Bostonin kuristaja (The Boston Strangler, 1968)

Richard Fleischerin ohjaama Bostonin kuristaja (The Boston Strangler, 1968) perustui Gerold Frankin kaksi vuotta aiemmin julkaisemaan tietokirjaan, jonka aiheena oli Bostonin kuristajana tunnettu Albert DeSalvo. Vaikka lähtökohtana oli tietokirja, fiktiota vaten faktoja muutettiin paljonkin esimerkiksi lopun psykomaisessa jaksossa, jossa kuvataan DeSalvon jakaantunutta persoonallisuutta. Bostonin kuristaja on kiinnostavasti ohjattu, mutta samalla lopputulos on tietoisen shokeeraava ja brutaali. Kun vanhan Hollywoodin maailmassa yleinen eetos oli tehdä elokuvia koko perheelle, Bostonin kuristaja on selkeästi uuden aikakauden lapsi. Se hätkähdyttää tietoisesti ja tähtää kovaksikeitetyn elokuvan aikuismarkkinoille.

Ohjauksellisesti Bostonin kuristajassa on kaksikin kiinnostavaa ulottuvuutta. Ensimmäinen on rakenne, jossa elokuva seuraa alussa virnomaisten näkökulmaa, kun Henry Fondan ja George Kennedyn tähdittämä virkavalta yrittää epätoivoisesti päästä sarjamurhaajan jäljille. Hämmästyttävää on, miten poliisit turvautuvat selvänäkijän palveluihin saadakseen vihiä mysteeristä. Yhtäkkiä näkökulma kuitenkin muuttuu, ja keskiöön nousee Albert DeSalvo (Tony Curtis), ensin kotioloissaan ja lopulta murhaajana, joka tuntuu löytävän uhrinsa niin satunnaisesti, että tuntuu ihmeelliseltä, ettei hän jo aiemmin päädy poliisin käsiin. Tarina vinksahtaa vielä kolmannenkin kerran, kun DeSalvon tarina muuttuu sairaskertomukseksi. Murhaaja näyttäytyy mielisairaustensa piinaamana uhrina, joka on syyntakeeton. Toinen Bostonin kuristajan kiinnostava puoli on sen vahva split screenin käyttö, varsinkin elokuvan ensimmäisessä jaksossa. Tiedän, että split screen herättää ristiriitaisia tunteita, mutta moninäkökulmaisuus tuntuu tällä kertaa tukevan elokuvan tarinaa. Tehokeinoa ei käytetä samanaikaisten tapahtumien kuvaamiseen vaan saman tilanteen esittämiseen eri näkökulmista. Split screen on varmaankin valkokankaalla vaikuttanut katsomiskokemukseen aivan eri tavalla kuin tv-ruudussa, kokonaisvaltaisemmin.

 

Barabbas (1961)

Kun 1980- ja 1990-luvun vaihteessa harrastin antiikkispektaakkelia, Richard Fleischerin ohjaama Barabbas tuli katsottua useaan kertaan, vaikka käytössä oli vain muotopuoli VHS-nauha. Barabbas on ollut saatavana dvd:nä jo jonkin aikaa, mutta sen katsominen on jäänyt. Televisiossa elokuva on tiettävästi näytetty vain kerran vuonna 1981. Silti voi sanoa, että Barabbas oli 1950- ja 1960-lukujen spektaakkelibuumin parhaita. Elokuva perustuu ruotsalaisen nobelistin Pär Lagerqvistin romaaniin, joka on lyhyt, ytimekäs ja pohdiskeleva, mutta silti käsikirjoittaja Christopher Fry on onnistunut säilyttämään sen ydinkysymyksiä spektaakkelin edellyttämän laveuden sisällä. Lähtökohdiltaan Barabbas muistuttaa Lewis Wallacen romaania Ben-Hur, jossa tarkastalleen pyhiä tapahtumia sivullisen näkökulmasta, mutta kun Ben-Hurin tarjoama rinnakkaiselämäkerta on kunnioittava ja pönäkkä, Lagerqvistin kertomuksessa näkökulmana on marginaalisen rikollisen epäusko. Barabbaan onnettomuus on siinä, että Kristus tuomitaan hänen sijastaan ja hänen elämänsä tulee pelastettua kuin vahingossa. Barabbas yrittää ymmärtää kristittyjä, mutta hän näkee myös erilaisia, ristiriitaisia tapoja tulkita kysymystä Jumalan rakkaudesta. Kun kristityt profetoivat vanhan maailman tuhosta ja uuden Jumalan valtakunnan syntymästä, Barabbas tulkitsee sanat konkreettisesti ja osallistuu Rooman polttamiseen. On vaikea kuvitella Barabbaan rooliin ketään muuta kuin Anthony Quinn. Tämän tiedosti myös tuottaja Dino de Laurentiis, sillä hän osti Quinnin irti Broadway-sopimuksesta. Quinnin käsissä Barabbaasta tulee inhimillisen epätietoisuuden, ristiriitaisuuden ja kärsimyksen kuva.

Pohdiskelevuus pitää Barabbaan hyvin koossa, vaikka puitteet vaihtuvat Jerusalemin kaduista sisilialaiseen rikkikaivokseen ja roomalaiseen gladiaattoriareenaan. Anthony Quinnin ohella elokuvasta löytyy tukku muitakin kiinnostavia roolisuorituksia, Silvana Mangnano Raakelina, jonka kivittämistä Barabbaan on vaikea hyväksyä, Vittorio Gassman kristittynä Sahakina, Jack Palance gladiaattorikoulun Torvaldina ja Arthur Kennedy Pontius Pilatuksena. Säveltäjä Mario Nascimbene teki Barabbaaseen yhden parhaista musiikeistaan. Erityisesti alku jää mieleen: ruoskaniskut ja yleisön atonaaliset kauhunhuudot ovat osa sävellystä. Richard Fleischerin ohjauksessa on niin ikään kiinnostavia, elämänmakuisia yksityiskohtia, kuten gladiaattoriareenan siivoojat, jotka luutivat pois edellisillan roskia samaan aikaan kun areenalla harjoitellaan.

Aikanaan Barabbasta mainostettiin julisteella, jossa elokuvan nimi on hakattuna temppelin kylkeen. Lähestulkoon kaikissa aikakauden spektaakkeleissa elokuvan monumentaalisuus assosioitiin historian monumentteihin. Kuuluisimpana esimerkkinä on William Wylerin Ben-Hur (1959), jonka julisteessa elokuvan nimi on jättiläismäinen marmorinen muistomerkki. Lehdistötiedotteissa kerrottiin yksityiskohtaisesti elokuvantekemiseen tuhlatuista resursseista, hiekka- ja sementtimääristä, statistien paljoudesta ja investoinneista. Barabbaan juliste viittaa samanlaiseen haluun tehdä elokuvasta itsestään monumentti, mutta sisältö ei tätä kuitenkaan vaadi. Barabbas puhuttelee inhimmillisyydellään enemmän kuin monumentaalisuudellaan.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954)

Richard Fleischerin ohjaama Sukelluslaivalla maapallon ympäri (20 000 Leagues under the Sea, 1954) on Jules Verne -filmatisointien parhaimmistoa, ei niinikään ohjauksensa suhteen, mutta lavastuksen ja puvustuksen steampunk-henkisyys erottaa sen selvästi aikakauden muista tieteiselokuvista ja fantasioista. Walt Disneyn tuottaman seikkailuelokuvan suuresta budjetista kertoo näyttävä tähtikaarti, johon kuuluvat Kirk Douglas, Paul Lukas, Peter Lorre ja James Mason. Douglas on karski merimies Ned Land, lähes stereotyyppinen common sense -hahmo, jonka vastakuvana on Paul Lukasin esittämä professori Pierre Aronnax. Professorin epärealistisuus, todellisuuden tajun puute, on lähes yhtä stereotyyppistä, ja lopulta Nedin on pakko auttaa myös professori pois uppoavasta sukelluslaivasta, jonne tämä on vielä palaamassa muistiinpanojaan etsimään. Roolisuorituksena ylitse muiden on ehdottomasti James Masonin vakuuttava kapteeni Nemo. Mieleen tulee lapsuuden tv-sarja, jossa Omar Sharif näytteli samaa roolia, arvoituksellista, urkuja soittavaa kapteenia, joka yhteiskunnalle katkeroiduttuaan on vetäytynyt vedenalaiseen maailmaan. Sukelluslaivalla maapallon ympäri on säilyttänyt Jules Vernen hengen siinä mielessä, että usein Vernen romaaneissa aikaansa edellä olevat tutkijat ovat jo luoneet tulevaisuutta merten kätköissä tai viidakon syvyyksissä, eikä aika ole vielä kypsä tieteen voittokululle. Sukelluslaivalla maapallon ympäri päättyy kapteeni Nemon legendaarisiin sanoihin: ”There is hope for the future. And when the world is ready for a new and better life, all this will someday come to pass, in God's good time.”

Kauhujen juna (1952)

Richard Fleischer ohjasi RKO:lle sarjan ytimekkäitä rikoselokuvia 1940- ja 1950-lukujen taitteessa: tähän joukkoon kuuluvat Henkivartija (Bodyguard, 1948), Poliisin satimessa (Trapped, 1949), Tuomari (Follow Me Quietly, 1949), Ihmismaali (The Clay Pigeon, 1949), Ryöstö Los Angelesissa (Armored Car Robbery, 1950) ja Kauhujen juna (Narrow Margin, 1952), jonka YLE Teema esitti eilen film noir -sarjassaan. Tiiviin jännityselokuvan keskiössä on kovaotteinen etsivä Walter Brown (Charles McGraw), joka saa tehtäväkseen kuljettaa tärkeän todistajan junalla Los Angelesiin. Elokuvan koukku on lopulta siinä, että Brown kuljettaa houkutuslintua, naamioitua poliisia, kun todistaja matkustaa samassa junassa tyynen rauhallisesti. Tosin tyyneys päättyy aikanaan, kun kintereille pyrkivät gangsterit ymmärtävät asian oikean laidan, vain vähän Brownin jälkeen. Fleischer puristi RKO:n film noireissaan kaiken irti käytettävissä olevista resursseista. Ne ovat B-elokuvan taidonnäytteitä, vaikkei niistä kovin paljon lastenlapsille kerrottavaa jäisikään. Heijastuksia hyödyntävä loppuratkaisu huipentaa Kauhujen junan ja sen näennäisyyksiä painottavan tematiikan.