Likaiset polut (1959)

Luis Buñuelin Likaiset polut (La fièvre monte à El Pao, 1959) on ohjaajansa suorasanaisimmin poliittinen elokuva. Sen lähtökohtana oli Henri Castilloun romaani vuodelta 1955. Toisen maailmansodan jälkeen Buñuel teki Meksikossa 20 elokuvaa, joista kolme valmistui ranskalais-meksikolaisena yhteistyönä. Ranska-Meksiko-akselia oli aiemmin edustanut Yves Allégret'n Ylpeät (Les Orgueilleux, 1953), jonka kanssa Likaisilla poluilla onkin yhteisiä piirteitä. Molemmat kuvaavat ahdasta, rajoittunutta maailmaa: Ylpeissä siihen johtaa epidemian aiheuttama karanteeni, Likaisissa poluissa paitsi diktatuuri myös se, että keskiössä on vankilana toimiva saari. Yhteyksiä elokuvien välillä oli myös henkilötasolla, sillä istanbulilaissyntyinen Paul Misraki teki musiikin molempiin teoksiin. Tiettävästi Luis Buñuel oli vieraillut Ylpeiden kuvauksissa, jossa hän tutustui näyttelijä Gérard Philipeen.

Likaiset polut alkaa ja päättyy kertojaäänellä. Alku on melkein parodiaa dokumenttielokuvien tyylistä, sillä kertoja johdattelee katsojan Ojedan saarelle, jonka pääasiallisia elinkeinoja ovat banaanien kasvatus, kalastus – ja vankeinhoito. Yhteiskunnallista repressiota edustaa Espanjan vallan muisto, johon viittaa paikallinen luostari. Itse tarinan ytimessä on Länsi-Intian saaristossa lepäävä kuvitteellinen Ojedan saari ja sen pääkaupunki El Pao. Valtaa pitää diktaattori Mariano Vargas (Miguel Ángel Ferriz), joka elokuvan alussa tuntee patologista mustasukkaisuutta vaimonsa Inés Rojasin (María Felix) johdosta. Vargas epäilee sihteeriään Ramón Vázquezia (Gérard Philipe), joka on kuitenkin syytön, ainakin sillä haavaa. Tuota pikaa diktaattori on vainaa ja salamurhaajan jäljitys alkaa. Vázquez saa ylennyksen ja pyrkii idealistina parantamaan vankien asemaa, varsinkin löydettyään entisen oikeustieteen professorinsa poliittisten vankien joukosta. Ennen pitkää Vargasin tilalle tulee uusi kuvernööri Alejandro Gual (Jean Servais), joka hamuaa Inésiä itselleen ja yrittää vierittää salamurhan Vázquezin kontolle. Likaisista poluista rakentuu vertauskuvallinen teos, jonka yhteiskunta on karu vankila. Politiikkaan punoutuvat seksuaalliset intohimot, ja Gualin suhde Inésiin saa sadomasokistisia piirteitä.

Likaiset polut ei varmaankaan ole Buñuelin parhaita elokuvia, mutta se jää mieleen kommenttina siitä, miten vaikeaa diktatorista järjestelmää on muuttaa sisältä päin. Ramón Vázquezin pyrinnöt on lopulta tuomittu epäonnistumaan. Likaisissa poluissa voi ihailla paitsi Gabriel Figueroan erinomaista mustavalkokuvausta myös loistavia näyttelijäsuorituksia. María Felix oli 1950-luvulla meksikolaisen elokuvan suurimpia tähtiä, ja hänen femme fatalensa toimii hienosti alusta loppuun. Jean Servais on vaikuttava kovana kuvernöörinä, joka välillä herkistelee häkkilintujensa parissa. Mutta erityisesti Likaiset polut on Gérard Philipen elokuva. Philipen isä oli ollut sodan aikana kollaboraattori, mutta pojasta kasvoi Ranskan kommunistisen puolueen aktiivijäsen. Hän oli omiaan Likaisten polkujen kaltaiseen elokuvaan. Tämä teos jäi myös Gérard Philipen viimeiseksi. Ensi-ilta Ranskassa koitti 5. joulukuuta 1959, mutta Philipe oli jo ehtinyt menehtyä maksasyöpään 25. marraskuuta, vain 36-vuotiaana. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, tiesikö Philipe jo kuvausten aikaan elinpäiviensä vähyyden. Melkein enteellisesti kerojaääni toteaa, että Vázquezin viimeinen teko, vankien vapauttaminen, merkitsi samalla sekä vapautusta että kuolemaa.

Valerian ja Laureline 5

Sain heinäkuun lopussa luettua 1980-luvun Valerian ja Laureline -tarinat, ja yli kuukausi meni seuraavan vuosikymmenen parissa, albumi per lauantai -tahdilla. Vuonna 1988 valmistunut Rajoilla asettui oman aikana poliittiseen ympäristöön ja kuljetti Valeriania Neuvostoliitosta Pohjois-Suomen kautta Norjaan. Aikakauden tunnelmat olivat läsnä kaiken päättymisen teemana. Vuonna 1990 valmistuneen albumin Elävät aseet (Les armes vivantes) alussa päähenkilöt ovatkin ypöyksin, sillä Galaxityä ei enää ole. Tarina alkaa ajan ja avaruuden suhteellisuuden kuvauksella vahvemmin kuin aiemmissa tarinoissa, sillä aikaharppaus vääristää Valerianin ja Laurelinen ruumiit. Koordinaatit ovat hukassa. Valerian ja Laureline yrittävät epätoivoisesti rahoittaa avaruusaluksensa korjaukset ja päätyvät Orferin tähtikuvion kolmannelle planeetalle. Siellä he kohtaavat paitsi kolme salaperäistä taiteilijaa myös blokipilaisten kansan ja näiden johtajan Rompfin. Tarinan kuljetus tuo mieleen klassisen Star Trek -sarjan, jossa päähenkilöt saapuvat tuntemattomalle planeetalle ja lähtevät lopussa jälleen kohti kaukaisuutta. Ajan henkeä on upotettu loppukohtaukseen, jossa Valerian ja Laureline siirtyvät takaisin ”entisaikojen maapallolle”, vuoden 1990 Neuvostoliittoon. Perestroikakin tulee mainittua viimeisten sivujen puhekuplissa, ja ilmassa on muutoksen tuulia. Christin ja Mézières ovat ajoittaneet Elävien aseiden piirrostyön vuodenvaihteeseen 1989–90.

Seuraava albumi Vallan piirit (Les cercles du pouvoir, 1994) valmistui muutaman vuoden tauon jälkeen. Sen urbaani ympäristö tuo mieleen Fritz Langin Metropoliksen ja Ridley Scottin Blade Runnerin: tulevaisuuden maailma on jättiläismäinen megalopoli. Toisin kuin Metropoliksessa, Vallan piireissä yhteiskunta on jakaantunut viiteen osaan. Ensimmäisessä piirissä vallitsee täydellinen kaaos, toinen piiri on organisoidumpi, mutta mystiset räjähdykset tekevät elämän epävarmaksi. Ensimmäisen piirin anarkia palvelee kapitalismin tavoitteita, kun taas toisessa piirissä elävät liike-elämän laskelmoijat. Näiden kahden dynamiikka vetää Rubaniksen planeettaa eteenpäin, mutta yhteiskunta on monisyisempi: kolmannessa piirissä huvitellaan, neljäs piiri on ylipappien ja aristokraattien salaperäinen tyyssija, mutta kaiken ylle levittäytyy viides piiri, jonne kukaan ei ole koskaan astunut. Valerian ja Laureline ovat tässä sarjakuvassa yksityisyrittäjiä, joiden täytyy saada avaruusaluksensa korjattua. He ottavat Rubaniksen poliisipäällliköltä Tlocilta tehtävän selvittää viidennen piiriin salaisuus, ja juuri tämä antaa albumille Blade Runner -henkistä film noir -sävyä. Vallan piirit on 1990-luvun albumeista ehein kokonaisuus, jossa on kaiken lisäksi hauska viittaus valmistumisajankohdan videobuumin herättämiin manipulaatiokeskusteluihin.

Christin ja Mézières tekivät 1990-luvulla vielä kaksi albumia, jotka muodostavat yhden tarinakokonaisuuden. Näistä Ultralumin panttivangit (Otages de l'Ultralum) valmistui vuonna 1996 ja Tähtitarhojen orpo (L'Ophelin des astres) vuonna 1998. Pidin enemmän tarinan ensimmäisestä osasta, ehkä siitäkin syystä, että loppua kohden humoristiset yksityiskohdat kaappaavat yhä enemmän tilaa. Ultralumin panttivangit alkaa koko sivun marginaalittomalla kuvalla, jossa Valerian ja Laureline ovat turistiryhmän mukana tutustumassa eksoottisten maailmojen ihmeellisyyksiin. Ravintolakohtauksessa introdusoidaan albumien päähenkilöt, Iksaladamin suurkalifi ja tämän poika, joka myöhemmin jää Valerianin ja Laurelinen hoteisiin, sekä neljän kopla, joka nimetään Kalman kvartetiksi. Minua viehtättää ennen kaikkea paluu vuoden 1988 Rajoilla-albumiin, jonka komeassa aloituksessa Jal kohtelee kaltoin Kistna-nimistä neitoa. Ultratumin panttivangeissa tiet kohtaavat, ja Christin ja Mézières antavat Jalille mahdollisuuden katua tekemäänsä rikosta. Albumin vaikuttavimpia hetkiä on Kistnan anteeksianto, joka tuo tarinaan oopperallista potkua. Vaikka Christin ja Mézières liikuttavat päähenkilöitään ajassa, tuntuu, etteivät menneisyyden rikosten käsittely ja anteeksiantaminen ole useinkaan esillä. Tässä se toimii hienosti.

Tähtitarhojen orpo jatkaa Ultralumin panttivankien tarinaa. Suurkalifin poika on Valerianin ja Laurelinen käsissä, poika kiintyy Laurelineen, mutta lopussa ”ottovanhemmat” jättävät lapsen sisäoppilaitokseen. Kalifin perillisestä on luvattu palkkio, ja kintereillä liikkuu palkkionmetsästäjien porukka, Kalman kvartetti, joka viljelee humoristisesti musiikillista terminologiaa. Minulle 90-luvun viimeinen albumi oli pettymys, sekä piirrostyylin että tarinan kuljetuksen puolesta. Ultralumin panttivangeissa ja Tähtitarhojen orvossa maailma tuntuu olevan äärimmäisen kapitalismin pauloissa. Energiabisnes hallitsee kaikkea, tieto on kauppatavaraa ja mediateollisuus tuottaa halpaa huvia. Valerian ja Laureline törmäävät elokuvatuottajaan, joka suoltaa liukuhihnalta romantiikkaa. Studiossa tehdään tyhjänpäiväistä viihdettä, jonka lyhytkestoisuuden merkkinä on sekin, ettei ohjelmia edes säilytetä yhtä päivää pidempään. Audiovisuaalinen kulttuuri ei tuota muistoja vaan unohdusta. Tästä tulee mieleen Fredric Jamesonin teesi televisiosta muistinmenetyksen välineenä.

Ylpeät (1953)

Yves Allégret'n huippukiinnostava Ylpeät (Les Orgueilleux, 1953) on ilmestynyt Ranskassa englanninkielisin tekstein sekä dvd:nä että blurayna. Jean-Paul Sartren tekstiin perustuva, Jean Aurenchen yhteistyössä Allégret'n kanssa käsikirjoittama draama on sijoitettu Meksikoon, Vera Cruzin tuntumaan. Mieleen nousee Allégret'n neljä vuotta aiemmin ohjaama Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949), joka nimestään huolimatta on äärimmäisen melankolinen teos. Molemmissa elokuvissa kuvattu maailma tuntuu olevan irrallaan kaikesta, vailla ulospääsyä. Eksistentialistinen sävy hallitsee Ylpeitä, jossa katsoja tutustuu pääsiäisen viettoon vaipuvaan meksikolaiseen pikkukaupunkiin ja ranskalaiseen pariskuntaan, joka kamppailee juhlan keskellä: Tom (André Toffel) on sairastunut, kuolettavasti, ja hänen puolisonsa Nellie (Michèle Morgan) koettaa epätoivoisesti saada apua.

Läkähdyttävä kuumuus hallitsee elokuvaa. Hikikarpalot valuvat jokaisessa kohtauksessa Nellien kasvoilla ja käsivarsilla. Kun hän miehensä kuoltua asettuu surkeaan hotellihuoneeseen, jaloista jää kosteat jäljet kiviselle lattialle. Ylpeät on ruumiillisimpia elokuvia, joita muistan vähään aikaan nähneeni. Tomin sairaus osoittautuu epidemiaksi, ja kun Nellie koettaa rahan puutteessa myydä korun, ostaja definsioi sen välittömästi kiehuvassa vedessä. Kaikki on saastunutta. Piinaavassa kohtauksessa kaupungin lääkäri (Carlos López Moctezuma) ja alkoholisoitunut Georges (Gérard Philipe) rokottavat toisiaan ja Nellietä. Allégret kuvaa piikin painumisen selkänikaman väliin hämmästyttävän pitkällisesti. Piinan hetkellä Nellie ja Georges näyttävät kokevan hengenheimolaisuutta, vaikka he eivät tätä itselleen voikaan tunnustaa. Molemmat välttämät epidemian, mutta heidän vammansa ovat lopulta henkisiä.

Gérard Philipe ja Michèle Morgan ovat loistavia päärooleissa. Philipen tähtikuvaa ajatellen rooli on rohkea. Georges on kaukana edellisenä vuonna valmistuneen René Clairin Yön kaunottarien (Les belles de nuit, 1952) romanttisesta Claudesta. Georges on läpikotaisin rähjäinen, lian peittämä alkoholisti, joka tekee kaikkensa pullosta tequilaa. Vaikuttava on kohtaus, jossa Georgesia nöyryytetään ja tämä tanssii muiden pilkatessa vain saadakseen itselleen uuden pullon. Ylpeys kuitenkin kohoaa surkeudesta ja samalla Georges saa ripauksen ihmisarvoaan. Alkoholismin kuvaus tuo mieleen Howard Hawksin kuusi vuotta myöhemmän Rio Bravon (1959). Tiettävästi elokuvan loppu ei ole aivan sellainen kuin miksi Yves Allégret olisi sen halunnut. Usein tietokannoissa toiseksi ohjaajaksi kreditoidaan meksikolainen Rafael E. Portas, ja elokuva olikin ranskalais-meksikolainen yhteistuotanto. Nämä tuotannolliset tekijät johtivat onnelliseen lopetukseen, mitä en ainakaan itse vastusta, sillä surullisen maailman jälkeen on hyvä saada edes vähän lohdutusta. Mutta ilmeisesti Allégret olisi halunnut jättää lopun avoimeksi, eivätkä Nellie ja Georges olisi koskaan voineet löytää toisiaan...

Paholaisen puutarha (1954)

Henry Hathawayn ohjaus Paholaisen puutarha (Garden of Evil, 1954) on ilmestynyt Espanjassa teräväpiirtomuodossa. Tätä hetkeä olen odottanut siitä lähtien, kun näin suttuisen kopion Ruotsin tv:stä kauan sitten. Suomen televisiossa elokuva on näytetty tiettävästi kertaalleen vuonna 1973. Pitkään elokuvaa ei saanut edes dvd-muodossa, ja vanhassa tv-kopiossa visuaalisuus ei päässyt oikeuksiinsa. Paholaisen puutarha oli Twentieth-Century Foxin ensimmäinen CinemaScope-western, ja varmaankin tästä syystä Hathaway antoi paljon tilaa avarille maisemille. Kuvausryhmä teki työtä on location Meksikossa, sekä Tepotzotlánissa että Parícutinin tulivuoren tuntumassa. Parícutin purkautui vuonna 1943 ja oli aktiivinen 1950-luvun alkuun asti. Twentieth-Century Fox oli itse asiassa käyttänyt purkautumisesta otettuja kuvia vuonna 1947 valmistuneessa seikkailuelokuvassa Kastilian valoittaja (Captain from Castile, ohj. Henry King). Paholaisen puutarhassa tulivuori on vaiti, mutta näkymät laavan peittämästä kylästä ovat vaikuttavia. Vain kirkontorni pistää esiin kuun maisemasta.

Paholaisen puutarhan alussa kolme, toisilleen tuntematonta miestä pysähtyy meksikolaiseen kylään matkallaan Kalifornian kulta-apajille. Hooker (Gary Cooper), Fiske (Richard Widmark) ja Luke Daly (Cameron Mitchell) astuvat paikalliseen kuppilaan, jonne hetken kuluttua ryntää nuori nainen Leah Fuller (Susan Hayward). Fullerin mies on jäänyt kultakaivoksen vangiksi, ja apua tarvittaisiin nopeasti. Kaikki pestautuvat mukaan, samoin meksikolainen Vicente (Víctor Manuel Mendoza). Alkaa vaellus, joka saa alusta lähtien vertauskuvallisia piirteitä.

Matka ”paholaisen puutarhaan” kulkee kapeaa polkua pitkin, vuoren rinteellä. Kuviin yhdistyy hollywoodmaisesti piirroskuva, joka tuo yhtä aikaa mieleen Tarzan-elokuvat ja Kadonneen aarteen metsästäjät. Tämä ei ole sattumaa, sillä tarinana Paholaisen puutarha muistuttaa enemmän seikkailuelokuvaa kuin lännenelokuvaa, ja varmaankin CinemaScope-kuvasto on vaikuttanut myöhempiin tekijöihin. Paholaisen puutarhassa ei juurikaan ole western-piirteitä ainakaan siinä mielessä, että karjankasvattajien tai lainvartijoiden maailma olisi esillä. Intiaaneja elokuvassa kyllä on, mutta heitä kuvataan äärimmäisen etäännytetysti: apassit ovat toiseutta, mutta ei samassa stereotypisoivassa mielessä kuin lännenelokuvissa yleensä. Seikkailuelokuvamaisuutta Paholaisen puutarhalle tuo myös se, että maailma, jonne päähenkilöt kulkevat kapeaa polkua pitkin, on suljettu maailma. Samaa reittiä pitkin heidän on palattava takaisin. Vuoren taakse kätkeytyvä maailma on ihmiselon vertauskuva.

Paholaisen puutarhassa näyttelijäsuoritukset toimivat erinomaisesti, ja vaikka asetelma antaisi mahdollisuuden romanssille, elokuva on lopulta äärimmäisen pidättyväinen. Leah Fullerin puoliso osoittautuu kaikkea muuta kuin sympaattiseksi, mihin nähden neljän ulkopuolisen uhraus tuntuu suurelta. Yksi kerrallaan rivit harvenevat, mutta lopulta voimakkaimmaksi tunteeksi osoittautuu empatia toista ihmistä kohtaan, kun Hooker palaa auttamaan itsensä uhrannutta Fiskeä. Frank Fentonin käsikirjoituksessa on lukemattomia mieleen jääviä lausahduksia. Viimeinen tiivistys kuullaan Hookerin suusta, kun hän kääntyy katsomaan auringonlaskussa kylpevää puutarhaa: ”I guess if the earth were made of gold, men would die for a handful of dirt.” Jäin paljon pohtimaan viimeisen lauseen merkitystä, sillä kovin ahneilta elokuvan päähenkilöt eivät vaikuta verrattuna vaikkapa sellaisiin elokuviin kuin Sierra Madren aarre. Paholaisen puutarhassa tehdään paljon epäitsekkäitä tehoja. Niiden voima on lopulta se, joka ratkaisee.

Paholaisen puutarhan tekijäryhmästä voisi mainita kuvaaja Milton Krasnerin, mutta sittenkin mielikuviin vaikuttaa vahvimmin säveltäjä Bernard Hermann. Kovin montaa westerniä Hermann ei säveltänyt, mikä on harmi. Hermann teki musiikkia myös Burt Lancasterin ohjaukseen Mies Kentuckystä (The Kentuckian, 1955), joka sijoittuu 1820-luvulle, mutta Paholaisen puutarha jäi Hermannin tärkeimmäksi western-sävellykseksi. Intiaanien kuvauksessa Hermann ei sorru lännenelokuvien normaaliin tam-tam-tam-musiikkiin vaan kokonaisuudesta rakentuu melkein sinfoninen kokonaisuus.

Balalaikka (1939)

Olen vähitellen katsonut saksalaisen ohjaajan Reinhold Schünzelin (1886–1954) elokuvia. Juutalaistaustainen ohjaaja sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935). Schünzel matkusti kohti Yhdysvaltoja samalla laivalla Hedy Lamarrin kanssa vuonna 1937. Ohjaajan ura ei kuitenkaan lähtenyt Hollywoodissa lentoon missään vaiheessa. Se on harmi, mutta näin kävi monelle muullekin tekijälle. Schünzel kuitenkin onnistui saamaan tehtäviä 30-luvun lopulla, mukaan lukien MGM:n tuottama musikaali Balalaikka (Balalaika, 1939), jonka taustana oli Lontoossa pari vuotta aiemmin nähty näyttämökappale. Käsikirjoitukseen osallistui myös Jacques Deval, joka oli osallistunut pariisilaistuneiden venäläisemigranttien kuvaukseen aiemminkin. Hänen tekstinsä pohjalta oli syntynyt Anatole Litvakin Tovarich (1937).

Balalaikkaa katsoessa tulee väistämättä mieleen, että yhdysvaltalainen russofilia on vielä kirjoittamaton luku. Balalaikka ja Tovarich nostalgisoivat vallankumouksen taakse jäänyttä Venäjää, jota luonnehtii laulu, soitto ja reipas meininki. Balalaikka alkaa vuodesta 1914: venäläinen kylä näyttää todenmukaiselta, mutta kun riehuvat kasakat ratsastavat riemuitsevien väkijoukkojen ohi, on selvää, että realismi on kaukana. Päähenkilö on kasakka-armeijan upseeri ruhtinas Pjotr Karagin (Nelson Eddy), joka pietarilaisessa Kahvila Balalaikkassa kuulee komeaäänistä laulajatarta Lydia Marakovaa (Ilona Massey). Eipä aikaakaan, kun ruhtinas saattaa laulajan oopperalavalle, ja katsojalle tarjoillaan Georges Bizet'n Carmenia – jossa ruhtinas itse esittää Escamilloa... Politiikan kuohut heiluttavat kohtaloita, vaikka juonta on paikoin vaikea erottaa musiikkinumeroiden keskeltä. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudan kautta päähenkilöt päätyvät emigranteiksi Pariisiin, jonne Kahvila Balalaikka syntyy uudelleen, vanhan Venäjän ruumiillistumaksi. Vaikka tarina herättää katsojassa kritiikkiä, on todettava, että Balalaikka on visuaalisesti huoliteltu. Paikoitellen kuvaus on silmiä hivelevää, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Pjotr ja Lydia ratsastavat vaunuillaan satumaisen metsän halki. Elokuvan kuvauksesta vastasivat yhteistyössä pietarilaissyntyinen Joseph Ruttenberg ja böömiläistaustainen Karl Freund.

Balalaikka on tehty Nelson Eddyn tähteyttä pönkittämään. Naispääroolia esittää unkarilaistaustainen Ilona Massey, josta tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1946 ja sittemmin kiihkeä antikommunisti. Masseysta tulevat tulevat mieleen Hedy Lamarrin muistelmat. Lamarr saapui Yhdysvaltoihin Masseyn tapaan vuonna 1937, ja uusina MGM:n hankinointa he olivat jonkin aikaa asuintovereita. Molemmat joutuivat välittömästi englanninkielen kursseille, sillä ääntämys oli näyttelijän elinehto. Lamarr ei anna kovinkaan mairitelevaa lausuntoa Masseysta, varsinkaan tämän englannin taidoista: ”She buried the English language after I murdered it.”

Varkaitten paratiisi (1955)

Alfred Hitchcockin Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955) perustuu David Dodgen samannimiseen jännitysromaaniin, joka oli ilmestynyt muutamaa vuotta aiemmin. Tällä kertaa suomalainen nimi Varkaitten paratiisi on osuva: Ranskan Riviera on rikkaitten paratiisi, joka houkuttelee varkaita. Toisaalta, jos omistaminen on varkautta, voidaan kysyä, ketkä lopulta ovat rikollisia. Tämän kysymyksen voi esittää myös Hitchcockin elokuvan perusteella. Varkaitten paratiisi kuuluu Hitchcockin tuotannon kevyempään päähän, ja elokuvassa on jännityksen ohella huvinäytelmämäisyyttä. Se on vahvasti myös romanttinen elokuva, jota vahvistaa Cary Grantin ja Grace Kellyn yhteispeli. Elokuva asettaa melkein huomaamatta vastakkain Rivieran rannoille saapuvat yhdysvaltaiset miljonäärit ja sodasta toipuvan Ranskan sotaveteraanit.

Varkaitten paratiisin tarinaa ei ole tarpeen tässä kovin laajasti toistaa: John Robie, taiteilijanimeltään Le Chat (Cary Grant), on aiemmin tullut tunnetuksi mestarivarkaana, mutta sota muutti hänen elämänsä kulun. Nyt, sodan jälkeen, varkaudet alkavat uudestaan. Robien on puhdistettava maineensa ja yritettävä saada oikea varas kiinni. Tarinaan punoutuu yhdysvaltalainen miljonääri Jessie Stevens (Jessie Royce Landis) ja hänen tyttärensä Francie (Grace Kelly), joka ihastuu Robieen. Kiinnostavaa Varkaitten paratiisissa on se tapa, jolla elokuva punoutuu toisen maailmansodan muistoon. David Dodgen romaanissa selvitetään seikkaperäisemmin, miten Robie oli joutunut vankilaan vuonna 1939, mutta hänet oli sodan puhjettua vapautettu taistelemaan saksalaisia vastaan. Robiesta tuli vastarintaliikkeen jäsen, ja sodan jälkeen hän sai armahduksen lupauduttuaan pysyä kaidalla tiellä. Tämä kaikki käy ilmi myös Hitchcockin elokuvasta, tosin melko lyhyesti. Erityisen kiinnostava on kuvaus vaitonaisesta vastarintaliikkeen veteraanien joukosta, joka työskentelee Bertanin (Charles Vanel) ravintolassa. Vaikka elokuvassa veteraanien solidaarisuuden murtaa epäilys Robien syyllisyydestä, asetelma viittaa vakavampaan sodan muistoon. Olisi kiinnostavaa tutkia, mitä ranskalainen yleisö ajatteli elokuvan nähtyään. Tärkeä valinta on ollut Charles Vanelin valinta Bertanin rooliin, vaikkei Vanel tiettävästi osannut sanaakaan englantia. Vanel oli tässä vaiheessa jo konkari, joka oli aloittanut elokuvanäyttelijänä 1910-luvulla. Varkaitten paratiisin aikaan hän esiintyi myös Henri-Georges Clouzot'n elokuvissa Pelon palkka (La salaire de la peur, 1953) ja Pirulliset (Les diaboliques, 1955).

Varkaitten paratiisissa herättää kysymyksiä myös tarinan loppu. Varkauksien tekijäksi paljastuu nuori Danielle (Brigitte Auber), joka on toiminut Bertanin asialla. Dodgen romaanissa loppu on aivan erilainen. Danielle kyllä paljastuu syylliseksi, mutta lopussa Danielleen ihastunut kreivi Paul, John Robien ystävä, joka elokuvasta puuttuu, tulee apuun. Bertani on romaanissa Bellini, joka lopulta auttaa palauttamaan timantit poliisille. Romaaniin verrattuna elokuvan seuraamukset ovat kohtalokkaammat. Ehkäpä muutos on ollut välttämätöntä, jotta jännityksen mestarina tunnettu Hitchcock on aiheeseen voinut tarttua. Olennaisempaa tietysti on, että Varkaitten paratiisi on loistavasti rytmitetty, ohjaajan huippukauden työtä.

Liekehtivä erämaa (1955)

Liekehtivä erämaa -nimellä on Suomessa nähty kolme eri teosta, John Fordin Drums Along the Mohawk (1939), Jacques Tourneur'n Canyon Passage (1946) ja Rudolph Matén The Violent Men (1955). Matén ohjauksessa nähdään kyllä liekkejä, paljonkin, mutta liekehtivä erämaa tuntuu nimenä kaikin puolin epäsopivalta. The Violent Men ei ole tiettömille taipaleille sijoittuva vaelluselokuva vaan intensiivinen draama, jonka klassisessa asetelmassa suurtilallinen hamuaa itselleen pienempien viljelijöiden tiluksia ja palkkaa nopeakätisiä revolverimiehiä pelkoa kylvämään. Asetelma on tuttu. Rajaseudun peruskysymyksiin kuuluu kamppailu väkivaltaisen omankädenoikeuden ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen välillä.

Vaikka asetelma on moneen kertaan käsitelty, Donald Hamiltonin romaaniin perustuva tarina osoittautuu yllätykselliseksi, ehkä siksi, että se on niin liioiteltu. Seudun suurimman tilan Anchor Ranchin johdossa on Lew Wilkinson (Edward G. Robinson), joka on rampautunut taistellessaan maallisesta mammonasta. Hänen puolisonsa Martha (Barbara Stanwyck) yllyttää miestään itsekkyyteen ja elää samalla salasuhteessa Lew'n veljen Colen (Brian Keith) kanssa. Kaikkea tätä seuraa vierestä Lew'n ja Marthan tytär Judith (Dianne Foster). Samaan aikaan pientilalla asustaa John Parrish (Glenn Ford), sisällissodan veteraani, joka on lähtemässä pois ja myymässä tilansa. Parrishin säyseys ja hampaattomuus saa poikkeuksellisen karikatyyrimäisn luonnehdinnan – kunnes päähenkilön mitta täyttyy.

Elokuvan luonne muuttuu täydellisesti sen jälkeen, kun Anchorin tappajat ovat brutaalisti surmanneet Parrishin työntekijän. Parrish hämää omia miehiään ja opastaa nämä kotiin – ja syöksyy itse surmaajaksi tiedetyn Wade Matlockin (Richard Jaeckel) jäljille. Tässä elokuvassa jos missä noudatetaan Hammurabin lakia, väkivaltaan vastataan väkivallalla. Katsojaa tämä häikäilemättömyys hämmentää. Kun Anchorin joukot ovat polttaneet Parrishin tilan, Parris tekee saman suurtilalliselle. Lew Wilkinsonin kainalosauvatkin päätyvät liekkeihin, tosin vaimon heittämänä. On vaikea sanoa, että The Violent Men ihannoisi väkivaltaa. Kuva on pikemminkin raadollinen ja melkein ennakoi italowesternien maailmaa. Elokuvan lopussa Maté yhdistää väkivallan sukupuolisuuteen, kun Judith puhuu suunsa puhtaaksi, pitkän sivusta seuraamisen jälkeen. Nimenomaan miehet ovat väkivaltaisia eivätkä kykene neuvottelemaan ristiriitojaan.