuuntelemaan musiikkia, eikä vastaa Martinin soittoon. Tyynesti hän pakkaa tavaransa ja kävelee synnytyslaitokselle. Bergman siirtyy takauman takaumaan, suhteen syntysijoille Pariisiin. Episodi on mestarillisesti rakennettu ja tuntuu oleva kuin eri elokuvasta edelliseen tarinaan verrattuna.

Kolmannessa kertomuksessa tyylilaji vaihtuu uudelleen. Karinin mies Fredrik (Gunnar Björnstrand) on perheyrityksen kiireinen johtaja, suvun patruuna. Pari on ajautunut erilleen, eikä avioliiton ulkopuolisia seikkailuja ole puuttunut. Suhde palautuu ihmeenomaisesti, kun Karin ja Fredrik juuttuva hissiin ja joutuvat viettämään yön yhdessä. Hissikohtaus muuttuu farssiksi, ja Gunnar Björnstrandin olemus tuo mieleen Cary Grantin Hawksin komediassa Hätä ei lue lakia (Bringin Up Baby, 1938). Hissi osoittautuu kuitenkin utooppiseksi tilaksi, jonka jälkeen Fredrik vetäytyy väistämättä takaisin bisnesmaailmaansa. Silti jotakin positiivista on tapahtunut.

Odottavia naisia sekoittaa tyylilajeja sujuvasti keskenään, ja vaikka sävyt ovat traagisia, suunta on kohti ymmärtämystä. Lopussa Martan nuori sisar Maj (Gerd Andersson) päättää karaata rakastettunsa kanssa: Marta on jo estämässä yritystä, mutta Paulin sanoma on rauhoittava. On pakko usko parempaan, tavoitella onnea.

Kahle (1958)

Stanley Kramerin Kahle (The Defiant Ones, 1958) teki minuun vaikutuksen lapsena. Elonet paljastaa, että kahden vankikarkurin pakomatkasta kertova draama nähtiin TV1:ssä huhtikuussa 1972. Täytin sinä keväänä 11 vuotta. Tony Curtisin ja Sidney Poitier'n kamppailu jäi vahvasti mieleen, samoin elokuvan voimakas rasismin vastainen sanoma. Kahleen perusajatus on yksinkertainen: kaksi vankia, John 'Joker' Jackson (Curtis) ja Noah Cullen (Poitier), on kiinni samoissa käsiraudoissa, ja kun vankien kuljetusauto kaatuu, he lähtevät karkumatkalle. Samalla kun vangit pakenevat jäljittäjiään, he joutuvat ottamaan etäisyyttä omiin ennakkoluuloihinsa. Ratkaiseva käänne koittaa, kun Jackson ja Cullen törmäävät pientilan yksinhuoltajaäitiin (Cara Williams). Tämä antaa Cullenille väärää tietoa, mutta Jacksonille ystävyys on tärkeämpää kuin etninen yhteenkuuluvuus. Kun kaverukset lopussa jäävät kiinni, he ovat oikeastaan voittaneet.

Kahleen vakuuttavimman roolisuorituksen tekee Sidney Poitier, joka saikin elokuvasta Oscar-ehdokkuuden. Elokuva on tärkeä lenkki myös siinä, miten afroamerikkalaisen väestön kuva Hollywoodissa alkoi muuttua 1950-luvulla. Poitier'sta tuli mustan kapinallisuuden ruumiillistuma. Ensimmäisen elokuvaroolinsa hän oli näytellyt jo vuonna 1950 Joseph L. Mankiewiczin elokuvassa Kaikki tiet tukossa (No Way Out), jossa hän esitti mustaa lääkäriä.