Yyteri ja Reposaari

Viikon matka Yyteriin ja Reposaarelle on ohi. Alussa paistoi aurinko, ja hellettäkin riitti, mutta vähitellen tuuli alkoi vihmoa. Yyterin rannat ovat kauniit säätilasta riippumatta, ja dyynien välistä löytyi tarvittaessa tyyntä. Rantavehnä heilui tuulessa, ja hiekka piiskasi välillä kuin Saharassa. Suomessa Yyteri on poikkeuksellinen luonnonihme.

Yyterin eksoottisille maisemille on ollut käyttöä myös elokuvissa. Keväällä 2013 Klaus Härö kuvasi täällä uutta elokuvaansa Dagmammaa, ilmeisesti sellaisessa tuiverruksessa, että orientalismi oli kaukana. Aiemmin Yyteri on saanut edustaa syvää etelää, ainakin Jorma Nortimon seikkailukomediassa Herra ja ylhäisyys (1944), jonka Meksiko löytyi dyyneiltä. Osa elokuvan ulkokuvauksista tosin tehtiin Vihdin Nummelassa. Yyterissä ohjasi myös Armand Lohikoski elokuvansa Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), jossa niin Villin Lännen erämaa kuin Afrikan rannikkokin löytyivät Meri-Porista. Tarinan mukaan Reino Helismaa teki käsikirjoitusta päivä kerrallaan ja asui muun ryhmä mukana mökissä Yyterissä.

Puolet matkasta yövyimme Reposaaressa, Siikarannan leirintäalueella. Reposaaren keskusta tekee vaikutuksen siinä tavassa, jolla vanhan kylän rakenne ja asemakaava ovat säilyneet. Kirkkokatu on asvaltoitu, mutta siinä ei ole jalkakäytäviä, ja poikkikadut ovat säilyneet hiekkateinä, joita katsellessa muistuu lapsuus mieleen. Ennen oli Turussakin tällaisia näkymiä, ja lapset saattoivat tiellä pelata neljää maalia. Reposaaren kaksi kalaravintolaa tuli testattua, ja itse kallistun Ravintola Reposaaren suuntaan. Ainakin graavi siika oli erinomaista.

Reposaari on ollut satamapaikka jo keskiajalta lähtien, ja 1800- ja 1900-luvuilla Porin kauppamerenkulku hoidettiin Reposaarelta. Vilkkaista yhteyksistä kertoo hautausmaan paasi, jonka alla lepää Reposaarella menehtyneitä ulkomaalaisia merimiehiä, kaukaisin Meksikosta asti. Kuka lienee ollut 1.6.1920 kuollut Salvador Linares ja millaisia olivat hänen viimeiset päivänsä Selkämeren puhurissa? Hautausmaan tuntumassa on vuonna 1876 vihitty Reposaaren kirkko, joka edustaa norjalaista tunturikirkkotyyliä. Mieleen jäävät erityisesti Felix Frangin tummapuhuva alttarimaalaus ja Lennart Segerstrålen kattomaalaukset.

Paluumatkalla ehdimme kurvailla Ahlaisten kulttuurimaiseman läpi, mutta Elin Danielssonin alttarimaalaus Ahlaisten kirkossa jäi näkemättä. Kirkolla saimme kuulla, että näissä maisemissa Timo Koivusalo kuvasi Pohjantähteään, ja kuvauksellinen Ahlaisten kirkonkylä onkin. Kotimatkalla ehdimme piipahtaa Köyliössä ja Yläneen Kallionokassa, mutta Reposaaren merenrantamaisemat jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Valkoinen hehku (1949)

Pitkä tovi on vierähtänyt Raoul Walshin Valkoisen hehkun (White Heat, 1949) katsomisesta. Muistelen, että 80-luvulla tämä sensoreille harmaita hiuksia aiheuttanut väkivaltainen sairaskertomus esitettiin kaksikin kertaa. Walsh tarttui 40-luvun lopulla uudelleen jo kuluneeseen lajityyppiin, gangsterielokuvaan. Päärooliin kivikovaksi Cody Jarrettiksi tuli James Cagney, joka oli aikanaan tähdittänyt William A. Wellmanin klassikkoa Yhteiskunnan vihollinen (The Public Enemy, 1931). Cagney tekee tässä elämänsä roolin äidilleen uskollisena, äidistään riippuvaisena rikollisena, jonka äkilliset päänsärkykohtaukset selitetään sukua rasittavan mielenvikaisuuden seuraukseksi. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Jarrettin kylmyys osoitetaan: hän ampuu tunteettomasti veturinkuljettajan, ja hänen vaikutuksestaan rikostoverikin saa kiehuvaa vettä kasvoilleen. Cagney bravuuri on kohtaus, jossa tieto äidin kuolemasta tavoittaa Jarrettin vankilan ruokailusalissa. Cody Jarrett on Cagneyn käsissä traaginen sankari.

Valkoinen hehku on yllättävän pitkä, 114 minuuttia, mutta taitava käsikirjoitus ja Raoul Walshin napakka ohjaus pitävät katsojan pihdeissään. Jarrett antautuu päästäkseen lievemmällä tuomiolla, tutustuu vankilaan soluttautuneeseen poliisiin Hank Fallonin (Edmond O.Brien) ja pakenee tehdäkseen tilit selviksi Big Edin (Steve Cochran) kanssa. Tyttöystäväänsä Vernaa (Virginia Mayo) Cody ei lopulta rakasta, sillä hänen elämässään on vain äiti, joka lopun epätoivoisen suurryöstön aikaan on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Cody Jarrettin viimeiset sanat ovat aina yhtä vaikuttavat. Käsikirjoittaja on varmaan jo kirjoittaessaan tiennyt, että nämä tulevat jäämään historiaan...

Monte Christon kreivitär (1932)

Walter Reischin käsikirjoittama ja Karl Hartlin ohjaama Monte Christon kreivitär (Die Gräfin von Monte Christo, 1932) ei ole komedia, toisin kuin Reischin tuotannon kohdalla voisi luulla. Pikemminkin Monte Christon kreivitär on romanttinen jännitysdraama. Jälleen kerran voi ihailla Reischin taitoa koota tutuista aineksista tuore kokonaisuus. Kun viimeisen vuoden aikana olemme katsoneet useita 1930-luvun alun saksalaisia ja itävaltalaisia elokuvia, ne tuntuvat lähes vastakuvilta niille taloudellisesti ankeille ajoille, joita elettiin. Monte Christon kreivitär on siinä mielessä poikkeus, että se alkaa aineellisen köyhyyden kuvauksella. Ensimmäinen kohtaus näyttää melkein valkoiselta orjamarkkinalta: vähitellen selviää, että kyse on nuorten näyttelijöiden rekrytoinnista sivuosiin. Paikalla ovat Jeannette Heider (Birgitte Helm) ja Mimi (Lucie Englisch), jotka saavat pestin statisteina. Hieman myöhemmin paljastuu, että Jeanetten poikaystävä Stephan (Mathias Wieman) on saamassa potkut sanomalehdestä. Kesken kuvausten Jeanette ja Mimi saavat tarpeekseen ja nostavat kytkintä.  

Monte Christon kreivittäressä on kiinnostava metaelokuvallinen taso siinä mielessä, että pitkässä kohtauksessa näytetään, miten varhaista äänielokuvaa tehdään. Orkesteri soittaa, ja draamaan on punottu musiikkinumero. Ohjaaja ilmestyy palttoossaan jakelemaan ohjeita. Jos oikein ymmärsin, kuvattava tarina liittyy ”Monte Christon kreivittäreen”, sillä Jeanetten ja Mimin mukaan tulevassa rekvisiitassa on juuri tämä nimi. Eipä aikaakaan, kun kaverukset kirjautuvat hotelliin kummastusta herättävän salanimen suojissa, Jeanette kreivittärenä ja Mimi hänen palvelijanaan. Suihkuseurapiireissä kaikki ovat kuitenkin huijareita, ja Jeanette tutustuu mystiseen parooniin (Gustaf Gründgens, kuvassa oikealla) ja Rumowskiin (Rudolf Forster, vasemmalla).

Elokuva päättyy tietysti onnellisesti, Jeanette ja Mimi palaavat Wieniin, ja Stephan kirjoittaa tapauskesta niin mehevän sensaatiojutun, että päätoimittaja peruuttaa potkut. Surullista elokuvassa on toki se, että Jeanetten ja Mimin lähes Thelma ja Louise -henkinen irtiotto päättyy, eikä se maailma, jonka he löytävät, ole kaksinen. Vaihtoehtona on vain paluu lähtöpisteeseen. Toisaalta Monte Christon kreivitär väläyttää toisenlaisen elämän mahdollisuutta ja myös niitä radikaaleja ratkaisuja, joihin yhteiskunnallinen tilanne voi johtaa.

Kuningasvalssi (1935)

Herbert Maischin ohjaama Kuningasvalssi (Königswalzer) valmistui UFA:n tuotantona vuonna 1935 ja ammensi itävaltalaisen operettielokuvan aiemmasta suosiosta. Takuumieheksi päärooliin palkattiin wieniläinen Willi Forst, joka oli tuttu sekä romanttisena sankarina että levylaulajana. Forstin intermediaalista mainetta hyödynnettiin maksimaalisesti, ja vaikka elokuva sijoittuu 1800-luvun puoliväliin ja jatkaa wienervalssin mytologisointia, mukaan saatiin ujutettua iskelmä ”Wie ein Wunder kam die Liebe”. Tapahtumahetki on vuosi 1852, ja Itävallan keisari Franz Joseph (Curd Jürgens) on menossa avioon Baijerin herttuattaren Elisabetin eli Sissin (Carola Höhn) kanssa. Curd Jürgens, joka myöhemmin nähtiin Nicholas Rayn Katkerassa voitossa (Bitter Victory, 1957), esiintyy tässä esikoisroolissaan, mutta alkukohtauksen jälkeen keisari katoaa näyttämöltä. Sen sijaan hän lähettää puhemiehensa, kreivi Ferdinand von Tettenbachin (Willi Forst), Müncheniin pohjustamaan liittoa.

Münchenissä tapahtumat keskittyvät kahvilaan, jonka salogissa, keittiössä ja takahuoneissa käy kuhina. Kahvilan omistajalla Ludwig Tomasonilla on kaksi tytärtä, Theres (Heli Finkenzeller) ja Anni (Ellen Schwanneke). Nuori kreivi ihastuu Thereseen, mutta Baijerin kuningas Maximilian II (Paul Hörbiger) on vahingossa naittamassa häntä väärän sisaren kanssa. Elokuva tuntuu ironisoivan baijerilaista elämäntapaa tai ainakin müncheniläisiä porvareita. Kaupunginisät nostavat esiin edellisen kuninkaan aikana tapahtuneen Lola Montez -skandaalin. Kiinnostavaa on edelleen se, että baijerin kuningasta näyttelee itävaltalainen Paul Hörbiger, kun taas Itävallan keisarina on müncheniläissyntyinen Curd Jürgens. Baijeri ja Itävalta ovat jo huomaamattomassa liitossa ennen Franz Josephin ja Sissin naimakauppojakin.

Kuningasvalssin alkutekstit ovat siitä erikoiset, ettei Theresen ja Annin näyttelijöitä mainita lainkaan, vaikka varsinkin Heli Finkenzeller on erinomainen. Mieleen jää myös mahtava oopperakohtaus, jossa Ferdinand ja Theres käyvät katsomassa Mozartin Don Giovannia.

Poulencista Marxiin: Karita Mattila Turun konsettitalossa

Turun musiikkijuhlat otti 10. heinäkuuta 2013 varaslähdön: Karita Mattila esiintyi konserttitalossa Ville Matvejeffin säestämänä. Konsertti oli päätös kiertueelle, jonka ohjelmisto on kuultu aiemmin Lahdessa, Lontoossa, Bordeaux'ssa, Pariisissa, Toulousessa ja Zürichissä. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui ranskalaisista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lauluista, viisi laulua Francis Poulencin sarjasta Banalités Guillaume Apollinairen tekstiin,  kolme Claude Debussyn laulua Baudelairen runoihin ja lopuksi kolme Henri Duparcin kaunista, melodista laulua. Historiallisesti Ranska-jakso kulki ajassa syvyyssuntaan,  sillä Duparcin Chanson triste on jo vuodelta 1868. Säveltäjä oli silloin vasta 20-vuotias. Erityisen mielenkiintoinen on Théophile Gautier'n tekstiin sävelletty Au pays où se fait la guerre, joka valmistui Preussin ja Ranskan välisen sodan melskeessä 1870. Gautier'n runossa on mahtava jäähyväissuudelma, jonka Mattila esitti todella kauniisti: ”En partant, au baiser d’adieu, il m’a pris mon âme à ma bouche.” Suudelma ja sielu liittyvät yhteen. Sotaan kytkeytyi myös Francis Poulencin laulusarja Banalités, sillä se valmistui 1940, miehitysajan alussa. Apollinairen banaalit hetket muodostavat Poulencin käsissä lyyrisiä tuokiokuvia, jotka tuovat mieleen Marcel Carnén ja Jacques Prévertin poeettisen realismin klassikot valkokankaalla. Karita Mattilan tulkinta laulusta Hôtel oli kuin elokuvallinen hetki. Apollinairen runo menee näin:

Ma chambre a la forme d’une cage,
Le soleil passe son bras par la fenêtre.
Mais moi qui veux fumer pour faire des mirages
J’allume au feu du jour ma cigarette.
Je ne veux pas travailler – je veux fumer.

Tämän voisi suomentaa suurin piirtein:

Huoneeni on kuin häkki,
aurinko ojentaa käsivartensa ikkunan läpi.
Mutta haluaisin tupakoida tehdäkseni kuvioita ilmaan,
sytytän savukkeeni päivän poltteella.
En halua tehdä työtä – haluan tupakoida.

Väliajan jälkeen kuultiin Aulis Sallisen Neljä laulua unesta, ahdistavia, viiltäviä ja dramaattisen oopperallisia lauluja, jotka Mattila esitti suggestiivisesti. Synkistä 1970-luvun tunnelmista siirryttiin uudelleen vuosisadan alkuun, sillä konsertti päättyi viiteen itävaltalaisen säveltäjän Joseph Marxin lauluun. Joseph Marx (1882–1964) on kiinnostavaa rinnastaa maanmieheensä Erich Wolfgang Korngoldiin (1897–1957). Molemmat olivat pesunkestäviä romantikkoja, joiden teoksissa voi kuulla vaikutteita eri suunnilta. Juutalaisena Korngold ei voinut palata Wieniin vuoden 1938 jälkeen, ja hän jatkoi uraansa Hollywoodissa. Kun Korngold yritti murtautua takaisin konserttisaleihin toisen maailmansodan jälkeen, moderni musiikki oli ottanut ylivallan. Marxinkin tuotannon pääosa syntyi ennen sotaa, ja se sisältää lähes 150 laulua. Marxilta tunnetaan myös romanttinen pianokonsertto E-duuri (1919–20) ja mahtava Herbstsymphonie (1921).

Karita Mattila esitti pakahduttavasti laulut Nocturne, Waldseligkeit, Selige Nacht, Valse de Chopin ja Hat dich die Liebe berührt. Osa Marxin lauluista on myös orkesterisäestyksellisiä, Strauss-henkisesti, ainakin Hat dich die Liebe berührt, mutta piano sopii niihin erinomaisesti. Ville Matvejeff oli loistava kaikissa konsertin numeroissa, mutta mieleen jäi erityisesti Valse de Chopin, jonka säestys helmeilee omaa rataansa, ja päälle laskeutuu traaginen, riipaiseva runo:

Wie ein blasser Tropfen Bluts
Färbt die Lippen einer Kranken,
Also ruht auf diesen Tönen
Ein vernichtungssüchtger Reiz.

Ohjelmisto oli melankolinen, mutta toisaalta laulutkin ovat peräisin surumieliseltä aikakaudelta. Ei voi kuin ihailla sitä, miten Karita Mattilan käsissä runoista tulee draamaa, ja pienet tuokiokuvatkin paisuvat syvemmiksi.

Cabin in the Cotton (1932)

TCM esitti muutama päivä sitten Michael Curtizin varhaisen Hollywood-elokuvan Cabin in the Cotton (1932), joka perustuu Harry Harrison Krollin romaaniin. Etelän puuvillaplantaasille sijoittuvan draaman päähenkilönä on köyhästä kansasta noussut Marvin Blake (Richard Barthelmess). Ankara tilanomistaja Norwood (Berton Churchill) tekee pojasta kirjanpitäjän, joka ennen pitkää joutuu selvittelemään myös tilalta varastetun puuvillan arvoitusta. Yhteiskunnallinen jännite ilmenee myös naissuhteissa, Marvin tuntee vetoa Norwoodin tyttäreen Madgeen (Bette Davis), ja vahva ihastus Betty (Dorothy Jordan) saa jäädä. Talouslaman kurimuksessa puupillaplantaasin arki alkaa näyttää orjatyöltä, ja Marvinin on vaikea ratkaista konfliktia. Hämmästyttävä on lopun suuri ”yhteiskuntasopimusneuvottelu” Marvinin johdolla. Marvin jopa vihjaa, ettei ole eroa työläisten tekemien varkauksien ja Norwoodin omistamisen välillä: omistaminen on varkautta, jos se perustuu työntekijöiden kärsimykseen. Pierre-Joseph Proudhon varmaankin kääntyy haudassaan kuultuaan tällaisia sanoja Hollywoodista. Lopulta sopimus todella syntyy, vaikka nähtäväksi jääkin, miten tilanomistajan ja työntekijöiden suhteet jatkossa kehittyvät.

Paradoksaalista kyllä, Cabin in the Cotton ei ole jäänyt historiaan yhteiskunnallisen sanomansa vuoksi, vaan siksi, että Bette Davis tekee tässä yhden bravuurirooleistaan. Kuuluisa on erityisesti syvän etelän aksentilla tokaistu lausahdus: ”I’d like to kiss you but I just washed my hair.”

Nogent, Eldorado du dimanche (1929)

Marcel Carné oli 23-vuotias ohjatessaan ensimmäisen elokuvansa, dokumentin Nogent, Eldorado du dimanche (1929). Hänen uransa fiktio-ohjaajana käynnistyi vasta myöhemmin, vuonna 1936 elokuvalla Jenny – pariisilaisnainen (Jenny). Esikoinen oli vain vajaan 20 minuutin mittainen, ja siitä on heikohko kopio nähtävissä YouTubesta. Carnén huippukautena pidetään yleensä vuosia 1936–46, jolloin hän toimi yhteistyössä runoilija Jacques Prévertin kanssa. Käänteentekevää oli myös toiminta Jacques Feyderin apulaisohjaajana elokuvissa Suuri peli (Le grand jeu, 1934), Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935) ja Herttua etsii yösijaa (La kermesse héroique, 1935). Dokumentti kielii varhaisemmista vaikutteista, sillä Nogent tuo mieleen 20-luvun ranskalaisen kokeellisen elokuvan. Mieleen nousevat muun muassa René Clairin Entr’acte (1924) ja Fernand Légerin Ballet mechanique (1924), osin myös Abel Gancen La roue (1923). Nogent on jatkuvassa liikkeessä, täynnä kekseliäitä kuvakulmia ja graafisia, geometrisiä muotoja.

Nogent on kiinnostava myös 20- ja 30-lukujen taitteen vapaa-ajan kulttuurin kommentoijana. Sen voisi rinnastaa Berliinissä vuonna 1930 valmistuneeseen, Robert Siodmakin ja Edgar G. Ulmerin ohjaamaan fiktioon Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930), jossa suurkaupungin kansa rantautuu läheisen järven partaalle viettämään pyhäpäivää. Carnélla ”sunnuntain El Dorado” on Pariisin liepeillä sijaitseva Nogent-sur-Marne, jossa uidaan, harjoitellaan uimahyppyjä, soudetaan, kalastetaan, syödään eväitä, tanssitaan, kuunnellaan musiikkia ja nautitaan valkoviiniä.