Oksat pois... (1961)

Aarne Tarkaksen käsikirjoittama ja ohjaama Oksat pois... (1961) tuli katsottua lähes huomaamattomana välipalana. Edellisenä vuonna valmistunut Opettajatar seikkailee oli ollut niin suuri menestys, että Tarkas sai heti seuraavana kesänä ohjata uuden komedian. Jäin elokuvaa katsoessa miettimään filmiharrastusten luonnetta ylipäätään kesäisenä toimintana: kuinka usein kotimainen elokuva näyttääkään meille kesäisen Suomen talvisen tuiverruksen sijasta? Oksat pois... alkaa kuvitteellisessa Jokimäen pikkukaupungissa, ja Kalle Aaltosen (Tommi Rinne) ja Sirkku o.s. Laineen (Tarja Nurmi) häämatkasta sukeutuu seikkailu, jossa jalokivivarkaiden pasmat menevät vähitellen epäjärjestykseen. Erityisen hauska on elokuvan johdanto-osuus, jossa kertojaäänen säestyksellä tutustutaan pikkukaupungin persoonallisuuksiin, mukaan lukien konstaapelit Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Hannes Häyrinen).

Häämatkasta muotoutuu aikakauden kuva: Kuplavolkkarillaan Kalle ja Sirkku pyyhältävät läpi kesäisen Suomen, Airistolle. Pariskunta porhaltaa eteenpäin, ja kamera kiertää hetken myös Hangossa. Tarkaksen tarina alkaa vähitellen takellella, mutta rikoskomedia saa onnellisen lopun, niin kuin kuuluukin. Hykerryttävien konstaapelien suoritusta täydentää aina erinomainen Leo Jokela Arskana, Jokimäen kunnan pikkurikollisena. Mieleen jää myös Armas Jokio lakonisena lossivahtina. Kun Kalle toteaa: ”Oikein kaunis päivä...”, lossivahti vastaa: ”Tarttis saada sadetta.” Oksat pois... sai ensi-iltansa lokakuussa 1961, jolloin mennyt kesä oli enää muisto.

Madame X – uskoton nainen (1951)

Aluksi elokuvaa Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951) on vaikea katsoa, jo pelkästään siksi, että se on tyylillisesti niin kaukana Jean Grémillonin edellisestä ohjauksesta Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949). Mutta miksi elokuva olisikaan ohjaajan taidetta, pelkästään? Grémillon-harrastajien teksteissä Madame X on laskukauden teos. Toisaalta, elokuva on monella tapaa kiinnostava sodanjälkeinen melodraama. Se perustuu Marcelle Mauretten käsikirjoitukseen. Maurette oli une femme de lettres, ja elokuva on juuri sukupuoliselta kannalta kiinnostava. Valitettavasti suomenkielinen nimi etsii tarinasta vain moralisoivaa sensaatiota, joka ei tee oikeutta Mauretten käsikirjoitukselle. Elokuvaa on arvioinneissa usein pidetty myös epäuskottavana, ja niihän se onkin, jos tarinaa tarkastelee psykologisen uskottavuuden kannalta. Maurette muuten käsikirjoitti myös Max Ophülsin elokuvan Sarajevon päiviä (De Mayerling à Sarajevo, 1940).

Madame X:n hämmästyttävä tarina esittelee nuoret rakastavaiset, Irènen (Michèle Morgan) ja Étiennen (Henri Vidal). Lempi leiskuu, ja tunteiden voimaan vaikutti varmaan se, että Morgan ja Vidal olivat avioituneet edellisenä vuonna 1950. Tosiasiassa Irène on naimisissa itseään vanhemman, rikkaan Jacques Voisin-Lariven (Maurice Escande) kanssa, mutta Étienne luulee Irènen kuuluvan talon palvelusväkeen, eikä Iréne tohdi korjata väärinkäsitystä. Pääparin suhteeseen liittyy yhteiskunnallinen ero, sillä Étienne on työläinen ja työskentelee puusepän verstaassa. Irène ja Étienne saavat lopulta lapsenkin, mutta se ei aviomies Jacquesia hetkauta. Iréne käy Sveitsissä synnyttämässä pienokaisen, mutta Voisin-Lariven kotiin vauvaa ei voi tuoda. Tapahtumat tiivistyvät jouluaaton ja uudenvuodenaaton tapahtumiin. Vauva sairastuu, ja kun Étienne lähtee etsimään Iréneä hänelle, valkenee, mistä on kyse. Ikkunan takaa hän kurkkii paremman väen joulutanssiaisiin. Lapsen kuolema tuhoaa nuorten onnen, ja viimeisissä kuvissa Iréne esiintyy jälleen miehensä rinnalla uudenvuodenaattona.

Tarinan voi tulkita epäuskottavana, mutta mielenkiintoisempaa on pohtia, mitä sen avulla halutaan kertoa. Toisin kuin elokuvan suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, Madame X ei mitenkään moralisoi tai arvostele Irénen ratkaisuja eikä korosta hänen uskottomuuttaan. Pikemminkin Iréne näyttää mieltävän porvarillisen avioliittonsa edustustehtävänä tai työnä, josta hänellä on oikeus vapaa-aikaan. Étienne ei tätä lopulta ymmärrä, mutta Iréne alkaa näyttää työläisnaiselta, joka hoitaa velvollisuutensa ja sen jälkeen on vapaa päättämään elämästään. Tämä tuntuu sopivan myös aviomies Jacquesille. Voisin-Lariven perhe-elämä on vain teatteria vailla tulevaisuutta. Jacques toteaa jopa, ettei häntä kiinnosta perillisen hankkiminen. Porvaristo jää lopussa pyörimään omien tanssikuvioidensa pauloihin.

Madame X on kaikista Jean Grémillonin elokuvista puhtaimmin studioelokuva. Ainoa poikkeus on ensimmäinen kohtaus, jossa Iréne ja Étienne kävelevät autiolla stadionilla. Paikka on Stade de Colombes Pariisissa, vuoden 1924 olympialaisten areena. Tyhjä stadion on vaikuttava kulissi lemmensuhteen käynnistämiselle ja oikeastaan korostaa tarinan vertauskuvallisuutta. Yllättävää on, että tämän jälkeen koko elokuva on kuvattu studiossa. Välillä Pariisin kadut tuovat mieleen René Clairin Haaveiden kujan (Porte des Lilas, 1957) runollisen keinotekoiset miljööt. Rekivisiittaa on varsinkin Voisin-Lariven kodin kuvauksessa runsaasti, ja yksityiskohtien tuhlailevuus tuo mieleen Max Ophülsin 50-luvun elokuvat. Ophülsmäisiä ovat myös kamera-ajot, varsinkin kohtauksessa, jossa Iréne ja Étienne tanssivat, kamera siirtyy pihalle ja etääntyy vähitellen puiden siimekseen.

Elokuvasta voi mainita vielä Arlette Thomas tulkinnan Jeannettesta, työläistytöstä, joka on myös ihastunut Étienneen mutta saa jatkuvasti pettyä. Hahmo tuo mieleen Intohimon kuilun Mimin, jota Thomas myös esitti. Madame X:n musiikista vastasi marseillelaissyntyinen Vincent Scotto, joka kuoli seuraavana vuonna Pariisissa 76-vuotiaana. Scotton tunnetuimpia lauluja oli ”Sous le pont de Paris”, jonka Tapio Rautavaara levytti vuonna 1951 nimellä ”Tuo aika toukokuun”.

Intohimon kuilu (1949)

Jean Grémillonin Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949) on vahva osoitus siitä, että hänen elokuvansa ovat kiinnostavia toisen maailmansodan jälkeen. Useinhan korostetaan vahvaa viisikkoa Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937), Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938), Myrskyöitä (Remorques, 1941), Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944). Menestyksen takana oli kaksi loistavaa käsikirjoittajaa, Charles Spaak ja Jacques Prévert, mutta yhtä hyvien kirjoittajien kanssa Grémillon sai työskennellä jatkossakin. Intohimon kuilu perustui Jean Anouilhin käsikirjoitukseen. Anouilhin piti ohjata elokuva itse, mutta hän sairastui ja valitsi tuuraajakseen Grémillonin. Ilmeisesti Grémillon vaikutti näyttelijävalintoihin, sillä arvoituksellisen Julien de Keriadecin osassa nähdään Paul Bernard, joka oli tehnyt hyvin samantapaisen roolityön kuusi vuotta aiemmin elokuvassa Suudelma pimeässä.

Intohimon kuilu alkaa tarkemmin määrittelemättömässä paikassa Bretagnessa, meren rannalla. Jock Le Guen (Fernand Ledoux) tuo mukanaan nuoren naisen Odetten (Suzy Delair), jota hän väittää veljentyttärekseen mutta joka kaikesta päättäen on rakastajatar. Kaikkien kalastajakylän miesten katseet valpastuvat. Esiin nousee erityisesti Maurice, jota näyttelee myöhemmistä Chabrol-elokuvista tuttu Michel Bouquet. Maurice vaikuttaa kaikin puolin arvaamattomalta, ja hän kutsuukin itseään puolihulluksi. Kylässä vierailee myös läheisessä aateliskartanossa elävä Julien de Keriadec, jonka taustasta paljastetaan vain vähän. Hän on ollut Algeriassa mutta palannut takaisin Ranskaan suistuttuaan väkivaltaan. Hän sanoo itsekin olevansa väkivaltainen, rakkaudeton, elämään kyllästynyt. Elokuvan alkuperäisnimi paljastuu jo alussa, kun lapset pilkkaavat Julienia huutamalla: ”Pattes blanches! Pattes blanches!” Julienillä onkin valkoiset koivet tai tassut, sillä hän käyttää valkoisia säärystimiä, ikään kuin merkkinä menneestä aatelisesta kunniasta. Kaikkien elokuvan henkilöiden menneisyys on arvoituksellinen, eikä heillä tunnu olevan näköalaa tulevaisuuteen, vähiten Julienilla ja Mauricella, jotka paljastuvat veljeksiksi. Jean Anouilhin käsikirjoituksessa säätyerot ovat kuitenkin merkityksettömiä, ja lopulta Maurice on toiminnan manipulaattori.

Erityisen kiinnostava hahmo on Jockin palvelija Mimi (vasemmalla kuvassa), jota esittää Arlette Thomas ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Mimi on elokuvan päähänpotkituin henkilö mutta aina nöyrä ja uhrautuva. Samaan aikaan kun Odette tuntuu viettelevän kaikki, Mimi odottaa hiljaa ja vain vihjein paljastaa rakkautensa. Mimi on tarinan Tuhkimo, mitä kuvastaa kohtaus, jossa hän tanssi soittorasian tahdissa pukeutuneena aatelisneidon asuun, jonka Julien on antanut.

Intohimon kuilu huipentuu Jockin ja Odetten hääkohtaukseen, jolla on traagiset seuraukset. Kun Odette putoaa jyrkänteeltä mereen, vain hänen huivinsa vilahtaa, niin kuin Daïnahin huivi Grémillonin varhaisemmassa melodraamassa Daïnah la métisse (1931). Odette on alussa vamppi, mutta elokuvan näkökulma muuttuu keskivaiheilla täysin, ja katsoja tuntee empatiaa tavallista elämää ja rauhaa kaipaavaa Odettea kohtaan. Yllättävää ja hämmentävääkin on se, että traagisen hääjakson jälkeen elokuva saa uuden lopetuksen, kun Julien on jo polttamassa kartanoaan. Mimi saa hänet muuttamaan mielensä, ja he tuntuvat saavan toisensa, ainakin unelmissa. Hetkeksi Mimi kuvittelee itsensä Julienin kanssa kristallikruunujen peittämään juhlahuoneistoon, ja Grémillonin kädenjälki saa melkein maxophülsmaista lentoa.

Intohimon kuilussa on erinomainen Elsa Barrainen (1910–1999) musiikki. Barraine oli aikakauden harvoja naispuolisia elokuvasäveltäjiä Ranskassa, mutta hän teki musiikin vain muutamaan pitkään elokuvaan. Barraine kuului uusklassiseen Les Six -ryhmään.

Herrasmies seikkailee (1937)

TCM esitti hiljattain Michael Curtizin ohjaaman komedian Herrasmies seikkailee (The Perfect Specimen, 1937), jota tekijänoikeussyistä ei ole julkaistu dvd:nä. Alkuasetelma tuo mieleen screwball-komedian klassikot, ja yhtäkkiä Herrasmies seikkailee alkaa tuntua puuttuvalta lenkiltä ketjussa, joka johtaa Howard Hawksin ja George Cukorin vuoden 1938 hitteihin Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) ja Vakka kantensa valitsee (Holiday). Ensimmäiset kuvat hahmottelevat vastakkainasettelun: kieltokylttien kehystämä kartano, jota johtaa tyrannimainen Leona Wicks (May Robson), ja lapsenoainen nuorukainen Gerald Beresford Wicks (Errol Flynn), joka haluaa tietää, mitä aitausten ulkopuolella on mutta josta samaan aikaan kaavaillaan jättiomaisuuden perijää. May Robsonin ääni on screwball-harrastajille tuttu: hän esitti seuraavana vuonna Elizabeth-tätiä Hawksin Bringing Up Babyssa. Ja varmemmaksi vakuudeksi tyylilajista rouva Wickins sihteeriä herra Grattania näyttelee Edward Everett Horton, Cukorin Holidayn Nick Potter.

Draama käynnistyy, kun Gerald on opettelemassa painovoimalain ihmeellisyyksiä ja tekee kieppejä puussa. Hän on selvästi Hawksin ja Cukorin komedioiden sankarien välimuoto, avuton niin kuin Bringing Up Babyn David (Cary Grant) mutta myös vapautta janoava ja utelias niin kuin Holidayn Johnny (Cary Grant). Geraldin rooliin Grant olisi epäilemättä sopinut hyvin, mutta Errol Flynn on yllättävän hyvä komedianäyttelijänä. Herrasmies seikkailee alkaa maailmojen törmäyksellä. Samaan aikaan kun Gerald tekee harjoituksiaan, nuori Mona Carter (Joan Blondell) täräyttää autollaan piha-aidan läpi suoraan kartanon salaiseen puutarhaan. Eipä aikaakaan, kun Gerald ja Mona ovat pakomatkalla, ja lehdistö julkaisee tapauksen kidnappauksena.

Herää kysymys, mitä elokuvan alkuperäisnimi The Perfect Specimen tarkoittaa. Dialogissa ”valioyksilö” tulee esiin kohtauksessa, jossa Gerald tutkii perhosta. Hän on luonnontieteiden harrastaja. Elokuvan juliste taas asettaa Geraldin jonkinlaiseksi ”valioyksilöksi”, ja piileviä kykyjä hänellä onkin. Pakomatkan aikana Gerald voittaa ohimennen nyrkkeilyottelunkin. Samalla nimi on ironinen: monien muiden screwball-komedioiden tapaan elokuva nauraa herrasväelle, joka eristäytyy muusta yhteiskunnasta norsunluutorniinsa kuvitellessaan olevansa muita parempi. Kiinnostava hahmo on insinööri, joka itsepintaisesti haluaa ansaita leipänsä rakennustyöläisenä. Screwball-komedioiden tapaan elokuva huipentuu nokkelasanaiseen sukupuolten väliseen taisteluun, vaikkakaan lopputulos ei ole yhtä anarkistinen kuin Hawksin Bringing Up Babyssa.

 

Valse royale (1936)

Olemme viime aikoina katselleen saksalaisia ja itävaltalaisia musiikkielokuvia ja toisaalta Jean Grémillonin tuotantoa. Elokuvassa Valse royale (1936) nämä harrastukset hämmästyttävästi kohtaavat. Pari viikkoa sitten katsoimme Herbert Maischin historiallisen komedian Kuningasvalssi (Königswalzer, 1935), ja menestyselokuvan ranskalaisen toisinnon ohjasi, kukapa muu kuin, Jean Grémillon! Saksalainen kirjailija Emil Burri ja itävaltalainen käsikirjoittaja Walter Forster kynäilivät romanttisen,vuoteen 1852 sijoittuvan tarinan, jonka saksalainen versio Kuningasvalssi sai ensi-iltansa syyskuussa 1935 ja ranskalainen toisinto Valse royale tammikuussa 1936. Grémillon oli juuri työskennellyt Espanjassa musiikkiaiheen parissa, sillä vuonna 1934 valmistunut La dolorosa perustui zarzuelaan. Nyt Grémillon tarttui wienervalssin mytologisointiin. Itse asiassa hän ei ollut ainoa ranskalainen wienervalssia käsitellyt ohjaaja, sillä Julien Duvivier ohjasi sittemmin Hollywoodissa elokuvan Unohtumaton valssi (The Great Waltz, 1938).

Ensimmäisestä kuvasta lähtien on selvää, ettei Valse royale ainoastaan perustu Burrin ja Forsterin käsikirjoitukseen vaan noudattelee aivan samaa kuvajakoa kuin Maischin elokuva. Lavasteet, rekvisiitta ja kamerakulmat ovat samat. Olisi kiinnostavaa vertailla kohtauksia vielä tarkemmin. Pieniä eroja tuntuu kuitenkin olevan: aivan kuin Grémillon veisi kameran lähemmäs näyttelijöitä, ja sen tuloksena vaikutelma on intiimimpi. Tanssikohtaukset ovat ilmavia. Selkein ero, joka pistää silmään, on oopperakohtaus, joka on lyhyempi. Kun Kuningasvalssissa Leporellon luetteloaaria luo koomisen yhteyden elokuvan sankariin, ranskalaisesta versiosta tämä puuttuu. Ehkä selityksenä on se, että saksalaisessa elokuvassa Willi Forstin tähtikuva on komediallisempi. Nyt sankariroolissa on Henri Garat, jonka roolinimikin on muutettu: hän on kreivi Michel de Thalberg. Kuningasvalssin päähenkilö on kreivi Ferdinand von Tettenbach. Ranskalaisen tulkinnan naispääroolissa, müncheniläisen kahvilanpitäjän tyttärenä, näyttelee Renée Saint-Cyr, joka on huomattavasti sofistikoituneempi kuin Kuningasvalssin Heli Finkenzeller.

Jean Grémillonin harrastajat eivät Valse royalea ole juurikaan arvostaneet, ja se on täysin ymmärrettävää. Varsinkin Kuningasvalssin jälkeen elokuvaa on vaikea katsoa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että tämä projekti vei Grémillonin UFA:n studioille Saksaan. Kuvaukset tehtiin vuonna 1935, jolloin elokuvateollisuuden arjalaistaminen ei ollut vielä alkanut. Miten Grémillon suhtautui tähän kaikkeen? Joka tapauksessa hän palasi UFA:n hoteisiin useaan otteeseen ennen toisen maailmansodan puhkeamista, sillä Grémillonin seuraavat elokuvat Les pattes de mouche (1936), Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938) kuvattiin osin Berliinissä, L'Alliance Cinématographique Européennen (ACE) ja UFA:n yhteistuotantona Valse royalen tapaan.

Daïnah la métisse (1931)

Jean Grémillonin ohjaama  Daïnah la métisse (1931) on hämmentävä, hämmästyttävä varhainen äänielokuva. Se perustuu Pierre Dayen tarinaan, josta Charles Spaak teki käsikirjoituksen. Gaumont julkaisi elokuvan dvd:nä vuonna 2011, ja teoksella on pituutta vain noin 50 minuuttia. Jo aikanaan tuottaja lyhensi elokuvaa rajusti 1400 metriin, vaikka Grémillonin kerrotaan tähdänneen 2700-metriseen teokseen. Nyt elokuvaa katsoessaan jää miettimään, mitä Grémillonilla on oikein ollut mielessään. Daïnah la métisse alkaa loisteliaalla jaksolla Tyynen meren valtamerihöyryllä, mutta ensimmäisen vartin jälkeen kerronta alkaa tuntua kulmikkaalta. Ehkä juuri näissä kohdissa tuottajan tekemät lyhennökset tuntuvat. Elokuvan alkuperäisjuliste kuvaa erinomaisesti teoksen etnisen näkökulman. Pääroolissa on nuori Daïnah Smith (Laurence Clavius), joka on la métisse, mestitsi, tai oikeastaan mulatti, mixed-race. Kun samaan aikaan länsimaisessa kulttuurissa elettiin rotuhygienian aikaa, Daïnah la métisse käsittelee ja purkaa mustavalkoista asetelmaa, joka itse asiassa koituu Daïnahin kohtaloksi. Julisteessa vasemmalla nähdään Daïnahin puolison herra Smithin (Habib Benglia), oikealla laivan mekaanikon Michaux’n (Charles Vanel) profiili.

Valtamerihöyryllä eletään kaksijakoisessa maailmassa. Kannella vietetään seurapiirielämää, kun taas kannen alla moottoreita rasvataan infernaalisessa kuumuudessa. Grémillon kuvaa ympäristöä hyvin taloudellisesti: merestä näkyy useimmiten vain laivan perän kuohuva vana, ja konehuone kuvataan samasta kulmasta, ylhäältä päin. Musta pariskunta tuntuu vieraalta luksusristeilijän matkustajakunnassa, kunnes paljastuu, että herra Smith tekee pelottavia voodoo-henkisiä taikatemppuja laivan ravintolassa samaan aikaan, kun hänen puolisonsa seurustelee salin puolella. Smithit ovat laivalla vain huvittamassa valkoista yleisöä. Tarina saa traagisen virityksen, sillä katsoja ymmärtää vähitellen Daïnahin puolison orastavan, Shakespearen Otellosta muistuttavan, mustasukkaisuuden. Laivan kannella Daïnah joutuu mekaanikko Michaux’n raiskausyrityksen kohteeksi. Yhtäkkiä Daïnah on kokonaan kadonnut. Tragediaan viittaavat myös tarinaa kommentoivat vanhemmat rouvat (Gabrielle Fontan, Maryanne), jotka ovat kuin antiikin draaman kuoro.

Daïnah la métisse on loppuratkaisultaa arvoituksellinen, ainakin säilyneen aineiston perusteella. Herra Smith antaa todistuksen, jossa hän on nähnyt Michaux’n paiskaavan Daïnahin mereen, mutta samaan aikaan nähtävässä lyhyessä takautumassa nähdään vain jonkinlainen huivin heilahdus. Michaux saa lopulta surmansa mustasukkaisen miehen pelottelemana, mutta lopulta jää mahdolliseksi sekin, että Daïnah on tehnyt itsemurhan tai kuollut oman miehensä surmaamana. Viimeisissä kuvissa aviomies tuupertuu pöytänsä ääreen.

Tyylillisesti, ainakin alkujakson perusteella, Daïnah la métisse tuo mieleen 20-luvun kokeellisen elokuvan, ja lopputulosta katselee henkeään haukkoen. Toivottavasti arkistojen kätköistä vielä joskus löytyy Grémillonin alkuperäinen kokonaisuus!

Uhkaavat vuoret (1959)

Leon Urisin romaaniin perustuva Uhkaavat vuoret (The Angry Hills, 1959) ei ole Robert Aldrichin tunnetuimpia ohjauksia, mutta se on kiinnostava jo pelkästään Kreikka-kuvauksensa vuoksi. Aldrich kuvasi elokuvaa on location heinäkuusta joulukuuhun 1958, ja varsinkin Ateenan katunäkymät ja korttelien sisäpihat jäävät mieleen. Elokuva sijoittuu vuoteen 1941, mutta ehkäpä maisemat kaupungissa eivät olleet paljoa tässä ajassa muuttuneet. Hollywood-tuotannossa kreikkalaiset ovat statisteja, sillä Ateena on natsien ja liittoutuneiden herkeämättömän kamppailun areena. Käsikirjoituksesta vastasi Osmanien valtakunnassa vuonna 1908 syntynyt A. I. Bezzerides, jonka äiti oli armenialainen, isä kreikkalainen. Jo lapsena Bezzerides muutti perheensä mukana Yhdysvaltoihin, ja sittemmin hänestä tuli merkittävä rikoselokuvien käsikirjoittaja. Bezzeridesin romaaniin perustui Jules Dassinin erinomainen Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949). Bezzerides teki myös käsikirjoituksen Mickey Spillanen romaanista Kiss Me Deadly, jonka Robert Aldrich ohjasi vuonna 1955.

Robert Mitchum esittää Uhkaavissa vuorissa yhdysvaltalaista journalistia Mike Morrisonia, joka saa Ateenassa käsiinsä listan kreikkalaisista kollaboraattoreista. Eipä aikaakaan, kun saksalaiset lähtevät ajamaan Morrisonia takaa, ja vapaan sanan edustaja saa tukea kreikkalaiselta vastarintaliikkeeltä. Bezzerides ei käsikirjoittajana ole parhaimmillaan sota-ajan vakoilutrillerissä, mutta Aldrichin ohjaus on paikoin napakkaa ja film noir -henkistä. Mitchum on hyvä, kuten aina, mutta erityisen vaikuttava on Stanley Baker saksalaisen agentin Conrad Heislerin roolissa.