Käärmeenpesä (1948)

Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948) valmistui heti film noirin Valitan, väärä numero! (Sorry, Wrong Number, 1948) jälkeen. Mary Jane Wardin romaaniin perustuva melodraama kuuluu varmasti yhdysvaltalaisen elokuvan vaikuttavimpiin mielisairaalakuvauksiin, joka paikoitellen tuo mieleen Samuel Fullerin myöhemmin ohjaaman Shokkikäytävän (Shock Corridor, 1963). Ilmeisesti Wardin teoksen tarkoituksena oli nostaa julkisuuteen mielisairaalaolojen kurjuus toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Romaani ilmestyi vuonna 1946, ja vaikka Ward kielsi sen omaelämäkerralliset piirteet, tarina ammensi hyvin pitkälti niistä kokemuksista, lämpökylvyistä ja sähköshokeista, ahdistuksesta ja epävarmuudesta, jotka kirjailija oli itse käynyt läpi.

Käärmeenpesän päähenkilö on Virginia Cunningham (Olivia de Havilland), joka elokuvan alussa vaikuttaa skitsofreniapotilaalta. Hänen ympärillään avautuu Juniper Hill State Hospital, ja Virginia kuulee ensimmäisessä kohtauksessa ääniä. On pakko heti alkuun todeta, että Olivia de Havilland tekee tässä elämänsä roolin, vaikkei hän Käärmeenpesästä Oscaria saanutkaan. De Havilland tulkitsee erittäin hienosyisesti Virginian mielentilan vaihtelut, hänen hiipivän pakokauhunsa ja hänen harvat onnen hetkensä, jotka tuossa tuokiossa suistuvat raiteiltaan. Erityisen onnistunut on hypnoosikohtaus, jossa Litvak siirtyy taitavasti Virginian muisteluksista takaisin menneisyyteen. Poimuileva kohtaus siirtyy sujuvasti edestakaisin nykyhetken ja menneen välillä.

Käärmeenpesän nimi viittaa Virginian painajaismaiseen visioon, jossa kamera etääntyy hullujen huoneen katolta kohti korkeuksia, ja yhtäkkiä potilaiden maailma on syvän kuopan pohjalla, kurimuksessa kuin kuhiseva käärmeenpesä. Näkymä tuo mieleen Gustave Dorén 1800-luvulla loihtimat visiot helvetistä. Muutoinkin Käärmeenpesässä on kiinnostavia visuaalisia oivalluksia. Mieleen jää kohtaus, jossa psykiatri Mark Kik (Leo Genn) jututtaa Virginiaa. Seinällä roikkuu Sigmund Freudin muotokuva, jonka Litvak on epäilemättä halunnutkin katsojan näkevän. Hollywoodissa tunnetusti popularisoitiin psykoanalyysin periaatteita 1940-luvulla ahkerasti, mutta tässä asetelma tuntuu monimutkaisemmalta. Aivan kuin Freudin läsnäolo varjostaisi Virginiaa, joka ei ole pelkästään oman mielensä vaan myös sen tohtoroinnin vanki.