Maigret näkee punaista (1963)

Katsoimme vielä Jean Gabinin kolmannen ja viimeisen Maigret-elokuvan Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963), joka valmistui neljä vuotta edellisen elokuvan Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) jälkeen. Elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta. Vaikka ehdin olla jo sitä mieltä, että kaikki Gabinin Maigret-leffat olisi ollut hyvä näyttää televisiossa, nyt on pakko tunnustaa, että trilogian viimeisen osan kaappaamalle ajalle olisi löytynyt parempaakin tekemistä. Gabin on yhtä karismaattinen kuin ennenkin, mutta ohjaajana Gilles Grangier ei ole Jean Delannoyn tasoa. Grangier oli kyllä kokenut tekijä, mutta kovin hengettömältä teos tuntuu.

Maigret näkee punaista on toki kiinnostava historiallisen kontekstinsä vuoksi. Elokuva perustuu Georges Simenonin romaaniin Maigret ja gangsterit (Maigret, Lognon et les gangsters, 1951, suom. 1958), joka ammentaa ajankohtaisesta teemasta, yhdysvaltalaisen kulttuurin vaikutuksesta Ranskassa. Elokuvan alussa amerikkalaisperäiset gangsterit sieppaavat baarinpitäjän Chevroletin ja rymistelevät lähiseudulla, kunnes paikallinen poliisi tarttuu asiaan. Tuntuu kuin Hollywoodin rikoselokuvat olisivat hetkeksi jalkautuneet ranskalaiseen todellisuuteen. Samalla käy ilmi arkinen suhtautuminen vierasmaalaisiin, kun paikalliset pohtivat, mitä englantia murtavat roistot oikein puhuvat. Aina kun amerikkalaisia gangstereita kuvataan tukikohdassaan, taustalla soi jazz-musiikki, kuinkas muuten. Kaiken tämän vastakuvana ovat pariisilaiset kapakat, joissa Maigret viihtyy. Loppua kohden paljastuu, että myös FBI on gangstereiden jäljillä. Maigret pitää kuitenkin tiukasti oman linjansa, viimeiseen asti.