Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto (2005)

Tähtien sota -katselmuksemme on yltänyt kolmanteen episodiin Sithin kosto (Revenge of the Sith, 2005), joka valmistui 28 vuotta neljännen episodin jälkeen. Kun elokuvaa katsoo, voi kuvitella, miten haasteellista kahden trilogian sovittaminen toisiinsa on ollut. Loppua kohti lisääntyvät seuraavaan episodiin liittyvät visuaaliset piirteet, joiden on tarkoitus helpottaa siirtymistä seuraavaan jaksoon. Tätä tietysti palvelee Darth Vaderin ikonisen hahmon rakentaminen Sithin koston viimeisissä kuvissa, mutta samalla myös ’etuistuma’, jossa Darth Vader nähdään aluksensa komentosillalla valmistautumassa siihen, mitä katsojat näkevät – tai pikemminkin, olivat jo nähneet – neljännessä episodissa. Tulevasta tapahtumakulusta tutut natsihenkiset univormutkin vilahtavat kuvassa ja ankkuroivat yhteen menneisyyttä ja tulevaisuutta. Jos Tähtien sotaa ajattelee poliittiselta kannalta ensimmäinen trilogia, osat 1–3, kertoo siitä, miten demokratia muuttuu tyranniaksi. Tähtien sodan kielellä se ilmaistaan Voiman pimeän puolen voittona. Kun seuraavan trilogian, osien 4–6, alussa viitataan Imperiumiin, olennaista on, että tämä poliittinen yksikkö on entinen Tasavalta. Jos ajattelen omaa aikalaiskokemustani vuonna 1977, en muista, että tämä Imperiumin historia tai surullinen kehityskulku olisi noussut erityisesti mieleen. Sen sijaan Imperiumin diktatorisuus assosioitui Euroopan historiaan, mihin Darth Vaderin kätyreiden natsihenkiset asutkin viittasivat. Imperiumi oli kommentti totalitarismin historiaan. Molemmissa trilogioissa on mustavalkoinen näkemys politiikasta, ja nyt katsottuna tuntuu, että Sithin kostossakin jakolinja menee selkeästi demokratian ja diktatuurin välillä: jos ei ole edellistä, ajautuminen jälkimmäiseen on väistämätöntä. Lopputulos on ristiriitainen siinä mielessä, että vaikka demokratia esitetäänkin ihanteena, missään episodissa ei oikeastaan näy kansanvaltaa. Ensimmäisen trilogian Tasavalta tuntuu jo lähtökohtaisesti anonyymin vallankäytön pelikenttänä, jota edustaa tietokoneanimoitu, symmetrinen istuntosali, jonne yksityiskohdat hukkuvat ja jonka persoonattomuuden keskeltä Palpatinen yksinvalta helposti nousee. Tyranniaa eivät vastusta kansat ja niiden edustajat vaan jediritarit, jotka taistelevat oikeudenmukaisuuden puolesta.

Sithin kosto jatkaa kolme vuotta aiemmin valmistuneen Kloonien hyökkäyksen tarinaa, jonka ytimessä on Anakin Skywalkerin (Hayden Christensenin) vähittäinen suistuminen kohti pahuutta ja muuntuminen Darth Vaderiksi. Ensimmäinen trilogia on Anakinin kehityskertomus. Samalla se on tarina Anakinin ja Padmé Amidalan (Natalie Portman) rakkauden väistämättömästä tuhosta. Samaan aikaan kun Anakin muuttuu Darth Vaderiksi, Padmé heittää henkensä synnyttäessään kaksoset, Leian ja Luken, seuraavan trilogian päähenkilöt. Sithin kosto päättyy elämän ja kuoleman samanaikaiseen läsnäoloon: Padmé kuolee, samoin Anakin siinä mielessä, että hänen hyvyytensä viimeisetkin rippeet katoavat. Tähtien sodassa hyvä ja paha elävät perhepiirissä, sillä episodeihin 4, 5 ja 6 jäävät jäljelle paha isä ja häntä vastaan kapinoivat lapset, jotka eivät tiedä alkuperäänsä. Sithin kostossa on häiritsevää se, miten perusteellisesti Anakinin suistumista pahuuteen kuvataan. Kun elokuvan jälkeen keskustelimme lasten kanssa tarinasta, kaikki tiivistyi kysymykseen: johtuiko Anakinin päätyminen pahalle puolelle Palpatinesta vai George Lucasista? Tarinan tasolla tietysti Palpatinesta, mutta mielestäni käsikirjoituksen ratkaisuja voi kyseenalaistaa. Miksi meidän pitäisi ottaa Tähtien sota annettuna? Youtubessa on julkaistu useita fanieditioita ensimmäisestä trilogiasta. Niissä harrastajat ovat leikanneet saagan uuteen asuun. En ole pystynyt näitä katsomaan, mutta olisi kiinnostavaa kokeilla, miten niukoilla aineksilla Anakinin kohtalon voi kertoa. Tarvitaanko esimerkiksi jaksoa, jossa Anakin surmaa kaikki jediritarikoulutuksessa olevat lapset. Tämä on epäilemättä raamatullinen viittaus, mutta itse koen, että pahan valta ei tässä vaiheessa elokuvaa ole vielä uskottava. Kohtaus pikemminkin nakertaa Anakinin kehityskertomusta kuin tukee sitä. Käsikirjoituksellisesti Sithin kosto ei ole erityisen napakka, mutta tähän vaikuttaa myös edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemani tarve rakentaa elokuvaan sellaisia tarinaelementtejä, joita voidaan myöhemmin hyödyntää oheistuotteissa. Itse koen, että Anakinin ja Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) kaksintaistelu on ollut liiankin haasteellinen tietokoneanimoinnille, vaikka tulivuoriplaneetta sinänsä tuokin tarvittavaa helvetillisyyden auraa lopetukseen.

Sithin koston lopussa suomalaisia sykähdyttää kohtaus, jossa Darth Sidious (Ian McDiarmid) saapuu pelastamaan Anakinin tulivuoriplaneetalta. Taustalla lipuva laavavirta on kuin kalevalainen Tuonelan virta, jonka partaalta Lemminkäisen äiti tulee noutamaan poikaansa. Kun Tähtien sotaa ajattelee tarkemmin, äitien kohtalo on tyly. Anakinin äiti saa surmansa Kloonien hyökkäyksessä ja Padmé Amidala kuolee Sithin koston lopussa. Ehkäpä Darth Sidious onkin tarinassa galaktinen Lemminkäisen äiti, joka herättää poikansa eloon.

Atomin paluu (2015)

Mika Taanilan ja Jussi Eerolan dokumenttielokuva Atomin paluu sai Suomen ensi-iltansa 6. marraskuuta 2015. Hanke käynnistyi jo kymmenen vuotta sitten, kun kuvausryhmä alkoi seurata Olkiluoto 3 -ydinvoimalan rakennustyötä. Dokumenttielokuvaan liittyy aina odottamattomuus, ja on selvää, että siinä vaiheessa, kun kuvaukset käynnistyivät, ei voinut olla näköpiirissä, millainen ongelmien vyyhti Olkiluodosta sukeutuu. Elokuvassa seurataan rakennusprosessia, ja haastatellaan TVO:n esimiehiä, varsinkin varatoimitusjohtaja Rauno Mokkaa, ranskalaisen Arevan ja saksalaisen Siemensin edustajia sekä eurajokelaisia ydinvoiman vastustajia. Ensimmäisiä haastateltavia on raudoittaja, jonka tarina asettaa elokuvan sävyn. Olkiluoto 3:n rakennushanke alkaa näyttää kaaokselta, jossa kukaan ei tiedä, minne suuntaan tapahtumat kehittyvät.

Atomin paluussa on legendaarisen elektronisen musiikin yhtyeen Pan Sonicin musiikki. Minulle minimalistinen musiikki viestittää jonkinlaisesta hämmennyksestä, sillä Pan Sonicin sävelet ovat kuin viittaus niihin menneisiin tulevaisuuksiin, jotka eivät koskaan toteutuneet. Ne ovat kuin merkki teknologian lupauksesta, joka jää saavuttamatta. Olkiluoto 3:n kohdalla tämä on konkreettista siinä mielessä, että yksikkö ei ole vieläkään toiminnassa ja Eurajoelle on syntynyt yksi kaikkien aikojen kalleimmista rakennushankkeista. Samalla kun Pan Sonicin musiikki sykkii eteenpäin, katsoja näkee nopeutetusti Olkiluodon vähittäisen kohoamisen eurajokelaisesta maisemasta. Elokuvan loppua hallitsee epätietoisuus tulevasta. Fukushiman tapahtumat vuonna 2011 muuttivat globaalisti suhtautumisen ydinvoimaan: katastrofiset, odottamattomat tapahtumat ovat väistämätön osa nykyisyyttä. Tämä rinnastuu Posivan projektiin sitoutua ydinjätteen säilytykseen kauas tulevaisuuteen, mikä on väistämättä ristiriidassa nykyisen lyhytjännitteisyyden ja olosuhteiden arvaamattomuuden kanssa. On selvää, että Atomin paluun tekijöille Olkiluoto 3 on ollut hanke, jonka päämäärä on ollut epäselvä, mutta samalla elokuva välittää olennaisen näkökulman nykyhetkeen: elämme epävarmuuden aikaa, jossa on vaikea nähdä, milloin prosessit päättyvät. Katsojalle Atomin paluu toimii myös välttämättömänä muistinpalautuksena. Elokuvaa katsoessa oivaltaa, että meillä suomalaisilla on nähtävästi aivan erityisen suhde ydinvoimaan: Olkiluoto 3:n piti olla laboratorio, josta ydinvoiman vahva paluu alkaa, ja Arevan johtajat hehkuttavatkin elokuvassa, miten suomalaisilta ei koskaan voida riistää tätä pioneeriasemaa. Fukushima muutti kaiken, mutta toisaalta jää miettimään, miksi Suomesta niin voimakkaasti halutaan yhä edelleen tehdä ydinvoiman laboratorio. Arevan ja Siemensin jälkeen Suomea saa kokeilukenttänään käyttää Rosatom.

Tähtien sota: Episodi II – Kloonien hyökkäys (2002)

Kloonien hyökkäys (Attack of the Clones, 2002) oli Tähtien sota -saagan toinen episodi, ilmestymisjärjestyksessä viides pitkä elokuva. Jos uutta trilogiaa (1–3) vertaa vanhempaan (4–6), on selvää, että mediakulttuurisen ympäristön muutos on ollut huikea. Jo 1980-luvulla keskusteltiin mainstream-elokuvan hybridisaatiosta ja siitä, miten teoksia tuotteistettiin peleinä, sarjakuvina, pokkareina ja leluina, mutta uuden trilogian kohdalla tämä populaarikulttuurin mediarajat ylittävä luonne on ollut selviö. Ensimmäisen episodin, Pimeän uhan, oheen syntyi esimerkiksi Star Wars Episode I: Racer -peli, joka on vieläkin myydyimpiä scifi-hurjastelupelejä. Siitä ilmestyi vuonna 1999 versiot niin Nintendo 64:lle kuin Game Boylle. Kun nyt katsoo Kloonien hyökkäystä, tuntuu, että sen käsikirjoitus on laadittu erityisen otolliseksi pelisovelluksille. Ajatellaanpa vaikka alun takaa-ajokohtausta öisen Coruscantin kaoottisessa liikenteessä tai Obi-Wanin, Anakinin ja Padmén eloonjäämistaistelua Geonosiksella. Kun Kloonien hyökkäystä katsoo elokuvallisena kokonaisuutena, 142-minuuttinen seikkailu tuntuu pikältä, mutta ehkäpä sitä ei pitäisikään tulkita elokuvana vaan pohjatekstinä, josta sukeutuu monenlaisia kulttuurintuotteita. Nyt kun tuoretta teräväpiirtokopiota katsoo kankaalta, öisen kaupungin takaa-ajo tuntuu elokuvan parhaalta toimintajaksolta. Tähän voi vaikuttaa se, että vaikka tietokoneanimointi olikin kehittynyt edellisestä episodista, isoon kokoon projisoituna kaupunki on vakuuttavampi kuin moni muu elokuvan ympäristö. Kriittisenä esimerkkinä voi mainita areenakohtauksen, joka vertautuu Mervyn LeRoyn Quo vadikseen (1951) ja kristittyjen marttyyrien teloitukseen. Molempien kohtausten teho perustuu ympärillä pauhaavaan yleisöön, mutta väittäisin, että 1950-luvun menetelmillä saatiin luotua uskottavammat kansanjoukot kuin tietokoneanimaatiolla. On kiinnostavaa nähdä, miten tulossa oleva episodi 7 hyödyntää käytössä olevia keinoja. Voisin kuvitella, että jossakin kohtaa paluu klassisen Hollywoodin keinoihin voi edistää fantasian rakentamista.

Jostakin syystä minun on ollut vaikea ymmärtää tai hahmottaa Kloonien hyökkäyksen poliittista kehystä. Toki tausta kerrotaan jo heti elokuvan alussa tähtitaivaan eteen vyöryvänä johdantotekstinä, kuten Tähtien sodassa on tapana. Katsojalle kerrotaan, että ollaan kymmenen vuotta edellistä episodia edempänä tulevaisuudessa ja että Galaktista tasavaltaa uhkaa separatistijärjestö, jota kutsutaan Yhdistyneiden aurinkokuntien konfederaatioksi ja jota johtaa entinen jedimestari kreivi Dooku. Hahmottamisen vaikeuteen voi olla montakin syytä. Yksi on ehkä se, että elokuvan nimi Kloonien hyökkäys on lievästi harhaanjohtava, koska elokuvassa kloonit eivät oikeastaan hyökkää ennen kuin vasta kahden tunnin ja 20 minuutin odottamisen jälkeen. Elokuva pikemminkin kuvaa tapahtumia, jotka valmistelevat kloonien hyökkäystä. Toinen seikka on se, että elokuvan punaisena lankana on tätä poliittista kehitystä vahvemmin Anakin Skywalkerin kasvutarina, johon punoutuu muun muassa pitkän tuntuisia romanttisia, Pohjois-Italian Comojärvellä kuvattuja jaksoja, ja yhteiskunnallisen kontekstin avainkäsitteitä putoilee käsikirjoitukseen harvakseltaan. Sinänsä Klooonien hyökkäyksen poliittisuus on kiinnostavaa: elokuvahan alkaa terroriteolla, jossa senaattori Padmé Amidala yritetään murhata. Vastakkainasettelu tasavallan ja konfederaation välillä tuo mieleen Yhdysvaltain sisällissodan asetelman, mutta toisaalta elokuva rakentaa modernimpaan retoriikkaan palautuvaa dikotomiaa demokratiasta ja diktatuurista. Välimuotoja ei ole. Tähän kaikkeen liittyy vielä annos elokuvahistoriallista intertektuaalisuutta, ei vähiten siksi, että kreivi Dookua esittää entinen kreivi Dracula, Christopher Lee. Jos aikuisella on vaikeuksia hahmottaa Kloonien hyökkäyksen poliittista asetelmaa, onneksi lapset ovat yleensä lukeneet jo monta Star Wars -hakuteosta ja tietävät tarkkaan, kuka kukin on ja mitä kulloinkin kauppakillat ja muut käsitteet tarkoittavat. Tuntuu, että pitäisi tarkemmin tutkia, millaista Tähtien sota -aineistoa oli tarjolla vuonna 2002, kun elokuva tuli ensi-iltaan ja kuinka paljon elokuvantekijät saattoivat olettaa katsojien tietävän.

Eniten Kloonien hyökkäyksessä jää miettimään sen vahvaa tunteiden käsittelyä. Käsikirjoitus ennakoi monessa kohtaa Anakinin tulevaa kohtaloa pahuuden puolelle hairahtavana sankarina. Anakinilla ei ole isää, ja äitinsä hän menettää juuri tässä elokuvassa. Itse asiassa hän ehtii Tatooinelle, kun äiti heittää henkensä, ja kostoksi hän teurastaa niin syyllisiä kuin syyttömiäkin. Tätä ei sinänsä, onneksi, näytetä vaan Anakin paljastaa tämän myöhemmin Padmélle. Käsikirjoitus korostaa vastakkaisia tunteita, sillä vihan lisäksi Anakin joutuu taistelemaan rakkautta ja seksuaalisuutta vastaan. Jedit tuntuvat elävän selibaatissa, ja he ovat omistaneet elämänsä oikeudenmukaisuuden puolustamiselle. Mieleen tulee Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus (The Last Temptation of Christ, 1988), jossa paholaisen viimeinen ja pirullisin metku on tarjota messiaalle tavallista, arkista elämää. Kristukselle se ei ole mahdollista, kuten ei jedillekään. Tosin Kloonien hyökkäys päättyy romanttiseen täyttymykseen, mutta se merkitsee pimeyden aikakauden alkua ja Anakinin suistumista pois kaidalta tieltä. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten lapset tämän tunnedynamiikan ymmärtävät. – Kloonien hyökkäyksen vaikuttavin kuva nähdään areenataistelun päätteeksi, kun orvoksi jäänyt Boba Fett painaa isänsä kypärän päätään vasten. Niin Anakinin kuin Boda Fettinkin tapauksessa vanhempien menettämisellä on kohtalokkaat seuraukset.

Tähtien sota: Episodi I – Pimeä uhka (1999)

Nyt on tullut aika katsoa Tähtien sota -sarja – jo pelkästään siksi, että uusi elokuva on tulossa joulukuussa. Lupasin lapsille, että katsomme koko sarjan pohjustukseksi, vaikka elokuvat on jo nähty yksi kerrallaan. Olen pantannut teräväpiirtoversioiden hankkimista, mutta nyt on oikea hetki – vaikka elokuvanharrastajaa harmittaakin se, että George Lucas on mennyt näpelöimään alkuperäisiä teoksiaan ja lisäillyt niihin yhtä jos toistakin. Jos Tähtien sotaa peilaa omaan elämänhistoriaansa, saagan alkaessa olin 16-vuotias, Isaac Asimovia ja Ray Bradburya tihrutteleva lukiolainen. Kun ensimmäinen trilogia kääntyi Jedin paluuseen (The Return of the Jedi, 1983), olin 22-vuotias opiskelija, josta oli sukeutunut elokuvakerhoaktiivi ja joka alkoi kallistua eurooppalaisen taide-elokuvan suuntaan. Kun toinen trilogia käynnistyi Pimeällä uhalla (The Phantom Menace, 1999), olin jo 38-vuotias historioitsija. Taisin nauttia eniten kilpa-ajokohtauksesta, joka toi mieleen William Wylerin Ben-Hurin (1959) legendaarisen stadionkohtauksen. Silloin olin näkevinäni myös aikalaismaailman vahvasti taustalla: Tasavallan kykenemättömyys päätöksentekoon samaan aikaan, kun Naboo oli jyrän alla, toi mieleen Balkanin sodan ja EU:n ja YK:n vaikeudet puuttua tapahtumiin.

Pimeää uhkaa katsoessa muistuu mieleen, miten 1990-luvun lopulla yli kaksituntinen elokuva tuntui pitkältä. Ajat muuttuvat, sillä post-Sormus-maailmassa kaksi tuntia on oikeastaan vain lyhyt tuokio. Tuntuu, että nyt, kuudentoista vuoden jälkeen, Pimeä uhka seisoo omilla jaloillaan, ja ajankohtaisten poliittisten tapahtumien sijasta myyttiset tekijät alkavat korostua. Isätön poika Anakin Skywalker (Jake Lloyd) astuu tarinaan, ja piilevien kykyjen uumoilu sisältää messianistisia piirteitä. Usein todetaan, että Ridley Scottin Gladiaattori (The Gladiator, 2000) aloitti historiallisten spektaakkelielokuvien uuden tulemisen, mutta Pimeässä uhassa on jo paljon samaa, ainakin jaksossa, joka sijoittuu aavikkoplaneetta Tatooinelle. Elokuvan huipennus ei niinkään ole lopun taistelukohtaus, vaan Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Qui-Gon Jinnin (Liam Neeson) kamppailu hyytävän näköistä Darth Maulia (Ray Park) vastaan.  Miekkailukohtaus tuo mieleen Erroll Flynnin ja Basil Rathbonen yhteenotot 30-luvun seikkailuelokuvissa. Pimeässä uhassa katsoja kohtaa myös sympaattiset droidit, R2-D2:n ja C-3PO:n. Vaikka episodeja nyt markkinoidaankin numerojärjestyksessä, Pimeä uhka ottaa huomioon myös katsojat, jotka olivat nähneet samat otukset 22 vuotta aiemmin ja joille hahmojen introdusointi olikin iloinen jälleen näkeminen.

Sherlock Holmes väistää kuoleman (1943)

Basil Rathbone ja Nigel Bruce olivat Hollywoodin lyömättömät Sherlock Holmes ja tohtori Watson. Rathbonen koleerinen olemus sopi yllättävän hyvin Holmesiksi, vaikka muutoin Johannesburgissa vuonna 1892 syntynyt tähti tuli tunnetuksi konnan rooleista. Basil Rathbone ehti esittää Sherlock Holmesia valkokankaalla 14 kertaa ja kuunnelmissakin peräti 220 kertaa. Elokuvat valmistuivat vuosina 1939–1946 eli käytännössä toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Katsoimme sarjan kuudennen elokuvan Sherlock Holmes Faces Death (1943), joka sai Suomesssa keväällä 1946 nimen Sherlock Holmes väistää kuoleman. Suomenkielinen nimi on jotakuinkin erilainen kuin alkuperäinen, mutta toisaalta tosiasia, että Holmes väistää kuoleman, ei varmaankaan ole yllätys. Itse elokuva perustui väljästi Sir Arthur Conan Doylen tarinaan ”The Adventure of the Musgrave Ritual”, joka oli alun perin ilmestynyt Strand Magazinessa vuonna 1893. Itse asiassa Universal-yhtiön aiemmissa Holmes-elokuvissa toisen maailmansodan tilanne oli lyönyt leimansa kertomuksiin, joiden keskiössä oli vakoiluaihe. Nyt tarina palasi enemmän alkulähteille, vaikka tälläkin kertaa sota on läsnä. Mysteeri sijoittuu Musgraven kartanoon, jonne on tuotu sotilaita toipumaan sodan kauhuista. Tämä tietysti rajoittaa tarinaa siinä mielessä, että on mahdoton kuvitella sotilaiden olevan syyllisiä salaperäisten murhien sarjaan.

Sherlock Holmes väistää kuoleman huipentuu arvoitukseen, jonka ratkaisu on shakkipelissä. Jäljet johtavat kartanon kellariin, josta – tietysti – löytyy vainaja. Tuota pikaa Sherlock Holmes virittää ansan, johon murhaaja lankeaa. Tosiasiassa Holmes ei sen paremmin kohtaa kuolemaa kuin väistäkään sitä, sillä hän tietää ratkaisevan pistoolin sisältävän vain paukkupatruunoita... Elokuvan loppukohtauksessa Holmes ja Watson ajelevat kaikessa rauhassa takaisin kohti Lontoota ja pohtivat ajan muuttumista. Viimeisissä sanoissa on jotakin olennaista elokuvan valmistumisajankohdan tunnelmista, mutta näitä sanoja kannattaa pohtia myös nyt, vuonna 2015: ”There’s a new spirit abroad in the land. The old days of grab and greed are on their way out. We’re beginning to think of what we owe the other fellow, not just what we’re compelled to give him. The time is coming, Watson, when we cannot fill our bellies in comfort while the other fellow goes hungry, or sleep in warm beds while others shiver in the cold. And we shan’t be able to kneel and thank God for blessings before our shining altars while men anywhere are kneeling in either physical or spiritual subjection.”

Radio tulee hulluksi (1952)

Matti Kassilan ohjaama¨ja Teuvo Tulion tuottama Radio tulee hulluksi (1952) on itsenäinen jatko-osa edellisenä vuonna valmstuneelle rikoskomedialle Radio tekee murron (1951). Keskiössä on jälleen radioreportteri Toivo Teräsvuori (Hannes Häyrinen), joka on elokuvan alussa avioitunut toimttaja kollegansa Eilan (Ritva Arvelo) kanssa ja yrittää paluuta sensaatiojournalismiin kätkemällä mikrofonin takkinsa suojiin ja puhumalla levottomia Kappelin terassilla istuvilla pahaa-aavistamattomille kansalaisille. Eipä aikakaan, kun Teräsvuori passitetaan Houruniemen sairaalaan. Edeltäjänsä tapaan Radio tulee hulluksi on Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen yhteiskäsikirjoitus. Aiemman osan tuotantoyhtiö oli ollut SF, mutta uutuutta Kassila lähti tekemään pienelle Junior-Filmille, jonka rahkeet eivät kuitenkaan riittäneet. Avuksi tuli Teuvo Tulio, jolle isoja yhtiöitä irvaileva komedia epäilemättä sopikin.

Vaikka Radio tulee hulluksi voi herättää kauhistusta siinä tavassa, jolla se suhtautuu mielenterveyskysymyksiin, Houruniemen sairaalan maailma on surrealistisuudessaan niin käsittämätön, ettei sitä oikein voi ajatella todellisuusvastaavuuden näkökulmasta, eikä sen kuvaa mielisairaudesta pysty paheksumaankaan. Aivan huikeita ovat elokuvan lääkärihahmot, professori Piukka (Arvo Lehesmaa), tohtori Kirves (Unto Salminen) ja tohtori Puukko (Sakari Puurunen), puhumattakaan hoitaja Tillikasta (Uljas Kandolin) ja Puputista (Heikki Savolainen). Hannes Häyrisen bravuuri on kohtaus lääkäreiden edessä, jossa Toivo Teräsvuori kääntää tuomioistuinta muistuttavan kuulustelun nurinniskoin. Erinomaista verbaalihuumoria on myös kohtauksessa, jossa Teräsvuori kommunikoi vastaanottovirkailijan (Rauha Rentola) kanssa. Radio tulee hulluksi on suomalaisen elokuvan kummallisuuksia, absurdin huumorin harjoitelma. Nyrkkeilijä Elis Askin kameoesiintyminen tulee kuin taivaasta, ja kaiken kruununa on epäilemättä Suomen Filmiteollisuudelle käsikirjoituksia nikkaroiva Nappinen (Leo Riuttu), jonka potilashuoneessa komeilee muutama Jussi-patsas ja joka parhaillaan työstää käsikirjoitusta elokuvaan Iitin Tiltu.

Mies astui junasta (1955)

Olen viime vuosina katsellut harvakseltaan John Sturgesin (1910–1992) tuotantoa. Hänen uralleen mahtui tummanpuhuvia rikoselokuvia ja sarja tiiviitä lännenelokuvia – ennen kuin ura kääntyi laskusuuntaan. Viime vuosina katsomistani elokuvista ovat jääneet mieleen varsinkin Vainottu kostaja (The Capture, 1950) ja Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958). Sturgesin tunnetuimpia ja esitetyimpiä leffoja on useaan kertaan televisiossakin esitetty Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955), joka yhdistää lännenelokuvan ja rikoselokuvan aineksia. Samalla se on moderni western, joka sijoittuu nykyaikaan mutta voisi aivan hyvin tapahtua myös 1800-luvun lopulla. Hämmästyttävää elokuvassa on, että sen sisältö puhuisi pienen kuvakoon ja ahtaan tunnelman puolesta, sillä tarina on sijoitettu autiomaan tyhjyydessä sijaitsevan pikkukaupungin klaustrofobiseen ympäristöön. Sen sijaan elokuva on värikäs CinemaScope-tuotanto, joka kaiken lisäksi alkaa spektaakkelimaisesti kuvaamalla erämaan halki kiitävää junaa. Alusta lähtien on selvää, että Mies astui junasta sijoittuu Villin Lännen maisemiin, mutta moderni juna on kuin häikäilemättömästi pysähtyneisyyden tilaan tunkeutuva uusi aika.

Mies astui junasta on osoitus siitä, miten laajakankaan käyttö oli alusta lähtien persoonallista. Sturgesin ja kuvaaja William C. Mellorin käsissä henklöiden, esineiden ja rakennusten välissä ammottava tyhjyys korostuu. Elokuvan alussa yksikätinen John J. Macreedy (Spencer Tracy) saapuu Black Rockin kaupunkiin, jossa muukalainen herättää alusta lähtien epäluuloja. Ennen pitkää katsojalle valkenee, että tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuotta elokuvan valmistumisaikaa edeltävään tilanteeseen: ollaan vuodessa 1945, ja Macreedy on epäilemättä sotaveteraani. Lopulta elokuva sivuaa erittäin arkaluontoista aihetta, josta yleensä vaiettiin: se nostaa esille japanilaistaustaisen väestön kohtelun Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.

Mies astui junasta marssittaa estradille joukon tähtinäyttelijöitä Robert Ryanista Lee Marviniin ja Walter Brennanista Ernest Borgnineen, mutta on selvää, että elokuva on tehty Spencer Tracyä varten. Tracy on paikoitellen jopa liiankin suvereeni toimija, sillä yhdellä kädelläänkin hän saa vastustajansa lakoamaan. Tätä kirjoittaessa osui silmään elokuvan espanjankielinen juliste, jossa Tracyn vastustajat on hakattu kallioon kuin Mount Rushmoren seinään. Suoremmin ei enää voisi vihjaista, että elokuva koskettelee yhdysvaltalaisen identiteetin kysymyksiä!