Nürnbergin mestarilaulajat Kansallisoopperassa

Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat on palannut Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon 65 vuoden tauon jälkeen. Näin esityksen vasta nyt, kun yli viisituntinen teos ei oikein ole sopinut arki-iltojen elämänmenoon. Nyt, lankalauantaina, siihen oli erinomainen mahdollisuus. Mestarilaulajat on Wagnerin tuotannossa erityinen, jo pelkästään siksi, että se on koominen teos. Aristoteleen ajatuksia mukaillen: tragedia kuvaa ihmisiä, jotka ovat parempia ja jalompia kuin me, kun taas komedia esittää meidät sellaisina kuin olemme, heikkoina ja ristiriitaisina. Wagnerin kohdalla tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, sillä hänen tragediansa henkilöt ovat myös usein ristiriitaisia ja painiskelevat inhimillisten ongelmien parissa. Silti tuntuu, että Nürnbergin mestarilaulajat on enemmän meidän tavallisten ihmisten tasolla – verrattuna vaikkapa Nibelungin sormukseen tai Parsifaliin. Wagner itsekin viittaa eroon kertomusten ja eletyn elämän välillä Mestarilaulajien kolmannessa näytöksessä, jossa Hans Sachs sanoo tuntevansa tarinan Tristanista ja Isoldesta. Wagner tekee siis viittauksen omaan tuotantoonsa, kolme vuotta aiemmin ensi-iltansa saaneeseen lemmenoopperaan, ja laittaa nürnbergiläisen, ikääntyneen suutarinsa sanomaan, ettei hän tee samaa virhettä kuin kuningas Marke. Mestarilaulajissa on oikeastaan kaksi kehityskertomusta, Waltherin kasvu laulajaksi ja Hans Sachsin kamppailu menneisyyden muiston ja tulevan roolin välillä. On selvää, että juuri Hans Sachsin rooli on koko musiikkidraaman ydin. Silti vähintään yhtä kiehtova on Sixtus Beckmesser, jo siksi, että katsoja odottaa, miten ohjaaja häntä käsittelee.

Kansallisoopperan tulkinta perustuu Zürichin ooppera produktioon. Ohjauksesta vastaa Harry Kupfer ja lavastuksesta Hans Schavernoch. Lankalauantain esityksessä Hans Sachsina kuultiin Ralf Lukasia, Pognerina Jyrki Korhosta, Waltherina Mika Pohjosta, Evana Tiina-Maija Koskelaa, Davidina Tuomas Katajalaa ja Beckmesserinä Michael Krausia. Esityksestä jää mieleen Sachsin ja Beckmesserin suhde. Beckmesserin hahmo on herättänyt paljon kiistelyä, ennen kaikkea hahmon suhde wieniläiseen musiikkikriitikkoon Eduard Hanslickiin. Kuten Wagner omaelämäkerrassaan totesi, Hanslick myös piti Beckmesseriä itseensä kohdistuvana loukkauksena. Ohjelmalehtisessä Harry Kupfer luonnehtii Beckmesseriä "kaiken tietäväksi ja itse luomaan kykenemättömäksi kriitikoksi". Kupferin tulkinnan jälkeen tuntuu, että tämä on osin hämäystä. Beckmesser on totta kai kriitikko, koska hän on kirjuri, joka merkitsee liidullaan viivan tauluun aina virheen kuullessaan. Mutta Wagnerhan kääntää asetelman ylösalaisin jo alkuperäisteoksessa siinä mielessä, että toisessa näytöksessä Hans Sachs saa kriitikon roolin, kun hän iskee vasarallaan lestiään aina, kun Beckmesser tekee serenadissaan virheen. Jäin miettimään myös sitä, että tulevan mestarin on tunnettava tabulatuuri ja mestarilaulajille luonteenomainen kahden sähkeistön, loppulaulun ja riimillisyyden malli, jota Waltherkin lopussa toteuttaa, mestarillisesti. Sachs ottaa roolin sanoa, missä määrin sääntöjä noudatetaan - tai oikeastaan hän kehottaa Waltheria luomaan omat sääntönsä. Beckmesser on ylipäätään kriitikko vain osan ajasta, sillä pääasiassa draama esittää hänet vanhenevana miehenä, joka hamuaa rakkautta aivan niin kuin Sachskin. Siinä mielessä Beckmesser ja Sachs ovat vertaisia. Kupfer toteaa edelleen ohjelmalehtisessä, ettei Beckmesseristä pidä tehdä naurettavaa. Tässä Kupferin produktio mielestäni onnistuu erinomaisesti, ja samalla se liudentaa Wagnerin teoksen potentiaalisesti pilkkaavaa sävyä. Beckmesser ja Sachs ottavat mittaa toisistaan Mestarilaulajien toisessa näytöksessä. Öisessä serenadi- ja suutarointikohtauksessa Beckmesser ei asetu ivallisen naurun kohteeksi, vaan tilannekomiikkaa syntyy kahden konkarin mittelöstä. Michael Kraus on Beckmesserinä erinomainen, kuten myös Ralf Lukas Sachsina. Suhteen merkitystä korostaa edelleen kolmannen näytöksen loppu, jossa ohjaaja ei anna Beckmesserin luikkua tiehensä. Kun Sachs on asettanut seppeleensä seinälle, Kristuksen patsaan jalkojen juureen, hän tarjoaa Beckmesserille kättä. Tunnustan: tämä teki minuun esityksessä lähtemättömän vaikutuksen, viiden tunnin odotuksen jälkeen se kouraisi syvältä. Vaikka Mestarilaulajat sai ensi-iltansa vuonna 1868 nationalistisissa tunnelmissa ja teos menestyi Ranskan ja Preussin välisen sodan alla ennennäkemättömästi, viimeisen, Hans Sachsin monologin tulkinnan ei tarvitse olla poliittinen, varsinkin kun yli laaja teos käsittelee enimmäkseen taiteen ja luovuuden, rakkauden ja ikääntymisen välisiä jännitteitä.

Aikanaan, 1500-luvun Nürnbergissä, mestarilaulajat kokoontuivat Katharinenkirchessä, joka tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Kun Kansallisoopperan verho alussa raottuu, esiin kohoavat kirkon rauniot, mutta Katharinenkirchestä tuskin on kysymys. Raunioilla on abstraktimpi merkitys. Katsoja näkee goottilaisen kirkon rauniot, suippokaaren ja pylväitä. Esityksen aikana raunio kiertää pyörönäyttämöllä ja paljastaa, että lavaste on todella kolmiulotteinen. Mieleeni tulee Asko Nivalan väitös viikko sitten: aiheena oli Friedrich Schlegelin kulta-aika-ajattelu. Väitöksessä myös raunioiden merkitys nousi esiin. Raunioita ei voi tulkita vain nostalgiseksi viitteeksi kadotettuun menneisyyteen, pikemminkin niihin liittyy keskeneräisyys, joka uumoilee tulevaisuuteen. Kansallisoopperan tulkinnassa alun messukohtauksessa kerätään kolehtia nimenomaan kirkon kunnostus- ja rakennustöihin, ja toisessa näytöksessä rauniot ovatkin rakennustelineiden peitossa. Jos ajatellaan Wagnerin aikakauden Saksaa, Kölnin katedraali oli ollut vuosisatojen ajan keskeneräinen rakennustyömaa, joka saatettiin päätökseen vasta 1800-luvun lopulla. Mestarilaulajien toisessa näytöksessä voi katsoja nähdä raunioiden takana maiseman, joka on nostokurkien hallitsema, aivan kuin Berliini 1990-luvulla. Vastaavasti juuri draaman toisessa näytöksessä rakennetaan pohjaa tulevaisuudelle. Kolmannessa näytöksessä nostokurkien tilalla ovat pilvenpiirtäjät ja kerrostalot, uusi maailma, jota yhteistyöllä on rakennettu ja rakennetaan. Harry Kupferin tulkinta tuntuu palaavan saksalaisen romantiikan raunioajatteluun juuri tulevaisuuden rakentamisen merkityksessä. Tätä korostaa myös ohjaajan tulkinta, jossa rakennetaan siltoja ihmisten välille.

Junassa Helsingin ja Turun välillä 4.4.2015