Hullunmyllyssä (Hellzapoppin’, 1941)

H. C. Potterin ohjaama Hellzapoppin’ (1941) edustaa aikakautensa absurdeinta komediaa. Sen taustana oli Broadway-musikaali, joka oli suuri menestys jo ennen toista maailmansotaa. Internet Broadway Databasen mukaan
alkuperäistä musikaalia esitettiin kolmessa eri teatterissa yli 1400 kertaa vuosina 1938–1941. Kun musikaalin viimeinen esitys koitti 17. joulukuuta 1941, elokuvaversio sai ensi-iltansa 25. joulukuuta. Samalla Universalin levittämä Hellzapoppin’  taltioi aikakauden ihmeellisimpiin kuuluneen näyttämöteoksen ja varsinkin sen pääparin Ole Olsenin ja Chic Johnsonin komiikkaa. Elokuvan perusteella on tosin vaikea hahmottaa, miten se on Broadway-versiosta muuttunut: Hellzapoppin’ on täynnä metaelokuvallisia viittauksia, joissa elokuvan materiaalisuus tulee kouriintuntuvasti esiin.

Tarinaltaan Hellzapoppin’ on jokseenkin käsittämätön, mikä on tarkoituskin. Yleisenä kehyksenä on elokuvantekeminen. Ohjaaja ei ole tyytyväinen koomikkoparin kohellukseen vaan hakee apua nuorelta käsikirjoittajalta. Kaiken lähtökohtana on musiikkinumeroiden, slapstick-komiikan ja verbaalisen kompahuumorin vyörytys hengästyttävällä tahdilla. Erityisen poliittinen komedia ei ole, vaikka näyttämöversiota tiettävästi käsikirjoitettiin koko ajan uudelleen, jotta revyyn ajankohtaisuus säilyisi. Näyttämöllä irvailtiin muun muassa Hitlerille, Mussolinille ja Rooseveltille, jotka nähtiin musikaalin alussa uutiskatsauksessa. Olsen ja Johnson tosin ryntäsivät valkokankaan läpi kesken kaiken, eikä rymyämiselle ollut tulla loppua. Kerrotaan, että katsomon tuoleista yksi rivi oli jopa sähköistetty, jotta yleisöä voitiin säikyttää kesken näytöksen katsomoon sijoitetuilla äänitorvilla.

Suomessa Hellzapoppin’ ei tullut valkokankaalle vielä 1940-luvulla, ja aika vaikea kuvitella tätä sekamelskaa jatkosodan elokuvaviihteeksi. Komedia sai kuitenkin ensi-iltansa marraskuussa 1958 nimellä Hullunmyllyssä, ja tässä tilanteessa maailma oli melko lailla muuttunut. Elokuva-Aitassa Erkka Lehtola kirjoitti elokuvasta vain muutaman rivin ja tulkitsi teosta esimerkkinä menneiden aikojen mauttomuudesta: ”Muisto 40-luvun pahimman laatuisista filmifarsseista, joissa katsojaa huvitetaan huutamalla. Meteliä riittää vielä nytkin, valkokankaalla vallitsee täysi sekaannus, ja yleisö istuu totisen ja pelokkaan näköisenä katsomossa. Kaksi teurastajatyyppistä koomikkoa tekee parhaansa ikävystyttääkseen.” Epäilemättä ”täysi sekaannus” oli nimenomaan Olsenin ja Johnsonin tavoite. Ohjelmistosta elokuva ei kuitenkaan kadonnut, sillä Corona-teatteri esitti sitä vielä vuonna 1960 toteamalla: ”Nähkää elokuvahistorian takuulla anarkistisin hulluttelu.”