27. lokakuuta 2018

Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954)

Muutaman vuoden tauon jälkeen katsoimme Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954): tähän klassikkoon voi uppoutua säännöllisesti ja aina löytää uutta. Samalla tuli todistettua, että elokuva, joka valmistui 64 vuotta sitten, puhuttelee yhä myös 12- ja 16-vuotiaita katsojia! Katsoimme kaikki herkeämättä viimeiseen kuvaan asti. Seitsemän samuraita kestää hämmästyttävän hyvin pitkän kestonsa: elokuvassa on eeppistä laveutta, mutta samalla myös napakkuutta, joka saa odottamaan seuraavaa kuvaa. Kurosawa osoittaa tämän jo ensimmäisissä kuvissa, joiden elliptisyys jää mieleen: 1500-luvun Japanissa rosvot vaanivat maalaiskylää ja päättävät palata vasta sadon kypsyttyä, kyläläinen kuulee tämän – ja seuraavassa kuvassa kyläläiset ovat jo kerääntynyt yhteen, itkemään onnetonta kohtaloaan.

Elokuvan katsojia yhdistävä voima on sen näkökulmien moninaisuudessa: seitsemän samurain valikoimaan sisältyy niin elämänkokemusta kuin nuorta uteliaisuutta ja kokemattomuuttakin. Samurairyhmän keskushahmoksi asettuu Kambei Shimada (Takashi Shimura), joka kokemuksellaan hallitsee tapahtumia. Kambei saa seuraajakseen nuoren Katsushirō Okamoton (Isao Kimura) mutta myös Kikuchiyon (Toshirō Mifune), jolla on selvästi ristiriitainen suhde samuraiden maailmaan. Tämä syy kyllä valkenee myöhemmin, kun lopun taistelussa Kikuchiyom syliin lasketaan orvoksi jäänyt lapsi. Elokuvan mieleenpainuviin hahmoihin kuuluu miekan käytön suvereenisti hallitseva Kyūzō (Seiji Miyaguchi), jonka itsekeskeisyys osoittautuu illuusioksi. Seitsemän samuraita päättyy lännenelokuvista tuttuun teemaan: samurait ovat kuin Villin Lännen revolverisankareita, joiden aika on tulossa päätökseen. Eloon jääneillä taistelijoilla ei ole paikkaa: heidän on lähdettävä. Modernisaation tuleminen on väistämätöntä myös 1500-luvun Japanissa, ja sitä symboloivat rosvojen haltuunsa saamat tuliaseet. Ne kaatavat niin Kyūzōn kuin Kikuchiyonkin.

7. lokakuuta 2018

Verinen erämaa (Legend of the Lost, 1957)

Henry Hathawayn Verinen erämaa (Legend of the Lost, 1957) valmistui tilanteessa, jossa Hollywood jalkautui Eurooppaan. Teoksen sisäkuvat taltioitiin Cinecittàssa Roomassa. Ulkokuvaukset tehtiin pääasiassa Välimeren eteläpuolella Libyassa, mikä oli välttämätöntä, sillä elokuvan keskiössä oli erämaa, Sahara, niin kuin ensimmäisistä kuvista voi jo todeta. Angelo Francesco Lavagninon mehevä soundtrack rakentaa alusta lähtien spektaakkelin tarunhohtoisuutta, joka virittää odotukset korkealle. Hathawaylla olikin käsissään poikkeuksellinen asetelma, päärooleissa John Wayne, Sophia Loren ja Rossano Brazzi ja kuvaajana Jack Cardiff. Silti lopputulos oli pettymys, ja Verinen erämaa toi hädin tuskin takaisin tuotantokustannuksensa.

Olen aina, kaikesta arvostelusta huolimatta, pitänyt tästä elokuvasta. Lavagninon soundtrack kohottaa seikkailuelokuvan atmosfäärin niin epätodelliselle tasolle, että Veristä erämaata alkaa katsoa jonkinlaisena metaelokuvana, elokuvana, joka käsittelee muita elokuvia. Miten muuten voisi katsoa teosta, jossa John Waynen näyttelemä Joe January on jostakin kumman syystä päätynyt Timbuktuun ja on kaiken lisäksi pukeutunut western-asuun. Tarina kertoo, että kuvaustilanteessa Jack Cardiff kiinnitti huomiota Waynen outoon asuun, johon ohjaaja Hathaway totesi kuivasti: ”Hän pukeutuu aina niin!” Tämän hämmästyttävyyden rinnalla on tosiasia, että Timbuktuun on heitetty myös Sophia Loren, roolinimeltään Dita, joka erottuu katukuvasta välittömästi. Tarina alkaa, kun Paul Bonnard (Rossano Brazzi) saapuu kaupunkiin ja etsii opasta lähteäkseen tavoittelemaan erämaasta isänsä löytämää aarretta. Verisessä erämaassa on paljon piirteitä, jotka tuovat mieleen myöhemmät postmodernit seikkailuelokuvat, ja varmaankin Steven Spielberg on tätä katsonut tarkasti. Elokuvan erikoinen pinnanalainen kerrostuma on siinä tavassa, jolla se vuonna 1957 sitoi yhteen italialaisen fasismin Afrikka-pyrkimykset. Kuvausryhmä siirtyi sujuvasti Roomasta Libyaan, melkein 1930-luvun valtapyrkimysten jalanjäljissä. Elokuvan päätösjaksossa retkikunta törmää Saharassa roomalaisen kulttuurin unohdettuun keskukseen. Tosiasiassa kuvauksia tehtiin Libyassa sijaitsevassa Leptis Magnassa. Kun italialaiset tulivat Libyaan, arkeologiset kaivaukset nostivat esiin tämän roomalaisen kulttuurin sillanpääaseman Afrikassa. Nykyään Leptis Magna on Unescon maailmanperintökohde. Verisessä erämaassa juuri muinaisen kaupungin ihmeenomaisuus tekee vaikutuksen!