Taas tyttö kadoksissa! (1957)

Ohjaaja Ville Salminen kutsui vuonna 1957 valmistunutta teostaan Taas tyttö kadoksissa! ”hirvittäväksi elokuvaksi”. Salmisen mukaan elokuva oli ”mitä mauttomin juttu”. Muistikuva on helppo ymmärtää, sillä Fennada-Filmi oli tarttunut arkaluontoiseen aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan, joka tapahtui toukokuussa 1953, ja vaikka elokuvassa kadonnut tyttö onkin nimeltään Annikki Niemi, yhteys on ilmeinen. Epäilemättä Ville Salminen oli tästä itsekin hämmentynyt. Kyllikki Saaren tapaus herätti Suomessa valtavasti julkisuutta: siunaustilaisuuteen Isojoella osallistui yli 25000 henkeä, ja murhan selvittelyä seurattiin tarkoin. Monenlaisia spekulaatioita oli liikkeellä, ja ehkäpä Fennadan elokuvan kuvitteellisen Sivujoen pitäjän epäluulot kuvastavat sitä, millaisia tunteita murhenäytelmä herätti.

Taas tyttö kadoksissa! ei ehkä ole aivan niin ”hirvittävä” kuin Ville Salminen itse muisteli, mutta omituinen se on. Elokuva alkaa pitkällä kohtauksella nimismiehen (Heikki Savolainen) toimistossa, jonne pääkaupunkilehden, Totuuden Sarven, journalisti (Leo Jokela) saapuu räpsimään kuvia. Komediallinen sävy saa vielä railakkaampia piirteitä huoltamokohtauksessa korjaamon aputytön Mary Monosen (Leni Katajakoski) ympärille sukeutuu musiikkikohtaus kuin 30-luvun modernissa komediassa. Tuota pikaa elokuva kääntyykin trilleriksi, joka saa film noir -piireitä öisessä takaa-ajokohtauksessa. Annikki Niemi löytyy lopulta täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta rikoksen nimismies löytää, kun paikkakunnalta paljastuu salakuljetusvyyhti.

Epäilemättä Taas tyttö kadoksissa! kuvattiin pikavauhtia. Ainakin kuvaustyöt aloitettiin ennen lopullisen käsikirjoituksen valmistumista, mikä selittää sen, etteivät näyttelijät ole varmaankaan tienneet, mihin suuntaan tarina on kulkemassa. Pikaisesta valmistamisesta kielivät myös olosuhteet. Yleensä suomalaiset elokuvat kuvattiin kesällä, mutta tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat kevättalven sohjoisille keleille, siis olosuhteisiin, jotka ovat Suomessa tuikitavalliset, mutta valkokankaalla sitäkin harvinaisemmat.

Tähtien sota: Episodi VI – Jedin paluu (1983)

Tähtien sodan katselmus on lähestymässä loppuaan, ainakin tällä erää, vaikka Disneyn käsissä saaga tulee varmaan jatkumaan vielä pitkään, mikäli vain yleisöä riittää. Kolmas valmistunut Tähtien sota -elokuva oli vuonna 1983 ensi-iltansa saanut Jedin paluu (Return of the Jedi), sarjan kuudes episodi, joka päätti ensimmäiseksi valmistuneen trilogian. Nyt kun episodeja 4–6 katsoo kokonaisuutena – ja kun mielemme ja muistimme on jo episodien 1–3 tärvelemä – ainakin omassa kokemuksessani Jedin paluun merkitys korostuu. Jos Imperiumin vastaisku on menettänyt dramaattista imuaan, Jedin paluun käsikirjoituksessa varsinkin Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin kohtaaminen tuntuu vaikuttavammalta kuin aiemmilla katselukerroilla. Jedin paluu perustui Lawrence Kasdanin ja George Lucasin yhteiseen käsikirjoitukseen, ja Lucas oli jälleen tuottajan roolissa. Ohjaajaksi haettiin jälkeen ulkopuolista tekijää, ja tiettävästi ehdolla olivat sekä David Lynch että David Cronenberg. Lopulta ohjaajaksi valikoitui walesiläinen Richard Marquand, jolla oli vankka kokemus tv-puolelta. Hän oli edellisenä työnään ohjannut trillerin Neulansilmä (Eye of the Needle, 1981), pääroolissa Donald Sutherland.

Jedin paluu alkaa edellisen elokuvan luoman kriisin ratkaisulla, joka kieltämättä vie pitkään. Han Solo on jäätyneenä Jabban kynsissä, ja häntä pelastamaan saapuvat niin Luke kuin Leiakin, sekä tietysti C-3PO ja R2-D2, joilla on tälläkin kertaa keskeinen rooli tarinassa komediallisuuden lisääjinä. Huumoria käsikirjoituksessa onkin selvästi enemmän kuin Imperiumin vastaiskussa, jopa muutama suora laina Kadonneen aarteen metsästäjistä. Vaikein pala minulle on aina ollut Jedin paluun Muppet show -ulottuvuus, joka tuntuu kohtuuttomalta varsinkin Jabban hovissa. Sen sijaan metsäplaneetan karvaturrit, ewokit, toimivat, koska sympaattisella alkuperäisväestöllä on olennainen asema tarinassa. Nyt katsoessa jäin kylläkin miettimään, mitä primitiivisesti elävän metsästäjäkansan lapsenomaisuudella halutaan sanoa alkuperäiskansoista.

Kuten sanottu, Jedin paluuta sähköistää Luken ja Darth Vaderin kohtaaminen. Tarinassa on toki myös kolmiodraama Luken, Leian ja Han Solon välillä, ja tämäkin ratkeaa, mutta kovin vahvaa jännitettä se ei synnytä eikä käsikirjoitus mene juurikaan Han Solon mahdollisiin mustasukkaisuuden tunteisiin. Varmasti on ollut myös viisas ratkaisu kohdistaa lataus Darth Vaderin kohtaloon: pysyykö hän pimeällä puolella ja voiko empatia saada voiton Anakinista kaikesta jo nähdystä ja koetusta pahuudesta huolimatta? Parasta Jedin paluussa on se elokuvallisen kerronnan ihme, joka saa katsojan näkemään orastavaa hyvyyttä Darth Vaderin mustan kypärän pienissä liikahduksissa ja tulkitsemaan mielen muutoksia kypärän uumenista kuuluvasta epämääräisistä korahduksista. Varmasti koko trilogian, ja kaikkien kuuden elokuvan, vaikuttavimpia hetkiä on Vaderin kypärän riisuminen Jedin paluun lopussa. Kasvot Vaderille antoi brittinäyttelijä Sebastian Shaw, joka alkuperäisessä elokuvassa nähtiin myös elokuvan lopussa, henkenä, joka Yodan ja Obi-Wanin tapaan saattelee päähenkilöt tulevaisuuteen. Valitettavasti vuonna 2004 Shaw korvattiin digitaalisesti nuorelle Anakinilla eli Hayden Christensenillä.

Tätä kirjoittaessa en tiedä tulossa olevasta episodi 7:stä muuta kuin sen, että katsoja tapaa jälleen Luken, Leian ja Han Solon. Episodit 1–6 ovat erittäin vahvasti korostaneet miesten välisiä suhteita. Jedin paluussakin tuntuu siltä, että Darth Vader on kiinnostuneempi pojastaan kuin tyttärestään. Trilogia 1–3 viittasi siihen, että jediritarit voivat olla naisia, ja Jedin paluun lopussa Leia tuntee Luken läsnäolon. Voima on hänessä. Lawrence Kasdan jatkaa käsikirjoittajana tulossa olevassa uutuudessa The Force Awakens (2015). Olisiko tässä siemen tuleville tapahtumille?

Uhrijuhla (1973)

Anthony Shafferin kirjoittama ja Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on kulttiklassikko – se oli sitä jo silloin, kun käytössä oli 88-minuuttinen ensi-iltakopio, josta oli poistettu yhtä ja toista. Uhrijuhlasta on sittemmin ollut liikkeellä myös 94- ja 99-minuuttiset versiot, mutta tiettävästi Director’s cut -editiostakin puuttuu olennaisia kohtauksia. Aikalaislevittäjien hämmennys on helppo ymmärtää: Uhrijuhla yhdistää trillerin ja kauhuelokuvan, musikaalin ja eroottisen eksploitaatioelokuvan piirteitä. Elokuva on kuvattu lähes kokonaan Skotlannissa, vaikkakin päänäyttelijät tulivat Englannista (Christopher Lee, Edward Woodward), Australiasta (Diane Cilento), Puolasta (Ingrid Pitt) ja Ruotsista (Britt Ekland).

Elokuvan alussa englantilainen poliisi Howie (Edward Woodward) saapuu kuvitteelliselle Summerislen saarelle. Hän on etsimässä kadonnutta tyttöä, Rowan Morrisonia. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Robin Hardy antaa vinkahtaneen, oudon vaikutelman saaren eristäytyneestä väestöstä, ja pikku hiljaa Howielle alkaa valjeta, että asukkaat elävät pakanallisten rituaalien pauloissa. Parasta Uhrijuhlassa on sen tunnelma, pienet yksityiskohdat, mutta mieleenpainuvia ovat myös musiikkijaksot. Kerrotaan, että kuvaustilanteessa näyttelijöille tämä hybridisyys tuli täydellisenä yllätyksenä. Öinen fantasiajakso elokuvan alussa on hätkähdyttävä, samoin lopun uhrikohtaus, joka yhdistää kepeyden ja traagisuuden. Mieleen tulee Peter Brookin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1963).

Lopun ihmeellinen olkimies on tiettävästi saanut vaikutteita 1600-luvun brittiläiseltä antikvaarilta Aylett Sammesilta. Hänen teoksessaan Britannia Antiqua Illustrata (1676) nähtiin jättiläismäinen oljesta rakennettu mies. Sammesilla oli omintakeisia näkemyksiä historiasta, muun muassa foinikialaisten vaikutuksista englantilaiseen kulttuuriin. Olkimiehen kuvalla Sammes viittasi muinaisten kelttiläisten uskontoon, jossa ihmisuhreilla oli tärkeä asema. Britannia Antiqua Illustratan kuvassa olkimiehen vasemmassa reidessä on karsina tai häkki, jonne uhri lukittiin ennen kuin koko komeus tuikattiin tuleen. Robin Hardyn Uhrijuhla huipentuu hyvin samannäköisen olkimiehen, wicker manin, tuhoon. Howie huomaa joutuneensa pakanakulttuuria harrastavien saarelaisten ansaan, ja kansa jää Summerislen lordin (Christopher Lee) johdolla laulamaan samalla, kun Howie ammentaa voimaa kristillisestä virrestä.

Tähtien sota: Episodi V – Imperiumin vastaisku (1980)

Kun Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back, 1980) sai ensi-iltansa, muistelen miettineeni, miksi George Lucas oli antanut ohjausvastuun Irvin Kershnerille, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Mies hevosena -elokuvan kakkososan ja trillerin Laura Marsin silmät (The Eyes of Laura Mars, 1978). Ilmeisesti taustana oli, että Lucas piti tärkeimpänä tuottajan roolia. Hän laittoi likoon kaikki edellisen elokuvan voitot ja otti vielä mojovan pankkilainan. Riski kannatti, sillä Imperiumin vastaisku tuotti kulunsa kolmessa kuukaudessa. Tässä tilanteessa oli tärkeää, että Kershner oli ohjaajan pallilla. Lucasin tärkein oivallus oli nuoren käsikirjoittajan värvääminen: Lawrence Kasdanille tämä oli ensimmäinen pitkä elokuva, ja heti perään syntyi Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981). Kiinnostavaa on, että toinen käsikirjoituskrediitti on mennyt veteraanille, Leigh Brackettille, Syvän unen (The Big Sleep, 1945), Rio Bravon (1959) ja Pitkien jäähyväisten (The Long Goodbye, 1973) kirjoittajalle. Jo projektin alussa Lucas tilasi tekstin Brackettiltä, joka kuitenkin menehtyi vuonna 1978. Ilmeisesti aihio ei tyydyttänyt Lucasia, joka muovasi sitä itse ja palkkasi lopulta Kasdanin antamaan käsikirjoitukselle uutta ilmettä.

Imperiumin vastaiskun kokoava voima on Darth Vader, joka edellisen elokuvan lopussa sinkotui avaruuteen. Kolme vuotta on kulunut, ja kapinalliset ovat vetäytyneet jään peittämälle Hothin planeetalle. Fiktiivisessä maailmassa aikaa on siis kulunut yhtä paljon kuin elokuvien ensi-iltojen välillä. Hothin planeetan olosuhteet tuovat mieleen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvat sotaelokuvat, joissa vastarintaliike kamppailee Kolmatta valtakuntaa vastaan. Pakkaselta Luke ja Han suojautuvat yöpymällä kuolleen tontonin sisällä samaan tapaan kuin kaksi vuotta myöhemmin Lemminkäinen selviytyi hirven sisuksissa Kalle Holmbergin Rauta-ajassa (1982). Alun jälkeen tarina etenee melko suoraviivaisesti, mutta keskeinen osa elokuvaa seuraa paralleelisti Luken vaiheita Dagobah-planeetalla mestari Yodan opissa ja Leian, Han Solon ja Chewbaccan pakoa Millenium Falcon -aluksella. Lopulta linjat yhtyvät, kun Leia on pinteessä Pilvikaupungissa ja Luke keskeyttää koulutuksensa ja lähtee pelastamaan ystäviään. Imperiumin vastaisku on trilogian keskimmäinen osa, jossa ei selvästikään ole sulkeumaa. Han Solo syväjäädytetään, ja Lukelle valkenee, että hän on Darth Vaderin poika. Loppukuva on romantisoitu idylli, joka pyrkii rakentamaan lopun tuntua, vaikka moni asia jääkin odottamaan vastausta. Tätä kuvaa enemmän elokuvasta jäävät mieleen symmetriset asetelmat, joissa Darth Vader tavan takaa esiintyy: hän tuo järjestyksen maailmaan...

Imperiumin vastaisku nauttii erityistä arvostusta Tähtien sodan harrastajien parissa, ja monet pitävät sitä parhaana kaikista. Ehkä siihen on tarttunutkin Leigh Brackettin ja Lawrence Kasdanin yhteistyön kautta erityistä hohdetta. Mutta toisaalta tuntuu, että Imperiumin vastaiskun arvostus on myös sukupolvikysymys. Kun elokuvaa katsoi vuonna 1980, vain kolme vuotta aiemmin valmistuneen avauselokuvan tarjoamien tietojen ja käsitysten valossa, käsikirjoitus tarjosi hedelmällisiä jänniteitä, joista keskeinen on Leian, Luken ja Han Solon kolmiodraama. Vuoden 1980 katsojalla ei ollut varmuutta Luken ja Leian sisaruudesta, vaikka sen saattoikin aavistaa. Myös Luken isän arvoitus kutkutti katsojaa. Ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Dagobahissa Luke menee luolaan kohtaamaan suurimman pelkonsa. Irronneella Darth Vaderin päällä on Luken kasvot. Kolmas jännitettä luova tekijä on Yodan hahmon introdusointi, jonka idea perustuu siihen, ettei Luke sen paremmin kuin katsojakaan tiedä, kuka mystinen jedimestari on. Voi väittää, että George Lucas vesitti kaikki nämä kerronnalliset jännitteet episodeilla 1–3 ja siinä mielessä vei parhaan terän Imperiumin vastaiskulta. Erityisen ongelmallinen on mielestäni Yodan sisääntulo, joka kömpelyydessään tuntui vuonna 1980 hauskalta, mutta joka nyt, episodien 1–3 ylivertaisen Yodan arvokkuuden jälkeen, tuntuu pelkästään onnahtelevalta. Epäilemättä George Lucaskin on ollut tietoinen näistä kerronnallisista ongelmista. Vaikka hän on epätoivoisesti yrittänyt hitsata elokuvia numerojärjestykseen ja lisännyt pieniä yksityiskohtia, mikään ei poista valmistumisjärjestyksen sisäistä logiikkaa. Imperiumin vastaiskun teho perustuu siihen, ettei katsoja tiedä menneisyyden salaisuuksia. Nuorempi katsojakunta tosin tuntee jo kaiken läpikotaisin elokuvista irrallaan. Mitä silloin tarinan seuraaminen merkitsee? Korostuuko siinä Tähtien sodan rituaalinomaisuus?

Mies Mallorcalta (1984)

Bo Widerbergin käsikirjoittamaa ja ohjaamaa poliisielokuvaa Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984) pidetään ruotsalaisen trillerin klassikkona. Katsoimme runsas vuosi sitten Widerbergin loistavan jännärin Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976), jota sitäkin voi suositella. Molemmat elokuvat kuuluvat pohjoismaisen noirin suunnannäyttäjiin. Mies Mallorcalta alkaa ammattimaisesti toteutetusta postiryöstöstä, jota selvittämään lähtee etsiväpari Johansson (Tomas von Brömssen) ja Jarnebring (Sven Wollter). Eipä aikaakaan, kun kaksi ryöstön silminnäkijää saa surmansa, ja rikoksen avaimeksi osoittautuu Mallorcalla otettu valokuva, joka yhdistää henkilöt toisiinsa. En paljasta juonesta paljonkaan olennaista, jos totean vielä, että kuvan taka-alalta löytyy turvallisuuspoliisin jäsen Hedberg (Rico Rönnbäck), johon Johanssonin ja Jarnebringin epäilykset pian kohdistuvat.

Howard Hawksin Syvästä unesta todetaan usein, etteivät näyttelijätkään aina tienneet, mitä tarinassa tapahtuu. Mies Mallorcalta kuuluu samaan sarjaan. Se edellyttäisi useampia katsomiskertoja. Mitä esimerkiksi tarkoittaa koirantalutushihna, jonka Hedberg ostaa ja toimittaa Ruotsin oikeusministerille ja jonka etsiväparin esimies myöhemmin näkee tukholmalaisen prositutoidun kodissa? Widerberg viljelee vihjeitä niukasti, ja katsoja saa koota palapelin hippusia yksi kerrallaan. Lopussa Johanssonin ja Jarnebring alkavat itsekin epäillä oman päättelynsä paikkansapitävyyttä, ja todisteet tuntuvat häviävän samalla, kun mysteeri hämärtyy.

Nykykatsoja kiinnittää huomitoa siihen maailmaan, jossa Mies Mallorcalta tapahtuu. Mallorcalla elokuvassa ei käydä, ja valokuva kaukaisen lomakohteen sikajuhlista on kuin kadotettu utopia yhteisöllisyydestä. Elokuvan taustana on ankea, sohjoinen Tukholma, jossa Johansson ja Jarnebring kritisoivat McDonaldsia ja kebabia ja kaipaavat ruotsalaista pikaruokaa, kuten silkkapihvejä näkkileivän päällä... Volvoja ja Saabeja suorastaan kuhisee talvisen Tukholman kaduilla. Elokuvan ainoa maahanmuuttaja saa kovaa kohtelua, eikä poliisien yksityiselämäkään näytä erityisen onnistuneelta. Mies Mallorcalta perustuu Leif G. W. Perssonin romaaniin Possujuhla (Grisfesten): se ammensi aiheensa ajankohtaisesta poliittisesta tapahtumasta, Geijer-skandaalista, jonka keskiössä oli Ruotsin oikeusministeri. Widerbergin elokuvan lopputulema on tyly: viimeisessä repliikissä päiväkotien menoja leikataan ja rahat siiretään terrorisminvastaiseen taisteluun!

Tähtien sota: Episodi IV – Uusi toivo (1977)

Tähtien sodan katselmuksemme on yltänyt neljänteen episodiin Uusi toivo (A New  Hope, 1977), joka kulki pitkään nimellä Tähtien sota (Star Wars, 1977) ja oli se ainoa oikea Tähtien sota. Vaikka elokuva sai kolme edeltävää jaksoa vuosina 1999–2005, neljäs episodi merkitsi alkua. Se oli George Lucasin käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama tour de force, joka loi pohjan koko fantasiamaailmalle. Sen pohjalta syntyi romaani, sarjakuva ja lukematon määrä leluja, ja myöhemmin lisää elokuvia – peleistä puhumattakaan. Alun perin tekijöiden odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta heti ensi-illan jälkeen oli ilmeistä, että tekijöiden valomiekka oli osunut kultasuoneen. Epäilemättä Lucasin mielessä oli jo yhtä elokuvaa laajempi kokonaisuus. Tähtien sota sai Suomen ensi-iltaansa joulukuussa 1977. Olin sitä itse katsomassa 16-vuotiaana, ymmärtämättä, mitä oli tulossa. Tuossa vaiheessa Lucasilla oli jo mielessään tulevaisuus, mutta myös historia, jota hän tosin pääsi kertomaan vasta 22 vuotta myöhemmin. Lucas oli itse asiassa luomassa omintakeisia kronologioita myös myöhemmin osallistuessaan Steven Spielbergin Indiana Jones -elokuvien suunnitteluun. 

Kaikkien aikojen ensimmäinen Tähtien sota on tarinaltaan suhteellisen suoraviivainen ja ehkä juuri sen vuoksi niin klassinen seikkailu. Galaksi on ajautunut sisällissotaan, ja elokuva käynnistyy suoraan toiminnasta: prinsessa Leia (Carrie Fisher) on jäänyt Darth Vaderin kynsiin mutta onnistuu lähettämään Kuoleman tähden piirustukset Obi-Wan Kenobille (Alec Guiness) neuvokkaiden robottien R2-D2:n ja C-3PO:n mukana. Tatooinelta löytyy myös Luke Skywalker (Mark Hamill), jonka isä oli Obi-Wanin mukaan jediritari. Tuota pikaa alkaa matka kohti Alderaania Han Solon (Harrison Ford) ja tämän perämiehen Chewbaccan (Peter Mayhew) avustuksella. Kun ryhmä saapuu paikalle, Alderaan on ehtinyt tuhoutua, ja tehtäväksi nousee kapinallisten avustaminen Kuoleman tähden tuhoamisessa. Oikeastaan tätä tarinaa ei olisi tarvinnut kertoa, koska se on kaikille tuttu. Toisaalta, kun sisällön kertoo pähkinänkuoressa, huomaa, kuinka ytimekäs ja lineaarisesti etenevä se on. Jos ajattelen Tähtien sodan voimaa vuonna 1977, tuntuu, että se perustui itse tarinaa enemmän kaikkiin niihin aavistuksiin, joita mystinen maailma herätti. Nyt kun olen pohjaksi katsonut episodit 1–3, on vaikea tavoittaa siitä, miltä Luken taustan uumoilu aikanaan tuntui. Merkittävä osa elokuvan salaperäisyyttä oli juuri tämä tietämättömyys, joka ei liittynyt vain Luken isään vaan siihen, että alkutekstien ”Episodi 4” antoi ymmärtää, että oli paljon sellaista, jota katsoja ei tiennyt. Kun elokuvaa katsoo vuonna 2015, monet mystiset asiat ovat valjenneet, ja siksi esimerkiksi kohtaus, jossa Luke kouluttautuu jeditaitoihin ja voiman tunnistamiseen näyttäytyy toisessa valossa. Vuonna 1977 katsoja tiesi jedeistä yhtä vähän kuin Luke. Tähtien sota -elokuvat voisi aivan mielekkäästi katsoa ilmestymisjärjestyksessä, jolloin episodit 1–3 voi tulkita takautumina. Ainoa häiritsevä seikka on, että Lucas on mennyt näpelöimään episodeja 4–6, lisännyt erikoistehosteita ja pyrkinyt mahdollistamaan episodien mukaisen katselujärjestyksen. Ilmestymisjärjestyksen puolesta puhuvat kuitenkin monet tyylilliset ja sisällölliset tekijät. Esimerkiksi miekkailukohtaukset on aivan toisella tapaa rakennettu kuin episodeissa 1–3: Darth Vaderin ja Obi-Wan Kenobin kaksintaistelusta puuttuvat myöhemmän toimintaelokuvan mukana tulleet kung fu -vaikutteet. Varmaankin George Lucas on halunnut häivyttää elokuvien syntyajan merkkejä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta tehtävä on tuhoon tuomittu. Nautin Tähtien sodassa juuri näistä tahattomista aikalaisviittauksista. Vielä 1970-luvun elokuvassa voidaan dialogissa puhua siitä, miten tietoja syötetään tietokoneelle, ja Kuoleman tähteä tuhottaessa hävittäjien käyttöliittymä on hellyttävän arkaainen.

Vielä lopuksi muutama sana bluray-julkaisusta. Kun uutta teräväpiirtoversiota katsoo kankaalta, on selvää, että vuoden 1977 analoginen todellisuus kuultaa läpi. Episodi 4 on merkittävästi karheampi ja rosoisempi kuin vuosien 1999–2005 trilogia, joka syntyi digitaalisena. Bluray välittää vuoden 1977 CinemaScopen tunnun, mutta ehkä juuri tästä syystä myöhemmät digitaaliset lisäykset myös pistävät silmään kohtuuttoman paljon.

Tilinteko (1987)

YLE Teema esitti hiljattain Veikko Aaltosen esikoispitkän Tilinteko (1987). Sen taustalla oli 1980-luvulla syntynyt tuotantoyhtiö Villealfa Productions, joka lähti uudistamaan suomalaisen elokuvan estetiikkaa. Aaltonen oli yhdessä Kaurismäen veljesten kanssa yhtiön perustajajäseniä. Varsinkin Aki Kaurismäen elokuvat ovat tulleet tunnetuksi napakasta dialogistaan, mutta saman piirteen voi havaita myös Tilinteossa. Veikko Aaltosen ja Aki Kaurismäen käsikirjoittama tarina on muutoinkin ytimekäs, ja vajaan 70 minuutin kesto tuo mieleen 1940-luvun Hollywoodin tiivistunnelmaiset rikoselokuvat. Tilinteon hiljaisuudessa, ja myös sen maiseman käytössä, on paljon samaa kuin ranskalaisen Jean-Pierre Melvillen teoksissa, tosin melvilleläistä eksistentialismia Tilinteko ei tunnu tavoittelevan.

Veikko Aaltonen on kertonut haastattelussa Tilinteon ammentaneen kahdesta ajankohtaisesta rikoksesta, joissa oli samankaltaisia piirteitä. Parkanossa tehtiin vuonna 1979 näyttävä postiryöstö, ja hyvin samankaltainen rikos toistui kaksi vuotta myöhemmin Mouhijärvellä, jossa poliisiksi naamioituneet rikolliset pysäyttivät postiauton. Juuri tästä tilanteesta Tilinteko alkaa: ryöstön lopuksi Timo Varjola (Esko Nikkari) haavoittaa kumppaniaan Kalervo Mäkistä (Juhani Niemelä) ja poistuu paikalta saalis mukanaan. Veikko Aaltonen on muistellut, että hän keskustelussa Aki Kaurismäen kanssa sai innoitusta John Sturgesin modernista westernistä Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955) ja että varsinkin näyttelijävalinnat kumpusivat tästä keskustelusta. Sisällöllisesti Tilinteko muistuttaa kuitenkin enemmän kostowesterniä, varsinkin Marlon Brandon Vihan riivaamaa (One-eyed Jacks, 1961), jossa päähenkilö lähtee jäljittämään rikosroveriaan ja etsimään hyvitystä petokselle. Myös Tilinteossa petturi on saanut kunniallisen aseman yhteisössään, ja Timo Varjola on päätynyt kaupunginjohtajaksi. Juuri kun Varjola saa tietää päässeensä eduskuntaan, kostaja tekee tehtävänsä. Asetelmassa on paljon samaa kuin Aarne Tarkaksen kulttielokuvassa Hän varasti elämän (1962), jossa on tosin annos komediallisuutta, eikä lopetuskaan ole yhtä tyly kuin Tilinteossa.