Hauska pieni rantapaikka (1949)

Yves Allégret (1907–1987) oli ranskalaisen elokuvan tuotteliaimpia ohjaajia. Hänen tuotantonsa kiistattomiin virstanpylväisiin kuuluu Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949), josta nimen perusteella voisi odottaa valoisaa, optimistista elokuvaa. Nimi on ironinen, sillä on vaikea kuvitella pessimistisempää, näköalattomampaa teosta. Elokuva sijoittuu Pohjois-Ranskaan, kanaalin rannalle, hylättyyn rantakohteeseen, jota sade piiskaa pitkän syksyn ja talven yli. Tähän kyläpahaseen saapuu alussa tuntematon nuori mies (Gérard Philipe). Alku voisi hyvin olla Hollywoodin film noirista. Nuorukainen pakenee jotakin, joka vähitellen selvenee. Paikkakunnalla on rähjäinen hotelli, jossa puhekyvytön vanhus näyttää tunnistavan muukalaisen.

Nuorukainen on nimeltään Pierre, ja vuonna 1922 Cannesissa syntynyt Gérard Philipe on roolissaan unohtumaton. Hänen uransa elokuvanäyttelijänä oli alkanut vuonna 1944, ja hän oli ehtinyt jo näytellä François Jaubertin roolin Claude Autant-Laran klassikossa Paholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1947). Nyt nuoruuden kiihko on tipotiessään, ja tilalla on viipyilevä melankolia, joka saa vähä vähältä selityksensä. Pierre taivaltaa sateessa tyhjällä hiekkarannalla ja yrittää tukahduttaa muistonsa. Tulevaisuutta hänellä ei ole.

Syrjäisen hotellin palvelija Marthe (Madeleine Robinson) ja autonkorjaaja Georges (André Valmy) ovat ainoat, jotka haluavat auttaa Pierreä. Paikalle osuu myös mystinen Fred (Jean Servais), joka tuntuu tietävän Pierren tarinan. Säveltäjä Maurice Thiriet, joka teki yhteistyötä myös Marcel Carnén kanssa (Ikuinen rakkaus, Paratiisin lapset), muuntelee gramofonista kuultavaa chansonia, ja tuntuu, että sateen ropina punoutuu musiikin kanssa olennaiseksi osaksi äänimaisemaa. Pieni musiikillinen viittaus kohdistuu myös Suomeen, tosin sanallisesti, kun Sibeliuksen Valse triste tulee ohimennen mainituksi dialogissa.

Elokuvan viimeinen kohtaus näytellään meren rannalla. Ulappa edustaa tulevaisuutta, jota Pierre ei voi saavuttaa, mutta tuntuu, etteivät sitä tavoita muutkaan elokuvan henkilöt. Käsikirjoittaja Jacques Sigurd antaa selityksen elokuvan nimelle sen viimeisessä repliikissä. Sykkä ja masentava kokonaisuus herättää paljon kysymyksiä. Kylän hotellissa piipahtaa kaupparatsu, jonka kahdeksanvuotias poika kerää kuvia sotamuistomerkeistä. Edustaako Pierren epätoivoinen suhde miehitysaikaa, jonka kipeästä muistosta on vaikea päästä eroon? Tuntuu, että kaikki elokuvan henkilöt häilyvät epävarmuuden edessä, menneisyyttä he eivät halua muistaa eikä tulevaisuudelta ole mitään hyvää odotettavana.

Kostaja iskee (1951)

Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) oli entisen lapsinäyttelijän Robert Parrishin esikoisohjaus. RKO:n tuottama trilleri kuvattiin Los Angelesissa 22 päivässä. William Bowersin käsikirjoitus perustui Jerome Cadyn tarinaan. Cady puolestaan oli muutamaa vuotta aiemmin käsikirjoittanut Henry Hathawayn puolidokumentaarisen poliisielokuvan Soittakaa Northside 777 (Call Northside 777, 1948). Bowersilla oli niin ikään vahvaa rikoselokuvataustaa, sillä hän oli ollut kreditoimattomasti mukaan André de Tothin Sudenpesässä (Pitfall, 1948). Hän oli hiljattain ollut käsikirjoittamassa myös Henry Kingin film noir -henkistä westerniä Ase kädessä (The Gunfighter, 1950). Kostaja iskee on ollut vaikeasti saatavissa, mutta nyt se ilmestynyt dvd:nä Espanjassa. Kopion laatu on heikko, mutta naseva käsikirjoitus ja napakka ohjaus pitävät mielenkiinnon vireillä.

Kostaja iskee kuuluu Dick Powellin film noir -uran kohokohtiin. Nyt Powell esittää vankilasta vapautuvaa Rocky Mulloyta, joka on joutunut syyttömästi viettämään viisi vuotta kiven sisässä. Mulloy on itse asiassa kärsimässä elinkautista ryöstöstä ja murhasta, kunnes Delong (Richard Erdman) todistaa oikeudessa ja tarjoaa alibin. Delong on sotaveteraani, alkoholisoitunut rampa, joka antaa alibin vain saadakseen osuuden oletetusta saaliista. Nopeasti kuitenkin selviää, ettei saalista ole odotettavissa, mutta yksinäinen veteraani saa ystävän ja auttaa rikosvyyhdin selvittämisessä. Mulloy intressinä on vapauttaa samaan aikaan vankilaan joutunut ystävänsä Danny, jonka puolisoa Nancya (Rhonda Fleming) hän ensitöikseen tulee tapaamaan. Rocky, Delong ja Nancy asuvat kaikki camping-alueella, Trailer Parkissa, jonka johtaja elää kevyesti ukulelea soitellen. Vaikutelmana on, että kaikki elokuvan henkilöt elävät asunnottomina marginaalissa, ja varsinkin veteraani Delongin kohtalo piirtää surullisen kuvan sodanjälkeisestä tilanteesta.

Rocky Mulloyn vastavoimana on vedonvälittäjä Louis Castro, jota näyttelee William Conrad. Sittemmin Conrad tuli tunnetuksi tv-sarjasta Cannon, mutta vuonna 1920 syntynyt näyttelijä teki jo alle 30-vuotiaana kivikovia gangsterirooleja, muun muassa Robert Siodmakin Tappajissa (The Killers, 1946). Kostaja iskee on rajuimmillaan kohtauksessa, jossa Mulloy tulee kuulustelemaan Castroa. Väkivaltainen jakso tiivistyy venäläiseen rulettiin, jossa Castro makaa pöydällä samaan aikaan, kun Mulloy painaa liipasinta... Suomessa elokuvatarkastamo puuttui juuri tähän kohtaukseen, ja asiakirjoista löytyy merkintä: ”Makaavan miehen lyömistä lyh. Pöydällä makaavan miehen aseella uhkaamisesta leikataan kohdat, jossa miehen kasvot nurinpäin kuvattuina.” Juuri Castron nurinpäin kuvatut kasvot toimivat kohtauksessa erinomaisesti, jonkinlaisena elokuvallisena kidutuksena, vääristymänä.

La dolorosa (1934)

Jean Grémillon ohjasi vuonna 1934 Espanjassa musiikillisen melodraaman La dolorosa (1934), joka perustuu José Serranon neljä vuotta aikaisemmin kantaesitettyyn zarzuelaan. Jos Itävallassa äänielokuvan varhaisvaiheet punoutuivat operetin historiaan, Espanjassa zarzuelat olivat suosittuja filmauskohteita. José Serranon (1873–1941) lähes 50 zarzuelasta La dolorosan ohella valkokankaalle päätyivät ainakin Los claveles (1936) ja La reina mora (1937). La dolorosan elokuvasovituksessa musiikin rooli on aluksi vähäinen, mutta viimeisen neljänneksen aikana duetot ja aariat alkavat hallita kokonaisuutta. Grémillonin käsissä musiikkinumeroja ei ole hitsattu juonen kuljetukseen vaan laulut kuvastavat henkilöiden sisäisiä tunteita. Musiikkikohtaukset edustavat ajatuksia, intohimoja, moraalisia pohdiskeluja ja tunnustuksia.

La dolorosa kuvaa kahta rakkaustarinaa ja kahta sosiaalista ryhmää. 30-luvun suomalaisen komedian tapaan kansanihmisten rakkaus on ruumiillista ja verevää, kun taas yläluokan rakkaus on ylevämpää ja siksi traagisempaa. Köyhään kansaan kuuluvat Nicasia (Amparo Bosch) ja Perico (Ramón Cebrián) haaveilevat hääpotretista, avioliittonsa ikuistamisesta, ja elokuvan mittaan isät kypsyvät myöntymään liittoon. Samaan aikaan nuori taiteilija Rafael (Agustin Godoy) on saanut tehtäväkseen restauroida luostarin kappelin vanhan Neitsyt Maria -aiheisen freskon. Rafael rakastuu Doloresiin (Rosita Díaz Gimeno), jolla on kuitenkin suhde Natalioon (José María Linares-Rivas). Grémillonin ohjaus on parhaimmillaan elokuvan alkupuolella ja puolivälissä. Rafael yllättää Doloresin ja Natalion, jonka kuiskailut kuuluvat yön pimeydessä. Kun Rafael ymmärtää tilanteen, hän luo katseensa maahan, ja seuraavassa kohtauksessa hän on jo astumassa luostarin noviisiksi, rakkautensa menettäneenä. Napakka kerronta tihentyy entisestään. Tuota pikaa Dolores joutuu Natalion hylkäämäksi, tunnustaa olevansa raskaana, äiti kaatuu kuolleena maahan, ja surupukuisena Dolores harhailee päämäärömästi. Dolores rinnastuu nyt Neitsyt Mariaan. Ällistyttävässä musiikkinumerossa surupukuinen Dolores vaeltaa erämaassa, ja Neitsyt ilmestyy melkein samassa asussa kuin Nuestra Señora de los Desamparados. Samaan aikaan Rafael maalaa luostarin Neitsyelle maallisen rakastettunsa kasvot.

Grémillonin kädenjälki näkyy melodraaman nopeissa käänteissä, mutta kun Dolores on synnyttänyt lapsen, seuraa musiikkinumeroiden sarja, jossa ohjaajan kädet ovat varmaankin olleet sidotut. Doloresin ja Rafaelin duettokohtauksessa kumpikin elää omassa maailmassaan, ja kaksoiskopioinnin kautta henkilöt kohtaavat. Lopulta Rafael ei kestä Doloresin kärsimystä, riisuu munkinkaavun yltään ja palaa maalliseen elämään, huolehtimaan kärsineestä naisesta ja pienokaisesta. La dolorosan loppu saa etnografisen elokuvan piirteitä kuvatessaan Nicasian ja Pericon häitä, karnevaalia ja tanssia, johon kaikki kyläläiset osallistuvat. La dolorosan uskonnollisuus tekee sitä hyvin erilaisen suhteessa muihin viime aikoina katsomiini 30-luvun elokuviin. Samalla se on kiinnostava yhdistelmä varhaista äänielokuvaa ja melodraamaa, musikaalia ja moraliteettia.

Riffraff (1936)

J. Walter Rubenin ohjaama Riffraff (1936) perustuu Frances Marionin, Anita Loosin ja H. W. Hannafordin käsikirjoitukseen ja sijoittuu satamatyöntekijöiden ja kalastajien maailmaan. Nuorena kuollut ohjaaja J. Walter Ruben (1899–1942) aloitti MGM:llä käsikirjoittajana 20-luvun lopulla ja siirtyi ohjaajaksi 30-luvun alussa. Ohjauksia kertyi vuosien 1931–1940 aikana kaikkiaan 19 kappaletta, kunnes Rubenin sydän petti vain 43-vuotiaana. Nuorena kuoli myös elokuvan naispääosaa esittävä Jean Harlow (1911–1937), jonka äkillinen menehtyminen kesken Saratoga-elokuvan kuvausten oli järkytys.

Riffraff alkaa kuvaamalla köyhää mutta onnellista perhettä, joka elää Lil-tädin (Una Merkel) komennossa. Nuori Hattie (Jean Harlow) on töissä säilyketehtaalla purkittamassa tonnikalaa, ja elokuvassa nähdään poikkeuksellisia kalateollisuuskuvia. Samaan aikaan satamalaiturilla puuhataan lakkoa, mutta tosiasiassa tehtaan omistaja Nick Lewis (Joseph Calleia) toivookin työtaistelua voidakseen tuoda ulkopuolelta halvempaa työvoimaa. Karski kalastaja Dutch Mueller (Spencer Tracy) astuu esiin ja saa työntekijät luopumaan lakkohaaveesta.

Ennen pitkää Dutch eroaa ja ryhtyy ammattiyhdistysjohtajaksi huonoin tuloksin. Samaan aikaan Hattie ajautuu vankilaan, jossa hän synnyttää lapsen... Juonenkäänteet hämmästyttävät, samoin se, miten elokuva vyöryttää näyttämölle yhteiskunnallisia kysymyksiä, tuloeroja, työtaisteluita, kulkureita, vankeja. Riffraff käsittelee ajankohtaisia kysymyksiä mutta tarjoaa pesunkestävän Hollywood-loppuratkaisun, kun Dutchille valkenee, että hän on tietämättään tullut isäksi.

Taivas on meidän (1944)

Jean Grémillonin Le ciel est à vous on suomennettu Taivas on meidän, vaikka nimi oikeastaan viittaa siihen, että taivas on teidän. Merkitysero on olennainen. Elokuva valmistui ensi-iltaan helmikuussa 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, ja se näyttää tulevaisuuden avoimena, ei ainoastaan elokuvan henkilöille vaan myös katsojille. Elokuvan suosio niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin on helppo ymmärtää. Päähenkilöiden lentoharrastuksen voi nähdä intohimona, joka muuttaa maailmaa ja luo uutta. Albert Valentinin käsikirjoitus ammensi ajankohtaisesta ilmailuhistoriasta siinä mielessä, että inspiraationa oli Mont-de-Marsanista kotoisin olleen autonkorjaajan vaimon Andrée Dupeyronin vuonna 1938 tekemä lentoennätys. Grémillonin käsissä tarinasta tulee sympaattinen, yllätyksellinen, vertauskuvallinenkin ilmailuelokuva.

Elokuvan ensimmäisessä kuvissa katsoja näkee avoimen kentän, jossa kristillisen orpokodin pappi äkseeraa lapsiaan kuin armeijan komentaja. Jonossa lapset poistuvat paikalta, ja myöhemminkin elokuvassa mustiin pukeutuneet orvot nähdään kulkemassa kaupungin kaduilla. Viittaus on ajankohtainen, sillä epäilemättä sodan loppuvaiheessa isättömiä ja äidittömiä lapsia oli paljon. Toisaalta orvot voi nähdä myös mahdollisen, synkän tulevaisuuden ennakointina, jos päähenkilöiden lentoharrastus päättyy katastrofiin ja lapset jäävät vanhemmitta. Taivas on meidän alkaa kuin italialainen neorealistinen elokuva. Miljöö on köyhää, mutta päähenkilöt Pierre (Charles Vanel) ja Thérèse Gauthier (Madeleine Renaud) valmistelevat muuttoa. Gauthierit ovat perustamassa autokorjaamoa. Kaksilapsisen perheen tyttärellä Jacquelinella (Anne-Marie Labaye) on piano, joka tuhoutuu muutossa, mutta vanhempien menestyessä hän saa uuden soittimen. Lahjakkaan nuoren harrastus voi hyvin niin kauan, kun isän ja äidin liiketoiminta kukoistaa.

Vähitellen paljastuu, että Pierre on ensimmäisen maailmansodan veteraani ja lentäjä, joka ei kuitenkaan ole pitkään aikaan harrastanut ilmailua. Paikalle osuu naispuolinen mestarilentäjä Lucienne Ivry (Anne Vandène), joka saa Pierren innostumaan. Kohtaus on erinomainen, sillä Grémillon leikittelee kolmiodraaman mahdollisuudella, mutta Pierre ei ihastukaan Lucienneen vaan lentämiseen. Thérèse jatkaa bisnesuraansa, mutta kun hän kerran astuu lentokoneen vietäväksi, hänkin ymmärtää, mistä on kyse. Eipä aikaakaan, kun perheen isä ja äiti kumpikin kurvailevat ilmojen halki ja käyttävät liikenevät varat lentokoneeseensa. Lentäminen edustaa luovuutta, mutta silti Pierre ja Thérèse, sen paremmin kuin kukaan mukaan perheenjäsenistä, ei ymmärrä Jacquelinen lahjakkuutta pianistina. Soitin suljetaan ja myydään ennen pitkää kokonaan pois, tarpeettomana.  Huoli lasten tulevaisuudesta, mutta samalla merkillinen piittaamattomuus lapsista, kohtaavat. Pierre ja Thèrèse omistavat aikaa toisilleen ja vahvistavat toistensa intohimoa, mutta samalla lentäminen on heille teknologinen, moderni elämäntapa, kun taas musikki on jotakin aivan muuta. Isoäitikin sanoo tehneensä aina ruumiillista työtä kovettuneilla käsillään, mutta pianisti ei pehmein sormin pysty oikeaan työhön.

Taivas on meidän huipentuu Thérèsen urotekoon. Katastrofin mahdollisuus on kouriintuntuva, ja Pierren kärsimys kotona on pohjaton. Samalla Pierren lentoharrastus tuomitaan yhtä tylysti kuin Jacquelinen pianonsoitto vähää aikaisemmin. Kun tieto Thérèsen onnistumisesta saapuu 3000 kilometrin takaa Afrikasta, tuntuu, että myös Jacquelinen luovuudella on tulevaisuus, vaikkei sitä katsojalle näytetäkään.

Taivas on meidän on vaikuttava, monella tapaa vaikeasti ennakoitava ja siksi niin virkistävä elokuva. Charles Vanel ja Madeleine Renaud ovat pääosissa erinomaisia, ja varsinkin Renaud tekee tässä elämänsä roolin.

Myrskyöitä (1941)

André Cayette ja Charles Spaak tekivät yhteistyössä käsikirjoituksen Roger Vercelin romaanista Remorques, mutta tulos ei tyydyttänyt ohjaaja Jean Grémillonia ja päärooliin pestattua Jean Gabinia. Avuksi kutsuttiin runoilija Jacques Prévert, joka muovasi käsikirjoituksen uuteen kuosiin ja kirjoitti dialogin. Grémillon aloitti ohjaustyön jo ennen maailmansodan puhkeamista, heinäkuussa 1939, mutta runollinen melodraama saatiin ensi-iltaan vasta marraskuussa 1941. Suomessa tätä Grémillonin kuuluisimpiin kuuluvaa teosta ei ole nähty elokuvateatterilevityksessä, mutta televisiossa se esitettiin vuonna 1974 nimellä Myrskyöitä. Nyt Eclipse on julkaissut Yhdysvalloissa dvd:nä Grémillonin miehitysajan vahvan kolmikon, Myrskyöitä, Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944). Myrskyöitä tuo heti mieleen Jacques Prévertin laulun Barbara, sillä elokuva voisi alkaa sanoilla: ”Il pleuvait sans cesse sur Brest ce jour-là...” Myrskyöitä sijoittuu Brestiin, ja alkuperäisnimen vihjeen mukaisesti pääosassa on hinaaja, joka vetää turvaan aluksia myrskyn kourista. Myrskyn voi nähdä metaforana sille maailmanpalolle, joka synnytti kaaosta samaan aikaan, mutta Prévertin ja Grémillonin käsissä elokuvasta tulee poeettinen kuvaus ihmiskohtaloista.

Myrskyöitä alkaa vaikuttavasti hääkohtauksella, joka tutustuttaa katsojan Cyclone-nimisen hinaajan miehistöön. Yksi miehistön jäsenistä on menossa naimisiin, ja paikalla on myös laivan kapteeni André Laurent (Jean Gabin) ja hänen puolisonsa Yvonne (Madeleine Renaud). Alusta lähtien huomio kiinnittyy pitkiin kamera-ajoihin, välillä kuva etääntyy kohteestaan, välillä se seuraa liikettä. Erinomainen on otos, jossa moottoripyöräilijä saapuu hääpaikalle ilmoittamaan laivan olevan merihädässä, ja kamera seuraa huoneiston läpi kulkevaa viestintuojaa ikkunoiden ulkopuolelta. Cyclonen miehistö muistuttaa Howard Hawksin elokuvien asialleen omistautuneita miesryhmiä: merimiehet lähtevät myrskyn silmään, ja vaimojen on jäätävä rannalle.

Elokuvan kestosta Brestin edustalla riehuva myrsky sieppaa poikkeuksellisen ison osuuden, ja vasta 50 minuutin jälkeen laiva saapuu satamaan. Sade piiskaa ja tuuli vihmoo suurimman osan ajasta, eivätkä elokuvan henkilötkään pysty lopulta välttämään tunteiden tyrskyjä. Pelastetussa laivassa on salaperäinen nainen Catherine (Michèle Morgan), joka osoittaa itsenäisyyttä kahdessakin suhteessa. Hän on merellä miehensä kapteeni Marcin (Jean Marchat) kanssa, vaikkakin liitto näyttää enemmän viha- kuin rakkaussuhteelta. Lisäksi Catherine lähtee myrskyn keskellä pakoon miestään pelastusveneellä ja haluaa siten kulkea omia polkujaan. Cyclone korjaa hänet talteen ja palauttaa lopulta takaisin Marcin rinnalle. Andrén puoliso Yvonne on kohtalokkaasti sairas, mutta hän kätkee tilansa. Catherine puolestaan haluaisi tulla kutsuksi nimellä Aimée ja olla rakastettu. Vaikka elokuvan lopputulos on melodramaattisuudessaan selvä ja väistämätön, loppukohtaus on vaikuttava. Yvonnen kuolinvuoteen rukoukset kaikuvat samalla, kun André palaa takaisin laivansa komentosillalle. Elokuvasta jää mieleen hieno kamera-ajo, jossa tiivistyy koko elokuva: kodin sisältä kamera takautuu ikkunalasin läpi ulos sateeseen. Elämä on myrsky-yö, jota kodin rauha pakenee.

Naistenhurmaaja (1937)

Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) kuuluu 1930-luvun ranskalaisen elokuvan unohdettuihin helmiin. Sen päärooleissa ovat Jean Gabin ja Mireille Balin, jotka olivat vastikään tähdittäneet Julien Duvivierin elokuvaa Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937). Naistenhurmaaja alkaa eteläranskalaisessa Orangen kaupungissa, jonne joukko sotilaita marssii. Häivähdys Pohjois-Afrikan eksotismia on tässäkin, sillä sotilaat näyttävät kotiutuvan Välimeren eteläpuolelta. Kaikkien naisten päät kääntyvät, kun naistenhurmaajana tunnettu Lucien Bourrache (Jean Gabin) astelee kaupungin kaduille. Univormujen romanttisuus tuo mieleen Josef von Sternbergin Marokon (Morocco, 1930) ja myöhemmät René Clairin elokuvat, sellaiset kuin Älä leiki rakkaudella (Les grandes manoeuvres, 1955). Kuvaaja Günther Rittau oli aikaisemmin tehnyt yhteistyötä Fritz Langin (Die Niebelungen, Metropolis), Josef von Sternbergin (Sininen enkeli) ja Paul Martinin (Kultainen unelma) kanssa, ja nyt hän onnistuu erinomaisesti tallentamaan välimerellisen valon. Muutoinkin elokuvan kuvaus on häikäisevää, varsinkin lopun tummenevassa tunnelmassa.

Lucien häpeilee omaa nimeään ja kutsuu itsekin itseään mieluummin Naistenhurmaajaksi. Yllättäen hän saa perinnön ja lähtee sitä noutamaan Cannesiin. Matkalla hän tutustuu Madeleine Courtois’han (Mireille Balin), joka vaikuttaa yläluokkaiselta naiselta. Lucien antaa rahansa Madeleinelle, joka häviää ne samantien uhkapelissä. Väistämättä tulee mieleen, että ranskan kielessä Madeleine viittaa, tai ainakin voi viitata, Maria Magdaleenaan. Alussa Lucien ja Madeleine vaikuttavat tasaveroisilta, mutta näkökulma muuttuu. Kun Madeleine lähtee Pariisiin, Lucien jättää armeijan ja seuraa perässä. Vasta nyt paljastuu, että Lucien onkin taustaltaan työväenluokkainen – tosin Gabinin tähtikuvan tuntien tätä olisi voinut epäillä. Hän saa työtä kirjapainossa, ja yhtäkkiä hän on vain varjo entisestä. ”Naistenhurmaaja” on ilman univormua vain yksi monista, eikä hänellä olekaan enää valtaa naisiin. Samalla Madeleinen todellinen luonne paljastuu. Hän leikittelee Lucienin tunteilla.

Hylättynä Lucien palaa Orangeen. Vaikuttava on kohtaus, joka palaa alkuun. Sotilaat saapuvat, mutta katsojalle heistä näytetään vain varjot. Aivan kuin Lucien ei uskaltaisi edes kohottaa katsettaan maasta sotilaiden marssiessa ohi. Lucien on kalpea aavistus menneestä, ja hän perustaa kahvilan muutaman kilometrin päähän kaupungista.Tuntuu, että elokuva siirtyy vähän vähältä 30-luvun alun eksotistisista tunnelmista kohti film noirin henkeä. Madeleine on femme fatale. Loppu on erityisen vaikuttava, kun Lucienin paras ystävä René (René Lefèvre) on myös rakastunut Madeleineen, ja ystävän rakkaus asettuu maallisen rakkauden rinnalle. Viimeisissä kuvissa René saattelee pökertyneen Lucienin Marseillen-junaan, kohti Afrikkaa. Renén ystävänsuudelma Lucienille junavaunun reunalla on elokuvan koskettavimpia hetkiä.

Naistenhurmaaja vetoaa näkökulman vaihdoksillaan, erinomaisella kuvauksellaan ja Max Ophülsin elokuvista muistuttavilla kamera-ajoilla sekä etu- ja taka-alan jännitteillä. Tässä elokuvassa Jean Gabin näyttää koko repertuaarinsa, itseensä tyytyväisen naisten miehen, epätoivoisen rakastajan, kohtaloonsa alistetun nöyryytetyn työläisen, intohimonsa sokaiseman miehen...

Naistenhurmaajassa Afrikka häilyy näkymättömissä, toiseuden maailmana, pakopaikkana, jossa identiteettinsä voi kadottaa. Jos Pepe le Mokossa Pepe (Jean Gabin) jäi Casbahin vangiksi, nyt Afrikka tarjoaa määrittelemättömän pakopaikan. Mieleen tulevat lukemattomat muut 30-luvun Afrikka-kuvaukset. Ranskalaisessa elokuvassa Jacques Feyderin Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934) oli tärkeä suunnannäyttäjä.