Blueberryn nuoruus 4–7

Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud olivat aloittaneet Luutnantti Blueberryn nuoruusvuosien käsittelyn Super Pocket Pilote -taskukirjoissa vuosina 1968–1970. Nämä julkaistiin albumeina 70-luvulla, mutta varsinaisena albumisarjakuvana Blueberryn nuoruus alkoi ilmestyä vasta paljon myöhemmin, vuonna 1985, jolloin piirrosvastuu siirtyi uusiseelantilaissyntyiselle Colin Wilsonille. Charlier jatkoi käsikirjoittamista kuolemaansa asti, mutta ehti luoda pohjan enää kolmelle tarinalle. Näistä ensimmäinen oli Missourin demonit (Les Démons du Missouri, 1985, suom. Jalava 2004), joka aloitti kaksiosaisen tarinan etelävaltiolaisen sissijohtajan William Quantrillin takaa-ajosta (Cycle de Quantrill). Kevääseen 1863 sijoittuvassa tarinassa Quantrill saadaan vipuun, ja tämä vetäytyy joukkoineen vanhan kaivoskaupungin hylättyihin kuiluihin. Wilsonin piirrostyyli on omanlaistaan, mutta myös lähellä sitä, mitä Giraud samaan aikaan toteutti pääsarjassa.

Tarina jatkuu albumissa Kauhua Kansasissa (Terreur sur le Kansas, 1987, suom. Jalava 2005), jossa Charlier kertoo sissisodan terrorista melkein Vietnamin sotaa muistuttavalla tavalla. Blueberry on pohjoisvaltioiden palveluksessa, mutta hän on samalla välittäjähahmo, joka ei ole kotonaan sodan kummallakaan puolella. Missourin demonit ja Kauhua Kansasissa muisuttavat sodan koodistosta, jota Quantrillin joukot, sen paremmin kuin muutkaan sissit, eivät noudata. Samalla Charlier kuvaa pohjoisvaltioiden armeijaa korruptoituneena, mikä luo ambivalenssia tarinaan. Jos ensimmäisessä albumissa Quantrill saa sankarillisia tai rehtejä piirteitä, toisen albumin loppua kohti illuusiot karisevat. Blueberry on jo saamassa surmansa, kun Quantrillin rakastajatar Nugget pelastaa hänet oman henkensä kustannuksella.

Missourin demonit ja Kauhua Kansasissa valmistuivat tilanteessa, jossa pääsarjassa olivat menossa Viimeinen kortti (La dernière carte, 1983) ja Päätepiste (Le bout de la piste, 1986) ja Arizona Love (1990), joka jäi Charlier'n viimeiseksi pääsarjan teokseksi. Näissä albumeissa Blueberry onnistui rehabilitoimaan asemansa ja puhdistautumaan vääristä syytöksistä. Samaan aikaan Blueberryn nuoruudessa Charlier kuvasi sankarinsa ahdinkoa. Charlier ehti käsikirjoittaa enää yhden tarinan Helvetillinen tehtävä (Le Raid infernal, 1990, suom. Semic 1991), joka ilmestyi postuumisti. Se oli ensimmäinen osa laajemmasta tarinasta, jota kutsutaan nimellä Cycle du ferroviaire. Blueberry ottaa uhkarohkean tehtävän tunkeutua junalla etelävaltiolaisten joukkojen alueelle tuhoamaan ammusvarasto Kingstonissa. Matkaan hän lähtee kuolemaantuomittujen vankien avustamana. Koko tarinan ristiriitaisuus on siinä, että edellisessä albumissa Blueberry ottaa vahvasti kantaa sodan koodiston puolesta sissisotaa vastaan, mutta nyt hän oikeastaan itse turvautuu kyseenalaistamiinsa menetelmiin.

Lopputulosta Charlier ei koskaan ehtinyt nähdä, ja sarja jäi häneltä kesken. Kaikesta päätellen hän ei jättänyt jälkeensä käsikirjoitusta siitä, miten tarina pitäisi saadaa päätökseen. Wilson toteuttikin päätösjakson Säälimätön takaa-ajo (La Poursuite impitoyable, 1992, suom. Semic 1992) käsikirjoittaja François Corteggianin kanssa, ja Corteggianin käsikirjoittamana Blueberryn nuoruus ilmestyy yhä edelleen. Äkkiseltään tuntuu, että Corteggianin käsikirjoitustyyli korostaa enemmän toimintaa ja on varmaan piirtäjälle antoisaa. Toisaalta käsikirjoituksessa on postmodernia intertektuaalisuutta enemmän kuin Charlier'lla, jonka tekstit olivat enemmän klassisia seikkailutarinoita. Säälimätön takaa-ajo kuvaa Kingstonin attentaatin jälkeistä aikaa, jossa pohjoisvaltojen sissejä ajetaan takaa, ja lopulta Blueberry onnistuu pelastautumaan. Tarinan lomaan on puhottu viittauksia yhdysvaltalaiseen kulttuuriin: mukana on viittaus vuonna 1930 valmistuneeseen näytelmään Jumalan vihreät laitumet (The Green Pastures). Lopun junajaksossa taas veturin uumenista löytyy kuljettaja, joka edehdyttävästi muistuttaa Buster Keatonia elokuvassa Kenraali (The General, 1927).

Blueberryn nuoruus 1–3

Blueberry-saagan läpikäynti jatkuu Blueberryn nuoruus -sarjalla, joka syntyi rinnakkaissarjaksi Luutnantti Blueberrylle. Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud olivat aloittaneet Blueberryn seikkailut Pilote-lehdessä vuonna 1963, ja ensimmäinen albumi Fort Navajo (suomeksi Väijytys Punaisessa laaksossa) oli ilmestynyt vuonna 1965. Neljäs ja viides albumi Kilpaa kuoleman kanssa (Le Cavalier perdu) ja Kohtalokas kaivos (La Piste des Navajos) valmistuivat vuonna 1968, ja samaan aikaan Charlier ja Giraud aloittivat Blueberryn nuoruusvuosien tarinoinnin Super Pocket Pilote -taskukirjoissa. Kun päätarinassa seurattiin sisällissodan jälkeistä aikaa, Blueberryn nuoruus kuvaa päähenkilön vaiheita sodan aikana. Ensimmäinen albumi, jonka Jalava julkaisi 2002, kokoaa yhteen kolme ensimmäistä lyhyttä kertomusta, joita voisi kuvata sarjakuvanovelleksi. Albumia lukiessa taskukirjatausta on tärkeää pitää mielessä: Piloten taskukirjossa oli tapana julkaista lyhyitä kertomuksia, ja samalla sivukoko asetti visuaalisuudelle omat ehtonsa. Albumit on julkaistu alkuperäistä suuremmassa muodossa, mikä antaa lopputulokselle luonnosmaista vaikutelmaa. Ensimmäisessä kokoelmassa julkaistiin kolme tarinaa, Blueberryn salaisuus (Le secret de Blueberry), Chattanoogan silta (Le pont de Chattanooga) ja 3000 mustangia (3000 mustangs), joissa Blueberry on kaikkea muuta kuin miellyttävä: hän vaikuttaa itsekkäältä rasistilta, jolla ei ole selkää päämäärää.

Toinen albumi kokoaa yhteen kolme 16-sivuista, alun perin vuosina 1969–1970 ilmestynyttä kertomusta, Ratsastus kohti kuolemaa (La chevauchée vers la mort), Ihmismetsästys (Chasse à l'homme) ja Sotamies M.S. Blueberry (Private M.S. Blueberry). Näyttää siltä, että Charlier aloitti taskukirjojen tarinat anekdoottimaisesti, mutta vähitellen erillisistä episodeista alkoi hahmottua pidempi juoni. Blueberry häilyy pohjoisen ja etelän välillä. Hänestä tulee ”jenkki”, vaikka tämän ratkaisun motiivia onkin vaikea ymmärtää.  Ensimmäisten Blueberryn nuoruus -tarinoiden pohjalta Blueberryn ajatusmaailma on etelävaltiolainen ja vain henkilökohtaiset syyt ovat saaneet hänet lähtemään. Toisessa albumissa Blueberry tekee urotekoja pohjoisen puolesta saamatta niistä ansiota itselleen. Samalla hän herättää entistä suurempia epäilyjä sodan molemmissa osapuolissa.

Kolmas albumi sisältää tarinat Ihmismetsästys (Chasse à l'homme), Kaksinaamaista peliä (Double jeu) ja Jyrinää sierrassa (Tonnerre sur la sierra). Jostakin syystä Charlier ja Giraud toteuttivat kaksi Ihmismetsästys-nimistä kertomusta, mutta ehkäpä tämä kertoo taskukirjatarinoiden maailmasta. Toisaalta lyhyet välähdykset toteutettiin nopeasti, toisaalta takaa-ajon teema on muutoinkin Blueberryssä jatkuvasti läsnä. Tarinassa Kaksinaamaista peliä jatkuva häilyminen sisällissodan osapuolten välillä saa lopultakin ratkaisunsa. Episodi päättyy Blueberryn maineen puhdistamiseen, ja hänestä tulee ”sininen ratsumies”. Viimeinen tarina Jyrinää sierrassa ei istu yhteen laajemman kehityskaaren kanssa, ja se ilmestyikin taskukirjassa alun perin jo vuonna 1968. Tämän pidemmälle Jean Giraud ei jatkanut Blueberryn nuoruuden kuvausta, mutta pääsarjaa Luutnantti Blueberry hän jatkoi uskollisesti loppuun asti. Nuoruuden vaiheiden käsittelyä Charlier sai jatkaa seuraavaksi Colin Wilsonin kanssa mutta ei enää taskukirjossa vaan albumeina, ja tämäkin tapahtui pitkän tauon jälkeen vuonna 1985.

Marshal Blueberry 1–3

Tänä kesänä sarjakuvien lukeminen on jäänyt vähiin. Nyt on aika jatkaa viimekesäistä projektia: luin silloin kaikki Jean-Michel Charlier’n ja Jean Giraud’n Luutnantti Blueberry -albumit, yhteensä 28 kappaletta. Lukematta jäivät silloin sarjan sivujuonteet, kolmiosainen Marshal Blueberry ja yhä ilmestyvä Blueberryn nuoruus, josta on suomennettu vain kymmenkunta. Aloitan Marshal Blueberry -trilogialla, joka alun perin syntyi vuosina 1991–2000. Blueberryn alkuperäinen käsikirjoittaja Jean-Michel Charlier oli kuollut vuonna 1989, minkä jälkeen Giraud otti harteilleen sarjan jatkamisen. Giraud käsikirjoitti kolmen albumin sarjan mutta antoi piirtämisvastuun muille. Yhteistyökumppaniksi löytyi William Vance (alk. William van Cutsem), joka tunnetaan muun muassa Bob Moranen ja Bruno Brazilin luojana.

Lopulta William Vance piirsi vain kaksi albumia, Washingtonin käskyllä (Sur ordre de Washington, 1991, suom. 2004) ja Shermanin tehtävä (Mission Sherman, 1993, suom. 2005). Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1868. Blueberry on Fort Navajossa, tukikohdassa, johon lukijat tutustuivat jo ensimmäisessä Blueberry-albumissa vuonna 1965. Blueberry on tavoittelemassa Chatoa, apassisoturia, ja onnistuu lopulta vangitsemaan tämän hierottuaan ensin rauhaa intiaanien kanssa. Jos oikein ymmärsin, Chato heittää tässä henkensä, mutta oikea Chato eli pitkän elämän ja kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1934! Tarinan roistoksi paikantuu Newman, joka on sekaantunut laittomaan asekauppaan. On pakko todeta, ettei Giraud’n käskirjoitus ole samaa luokkaa kuin hänen itse piirtämissään Blueberry-albumeissa vuosina 1995–2005. Ehkä hän on yrittänyt tehdä sarjalle charliermaista jatkoa, mihin Vancen piirrostyylikin viittaa. Shermanin tehtävässä Blueberry siirtyy lainvartijaksi Heaven-nimiseen paikkakuntaan, joka nimestään huolimatta on maanpäällinen helvetti. Asekaupan taustat alkavat valjeta, mutta perimmäiset syyt jäävät vielä hämärän peittoon.

Näyttää siltä, että Shermanin tehtävän jälkeen sarja jäi odottamaan päätösosaansa ja Vance syystä tai toisesta vetäytyi piirrostyöstä. Viimeinen albumi Verinen raja (Frontière sanglante, 2000, suom. 2006) ilmestyi vasta seitsemän vuotta Shermanin tehtävän jälkeen. Piirtäjä vaihtui Michel Rougeksi, jonka tyyli muistuttaa enemmän Giraud’n loppuvaiheen Blueberry-tyyliä. Myös värit ovat selvästi voimakkaammat: kahdessa ensimmäisessä albumissa värityksestä vastasi Petra, mutta kolmannessa värit ovat Scarlett Smulkowskin. Tarina saa päätöksensä Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla, ja intohimoinen lopetus tuo mieleen King Vidorin westernin Kaksintaistelu auringossa (Duel in the Sun, 1946). Rouge on kokenut piirtäjä, ja hänet tunnetaan myös Hermannin jälkeen Comanche-sarjan piirtäjänä, mutta minua Verinen raja ei vakuuttanut. Toivotaan, että Blueberryn nuoruudesta löytyy vielä helmiä!

Luutnantti Blueberry 24–28

Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud toteuttivat yhdessä 23 Luutnantti Blueberry -albumia. Charlier’n kuoleman 1989 jälkeen Giraud jatkoi yksin vielä viiden albumin verran. Ne ilmestyivät alun perin vuosina 1995–2005. Kenen tahansa muun kohdalla voisi ajatella, että 1960-luvulta alkaneen klassikon jatkaminen olisi ollut mieletöntä, mutta Giraud on paitsi loistava piirtäjä myös erinomainen käsikirjoittaja. Giraud’n yksin toteuttamattomia jatko-osia lukiessa vasta hoksasin, että Charlier’n tarinat olivat olleet  lineaarisia. Loppuvaiheessa mukaan tuli jonkin verran paralleelikerrontaa, mutta vasta Giraud’n käsissä Luutnantti Blueberry alkaa liikkua kahdella aikatasolla. Giraud’n ensimmäinen yksin toteuttama tarina oli Mister Blueberry (1995), joka siis ilmestyi viisi vuonna edellisen albumin jälkeen. On helppo ymmärtää, että Arizona Loven (1990) jälkeen on ollut vaikea suunnistaa eteenpäin. Ratkaisu on rohkea. Albumi sijoittuu legendaariseen Tombstoneen, vuoteen 1881, ja hämmästyttävintä on, että päähenkilö Blueberry ei tee 46-sivuisen jakson aikana oikeastaan muuta kuin istuu uhkapelipöydässä. Sen sijaan ympäröivä kaupunki kuhisee elämää, tunnettuja ja tuntemattomia henkilöitä, ahneutta ja intohimoa...

Mister Blueberry päättyy dramaattisesti: Blueberry nousee vihdoin pelipöydästä ja on tietämättään hankkinut vihollisen, joka ampuu häntä selkään. Seuraavat kaksi albumia Blueberry makaa hotellissa sairasvuoteella. Uskomaton idea! Giraud todellakin pitkittää sankarinsa ryhtymistä toimintaan. Seuraavassa osassa Varjot Tombstonen ympärillä (Ombres sur Tombstrone, 1997) tarinan kaari alkaa hahmottua. Edellinen jakso oli alkanut kuvaamalla idästä tullutta kirjailijaa Campbelliä ja hänen apupoikaansa Billyä. Campbell on tullut tapaamaan Blueberryä, epäilemättä ammentaakseen raaka-aineita Villin Lännen mytologisointiinsa. Viiden albumin kokonaisuus vetää Campbellin ja Billyn askel askeleelta elämänmenoon, jollaista he eivät ole osanneet kuvitellakaan. Tämän kehys- ja kehityskertomuksen rinnalle rakentuu ihmissuhteita: Billy tutustuu Dollyyn alias Gertrudeen ja Blueberry laulaja Doreehen, joka hoivaa häntä sairasvuoteella. Mielestäni Mister Blueberry ja Varjot Tombstonen ympärillä ovat sarjan ehdotonta huippua: tarinalinjat kehittyvät nautinnollisen verkkaisesti. Tombstonen rahaeliitti pelaa omaa peliään, sanomalehti Tombstone Epitaph propagoi intiaaneja vastaan, Clantonin klaani pyrkii vierittämään syyllisyyttä Geronimon niskoille ja Wyatt Earpin johtamat lainvartijat tuntevat silmukan kiristyvän ympärillään. Erityisenä jujuna on Blueberryn Campbellille kertoma tarina Geronimosta, joka ulottuu sarjan päätösosaan asti.

Geronimo (Geronimo l’Apache, 1999) nostaa keskiöön albumin nimihenkilön: apassit sieppaavat Tombstone Epitaphin omistaja Clumin ja kertovat, millaista juonittelua kaupunkin johtohahmoihin kuuluva Strawfield punoo. Samalla Campbell ja Billy heittäytyvät kuuntelemaan Blueberryn tarinaa. Kuin ihmeen kaupalla Blueberry on selviytynyt tappajan luodeista, makaa sängyssä toipilaana ja kertoo tarinaansa, joka on kaukana siitä kullanhohtoisesta mytologiasta, jota samaan aikaan Idän sanomalehdet ja viihderomaanit rakentavat Villistä Lännestä. Blueberryn muistelemassa maailmassa sade piiskaa alituisesti, kaikki tuntuu kaoottiselta, ja armeijan johto elää omassa todellisuudessaan. Alkoholia kuluu kohtuuttomasti, ja Blueberrykin nauttii sitä kuin sieni. Ehkä humala on hetkellistä lohtua jatkuvan kivun keskellä. Blueberry muistelee pappia nimeltä Younger ja tämän tytärtä Carolinea, jotka joutuvat apassien väijytykseen, ja Blueberry itse päätyy mittelemään voimiaan Geronimon kanssa.

OK Corral (2003) valmistelee tietä kuuluisaan O.K. Corralin taisteluun, joka käytiin 26. heinäkuuta 1881, mutta nimestään huolimatta itse taistelua ei vielä tässä albumissa nähdä. Kaikki vain etenee vääjäämättömästi konfliktia kohti. Strawfield on pestannut henkivartijakseen Johnny Ringon, jonka patologinen tappamisen himo vain kasvaa päätösjaksossa. Samalla Strawfield palkkaa kolme ulkopuolista avustajaa takaamaan, että Earpit eivät poistu hengissä O.K. Corralista. Vasta nyt Blueberry nousee toimintaan, albumin sivulla 11, 149 sivun kehittelyn jälkeen. Clum on joutunut Ringon surmaamaksi, ja samalla Doree on kadonnut. Vain Doreen pelastaminen saa Blueberryn keräämään voimansa. Giraud’n käsissä Johnny Ringo on muuttunut historiallisesta henkilöstä viktoriaanisen ajan sarjamurhaajaksi, joka surmaa prostituoituja. Pidän tätä paholaismaista hahmoa käsikirjoituksen heikkona kohtana. Tarina ei olisi tarvinnut intiaaniksi pukeutuvaa rituaalisurmaajaa, vaikka ymmärränkin sen, että hahmo tuo lisää särmää Blueberryn ja Doreen suhteen käsittelyyn.

Viimeinen Luutnantti Blueberry -albumi Dust (2005) alkaa O.K. Corralista, joka on tarkoitettu ansaksi Earpin veljeksille. Blueberry onnistuu selvittämään kaksi Strawfieldin kolmesta salamurhaajasta, mutta ratkaisevan kamppailun käy Billy, joka estää Santa Fén sheriffiksi esittäytyvää Straubia sekaantumasta taisteluun. Kun aiemmissa Giraud’n albumeissa oli 46 piirrossivua kussakin, viimeisessä jaksossa sivuja on 68. Yhteensä koko viisiosaiselle kertomukselle kertyy mittaa 252 sivua. Päätöksessä tilaa tarvitaankin, sillä Blueberry kertoo Campbellille muisteluksensa loppuun. Pastori Youngerin haaveena on ”orpokoti”, jossa intiaanilapsia kasvatetaan kristinuskoon ja valkoisten tavoille. Blueberrylle tämä on kauhistus. Albumin nimi Dust viittaa apassipoikaan, jonka valkoiset ovat nimenneet tämän ”likaisuuden” vuoksi. Tosiasiassa Dust on Geronimon poika Natché. Komeassa ja traagisessa päätöksessä Blueberry auttaa Geronimoa saamaan poikansa takaisin, mutta samalla hän menettää Carolinen, johon hän on selvästi ollut ihastunut. Tämä menetys on koko tarinan ydin, mutta yhtä tärkeää on Luutantti Blueberry -sarjan vahva suhde alkuperäisiin amerikkalaisiin, joita Blueberry toiminnallaan tukee. Näin tapahtuu tietyssä mielessä myös vuoden 1881 todellisuudessa, jossa Ringon painajaismainen vääristymä intiaaniudesta tulee päätökseen, samoin apasseiksi tekeytyneen Clantonin klaanin tihutyöt siirtyvät historiaan. Dustin viimeisellä sivulla Blueberry on rutiköyhä: hänen rahansa ovat menneet Strawfieldin mukana, eikä tämän rikoksille ole tulossa tuomiota. Mutta Geronimon maine on puhdistettu, ja Blueberry on saanut pitää Doreen, rakastettunsa.

Nyt runsaan kahden viikon urakkani  Luutnantti Blueberry -albumien lukemisessa on päättynyt. Charlier ja Giraud laittoivat alulle myös rinnakkaissarjan Blueberryn nuoruus ja Giraud Marshall Blueberryn, mutta niihin en heittäydy tällä erää. Luutnantti Blueberryn 28 albumia kattava sarja saa tällä kertaa riittää, ainakin hetkeksi. Lopuksi voi vain todeta, että Charlier’n ja Giraud’n westernsaaga on ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen kokonaisuus Villin Lännen fiktion historiassa. Se on alansa ehdotonta huippua.

Luutnantti Blueberry 21–23

Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud tekivät viimeiset yhteiset Luutnantti Blueberry -albuminsa 1980-luvun kuluessa. Yhteistyö päättyi Charlier’n kuolemaan heinäkuussa 1989. En tiedä tarkemmin, millaisia suunnitelmia kaksikolla oli yhteistyön suhteen, mutta ainakin Blueberryn kehitys tuntuu etenevän määrätietoisesti. Aaveheimon (1982) jälkeen seurasi kolmen episodin päätös yksitoistaosaiseksi venyyneeseen tarinaan. Aaveheimo päättyi ratkaisuun, jossa Blueberry päättää vihdoin yrittää saada itselleen oikeutta. Nyt kun olen lukenut kaikki albumit ilmestymisjärjestyksessä, päähenkilön epäoikeuden mukainen kohtelu tuntuu piinaavan pitkältä. Kun vihdoin käänne parempaan tapahtuu, se tuntuu sitäkin paremmalta. Viimeinen kortti (La dernière carte, 1983) tuo mieleen Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin, seikkailuromaanien klassikon. Blueberry on kuin Edmond Dantès, joka yksi kerrallaan käy entisten vainoajiensa kimppuun. Viimeisessä kortissa Blueberry palaa Chichuahuaan etsimään Vigoa, joka voisi todistaa etelävaltiolaisten aarteen päätyneen Juarazin käsiin. Ongelman ratkaisua avittaa Juarezin äkillinen kuolema, joka myös suistaa Vigon asemastaan.

Seuraavaa episodia Charlier ja Giraud hautoivat kolme vuotta, ja tuloksena oli albumi Päätepiste (Le bout de la piste, 1986). Kun edellisessä albumissa värit olivat paikoin kirkkaita ja voimakkaita, Päätepisteessä Janet Galen laatima väritys on astetta hillitympi. Jos Viimeisessä kortissa Blueberry puhdistui petosepäilyistä, Päätepisteessä tartutaan Lainsuojattomassa ja Angel Facessa käsiteltyyn presidentti Grantin salamurhayritykseen, josta myös syyllisyys vieritettiin Blueberryn niskoille. Samalla Charlier vetää linjaa kauemmas sarjan historiaan, sillä kukapa muu salaliiton taustalta paljastuu kuin Kenraali Kultatukasta tuttu Allister. Albumin alussa Blueberry hankkiutuu kenraali Dodgen puheille ja saa toimitettua Meksikon-matkalta hankkimansa todisteet presidentille. Myöhemmin samassa albumissa Blueberry tunkeutuu presidentti Grantin junavaunuun ja saa tämän uskomaan syyttömyyteensä. Aiempien albumien epäuskon ja kavaluuden jälkeen tämä tuntuu melkein liiankin helpolta. Joka tapauksessa Päätepiste on erinomaisesti rakennettu tarina, ja nautin paljon Giraud’n piirrostyylistä. Tuntuu siltä, että juuri 80-luvun albumeissa hän ottaa suurempia taiteellisia vapauksia. Puhekuplat särkevät entistä useammin kuvien rajauksia, ja kuvakoot vaihtelevat luovasti. Esimerkiksi jakso, jossa Blueberry, McClure ja Red löytävät Allisterin tukikohdan, on rytmiikaltaan loistava (s. 21–26).

Päätepiste on todellakin nimensä mukaisesti päätepiste Blueberryn elämälle lainsuojattomana. Albumin lopussa on kuitenkin selvää, että Charlier ja Giraud ovat suunnitelleet vielä yhden yhteisen teoksen. Lopputuloksena oli Arizona Love (1990), jonka ilmestyessä Charlier oli jo kuollut. Kaiken kaikkiaan Arizona Love on hyvin toisenlainen aiempiin Blueberry-tarinoihin verrattuna, joten on vaikea sanoa, kuinka yksityiskohtainen Charlier’n viimeinen käsikirjoitus on ollut ja kuinka paljon siitä on itse asiassa Giraud’n käsialaa. Myös tyylilaji on toisenlainen, sillä nyt mukana on paljon huumoria. Itse asiassa Arizona Lovea voisi kutsua romanttiseksi komediaksi. Viimeisessä kortissa ja Päätepisteessä Blueberry selvitti välinsä historiansa suhteen, ja Arizona Lovessa keskustellaan pikemminkin tulevaisuudesta. Historiaan tarina liittyy siinä mielessä, että Blueberry päättää ratkaista suhteensa Chihuahua Pearliin. Hän on lukenut tämän avioitumisaikeesta Duke Stantonin kanssa ja sieppaa morsiamen suoraan alttarilta mukaansa. Tuntuu, että Charlier ja Giraud ovat tietoisia siitä, miten heidän yleisönsä on ikääntynyt yhdessä päähenkilön kanssa. Lukijoille tarjotaan ripaus erotiikkaa, joka sarjasta on tyystin puuttunut, ja myös screwball-komediamaista verbaalista ilotulitusta. Blueberryllä on selvästi romanttinen unelma. Hän on onnistunut kamppailemaan itselleen vapauden, mutta parisuhde jää lopulta vain haaveeksi. Viimeisellä sivulla Chichuahua Pearl häipyy yhdessä Stantonin kanssa kohti itää. Tällaiseen muutokseen Blueberry ei pysty. Hän jää länteen, rajaseudulle; siellä on hänen tulevaisuutensa. Viimeisen kuvan alla on teksti: ”Yksitoistaosaisen tarinajakson loppu. Mutta Blueberry jatkaa uusissa seikkailuissa!” Kun nämä sanat painettiin, Charlier oli jo haudassa. Ennen kuolemaansa Charlier sopi sarjojensa jatkosta, ja varmaankin hän oli antanut hyväksyntyänsä sille, että Giraud jatkaa yksin Blueberryn kirjoittamista ja piirtämistä. Näin tapahtuikin, ja Arizona Loven jälkeen nähtiin vielä viisi Luutnantti Blueberry -albumia.

Luutnantti Blueberry 18–20

Tsi-na-pah (Nez Cassé, 1980) jatkaa luutnantti Blueberryn monipolvista tarinaa, viiden vuoden tauon jälkeen, sillä Angel Face oli ilmestynyt jo vuonna 1975. Kahdessa edellisessä albumissa päähenkilön ylle yritettiin vierittää vastuuta Yhdysvaltain presidentin murhayrityksestä. Tsi-na-pah alkaa tilanteesta, jossa epäilys ei ole hälventynyt, ja seuraavat kolme nidettä kuvaavatkin Blueberryä lainsuojattomana. Hän elää marginaalissa ja on tullut hyväksytyksi apassien yhteisöön. Koko saagan alusta lähtien Blueberry on ollut Cochisen luottohenkilö, ja tämä luottamus kantaa seuraavien albumien ajan. Albumin nimi viittaa apassien Blueberrystä käyttämään nimeen Murtunut nenä. Palkkio Blueberrystä on vain kasvanut kasvamistaan, ja hänen jäljilleen ovat tulleet sekä Wild Bill Hickok että verikoiriaan kasvattava Eggskull. Intiaanien metsästykseen ehdollistetut hurtat tuovat mieleen Samuel Fullerin rasismia käsittelevän elokuvan Valkoinen koira (White Dog), joka tosin valmistui vasta vuonna 1982. Tärkeä tarinalinja kuvaa Tsi-na-pahin ja Victorion kamppailua apassiyhteisön arvostuksesta, ja molemmat pyrkivät tekemään urotöitä Cochisen tyttären Chinin miellyttämiseksi. Guffie Palmerin ja Chichuahua Pearlin ohella Chini kuuluu sarjan tärkeisiin, aktiivisiin naisiin, jotka haluavat vaikuttaa toiminnallaan. Albumina Tsi-na-pah on kuin triptyykin ensimmäinen kuva. Kokonaisideana on kuvata apassien pakoa Meksikon puolelle yhä kiristyvän valkoisen vallan alta.   

Pitkä marssi (La longue marche, 1980) alkaa poikkeuksellisesti. En muista, että aiemmissa Blueberry-albumeissa olisi ollut näin pitkää paralleelikerronnan jaksoa. Kertomus vuorottelee tiiviisti kahden tarinalinjan välillä. Albumi alkaa Socorron kaupungissa, jonne Red tulee etsimään McClurea. Ystävykset katosivat Ruumiskirstun balladin lopussa, kun Blueberry joutui vankilaan. McClurea huono omatunto vaivaa: hän tietää Blueberryn syyttömyyden mutta ei ole voinut tehdä mitään ystävänsä auttamiseksi. Tsi-na-pahin lopussa Blueberry oli avustanut Fort Bowien pelastamisessa, ja hän on jälleen vangittuna. Samaan aikaan McClure ja Red etsivät Chichuahua Pearlin, joka tunnetaan nyt Miss Callowayna. Erityisen hieno on jakso Mescalin kauppa-asemalla, jossa kolmikko juonii Blueberryn vapaaksi. Samaan aikaan Victorio on tunnustanut Tsi-na-pahia kohtaan tuntemansa kateuden virheeksi ja päättänyt tuoda soturinsa Murtuneen nenän avuksi. Blueberry palaa jälleen apassien luo, mutta samalla intiaanien ahdinko on entistä suurempi. Vaikka albumin nimi on Pitkä marssi, apassit eivät tässä vielä marssi: pikemminkin näin tapahtuu vasta seuraavassa niteessä. Sen sijaan albumin lopussa Blueberry käyttää hyväkseen Miss Callowayn sulhasen Stantonin rautatietä ja kuljettaa apassit odottamattomaan suuntaan.

Kolmen albumin mittainen apassien selviytymistarina huipentuu teokseen Aaveheimo (La tribu fantôme, 1982). Cochise on enää varjo entisestään, mutta samaa voi sanoa hänen kansastaan, joka on kuihtumaisillaan. Nimi Aaveheimo viittaa kuitenkin enemmän siihen aavemaiseen oveluuteen, jolla apassit kerta kerran jälkeen onnistuvat harhauttamaan sinitakit ja löytämään ulospääsyn umpikujasta. Kun ajatellaan, että Charlier ja Giraud ovat jo kahdenkymmenen albumin verran kuvanneet Blueberryä ja hänen edesottamuksiaan, tässä episodissa kuvataan erityisen painokkaasti sankarin strategisia taitoja. Saagan alussa hän oli armeijan luutnantti, joka kuvattiin niskuroivana, uhkapeliin taipuvana kapinallisena. Albumeissa Rautahepo, Teräskäsi ja Siouxien jäljillä hän oli luutnantti, jonka strategisia ajatuksia armeijan johto ei halunnut kuunnella. Nyt Charlier ja Giraud nautiskelevat kuvatessaan Blueberryn suvereenia kykyä manipuloida tapahtumia. Tällä kertaa hän ei ole petetty häviäjä: hän on ylivoimainen ja samalla sataprosenttisesti apassien luottamuksen arvioinen. Viimeisellä sivulla hän johtaa Victorion joukot turvaan Meksikon puolelle. Hän hyvästelee Chinin ja ottaa tavoitteekseen löytää Vigon, joka oli pettänyt hänet Ruumiskirstun balladin lopussa. Alkaako nyt taistelu maineen puhdistamiseksi? Ainakin Tsi-na-pah, Pitkä marssi ja Aaveheimo muodostavat nautinnollisen revanssitrilogian monien nöyryytysten jälkeen. Se antaa toivoa siitä, että Blueberryn hahmon kehitys jatkuu tästä eteenpäin.

Luutnantti Blueberry 16–17

Taival Luutnantti Blueberry -sarjakuvien parissa jatkuu! Sarjan 13. albumissa Chihuahua Pearl alkoi yksitoistaosainen tarina, jonka kolmessa ensimmäisessä niteessä kamppailtiin etelävaltioiden oletetun aarteen löytämiseksi. Ruumiskirstun balladin lopussa Blueberry tuomittiin petoksesta 30 vuodeksi vankilaan. Myöhemmissä albumeissa tosin puhutaan vain 20 vuodesta... Sarjan 16. albumissa Lainsuojaton (Le hors-la-loi, 1974) aikaa rangaistuksen alusta on vierähtyänyt vasta puoli vuotta. Blueberry on muuttunut ulkonäöltään, ja häntä kohdellaan kaltoin Francisvillen sotilasvankilassa Alabamassa. Blueberryn vanhoja ystäviä McClurea ja Red Wooleyä ei tässä episodissa nähdä, kuten ei kahdessa seuraavassakaan albumissa. Blueberry on yksin. Hämmentävää on, että hänen ahdinkonsa vain kasvaa jokaisen albumin myötä. Tässä mielessä koko saaga edustaa modernia western-perinnettä, jossa klassiset teemat välillä vain häivähtävät pintaan. Blueberry on sarjan alussa villeyden ja sivistyksen rajamailla häilyvä hahmo, joka tuntee erämaassa selviytymisen taidot. Tässä mielessä hän on klassinen western-sankari, mutta häntä ei kuitenkaan liitetä modernisaation tieltä katoamassa olevaan Villiin Länteen. Enemmänkin hän on eurooppalainen traaginen sankari, jolle onni on hetkellinen, katoava olotila ja joka joutuu kamppailemaan selviytyäkseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Virkavallalta Blueberry ei saa apua. Lainsuojattomassa sankari joutuu Francisvillen vankilan johtajan Kellyn hampaisiin. Ennen pitkää paljastuu, että Kellyllä on juoni, jossa Blueberrylle on varattuna vain välikappaleen rooli. Tarina tuntuu jo hetkeksi palaavan etelävaltion aarteen suuntaan, mutta se saakin yllättävän käänteen: valmisteilla on presidentti Ulysses S. Grantin salamurha. Yhdysvalloissa on voimia, jotka haluavat suistaa epävakaan demokratian raiteiltaan. Blueberry törmää vanhaan tuttuunsa Guffie Palmeriin, mutta uutena hahmona estradin valtaa Angel Face, nuori palkkamurhaaja.

Salamurhateema jatkuu ja huipentuu albumissa Angel Face (1975), jonka alussa Kelly ja Angel Face ovat jo asettuneet Durangon kaupunkiin murhaamaan Grantin ja vierittämään syyn Blueberryn niskoille. Yritys epäonnistuu Guffie Palmerin ansiosta, mutta syy murhayrityksestä jää kuitenkin Blueberryn kontolle. Sankarin syntyilista kasvaa jokaisella sivulla. En muista heti kirjallisuudesta päähenkilöä, jonka syyksi olisi vieritetty yhtä monta murhetta... Salamurha-aihe palautuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen tilanteeseen ja Lincolnin surmaan huhtikuussa 1865, mutta tuntuu, että Charlier ja Giraud ovat ajatelleet myös oman aikansa tapahtumia, varsinkin John F. Kennedyn murhaa marraskuussa 1963. Angel Face ei kuitenkaan ole ainoa western, joka tämän kytkennän rakentaa. Mieleen tulee Tonino Valeriin ohjaama spaghettiwestern Tappajan tie (Il prezzo del potere, 1969), jossa presidentti Garfieldiä ollaan surmaamassa Teksasissa vuonna 1881. Valeriin elokuvassa Pinkertonin etsivät selvittävät salajuonen, ja näin käy myös Angel Facessa. Mutta juuri kun lukija toivoo, että vihdoinkin oikeus voittaisi ja Blueberry selviäisi syyllisyyden taakastaan, molemmat Pinkertonin etsivät heittävät henkensä. Valitettavasti presidentti Grantistäkään ei ole oikeudenmukaisuuden toteuttajaksi. Vaikuttavassa loppukohtauksessa Kelly ja Angel Face yrittävät uudelleen salamurhaansa, mutta Blueberry onnistuu tämän estämään. Angel Face menettää kasvonsa, eikä Blueberryä koskaan löydetä.

Luutnantti Blueberry 13–15

Kultaisen luodin jälkeen Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud toteuttivat tarinan, joka osoittautui lopulta yhdentoista albumin mittaiseksi. Sen kolme ensimmäistä nidettä muodostavat oman kokonaisuutensa, jota voisi – jos elokuvarinnastusta etsitään – verrata Sergio Leonen dollaritrilogiaan. Rahanhimo punoo pauloihinsa ja tempaa vastustamattomasti mukaansa. Nämä albumit olivat Chihuahua Pearl (1973), Puolen miljoonan dollarin mies (L’Homme qui valait 500 000 $, 1974) ja Ruumiskirstun balladi (Ballade pour un cercueil, 1974). Charlier palaa tarinassaan sisällissodan jälkimaininkeihin. Tarina alkaa suoraan toiminnasta: Blueberry on partioimassa Arizonan ja Uuden Meksikon rajalla, kun vastaan ratsastaa meksikolaisia sotilaita pakeneva mies. Pian hahmottuu, mistä on kyse: ennen sisällissodan päättymistä Etelävaltojen presidentti Jefferson Davis toimitti 500 000 dollarin arvosta kultaa piiloon Meksikon puolelle, jotta tulevaisuudessa rahojen avulla voisi hankkia aseita ja varusteita kapinaa varten. Yhdysvaltain presidentti lähettää sotilasneuvontantajansa McPhersonin Fort Navajoon, ja tuota pikaa Blueberryn tehtäväksi tulee etsiä Meksikosta mies, joka tietää aarteen olinpaikan. Blueberrystä tehdään etsintäkuulutettu, jotta hän voi uskottavasti ”paeta” rajan yli. Blueberry vaeltaa ensiksi Chichuahuan kaupunkiin, joka kuhisee monenlaista väkeä. Albumin nimi viittaa kapakkalaulaja Chihuahua Pearliin, joka toimii Yhdysvaltain agenttina.

Puolen miljoonan dollarin miehessä keskiössä on albumin nimen mukaisesti meksikolaisessa vankilassa viruva entinen etelävaltioiden sotilas, Trevor, joka tietää aarteen olinpaikan. Tarinaa ei voi, eikä kannata tiivistää, tässä, mutta taitavasti Charlier ja Giraud liikuttavat polveilevaa juonta. Henkilöitä ja intressejä on monia, Chihuahua Pearl pelaa omaan pussiinsa, samoin kuvernööri Lopez, komentaja Vigo ja karanneet etelävaltiolaiset Kimball ja Finley. Rahanhimo tekee kaikista itsekkäistä, mutta Blueberry pysyy uskollisena Yhdysvaltain presidentiltä saamalleen tehtävälle. Tätä taustaa vasten on sitäkin katkerampaa, että seuraavan albumin lopussa kaikki viralliset tahot kiistävät tukensa Blueberrylle. Lopussa jäljelle jää vain McCluren ja Redin lojaalisuus, samaan tapaan kuin Kenraali Kultatukan lopussa. Puolen miljoonan dollarin miehen lopussa Blueberry on onnistunut saamaan Trevorin vankilasta, ja he odottavat piilossa mahdollisuutta hakea himoittu aarre.

Ruumiskirstun balladissa aarteenmetsästys jatkuu. Albumin idea tuo mieleen Leonen Hyvät, pahat ja rumat (1968), jossa myös etsitään aarretta hautausmaalta. Tylyin kohtalo on Trevorilla, jonka meksikolainen peoni surmaa surutta vain saadakseen uhrinsa saappaat. Ironisessa kuvassa meksikolainen ratsastaa onnellisena tultuaan rikkaaksi... Eipä aikaakaan, kun saappaat päätyvät Chihuahua Pearlille ja Blueberrylle: Trevor on kätkenyt saappaaseensa paperilapun, jossa lukee sen haudan nimi, johon aarre on kätkettynä. Lopulta kirstu löytyy, ja hurjassa takaa-ajokohtauksessa kultaa kuljetetaan karanneella lautalla sateen piiskaamassa Rio Conchos -joessa. Eteläisellä rannalla pakenijoita jahtaavat meksikolaiset, pohjoisella entiset konfederaation sotilaat. Valtavat ponnistelut saattavat aarteen pohjoiseen, mutta lopulta kaikki on turhaa: tavoiteltu arkku osoittautuu tyhjäksi, tai se sisltää vain lyijyharkkoja. Juarez on jo käyttänyt rahat. Loppu on synkkä, sillä mikään sopimus ei pidä, ja palkkioksi uskollisuudestaan Blueberry tuomitaan petoksesta vankilaan, sotilasarvonsa menettäneenä. Jos Kenraali Kultatukan lopussa Blueberryn alennustila tuntui täydelliseltä, nyt se on vieläkin musertavampi.

Kolmen albumin kokonaisuudessa tarinan kuljetus toimii erinomaisesti, ja on selvää, että tässä on idullaan westernsarjakuvan huipputeos. Ainoa seikka, joka itseäni häiritsee, on väritys, joka on selkeästi räikeämpää ja tyylitellympää kuin aiemmissa albumeissa.

Luutnantti Blueberry 11–12

Nämä kaksi albumia ovat ehdottomia Blueberry-suosikkejani. Tunteeseen punoutuu annos nostalgiaa, sillä nämä molemmat julkaistiin Zoom-lehdessä jatkokertomuksina vuonna 1974. Albumeina ne ilmestyivät Jalavan kustantamina vuosina 1988 ja 1989. Kadonnut kaivos (La mine de l’allemand perdu, 1972) ja Kultainen luoti (Le spectre aux balles d’or, 1972) muodostavat yhtenäisen kertomuksen, joka katkaisee Kenraali Kultatukassa käsitellyt teemat ja samalla jatkaa Hopeatähteä: Kadonneen kaivoksen alussa Blueberry on jälleen lainvartijana, tällä kertaa Palomiton kaupungissa Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla. Kultatukan kuvaamat intiaanisodat jäävät hetkeksi taakse, vaille ratkaisua. Charlier ja Giraud palasivat uudelleen sisällissodan jälkeisiin poliittisiin kysymyksiin albumissa Chihuahua Pearl (1973), mutta kahden niteen verran he keskittyivät kullanhimosta kertovaan klassiseen seikkailutarinaan. Kadonnut kaivos alkaa sheriffin toimistossa, josta Blueberry ja avustajansa McClure lähtevät selvittämään kapakkatappelua. Samalla lukija tutustuu kaksiosaisen tarinan kantavaan voimaan, huijariin, joka tottelee lempinimeä Prosit, käyttää itsestään nimitystä Werner Amadeus von Luckner  ja esittelee itsensä preussilaisen aatelissuvun jälkeläisenä. Myöhemmin tosin paljastuu, että hahmo on oikean Lucknerin katala palvelija, joka on ottanut isäntänsä identiteetin. Harvoin on fiktiossa esitetty yhtä kieroa henkilöhahmoa, ja Charlier ja Giraud ottavat roistostaan kaiken irti, yhä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Albumi introdusoi myös kaksi palkkionmetsästäjää Colen ja Wallyn, joiden tyyli tuo mieleen spagettiwesternien tappajat.

Kultanen luoti jatkaa edellisen jalanjäljissä: Prosit on karkumatkalla kohti kadonnutta kultakaivosta, ja Blueberry, McClure ja Wally seuraavat perässä. Giraud viittaa Arizonan tunnettuihin maisemiin, Monument Valleyyn, ja tarinassa vilahtaa myös Superstition Mountainsin profiili. Loppuratkaisu sijoittuu vaikeakulkuiselle ylängölle, jota apassit pitävät pyhänä paikkana ja jossa muukalaiset saavat selviytyä omillaan. Sarja saa kauhuelokuvamaisia piirteitä, ja varsinkin öinen jakso, jonka päätteeksi Wally heittää henkensä, on vaikuttava. Viekkaan Prositin oikea identiteetti paljastuu, ja hän joutuu itsekin kohtaamaan menneisyydessä tekemänsä rikokset. Loppuratkaisu on elliptinen. Blueberry ja McClure jäävät vuorelle vangiksi, kun Prosit häipyy kultakimpaleineen sivistyksen pariin. Epäilemättä Charlier ja Giraud olisivat voineet kertoa seikkailua vielä kymmenien sivujen verran, mutta lopun lakonisuus on lopulta erinomainen ratkaisu. Prosit selviytyy äärimmäiselle rajalle ja on jo tekemässä lähtöä Eurooppaan, kunnes totuus paljastuu.

Luutnantti Blueberry 7–10

Hopeatähden jälkeen Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud palasivat pitkäjänteiseen tarinankerrontaan. Vuonna 1970 albumina ilmestyneestä Rautahevosta (Le Cheval de fer) alkoi saaga, joka palasi sarjan alussa käsiteltyihin intiaanisotiin. Nimensä mukaisesti albumi punoo sisällissodan jälkeisen tilanteen toiseen suureen Villin Lännen kehyskertomukseen, rautatien rakentamiseen itärannikolta länsirannikolle. Alkutilanteessa lukijalle esitellään Union Pacificin rakennustyömaa, jossa ollaan suurissa vaikeuksissa: kenraali Dodgen johtamassa operaatiossa tehdään työtä vuorotta, mutta järjestystä on vaikea ylläpitää. Odotettavissa on myös vaikeuksia siouxien ja cheyennien kanssa, sillä radan on määrä kulkea intiaanien metsästysmaiden halki. Dodge, joka viittaa historialliseen Grenville M. Dodgeen (1831–1916), päättää kutsua apuun luutnantti Blueberryn, jonka hän tuntee sisällissodan ajoilta. Tästä tarina käynnistyy. Blueberry lähtee liikkeelle Fort Navajosta ja saa seurakseen Redin, joka yhdessä McCluren kanssa muodostaa sankarille vahvan tuen seuraavien albumien ajaksi. Keskeisiin hahmoihin kuuluu myös Jethro Steelfingers, jonka rautatieyhtiö on pestannut apulaiseksi, mutta joka tuota pikaa paljastuu kilpailevan Central Pacificin kätyriksi. Katastrofin ainekset leijuvat ilmassa alusta lähtien: biisoneita on surmattu kasapäin, tarpeettomasti, mikä vaarantaa intiaanien valmistautumisen talveen.

Sarjan kahdeksannessa albumissa Teräskäsi (L’Homme au poing d’acier, 1970) Punainen Pilvi ja Istuva Härkä ovat joukkoineen piirittäneet rautatieläisten tukikohdan. Tuntuu, että tästä eteenpäin albumi albumilta kaikki kehittyy vain huonompaan suuntaan. Radan rakentajat tietävät, että sota intiaaneja vastaan on epäedullista kaikille – paitsi Central Pacificille, joka pystyy samaan aikaan vetämään omaa rataansa itää kohti. Onnettoman kehityskulun ytimessä on Steelfingers, joka lopulta tuntuu hamuavan vain omaa etuaan. Hän on Teräskäden ehdoton manipulaattori, mutta hänen tarinansa ei tässä albumissa vielä tule päätökseen. Albumin sisältö tiivistyy avustusjunaan, jota Blueberry kumppaneineen järjestää läheisestä Julesburgistä kenraali Dodgen leiriin. Tämäkin retki epäonnistuu, mutta Blueberry, McClure ja Red onnistuvat pakenemaan tuhoutuvasta junasta. Teräskäsi on tähänastisista Blueberry-albumeista parhaimpia: se on viipale pidemmästä selviytymistarinasta, ja Giraud’n piirrosjälki on erinomaista. Mieleen jää esimerkiksi vaikuttava jakso Blue Dead -solassa (s. 9–12) ja tietysti lopun kamppailu avustusjunassa.

Seuraavassa osassa Siouxien jäljillä (La Piste des Sioux, 1971) Blueberry ajautuu yhä hankalampaan asemaan. Hän on ennakoinut Steelfingersin tavoitteet ja kätkenyt rautatieläisten palkkarahat. Ennen pitkää syntyy epäilys Blueberryn aikomuksia kohtaan. Tuntuu, että tässä ja seuraavassa albumissa Charlier rakentaa Blueberryn hahmoa vahvalla kädellä. Kerta toisensa jälkeen sankari joutuu epäilyksen alaiseksi ja nöyryytetyksi. Vain Red ja McClure tietävät sankarin pyyteettömät tarkoitusperät. Muutoinkin kolmikon siviilirohkeus korostuu. Red ja McClure harhauttavat Julesburgin sotajoukkoja lähettämällä väärennetyn sähkeen, jotta huhu kenraali Allisterin joukkojen saapumisesta leviäisi ja Dodgen piirittäjät kaikkoaisivat. Blueberry joutuu vuoroin intiaanien, vuoroin valkoisten vangiksi, ja häntä ollaan jo lynkkaamassa luopiona. Samalla Blueberry kasvaa rooliin, jota hänelle ei sallita. Hän onnistuu luomaan rauhan, mutta ylemmät esimiehet viittaavat sille kintaalla.

Kenraali Kultatukka (Général “Tête Jaune”, 1971) on katkeraa jatkoa edelliselle ja merkitsee Blueberryn alennustilaa. Kenraali Allister on patologinen rasisti, kuten Bascom varhaisemmissa albumeissa. Tämän lisäksi hän haluaa vain mainetta ja menestystä intiaanien kukistajana – mitä hän pitää aivan liian yksinkertaisena ja helposti saavutettavana tehtävänä. Jos Rautahepo oli sijoittunut vuoteen 1867, nyt ollaan jo marraskuussa 1868. Maisema on lumen peitossa, ja Allister riistää Blueberryltä luutnantin natsat. Nöyryytys huipentuu, kun Allister jättää Blueberryn pienemmän joukon mukana pidättelemään cheyennejä aikomattakaan pelastaa ryhmää. Ihmeen kautta Blueberry pelastuu, ja Allister saa taas mahdollisuuden kutsua tätä luopioksi. Surullinen albumi loppuu kärjistyneen konfliktin keskelle. Dodge saapuu viime tingassa pelastamaan sekä Allisterin että Blueberryn, mutta liittovaltion sotilaallisesta johdosta piirtyy häikäilemätön kuva. Hetkeksi taistelut laantuvat, mutta neljän albumin kamppailun jälkeen oikeastaan mikään ei ole ratkennut.

[Loppuhuomautuksena voi todeta, että olen tähän merkinnyt vain albumien alkuperäiset ilmestymisvuodet. Sarjat ilmestyivät kuitenkin jo aiemmin Pilote-lehdessä vuosien 1966–1968 aikana.]

Luutnantti Blueberry 6: Hopeatähti

Jean-Michel Charlier’n ja Jean Giraud’n kuudes Luutnantti Blueberry -albumi oli Hopeatähti (L’homme à l’étoile d’argent, 1969). Luin tarinan aikanaan lapsena Zoom-lehdestä (1973–1974), jossa se alkoi ilmestyä ensimmäisestä numerosta lähtien nimellä Mies ja hopeatähti. Albumi ansaitsee tässä tulla käsiteltyä erikseen, sillä se on harvoja Blueberry-sarjakuvia, joissa kertomus mahtui yhteen albumiin. Seuraavasta albumista Rautahepo (Le Cheval de fer, 1970) alkoi jälleen moniosainen, eeppinen tarina. Tähän nähden Hopeatähti on kuin 1950-luvun ekonominen Hollywood-western, tarina kurittomasta pikkukaupungista, jonka ulkopuolelta saapuva lainvartija laittaa järjestykseen. Giraud’n piirrosjälki on jälleen pykälän verran parempaa kuin edellisessä albumissa, ja nautin tarinasta jo pelkästään visuaalisesti.

Hopeatähti alkaa kohtauksella, jossa aiemmista albumeista tuttu alkoholisoitunut hopeanetsijä Jim McClure saapuu pieneen arizonalaiseen Silver Creekin kaupunkiin. Pian selviää, että paikkakunta on Bassin veljesten ja heidän kätyreidensä terrorisoima. McClure saapuu paikalle juuri, kun rikollisjoukko on tekemässä selvää kaupungin sheriffistä, joka on jo kohtaloonsa alistunut. Asetelma on tuttu lukemattomista lännenelokuvista. Mieleen tulevat monet Budd Boetticherin tiivistunnelmaiset westernit. Erotuksena on kuitenkin se, ettei erämaasta saapuva muukalainen ole Randolph Scott vaan viskiä hanakasti kumoava maankiertäjä. Blueberry tulee tarinaan vasta McCluren kautta: kun kaupungin silmäätekevät pohtivat tulevaisuutta, McClure tietää, kenet paikalle pitäisi kutsua. Blueberryn saavuttua lukijalle selviää, että tarinan varsinainen elokuvallinen esikuva onkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959). Blueberry on tässä aivan kuin sheriffi Chance (John Wayne). McClure on yhdistelmä alkoholisoitunutta Dudea (Dean Martin) ja Chancen uskollista kumppania Stumpya (Walter Brennan). Varmimmaksi vakuudeksi yhtymäkohdista tarinaan marssitettaan nuori Dusty, joka on aivan kuin Colorado (Ricky Nelson). Muitakin elokuvallisia viitteitä albumista löytyy, esimerkiksi Silver Creekin tuomari muistuttaa erehdyttävästi Charles Laughtonia.

Vaikka Hopeatähti palautuu tarinansa suhteen pitkälti Rio Bravoon, kokonaisuus ei oikein istu siihen, mitä Will Wright kirjoittaa kirjassaan Sixguns and Society (1975). Rio Bravo edustaa Wrightin tulkinnassa ”ammatillista westerniä”, jonka ytimessä on ryhmä ammattilaisia. Aivan näin ei Hopeatähdestä voi todeta. Muistan lukeneeni, että Howard Hawks teki westerninsä vastavetona Fred Zinnemannin Sheriffille (High Noon, 1952). Hawksin mukaan rikollisten kohtaaminen kuuluu ammattilaisille, ei tavallisille kansalaisille. Hopeatähdessä käytetään paljon tilaa kaupunkilaisten pelkuruuden kuvaamiseen, mutta lopussa väki nousee tukemaan sheriffiään. Blueberry on raudanluja ammattilainen, mutta hän ei selviytyisi ilman muita. Jos tarinaa vertaa Will Wrightin luokitteluun, juoni tuo mieleen myös klassisen westernin: mukana on opettajatar, johon sankari ihastuu, mutta viimeisissä kuvissa sheriffin on lähdettävä kohti uusia seikkailuja. Tällaistahan ei Rio Bravossa ole. Vaikka Charlier’n ja Giraud’n ranskalais-belgialainen albumi ammentaa enemmän lännenelokuvasta kuin Yhdysvaltain historiasta, mukana on myös viittauksia menneisyyden hahmoihin. Silver Creekiä terrorisoivien rikollisten johtajan nimi viittaa legendaariseen junaryöstäjään Sam Bassiin (1851‒1878), joka vaikeutti ennen kaikkea Union Pacificin kultakuljetuksia.

Luutnantti Blueberry 1–5

Tämä projekti saattaa kestää kauan, mutta aloitan kuitenkin. Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittama ja Jean ”Moebius” Giraud’n piirtämä Luutnantti Blueberry on kehutuimpia Villin Lännen sarjakuvia, enkä ole koskaan lukenut albumeja alkuperäisessä järjestyksessä. Charlier ja Giraud aloittivat yhteistyönsä jo lokakuussa 1963, kun Jean-Paul Belmondoa muistuttavan sankarin seikkailut alkoivat ilmestyä Pilote-lehdessä. Nimen Blueberry Giraud oli napannut National Geographicistä, josta hän sai myös vaikutteita maisemien piirtämiseen. Tapahtumat sijoittuivat Arizonaan ja Uuteen Meksikoon. Kaksi vuotta myöhemmin Blueberry ilmestyi albumina otsikolla Fort Navajo (1965). Suomeksi se julkaistiin nimellä Väijytys Punaisessa laaksossa Zoom-albumien aloitusniteenä vuonna 1974. Jo ensimmäisen tarinan alkulehdillä päähenkilön luonnehdinnalle omistetaan paljon tilaa: sisällissota on päättynyt, Blueberry on jenkkiarmeijan luutnantti, joka nauttii uhkapelistä ja kulkee silmin nähden omia polkujaan. Hänen kokemustaan alleviivataan alusta lähtien, ja vastakohtana on nuori upseeri Graig, joka ei vielä tunne lännen olosuhteita.

Kertomus jatkuu albumissa Ukkosta lännessä (Tonnerre à l'ouest, 1965), ja itse asiassa Blueberryn avaustarinasta muodostui viiden albumin mittainen, 230-sivuinen eepos. Minulle tarina tuo elävästi mieleen Delmer Davesin lännenelokuvat. Voisin vannoa, että Charlier ja Giraud ovat tunteneet hyvin Davesin 50-luvun tuotannon, jossa usein liikuttiin Arizonan maisemissa. Daves oli erityisen arvostettu ranskalaisten cinéfiilien piirissä. Blueberryn seikkailut alkavat samasta tilanteesta kuin Katkaistu nuoli (Broken Arrow, 1950). Taustana ovat sisällissodan jälkeen käydyt intiaanisodat, ja Blueberry kuvaa Cochisen hahmon lähes yhtä aatelisesti kuin Daves Katkaistussa nuolessa. Charlier ja Giraud kommentoivat Davesin tapaa myös rasismia. Patologisin intiaanienvihaaja on Bascom, jonka malttamattomuuden takia tilanne eskaloituu. Blueberryn ensimmäisen viiden albumin kantavana juonena on itse asiassa se, miten nuoren Stantonin kidnappauksesta syytetään apasseja, vaikka teon ovat tehneet meksikolaiset. Blueberry taistelee osoittaakseen tämän vääryyden ja rakentaakseen rauhaa osapuolten välille.

Yksinäinen kotka (L’Aigle solitaire, 1966) alkaa etnisyyden kannalta hämmentävästi, sillä edellisen albumin lopussa Blueberry on yhdessä Crowen, armeijassa palvelleen apassin, kanssa pelastanut Stantonin pojan mescaleroita. Yksinäisen kotkan alussa Blueberry kuitenkin kertoo tapahtumat aivan kuin olisi ollut yksin asialla. Onkohan tämä käsikirjoittajan kömmähdys, sillä se ei oikein sovi Blueberryn kuvaan? Varsinkaan kun hän on lojaali Crowelle muutoin, kuten seuraavat albumit osoittavat. Toisaalta, juuri tässä tarinassa marssitetaan estradille kavala opas Quanah, joka on oikealta nimeltään Yksinäinen kotka ja joka tekee kaikkensa, että kahinat jatkuisivat. Hän on kuin kaikkien etnisten stereotypioiden ruumiillistuma. Hahmo tuo mieleen Robert Mulliganin kauhuwesternin Hiipivä kuu (Stalking Moon, 1968), joka tosin valmistui vasta kaksi vuotta Yksinäisen kotkan jälkeen.

Kilpaa kuoleman kanssa (Le Cavalier perdu, 1968) alkaa Camp Bowiessa, Arizonassa, jonne Blueberry edellisen albumin lopussa saapui. Itsepintaisesti hän haluaa rakentaa rauhaa. Graig on lähtenyt viemään lennätinasemalle sähkettä, jossa pyydetään presidentin lupaa neuvotteluun Cochisen kanssa. Graigia ei kuulu, mutta viime tingassa Blueberry onnistuu pelastamaan sekä hänet että arvokkaan sähkeen. Henkilögalleriaan ilmaantuu vanha hopeanetsijä Jim McClure, josta tuli sarjan vakiohahmoja. Yhdessä McCluren kanssa Blueberry lähtee etsimään Cochisea, joka on siirtynyt rajan toiselle puolelle Meksikoon valmistaumaan suurtaisteluun. Meksikossa hän törmää myös etelävaltiolaisiin karkureihin ja onnistuu vetoamaan näiden isänmaallisuuteen hädän hetkellä. Näin tarina rakentaa vähitellen myös sovintoa sisällissodan jälkeen, vaikkakin teema on vain sivuosassa.

Kohtalokas kaivos (La Piste des Navajos, 1968) saattaa viisiosaisen kertomuksen loppuun. Meksikolaiset ovat myymässä apasseille aseita, ammuksia ja muonaa, ja nämä aarteet on kätketty vanhaan hopeakaivokseen. Rauhaa edistääkseen Blueberry ja McClure onnistuvat tuhoamaan aseet ja pääsemään myös Cochisen puheille. Helppoa se ei ole, ja traagisena käänteenä on Crowen kuolema. Kohtalokas kaivos on ehdottomasti sarjan tähän asti paras albumi, josta on ilo huomata, että myös Giraud piirtäjänä tekee jatkuvasti rohkeampia ratkaisuja. Esimerkiksi yökohtausten kuvajaossa (sivut 22, 31, 32) Giraud on selvästi aiempaa luovempi. Tämä näyttää jo suuntaa sille, mihin sarja tulevina vuosina kehittyi. Lapsille suunnattu seikkailu alkoi saada myös vakavampia sävyjä, ja varsinkin Crowen kohtalo tuo mukaan synkempiä sävyjä. Tässä albumissa tulee väistämättä mieleen myös sarjan ranskalainen konteksti, sekä koloniaalisen taakan että kylmän sodan kahtia jakaantuneen maailman käsittely. Blueberry on välittäjä ja rajojen ylittäjä.

Incal (1981–1988)

En ole rinnakkaisten maailmankaikkeuksien ylimmäinen ystävä, mutta sain vihdoin luetuksi Alejandro Jodorowskyn käsikirjoittaman ja Moebiuksen eli Jean Giraud’n piirtämän sarjakuvaromaanin Incal, joka ilmestyi alun perin kuutena albumina vuosina 1981–1988. Egmontin kustantama suomenkielinen kokonaisjulkaisu on ehdottomasti kulttuuriteko, mutta itse kaipasin hieman suurempaa sivukokoa. Ranskassa albumeja on julkaistu koossa n. 32 x 24 cm, jolloin Moebiuksen fantastiset näkymät pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Tarinaa pitäisikin lukea rauhalliseen tahtiin, niin että kuviin voisi paremmin uppoutua. Egmontin vuonna 2011 ottama uusintapainos tarjoaa erinomaisen näköalan Moebiuksen värimaailmaan, joka ei kaihda psykedelisiä tehoja. Jo pelkästään Moebiuksen kädenjäljen takia teos kannattaa lukea: nämä visiot ovat vaikuttaneet paljon siihen, miten tulevaisuutta kuvitetaan – ja kuvitellaan.

Jodorowskyn tarina sijoittuu tuntemattomaan maailmankaikkeuteen, jonka runsaus tarjoaisi mahdollisuuksia vaikka kuinka moneen eeppiseen seikkailuun. Keskiössä on etsivä John DiFool, jonka hahmo tuo mieleen Hollywoodin rikoselokuvien sankarit: päähenkilö viihtyy mieluiten laitakaupungin baareissa ja ilotaloissa, mutta sattumalta hän ajautuu yhä uudelleen tarinan ytimeen. Aloituskohtauksessa DiFoolin kimppuun käydään, ja hänet paiskataan pohjattomaan kuiluun. DiFoolin haltuun joutuu mystinen esine, incal, joka on valon lähde. Sille on myös vastinpari, musta incal. Kaksi ensimmäistä osaa Musta incal (L’Incal noir, 1981) ja Valon incal (L’Incal lumière, 1982) käynnistävät draaman. Tämän jälkeen DiFool ja hänen kivinen lintunsa Deepo päätyvät maan uumeniin, oikeastaan jättiläismäiseen kaatopaikkaan, jaksossa Alinen maailma (Ce qui est en bas, 1983) ja yläilmoihin tarinassa Ylinen maailma (Ce qui est en haut, 1985). Incal ammentaa tarot-korttien maailmasta, yhdistää mukaan tieteisfiktion dystooppisia elementtejä ja tuo suurkaupunkikuvauksissaan mieleen sekä Metropoliksen että Blade Runnerin. Incal kommentoi monin tavoin myös 1980-luvun ajankohtaisia kysymyksiä, tieteen ja teknologian kasvavaa merkitystä, geenimanipulaatiota, uskonnollisuutta ja kulutuskulttuurin kasvua. Uuden elämän synnyttäminen ja manipulaatio nousevat esiin kahdessa viimeisessä osassa, Viiden olomuoto: Uinuva galaksi (La Cinquième essence. Première partie) ja Viiden olomuoto: Planeetta DiFool (La Cinquième essence. Deuxième partie, 1988). DiFool saa lopussa 78 biljoonaa jälkeläistä, itsensä näköistä, mutta painajaismainen visio kääntyy posiitiviseksi, uuden maailmanajan aluksi.

Incal, kuten saman ajan Valerian-albumit, rakentaa satiirista kuvaa tulevaisuudesta, tai mahdollisesta maailmasta, jossa kaikki on viihdettä. Loppuun asti hyvän ja pahan kamppailua seurataan suorana 3D-lähetyksenä ja kansalaisia kutsutaan avoimesti teleaddikteiksi. Kun lopussa kaikkien on nukahdettava maailman pelastamiseksi, median kaikkivoipa rooli asettuu kuitenkin yhteisen tietoisuuden välineeksi. Lopussa maailmankausi päättyy, ja viimeisessä kuvassa DiFool on jälleen syöksymässä kuiluun. Tosin tällä kertaa hän vakuuttaa muistavansa sen maailman, jota ei enää ole.