Valerian ja Laureline 2

Valerian ja Laureline -projektini jatkuu albumeilla Auringoton planeetta (Le Pays sans étoile, 1972, suom. myös nimellä Karannut planeetta), Paluu Alflololille (Bienvenue sur Alflolol, 1972, myös nimellä Alflolol, vallattu planeetta) ja Isännän linnut (Les oiseaux du maître, 1973). Näitä kolmea teosta on mielekästäkin tarkastella yhdessä, sillä ne kaikki valmistuivat tiiviissä tahdissa vuosina 1972–73, ja seuraava albumi tuli ulos vasta kaksi vuotta myöhemmin. Tarinat saavat kerta kerralta poliittisempaa särmää, ja lisäksi Valerianin ja Laurelinen suhde muodostuu juonteeksi, joka rakentaa laajemman kaaren erillisten albumeiden välille.

Auringoton planeetta alkaa humoristisella jaksolla, jossa Valerian ja Laureline ovat Ukbarin aurinkokunnassa jättämässä hyvästejä kolmen planeetan uudisasukkaille. Valerian naukkailee maljoja jokaisessa jäähyväisjuhlassa, ja albumin battle between the sexes -aihe saa vauhtia alusta alkaen. Yhtäkkiä sankarit havaitsevat, että tuntematon kohde on syöksymässä kohti Ukbaria ja tekemässä lopun siirtolaisten elämästä ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaakaan. Ennen pitkää paljastuu, että tuntematon kohde on planeetta, jonka kuoren alla on eristäytynyt maailma. Jättiläismäisten hyönteisten päälle rakennetut asunnot tuovat mieleen Hayao Miyazakin elokuvat. Köyhät nomadit keräävät luonnontuotteena syntyvää räjähdysainetta, jota he sitten myyvät planeetan sotaa käyville osapuolille. Ensin näyttää, että tarina kohdistaa piikkinsä asekauppaan ja siihen maailmanpoliittiseen eskalaatioon, joka oli pinnalla kylmän sodan maailmassa 1970-luvulla. Eipä aikaakaan, kun asetelma muuttuu. Sotaa käyvätkin miesten ja naisten valtakunnat. Planeetalla on kaksi kaupunkia, Malka ja Valsennar. Toisessa hallitsevat naiset, jotka orjuuttavat miehiä, toisessa miehet, jotka ovat alistaneet naiset valtaansa. Valerianin ja Laurelinen tiet erkanevat, ja molemmat päätyvät valtakuntien alimpaan kastiin. Auringottoman planeetan voi tulkita kommentiksi aikakauden tasa-arvokeskusteluun, mutta samalla näkökulma yhdistyy kylmän sodan vastakkainasetteluun: taistelevat osapuolet ovat autuaan tietämättömiä siitä maailmankaikkeudesta, joka planeetan kuoren tuolla puolen avautuu. Valerian ja Laureline saavat osapuolet ymmärtämään maailman suhteellisuuden, ja viimeisellä sivulla Laureline toteaa, miten planeetalla ”mennään naimisiin kovalla kiireellä”. Kovin radikaalia tulkintaa tarina ei esitä, mutta toisaalta Valerianin ja Laurelinen suhdetta ei myöskään idealisoida. Itse asiassa seuraavassa albumissa heidän välilleen syntyy ensi kertaa skismaa, sanaharkkaa sukupuolirooleista.

Paluu Alflololille ammentaa edeltäjänsä tavoin ajankohtaisesta teemasta. Nyt lukijalle esitellään planeetta nimeltä Teknorog, jota maan asukkaat pitävät autiona ja josta on tullut teollisen kulttuurin kehto. Mineraaleja kaivetaan maaperästä ja tehtaat jyskyttävät mammonaa Galaxityn asukkaille. Valerian ja Laureline tutustuvat kiertoradalla outoon perheeseen, jonka jäsenet ovat tuhansien vuosien ikäisiä. He kertovat olevansa palaamassa kotiin, Teknorogille, jonka he tuntevat nimellä Alflolol. Valerian ja Laureline auttavat sympaattisia muukalaisia, mutta asia ei olekaan ongelmaton, kun perhe ilmoittaa sadan muunkin perheen olevan matkalla kotiinsa. Paluu Alflololille viittaa samanaikaisesti useaan teemaan. Juuri albumin julkaisuaikaan avaruuden valloituksen ensi askeleet olivat menossa, ja julkisuudessa keskusteltiin siitä, kenen omaisuutta maapallon ulkopuolelta tehtävät löydöt ovat. Teknorogin tapauksessa on kyse juuri siitä, että maapallon asukkaat ovat katsoneet oikeudekseen omistaa löytämänsä alueet. Toisaalta tarina viittaa ympäristökysymysten ajankohtaisuuteen 1970-luvun alussa, sillä Teknorogin teollisuudessa on kyse nimenomaan luonnonvarojen ryöstönomaisesta hyväksikäytöstä. Vähitellen ilmenee, miten voimakkaasti ihminen muokkaa planeetan ekosysteemiä. Kolmentana juonteena on viittaus alkuperäiskansojen asemaan. Kun paljastuu, että Teknorog ei olekaan tyhjä, alkuperäiset asukkaat on sijoitettava jonnekin. Ratkaisuksi Galaxity tarjoaa reservaattien perustamista. Seuraavassa vaiheesssa viranomaiset antavat ymmärtää, ettei pelkkä toimettomuus riitä vaan alflololilaiset on pakotettava työhön. Dramatiikkaa tarinaan tuo juopa Valerianin ja Laurelinen välillä. Valerian näyttäytyy käskyjä toteuttavana välikappaleena, kun taas Laureline muuttaa asumaan alflololilaisten luokse. Lopuksi sovinto toki syntyy, mutta loppu on ristiriitainen. Planeetta on niin pilalla, että alflololilaisten on pakko lähteä muualle. Humoristinen viimeinen kuva näyttää heidän lähtevän maapallolle, testaamaan Galaxityn vieraanvaraisuutta...

Isännän linnut poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se noudata Star Trekin kaltaisten avaruussarjojen konventiota, jossa joka jakson alussa saavutaan uuden planeetan äärelle. Isännän linnut alkaa keskeltä tarinaa. Valerian ja Laureline ovat tuntemattomalla valtamerellä. He ovat haaksirikkoutuneet, menettäneet aluksensa ja jääneet aaltojen heiteltäväksi. He ehtivät jo painua pohjaan, kun paikalle kyntänyt purjealus nostaa heidät esiin. Valerian ja Laureline liittyvät orjamaisesti työskentelevien työläisten nääntyneeseen joukkoon. Ylhäällä partioivat mielenviejälinnut, jotka tekevät kapinallisista mielipuolia. Jossakin kaukana elää isäntä, jonka ruokapöytää työläiset täyttävät. He joutuvat myös seuraamaan rituaalista ruokailuhetkeä ja saavat palkkioksi vain tähteitä. Surrealistinen tarina huipentuu, kun sankarit joutuvat samaan kuoppaan hullujen kanssa. Seurakunta on sekalainen, ja mukana on sekä kommunisti että filosofi. Kun toinen väittää, että isäntä ”on olemassa vain sen kautta (...) että myönnämme hänen olemassaolonsa”, toinen vastaa: ”Idealismia! Hän on olemassa (...) koska tuotantovälineet toimivat hänen hyväkseen.” Valerianin johdolla vähäväkiset käyvät kapinaan isäntäänsä vastaan ja onnistuvat karkottamaan tämän, mutta hetken aikaa orjat haluavat itse asettua herran paikalle. Isännän linnut on vaikuttavasti piirretty. Erityisen hieno on päätös, jossa isäntä palauttaa uhkaajiensa mieleen kaikki ne kauheudet, joita heidän oma rotunsa on saanut aikaan. Valerianin tarttuessa aseeseen, hänen mieleensä tulvivat teloitukset, kansanmurhat ja toisen maailmansodan kauheudet. Myös Paluu Alflololille sisälsi viitteen toisen maailmansodan kokemuksiin, sillä mitäpä muuta Valerian tarinassa oli kuin kollaboraattori – joka tosin lopulta tulee järkiinsä.

Komisario Beck tähtäimessä (1976)

Bo Widerbergin käsikirjoittama ja ohjaama Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) perustui Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaaniin Den vedervärdige mannen från Säffle (1971). Sjöwall ja Wahlöö julkaisivat vuosina 1965–75 kymmenen Beck-romaania, ja Widerbergin elokuva perustuu sarjan seitsemänteen osaan. Myöhemmin televisiossa nähdyt Beck-tarinat eivät perustu alkuperäisiin romaaneihin mutta jatkavat samoista perusasetelmista. Widerbergin tulkinnassa ikääntyvää Martin Beckiä näyttelee vakuuttavasti Carl-Gustaf Lindstedt. Jo alusta lähtien Widerbergin minimalistinen, melkein puolidokumentaarinen tyyli tempaa mukaansa. Aloituskohtaus sairaalassa rakentuu pienistä yksityiskohdista. Myöhemmin paljastuu, että sairaalan potilas on poliisi Stig Nyman. Niukan visuaalisuuden vastapainona on tuota pikaa tapahtuva veriteko, jonka brutaalisuus on hätkähdyttävä. Martin Beck ryhtyy selvittämään poikkeuksellisen häikäilemätöntä tekoa. Widerberg maustaa kuvaustaan arkirealismilla: Beckin kollega vaihtaa pienokaisensa vaipan aamutoimien yhteydessä, Beckin vaimo hiippailee kotona ja koppaa annoksen pillereitä, poliisiaseman kahviautomaatista pukkaa juomakelvotonta tököttiä... Poliisin arki on korutonta, eivätkä myöhemminkään rikollisia vastaan taistelevat viranomaiset ole sankareita. He tekevät jatkuvasti virheitä, erehtyvät, päätyvät umpikujiin, eikä Beck itsekään yllä lopuksi sankaritekoihin. Viimeiset minuutit Beck on tajuttomana saatuaan luodin rintaansa. Arvattavasti hän selviytyy vammoistaan, mutta katsojalle ei paljoa kerrota.

Komisario Beck tähtäimessä alkaa intiimisti, melkein kamarinäytelmänä, mutta loppua kohti elokuva yltyy amerikkalaistyyliseen actioniin. Jos Matti Kassilan Jäähyväiset presidentille (1987) esitteli suomalaisen tappajan, joka ammmuskelee katolta viattomia ohikulkijoita, sama löytyy Bo Widerbergin elokuvasta. Tosin tällä kertaa julkinen väkivalta kohdistuu vain poliiseihin, sillä tappaja haluaa kostaa nimenomaan viranomaisille. Karhea tyyli muistuttaa William Friedkinin trilleristä Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971), ja ilmeisesti Widerberg saikin suoria vaikutteita Friedkiniltä. Tähän viittaa loppukohtaus, jossa helikopteri putoaa keskelle Odenplania.

Valerian ja Laureline 1

Pierre Christinin kirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä Valerian ja Laureline -sarja, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Avaruusagentti Valerianin seikkailuja, on pitkäikäisimpiä science fiction -sarjakuvia. Tutustuin sarjaan ensimmäisen kerran Zoom-lehdessä vuonna 1973, ja 12-vuotiaan lapsen mieleen jäivät hämmästyttävät näkymät, yllätykselliset käänteet, jännityksen ja huumorin yhdistelmä. Kun noita mielikuvia pohtii jälkeenpäin, tuntuu, että Valerianin ja Laurelinen maailmassa oli jotakin ennennäkemätöntä. George Lucasin Tähtien sotahan tuli vasta neljä vuotta myöhemmin. Christinin ja Mézièresin ensimmäinen tarina ilmestyi vuonna 1967, ja ajallinen kaari tuoreimpaan albumiin Souvenirs de Futurs (2013) on laaja. Sarja antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden pohtia sekä tieteisfiktion vaiheita että muuttuvien tulevaisuuskuvien historiaa. Suomessa Valerianin ja Laurelinen seikkailuja ovat julkaisseet Zoomin lisäksi Ilta-Sanomat, Otava, Tammi ja Jalava. Nimenomaan Jalavan merkitys pitkäjänteisenä kustantajana on ollut tärkeä. Viime vuonna ilmestyi kokoelma Surullinen planeetta, jossa julkaistiin viimeisetkin aiemmin suomentamattomat kertomukset. Nyt Valerianin ja Laurelinen elinkaaren voi hahmottaa ensi kertaa suomeksi. Yritän lukea tarinan alkuperäisessä ilemstymisjärjestyksessä, mutta tällä kertaa ei vielä pääse alkua pidemmälle.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Valerian-tarina oli Pahat unet (Les mauvais rêves, 1967), joka alun perin ilmestyi ranskalaisessa Pilote-lehdessä. Suomeksi tarina julkaistiin vuonna 1991 Jalavan samannimisessä albumissa, jossa mukana oli kaksi muuta lyhyttä tarinaa, Suuri keräilijä (Le grande collectionneur, 1969) ja Merkillisiä näytteitä (Drôles de specimens, 1970). Pahat unet onnistuu erinomaisesti vaikeassa tehtävässä, johdattelussa tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat alkavat vuonna 2720 Galaxityssä, jonka kerrotaan olevan ”maan ja maan hallitseman linnunrataimperiumin pääkaupunki”. Vaikkei asiaa tarkemmin kerrotakaan, 753 vuotta tarinan ilmestymisvuoden jälkeen, maasta on tullut koko galaksin keskus. Ratkaisevaksi taitekohdaksi mainitaan vuosi 2314, jolloin ihmiskunta oli oppinut siirtämään ainetta ajan ja avaruuden halki, eli matkustamaan sekä ajassa että avaruudessa. Pahojen unien ensimmäinen sivu tuo vahvasti mieleen ne keskustelut, joita 1960-luvun lopussa käytiin tulevaisuudesta. Suomessakin pohdittiin, miten ihmiset saisivat käytettyä kaiken sen vapaa-ajan, joka syntyi työelämän mekanisoitumisen sivutuotteena. Pahojen unien alussa tämän kehityksen seuraukset ovat nähtävillä: kaukaisen tulevaisuuden maailmassa töitä tekee vain ”muutama sata avaruusaikapartion agenttia ja avaruusaikapalvelun teknokraattia”, sillä ”muu osa ihmiskunnasta heittäytyy unien nautintoihin, joita valvoo ja ohjelmoi unipalvelu”. Christinin ja Mézièresin näkökulmaa voi pitää dystooppisena: Valerian on niitä harvoja onnellisia, joilla on työtä... Pahat unet esittelee Xombul-nimisen roiston, joka havittelee valtaa. Valerian saa tehtäväkseen palata vuoden 1000 maailmaan etsimään kuritonta ilkimystä. Samalla Valerian tutustuu Laurelineen, josta tulee hänen työparinsa.

Pahojen unien jälkeen Christin ja Mézières julkaisivat ensimmäisen pitkän albuminsa, 56-sivuisen Liikkuvien vetten kaupunki (La cité des eaux mouvantes, 1968). Otava julkaisi sen suomeksi lyhennettynä vuonna 1974 ja Jalava alkuperäisessä laajuudessaan vuonna 1991. Tarinan aloitus pohjustaa uudelleen maailmaa: aikamatkustus on muuttanut yhteiskunnan rakenteet perusteellisesti. Eletään ”joutilaisuuden aikaa”, ja vain avaruusagentit, kuten Valerian ja Laureline, partioivat avaruudessa ja historiassa takaamassa ”maan ja sen imperiumin turvallisuutta”. Ilmenee, että Galaxityssä on ”vain yksi poliittinen vanki”, Pahoista unista tuttu Xombul, joka on paennut. Samalla tulee selväksi, että tulevaisuuden maailma ei todellakaan ole ihanneyhteiskunta, sillä Galaxityn asukkaita vaivaa historiatrauma: he eivät tunne menneisyyttään. Vuonna 1986 tapahtui täydellinen tuho. Sen jälkeen koitti ”pimeä kausi maan historiassa”, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui vuoden 1986 ja 2300-luvun välillä. Arkistot olivat tuhoutuneet, mutta samalla tarina viittaa menneeseen katastrofiin, jonka ympärillä vallitsee kollektiivinen muistinmenetys. Valerian ja Laureline saavat tehtävän seurata Xombulia vuoden 1986 New Yorkiin, joka on joutunut vedenpaisumuksen valtaan. Christin ja Mézières liittyvät New Yorkin totaalisen tuhon kuvittelijoihin. Jos Franklin J. Schaffnerin ohjauksessa Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) nähdään raunioitunut Vapaudenpatsas, saman vuoden Valerian-sarjakuvassa sankari aineellistuu patsaan huipulle juuri, kun se on tsunamin voimasta luhistumassa pirstaleiksi. Liikkuvien vetten kaupungissa New York on joutunut ahneen roskajoukon käsiin: rikolliset puhdistavat jalokiviliikkeitä ja pankkiholveja kuvitellen, että rikkauksilla voisi olla jotain arvoa tuhon jälkeisessä maailmassa. Vaikka Valerianin ja Laurelinen ei itse asiassa pitäisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun menneiyydessä, näin tietysti tapahtuu vähän väliä, ja Valerian antaa oivallisen neuvon paikalliselle rikollispomolle: todellinen valta ei tule rahasta vaan tieteestä. Tarinassa on myös tiedemies, joka muistuttaa  Jerry Lewisin hahmoa elokuvassa Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963). Albumin lopussa, kun maanjäristysten ja napa-alueiden sulamisen jälkeen maailman painopisteet ovat muuttuneet, tutkija löytää itselleen turvapaikan Brasilian yliopistosta...
 

Jalava julkaisi vuonna 2013 kokoelman Surullinen planeetta (alkuperäisnimeltään Par les chemins de l'espace, ”Avaruuden poluilla”). Siihen on koottu seitsemän 16-sivuista tarinaa, jotka Christin ja Mézières toteuttivat Liikkuvien vetten kaupungin jälkeen Piloten taskukirjasarjaan vuosina 1969–70. Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä ilmestyivät jo Pahat unet -albumissa. Tämän lisäksi mukana on neljä Ilta-Sanomissa 80-luvulla suomeksi julkaistua tarinaa, Tsirillitis-asteroidi (Tsirillitis l'asteroïde, 1969), Uxgloan kloonit (Les engrenages d'Uxgloa, 1969), Ystävyyden fflumgluff (Le fflumgluff de l'amitie, 1970) ja Tekniikan riemuvoitto (Triomphe de ka technique, 1970) sekä yksi aiemmin suomentamaton seikkailu Surullinen planeetta (La planète triste, 1969). Nämä sarjakuvat ovat kuin sormiharjoituksia, joista monessa pohditaan aikamatkustuksen ja eriaikaisuuden kysymyksiä.  Ystävyyden fflumgluff kuvaa Valerianin pyrkimystä pelastaa ystävänsä kohtalokkaalta virheeltä, ja hän joutuu menemään hetki hetkeltä taaemmas menneisyyteen. Merkillisiä näytteitä kuvaa planeettaa, jonka pinnalla aika kulkee eri suuntiin. Tekniikan riemuvoitto on ironinen kommentti tieteen saavutusten rajallisuudesta ja ihmiskunnan edistysuskon yksisilmäisyydestä. Uxgloan kloonit puolestaan esittelee kloonien armeijan jo kauan ennen Tähtien sodan kloonisotureita. Kiinnostavaa Surullisen planeetan tarinoissa on sen orgaaninen kuva tulevaisuuden mahdollisesta teknologiasta. Vaikka Galaxity on teknokraattien valtakunta, monet avaruuden ihmeellisyydet ovat orgaanisia. Tsirillitis-asteroidissa taivaankappaleen pinta on vain kuori, joka kätkee sisäänsä elollisen olennon. Albumin avainkertomus on Surullinen planeetta, jonka melankolinen sävy tekee vaikutuksen. Flammil-planeettaa tutkiessaan Valerian saa kuulla, miten ”sodan kiima” tuhosi kukoistavan yhteisön. Jäljelle jäi vanhus, joka sanoo: ”Minä kirjoitan tovereideni kanssa menneisyytemme ja odotuksemme historiaa.”

Lyhyiden tarinoiden jälkeen Christin ja Mézières palasivat albumimuotoon, ja tuloksena oli Tuhannen planeetan valtakunta (L'Empire des mille planètes, 1971). Seikkailu on 45 sivua pitkä, mutta tarinasta levittäytyy laajempi, melkein oopperallinen visio, jota lukiessa miettii, olisiko George Lucas kurkistanut myös tätä tarinaa ennen Tähtien sotaa. Tuhannen planeetan valtakunta vie lukijan kaukaiselle Syrtelle, jonka pääkaupunki kuhisee elämää, erinäköisiä ja -kokoisia avaruusolentoja. Syrten keskus on monikulttuurinen metropoli, jonka keskellä on keisarillinen palatsi. Vähitellen paljastuu, että valtakunnan todellisia haltijoita ovat papit. Uskonto asettuu tiedettä vastaan. Alun suurenmoisuuden jälkeen selviää, että Syrte elää rappion partaalla. Julkiset rakennukset rapautuvat ja vain tietäjien temppelit kohoavat loisteliaina kurjuuden keskeltä. Ennen kuin Valerian ja Laureline ehtivät tutustua Syrten monikulttuuriseen maailman, Laureline toteaa: ”Koska kulttuuri ei ole laajentunut aurinkokunnan ulkopuolelle, sen kehitys on jäänyt planeettojen välisen matkailun tasolle.” Avaruusagentit pitävät Syrteä kulttuurisesti umpioituneena siksi, että planeetan teknologinen kehitys ei ole mahdollistanut vuorovaikutusta aurinkokuntien välillä! Tarina päättyy ristiriitaisiin tunteisiin siinä mielessä, että Syrten papisto paljastuu maapallolta lähteneeksi avaruusmiehistöksi, jonka kaikki ovat unohtaneet. Syrten tyrannian suhteen maan asukkaat eivät siis ole ulkopuolisia vaan, päinvastoin, he ovat itse luoneet uskonnon ja teknologian välisen dikotomian ja kaiken lisäksi estäneet Syrteä kehittämästä pidemmälle monikulttuurisena keskuksena.

Taxi n:o 13 (1954)

Jos, ja kun, taksielokuvien historiaa kirjoitetaan, Börje Larssonin ohjaama Taxi n:o 13 (Taxi 13, 1954) kuuluu ehdottomasti kaanoniin. Se on ruotsalainen vastine toisen maailmansodan jälkeisille puolidokumentaarisille rikoselokuville. Siinä on kosolti film noir -elementtejä, mutta toisaalta elokuva muistuttaa Edvin Laineen Yhden yön hintaa (1952), jossa kuvataan Helsingin poliisin arkipäivää. Taxi n:o 13 on elokuva Tukholman vuokra-autoilijoista. Keskiössä ei kuitenkaan ole vain rikos, sillä taksiautoilijat joutuvat ratkomaan kaikenlaisia inhimillisiä ongelmia. Elokuva perustuu Larssonin omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen, mutta ei liene yhteensattuma, että samanniminen elokuva valmistui jo vuoden 1928 Yhdysvalloissa. Mashall Neilanin elokuva Vuokra-auto n:o 13 (Taxi 13) nähtiin myös Suomessa vuonna 1929.

Vuokra-autoilija Johan Almin (Elof Ahrle) johdolla katsoja näkee elämän ääripäät, arkielämän ilot ja murheet, rakastavaisten tuskan ja rikollisten juonittelut. Loppukohtauksessa taksinkuljettajien solidaarisuus nousee esiin, kun Johan saa kymmenet taksit avustamaan, että rikollinen jää kiinni satamassa, nykyisen Siljaterminaalin läheisyydessä. Taxi n:o 13 on kiinnostava paikkojensa tähden. Katsoja kiertää pitkin Tukholman katuja, päärautatieasemalta Sveavägenille, Ropstenista Värtaniin, Brommasta Valhallavägenille.

Sininen gardenia (1953)

Fritz Langin ohjaus Sininen gardenia (The Blue Gardenia, 1953) sai tv-ensi-iltansa sunnuntaina Teemalla. Vera Casparyn tarinaan perustuvaa jännityselokuvaa pidetään usein Langin sanomalehti-noir-trilogian aloituksena. Sen jälkeen seurasivat Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956) ja Sähkötuoli odottaa (Beyond a Reasonable Doubt, 1956), joita ei vähään aikaan ole nähty, jälkimmäinen viimeksi vuonna 1990.Yhteistä elokuville on kriittinen suhtautuminen sanomalehdistöön. Oma tutkimusteemansa olisikin analysoida tarkemmin, miten sanomalehdistön kuva on Hollywood-elokuvissa muuttunut. Aineistoa olisi todella runsaasti!

Sininen gardenia asettaa keskiöön puhelinvaihteessa työskentelevän Norah Larkinin (Anne Baxter), ja myöhemminkin elokuvassa puhelinta käytetään tehokkaasti, useaan otteeseen. Puhelinvaihde saa symbolisen merkityksen ihmisten yhteenliittäjänä mutta samalla odottamattomien kohtaamisten ja paljastusten välineenä. Sininen gardenia ei ole tyylipuhdas trilleri, ja ehkäpä juuri siksi sitä on myös kritisoitu. Toisaalta juuri sekamuotoisuus tekee siitä mielenkiintoisen. Elokuvassa on melodraaman piirteitä, kun uskollinen Norah saa kirjeen Korean sotaan lähteneeltä rakastetultaan, joka tunnustaa löytäneensä uuden puolison. Norah hairahtuu lähtemään sokkotreffeille naistenmiehenä tunnetun Harry Prebblen (Raymond Burr) kanssa. Drinkkejä kaatuu kurkkuun, ja lopulta Norah menettää tajuntansa. Eipä aikaakaan, kun Harry löytyy surmattuna ja Norah pitää itseään syyllisenä.

Sinisen gardenian vahvuus on sen subjektiivisessa näkökulmasta: maailmaa katsotaan Norahin näkökulmasta. Hetken hairahdus saa katastrofaaliset mittasuhteet, ja elokuvan miehet ovat jäjrestään petollisia. Harry Prebblen lisäksi elokuva esittelee poliisikomisario Sam Haynesin (George Reeves), jonka ylimielisyydellä ei ole rajaa, ja sanomalehtimies Casey Mayon (Richard Conte), joka etsii murhaajaa ja kuuluttaa tätä lehtensä välityksellä. Näennäisestä sympaattisuudestaan huolimatta Caseylla ei ole aikomustakaan toteuttaa lupaustaan. Miehisen epäluotettavuuden kruunaa kelvoton hampurilaisbaarin pitäjä, joka lopulta kavaltaa Norahin poliisille.

Sininen gardenia hätkähdyttää musiikillisilla viittauksillaan. En tarkoita Nat King Colen loistavaa esiintymistä ravintolakohtauksessa, vaan elokuvan loppua, jossa kaiken avaimeksi osoittautuu äänilevyliike. Elokuvan musiikista vastaa Raoul Kraushaar, mutta lopussa pääroolin kaappaa Richard Wagnerin Tristan ja Isolde. Melkein surrealistiselta tuntuu ajatus, että Isolden lemmenkuolo soi levylautasella samaan aikaan, kun Harry Prebble saa kuolettavat iskut hiilihangosta... Erikoista elokuvassa ovat myös monet sotaviittaukset. Korean sota on esillä useampaan kertaan, ja eräässä kohtauksessa Casey Mayolle ehdotetaan vetypommin koeräjähdyksen uutisointia murhamysteerin sijaan...

Tanska 2: Aarhus ja Hvide Sande

Retki Tanskassa jatkui Legolandin jälkeen vähän pohjoisempana Keski-Jyllannissa. Otimme tukikohtaksi Silkeborgin, jonne majoituimme kolmeksi yöksi. Jos olen oikein ymmärtänyt, Silkeborgia ei enää voi kutsua kaupungiksi, sillä vuonna 2010 Tanskassa luovuttiin koko kaupunki-käsitteestä... Taajamassa asuu runsaat 40 000 asukasta. Ensimmäisen yön jälkeen suuntasimme Aarhusiin, jonka tuomiokirkossa on vaikuttavia seinämaalauksia 1400-luvun lopulta ja 1500-luvun alusta. Mieleen jäävät paholainen, joka viimeisellä tuomiolla yrittää väenväkisin saada vaakakupin painumaan maata kohti, enkeleiden kidutuksen keskeltä taivaaseen pelastamat sielut, korkealla holvia koristavat yksisarviset ja tietysti Pyhä Yrjö, joka on tekemässä selvää jälkeä lohikäärmeestä.

Vietimme suurimman osan päivästä laajassa ulkoilmamuseossa Den Gamle By, johon on koottu rakennuksia 1700-luvulta 1970-luvulle. Vanhemmat osat toivat mieleen Käsityöläismuseon, mutta uudella puolella attraktiona olivat henkilökohtaisen muistiin piirissä olevat tilat, muun muassa lääkärin vastaanottohuone ja asunto 1970-luvulta. Erityisen hauska oli radio- ja tv-liike, jossa uusimpien mallien lisäksi oli levysoittimien, LP-levyjen ja C-kasettien valikoima. Paikalla oli myyjä siniseen takkiin sonnustautuneena, ja näyteikkuna lupasi viimeisimmät hifi-laitteet osamaksulla.

Den Gamle By sisältää myös lelumuseon, jossa on laaja kokoelma 1800- ja 1900-lukujen lastenkamarien ihmeellisyyksiä. Erityisen hieno vitriini esitteli 1800-luvun pienoishöyrykoneita ja muita teknisia leluja. Pienoisrautatien historiaa oli esillä ensimmäisistä 1800-luvun malleista lähtien. Katsoin ohimennen yksityiskohtaisempia luetteloja, ja näytti siltä, että monet tekniset lelut, höyrykoneista ilmalaivoihin, olivat saksalaista perua. Nukkekodeista kiinnostavin oli vuodelta 1855: se oli kuin pienoiskuva aikakauden säätyläiskodista.

Viimeinen matkapäivä taittui päinvastaiseen suuntaan, Länsi-Jyllantiin ja sen hiekkadyyneille. Hvide Sanden kohdalla on lahti, josta on väylä merelle vain kapean salmen kautta. Pohjoisen ja etelän suunnalta kurottautuvat kannakset kohtaavat Hvide Sandessa, ja molempien kannasten rannat ovat puuterimaisen, valkean hiekan peitossa. Hvide Sanden hohtavilla rannoilla olisi voinut istua päiväkaupalla tyrskyjä katsellen. Ennen kotimatkaa kiipesimme vielä Lyngvigin majakkaan, joka rakennettiin vuonna 1906 surullisen haaksirikon jälkeen.

Tanska 1: Legoland eilen ja tänään

Pitkään suuniteltu matka Legolandiin toteutui 30.6.–2.7.2014. Majoituimme Hotel Legolandiin, josta oli suora pääsy teemapuistoon. Lapsille paikka on täydellinen siinä mielessä, että siellä on kaikkea mahdollista, itsetekemistä ja toisten luomuksien katselemista, näyttäviä rakennelmia ja vuoristoratoja, vesisotaa ja viidakkoseikkailuja, juna-ajelua ja venematkoja. Aikuisille suunnattuja ovat ennen kaikkea minilandit, jotka on pääosin rakennettu jo alkuperäiseen vuonna 1968 avattuun Legolandiin. Mieleen jäävät Düsseldorf, Mosel ja Reinin varren näkymät.

Hotel Legolandin vieressä moderneinta legoperinnettä edustavat Tähtien sota -elokuvien installaatiot, joissa nähdään kohtauksia tutuista tarinoista. Ne ovat nykyinen vastine minilandeille, ja jälkeenpäin tuntuu, että niihin ei ole voitu enää panostaa yhtä paljon kuin vanhempiin luomuksiin. Esimerkiksi Neuschwansteinin linnan replika on tehty yli 230 000 palasta. Kannattaisiko jatkossa toteuttaa yhtä huikeita näkymiä niistä fantasiamaailmoista, joita Lego on viime vuosikymmenet uusintanut? Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin, miten legouniversumi on muuttunut 46 vuoden kuluessa. Millaisia todellisia ja kuviteltuja maisemia ja kohteita se nostaa ja on nostanut esiin?

Legoaiheinen teemapuisto syntyi Billundiin 1960-luvun lopulla osin siksi, ettei tehdas enää pystynyt ottamaan vastaan kaikkia kiinnostuneita vierailijoita. Vuonna 1955 perustettu Disneyland antoi epäilemättä inspiraatiota, mutta tärkein kimmoke tuli Haagissa sijaitsevasta Madurodamista, joka oli avattu vuonna 1952. Madurodamin ajatuksena oli esittää toisen maailmansodan hävityksen jälkeen pienoismalleja hollantilaisista rakennuksista siten, että miniatyyrikaupunki toimisi samalla huvipuistona. Legolandin synnyttämisessä avainhahmoja olivat suunnittelijat Dagny Holm (kuvassa) ja Arnold Boutroup. Heidän johdollaan syntyi pienoismaailma, joka yhä edelleen välittää kuvaa siitä kulttuuripiiristä, jota lego 1960-luvulla kosketti: tanskalaisten maisemien lisäksi nähdään useita norjalaisia näkymiä mutta myös Ruotsia, Hollantia ja Saksaa. Pittoreskit asetelmat kuvaavat rakennettua maisemaa, ihmiskäden jälkiä, taloja, kartanoita ja linnoja, teitä, puistokäytäviä ja laidunmaita, mutta mukana on myös teollisen kulttuurin ylistyksiä: patoja, kanavia, satamia, meijereitä, lentokenttiä, rautateitä...

Nykyisessä Legolandissa on vaikea arvioida, miltä aikakausilta eri kerrostumat ovat peräisin. Ainakin tuntuu, että Legolandin fauna on muuttunut. Oheinen kuva on vuodelta 1968, ja siinä kirahvit ja pingiinit näyttävät suhteellisen jäykiltä, poseerausasennoissa kuvattuina. Nykyään Legolandissa on pieni safarirata, jossa viidakon eläimet nähdään pensaiden ja puiden kätköissä, ja leijonat, sarvikuonot ja muut villieläimet on kuvattu niin luonnonmukaisina kuin legopalikoilla ylipäätään on mahdollista. Sen vastinparina on eräänlainen ”kulttuuriperintösafari”, jossa venematkan aikana voi nähdä muun muassa Abu Simbelin temppelin, Vapaudenpatsaan, Capitoliumin, Akropoliin ja tarkemmin määrittelemättömän moskeijan.

Alkuperäisessä Legolandissa vuonna 1968 oli Minilandin lisäksi lasten autokoulu, legojuna, nukketeatteri, Fort Legoredon lännenkaupunki, vanhojen nukkien kokoelma sekä alue legopalikoilla rakentamista varten. Nyt puiston pinta-ala on moninkertaistunut, ja alueelta löytyy kauhujen talo, merirosvojen valtakunta, jäätikkoalue, seikkailurata ja monta muuta kohdetta. Fort Legoredossa mieleen jäävät taiteilija Bjørn Richterin 1970-luvun alussa suunnittelemat monumentit, 1,4 miljoonasta legopalasta koostuva Mount Rushmore ja 1,75 miljoonaa palikkaa käsittävä Istuvan Härän patsas.