31. tammikuuta 2016

Pyövelitkin kuolevat (1943)

Fritz Langin Pyövelitkin kuolevat (Hangmen Also Die!, 1943) on noir-henkinen sotaelokuva, joka syntyi toisen maailmansodan keskellä, aikalaiskommentaarina. Suomessa se nähtiin kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sitä on varmaan hyvin pystynyt katsomaan sodan jälkikäteiskommenttina. Se käsittelee Prahan teurastajana tunnetun Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeistä ajojahtia, jossa saksalaiset kiristivät vastarintaliikettä rajulla kostoiskulla. Tätä traumaattista vaihetta käsiteltiin sodan jälkeen, samaan tapaan kuin Italiassa Fosse Ardeatinen tapahtumia. Nämä syyllisyyden kysymykset olivat ajankohtaisia pitkään, ja Heydrichin kuolemasta ja sen jälkeisistä kostotoimenpiteistä saatiin vähitellen enemmän tietoa kuin mitä sodan aikana oli käytettävissä. Mielestäni Pyövelitkin kuolevat on parhaita sodan keskellä tehtyjä sotaelokuvia. Se esittää tapahtumat todentuntuisen monimutkaisesti, ja samalla elokuvan kerronnallinen vetovoima vie vastustamattomasti mukanaan. Jos oikein ymmärrän, elokuva on nähty tv:ssä viimeksi vuonna 1988. Jos Elonetin tieto pitää paikkansa, Pyövelitkin kuolevat kannattaisi nopeasti nostaa esiin parrasvaloihin.

On huikeaa ajatella, millainen tekijäjoukko kokoontui Hollywoodiin juuri tätä elokuvaa tekemään. Pyövelitkin kuolevat oli Bertolt Brechtin ainoa Hollywood-käsikirjoitus, ja saamiensa tulojen turvin Brecht kirjoitti muun muassa näytelmänsä Švejk toisessa maailmansodassa. Brecht oli sodan alkuvuosina oleskellut Ruotsissa ja Suomessa, mutta pakeni vuonna 1941 Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa tiet yhtyivät säveltäjä Hanns Eislerin kanssa, joka teki musiikin Pyövelitkin kuolevat -elokuvaan. On hämmästyttävää katsoa Hollywood-elokuvaa, jossa vasemmistolaisuus esiintyy näin myönteisessä valossa. Työläisten näkökulmaa painottaa varsinkin elokuvan alku, jossa saksalaisia ärsyttää Skodan tehtaan työntekijöiden tietoinen vastustus. Dialogissa todetaankin, miten myönteisesti Prahan työläiset suhtautuvat Neuvostoliittoon, ja kun Heydrich elokuvan alussa murhataan, tekijä Franticek Svoboda (Brian Donlevy) assosioituu vastarintaliikkeessä touhuaviin kommunisteihin. Yhteiskunnallista asetelmaa vahvistaa sekin, että luopio on oluttehtailija Czaka (Gene Lockhart), pääomanomistaja. Gestapon tarkastaja Alois Gruber (Alexander Granach) tuntuu joka kohtauksessa melkein piehtaroivan Gruberin antamissa olutlahjuksissa.

Nautin suunnattomasti elokuvan lavastuksista, joissa on uskottavaa prahalaisuutta, ja James Wong Howen loistavasta mustavalkokuvauksesta. Mutta eniten nautin näyttelijätyöstä, enkä tarkoita Brian Donlevyä tai naispääroolissa nähtävää Anna Leetä. Walter Brennan osoittaa jälleen kerran monipuolisuutensa näyttelijänä, sillä tällä kertaa hän ruumiillistaa prahalaista historian professoria Novotnya, todella vakuuttavasti. Herkullisimpia ovat kuitenkin pienet sivuosat, joihin on aivan kuin tarkoituksellisesti koottu juuri sellaisia näyttelijöitä, jotka olivat joutuneet nousevan natsihallinnon hampaisiin. Uskomattoman entréen tekee Hans Heinrich von Twardowski, joka oli joutunut lähtemään homoseksuaalisuutensa vuoksi vuonna 1933. Twardowski viipyy kankaalla vain muutaman minuutin elokuvan alussa, ja hänen repliikkinsä ovat kaikki saksaksi, mutta dekadentti, sadistinen kuva Prahan teurastajasta jää vahvasti mieleen. Twardowski tuo mukaan tuulahduksen saksalaisesta ekspressionismista, sillä hän oli jo vuonna 1920 esiintynyt Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetissa.

Olen pitkään harrastanut Reinhold Schüntzelin elokuvia, ja myös hän esiintyy Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa. Juutalaistaustainen Schüntzel sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935).Schünzelillä oli vahva komedianäyttelijän tausta jo mykkäkaudella, mutta ohjaajanuran jatkaminen Hollywoodissa ei ottanut luistaakseen. Sen sijaan hänellä oli paljon käyttöä sivuosanäyttelijänä, ja tuntuu, että juuri Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa hän on omimmillaan karikatyyrinomaisena, koomisena Gestapon upseeri Ritterinä. Elokuvassa on enemmänkin poikkeuksellisia näyttelijöitä. Kannattaa kiinnittää huomiota myös Gruberin osassa nähtävään Alexander Granachiin, joka muutti nykyisen Ukrainan alueelta Berliiniin, päätyi lopulta Max Reinhardtin oppiin ja ehti näytellä Murnaun Nosferatussa. Granachin reitti Hollywoodiin oli epätyypillinen, sillä vuoden 1933 jälkeen hän pakeni Puolaan ja sieltä Neuvostoliittoon... Yhdysvalloissa Granach julkaisi muistelmansa vähän ennen kuolemaansa 1945.

19. tammikuuta 2016

Aavikon laki (1970)

Nimellä Aavikon laki on Suomessa nähty kolme elokuvaa, John Fordin My Darling Clementine (1946), Vladimir Motylin Белое солнце пустыни (1970) ja Duccio Tessarin Il principe del deserto (1992). Nämä aavikot löytyivät Pohjois-Amerikasta, Keski-Aasiasta ja Pohjois-Afrikasta. Nimien yhtäläisyys ei varsinkaan John Fordin ja Vladimir Motylin elokuvien kohdalla ole sattumaa. Jos Fordin elokuva on klassinen western, Motylin Aavikon laki on vähintään yhtä klassinen eastern tai ostern. Neuvostoliitossa elokuva oli äärimmäisen suosittu, ja se on yhä edelleen Venäjällä kulttiteos, jonka lentävät lauseet ovat jääneet elämään. YLE Teema esitti elokuvan viime sunnuntaina hienossa neuvostoelokuvien sarjassa.

Aavikon laki sijoittuu Venäjän sisällissodan aikaan, 1910- ja 1920-lukujen taitteeseen. Päähenkilö on puna-armeijan sotilas Fjodor Suhov (Anatoli Kuznetsov), joka vaeltaa Keski-Aasian erämaassa, nykyisen Turkmenistanin tienoilla. Tuon tuostakin hän haaveilee puolisostaan, jonka ohjaaja näyttää insertissä, seisomassa keskellä vehreää venäläistä maisemaa. Myöhemmin muistumat saavat entistä humoristisempia sävyjä, varsinkin sen jälkeen kun Suhov saa hoidettavakseen haaremillisen neitoja. Kontrasti kaukaisen erämaan ja kotiseudun haavekuvan välillä on voimakas ja epäilemättä tietoinen.

Tyylillisesti Aavikon laki on yhdistelmä toimintaa ja draamaa, musiikkia ja komediaa. Vladimir Motyl yhdistää tyylilajeja sulavasti, melkein huomaamattomasti. Elokuva huipentuu Kaspianmeren rannalla lepäävään hylättyyn kaupunkiin, jonka parrakkaat vanhukset katsovat kaukaisuuteen katse jähmettyneenä. Kiinnostava hahmo on entinen tullivirkailija Vereschagin (Pavel Luspekayev), joka on menettänyt poikansa ja ystävystyy nuoren Petruhkan (Nikolai Godovikov) kanssa, siksi että tämä on kuin kuvajainen kadonneesta pojasta. Kylän elämänmeno tuo mieleen Villin Lännen elokuvien rajaseutukaupungit: läntinen sivistys on alueelle joskus juurtunut, mutta nyt siitä on jäljellä vain kalpea aavistus. Elokuvan päättyessä Suhov jatkaa matkaansa kohti kotia, mutta epäselväksi jää, toteutuuko haave koskaan. Vallankumous idässä on keskeneräinen projekti.

17. tammikuuta 2016

Araya (1959)

Caracasissa vuonna 1926 syntynyt Margot Benacerraf on venezuelalaisen elokuvakulttuurin keskeisiä vaikuttajia: hän täytti viime elokuussa 89 vuotta. Benacerraf opiskeli Pariisin IDHEC:ssä, Marcel  L’Herbier’n vuonna 1943 perustamassa elokuvakoulussa, ja ohjasi 1950-luvulla kaksi hienoa dokumenttielokuvaa, Reverón (1952) ja Araya (1959). Sittemmin Benacerraf oli muun muassa perustamassa Venezuelan elokuva-arkistoa vuonna 1966. Araya sai vuonna 1959 kansainvälistä tunnustusta, mikä otettiin Venezuelassa vastaan merkittävänä huomionosoituksena. Teos pääsi Cannesin elokuvajuhlien ohjelmistoon ja sai kriitikoiden palkinnon yhdessä Alain Resnais’n elokuvan Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima mon amour, 1959) kanssa.

Araya on visuaalisesti häikäisevä, valokuvauksellinen dokumentti, joka kuvaa elämää Pohjois-Venezuelassa Arayan niemimaalla. Karibianmeren rannalla sijaitseva alue on tunnettu suolavarannostaan, jonka jo espanjalaiset löytöretkeilijät löysivät. Benacerrafin elokuva kuvaa köyhän kansan elämää, jonka Giuseppe Nisolin kameratyö vangitsee kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan. Elokuvan alku on runollinen: kertojaääni, espanjankielisessä kopiossa José Ignacio Cabrujas, ranskankielisessä Laurent Terzieff, tuntuu aloittavan tarinan maailman luomisesta, merien ikiaikaisesta läsnäolosta. Benacerraf kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä runoilija-toimittaja Pierre Seghersn kanssa.

Arayaa katsoessa jäin pohtimaan sitä muuttumattomuutta ja ajattomuutta, jonka elokuva liittää pohjoisvenezuelalaisen rannikkokylän elämäntapaan. Araya havainnoi arkielämää ikään kuin etnografisen tarkasti, mutta kertojaääni korostaa sitä, miten kaikki tapahtuu siten kuin aina on tapahtunut. Katsojasta tämä tuntuu toki uskottavalta, mutta toisaalta elokuva on ranskalainen tuotanto tilanteessa, jossa maa modernisoitui vahvasti. Araya tuntuu vastakuvalta sille muutokselle, joka samaan aikaan oli käynnissä. Muuttumattomuus on kuin kommentti sille lisääntyvälle kiireelle ja teknologiselle mullistukselle, joka muovasi elämäntapaa ja joka ennen pitkää muuttaisi myös Arayan asukkaiden elämän.


Balladi sotilaasta (1959)

YLE Teema esitti viikko sitten Grigori Tšuhrain elokuvan Balladi sotilaasta (Ballada o soldate, 1959), jota on Suomessa esitetty myös nimellä Vain neljä päivää. Kaunis ja vaikuttava sotakuvaus on nähty tv-ruudussa aiemminkin, edellisen kerran vuonna 2001. Mosfilmin tuottama Balladi sotilaasta tuo mieleen muut 1950-luvun neuvostoelokuvat, joissa kuvattiin toisen maailmansodan tapahtumia. Ajatellaanpa esimerkiksi Mihail Kalatozovin huikeaa klassikkoa Kurjet lentävät (Letjat žuravli, 1957) tai Sergei Bondartšukin komeaa Šolohov-filmatisointia Ihmisen kohtalo (Sudba tšeloveka, 1959). Tšuhrailla, niin kuin koko sukupolvella, sota eli vahvasti muistoissa. Tšuhrai oli itse palvellut laskuvarjojoukoissa ja haavoittunutkin viisi kertaa. 

Balladi sotilaasta oli kansainvälinen menestys, ja se sai muun muassa Oscar-ehdokkuuden parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Tämä menestys on helppo ymmärtää siinä mielessä, että sotateemastaan huolimatta Balladi sotilaasta kertoo yksilön tarinan ja korostaa inhimillistä kärsimystä sodan kurimuksessa. Vihollista elokuvassa ei kuvata lainkaan, eikä oikeastaan sotatapahtumiakaan. Päähenkilönä on nuori sotilas Aljoša (Vladimir Ivašov), joka kunnostautuu elokuvan alun kaoottisessa taistelukohtauksessa ja saa neljä päivää lomaa. Tämän nuorukainen päättää käyttää yrittämällä kotiin äitiä katsomaan. Junamatkan aikana hän tapaa Šuran (Žanna Prohorenko) ja rakastuu, mutta lopussa rakastavaisten teiden on pakko erkaantua.

Balladi sotilaasta on todellakin balladi, jonka runollisuutta korostaa alun ja lopun kertojaääni. Katsoja tietää alusta lähtien, että elokuvan nuorukainen lopulta katoaa sodan myllerryksessä kuten niin moni muukin, eikä lopussa hänen kohtaloaan tarkemmin kuvata. Sen sijaan elokuva huipentuu Aljošan kotiinpaluuseen ja hetkelliseen kohtaamiseen äidin kanssa. Silmiinpistävää on, että tässä elokuvassa armeija esiintyy hyväntahtoisessa valossa, lukuun ottamatta junavahtia, joka antaa lahjoa itseään, mutta tuota pikaa esimiehet puuttuvat asiaan. Elokuvan alussakin kokeneet upseerit ymmärtävät nuoren sotilaan hätää, melankolisen tietoisena siitä, että sodan uhraukset ovat raskaista ja jokainen sotilas joutuu lopulta suurten kärsimysten äärelle.

15. tammikuuta 2016

Carmina Burana

Turun filharmoninen orkesteri täytti viime vuonna 225 vuotta ja elää vahvaa kautta. Tällä viikolla se esitti solistien ja kuorojen yhteisvoimin, Leif Segerstamin johdolla, Carl Orffin Carmina Buranan kolme kertaa peräkkäin täydelle salille. Olin itse kuuntelemassa ja ihmettelemässä ensimmäistä esitystä keskiviikkona 13. tammikuuta. Tänä keväänä Orffin dramaattinen kantaatti kuullaan myös Kansallisoopperassa toukokuussa, jossa baritoniosuudet laulaa Ville Rusanen, kuten nyt kuulluissa esityksissä. Muina solisteina Turussa kuultiin Kaisa Rantaa ja Dan Karlströmiä. Esitys oli massiivinen ja varmaankin suurellisinta, mitä Turun konserttitalossa voidaan toteuttaa. Yleisön saapuessa salissa leijui hämyinen usva kuin merkkinä niistä arkaaisista sävyistä, jonne Orffin teos johtaa.

Müncheniläinen Carl Orff (1895–1982) sävelsi teoksen vuosina 1935–36 ja oli kantaesityksen koittaessa kesäkuussa 1937 42-vuotias. Hän oli ehtinyt säveltää jo muun muassa kantaatit Franz Werfelin ja Bertolt Brechtin tekstien pohjalta. Carmina Buranan valmistuttua Orff ymmärsi itsekin iskeneensä kultasuoneen ja luoneensa tyylillisesti jotakin uutta. Carmina Burana on kantaatti, mutta sitä voi kutsua myös näyttämöteokseksi. Siitä tuli lopulta trilogian ensimmäinen osa, ja kaksi muuta, Catulli Carmina (1943) ja Trionfo di Afrodite (1953), seurasivat myöhemmin. Keskiajan lisäksi Orffia kiehtoi antiikki: toisen maailmansodan jälkeen valmistuivat vielä Antigonae (1949), Oedipus der Tyrann (1959), Prometheus (1968) ja De temporum fine comoedia – Das Spiel vom Ende der Zeiten (1973). Orffin työpöydältä kirposi myös satuaiheisia näyttämöteoksia, kuten Der Mond (1939) ja Die Kulge (1943), jota voi kätevästi kuunnella esimerkiksi Spotifysta. Turun esityksessä Carmina Buranassa jäivät mieleen sen laajat tunnerekisterit, kohtalokkaista alkutahdeista lemmen hurmaan ja viinan viettelyksiin. Rytminen musiikki viittaa Stravinskiin, mutta samalla jonnekin paljon kauemmas muusiikin juurille. Olin kuulevinani välillä häivähdyksen Mahleriakin. Huikea on Orffin orkesterikoneisto, jossa on mukana muun muassa kaksi flyygeliä ja celesta!

Carmina Burana nostaa esille 24 keskiyläsaksan- ja latinankielistä runoa, jotka kumpuavat 1100- ja 1200-lukujen satiirista runoutta käsittelevästä 254 draama- ja laulutekstin kokoelmasta. Säveliä ei tässä kokoelmassa ollut, mutta paljon muuta aineistoa keskiajan sielunmaisemasta. Turun esitystä kuunnellessa nousi mieleen Tuomas M. S. Lehtosen väitöskirja Fortuna, Money, and the Sublunar World (1995) jo pelkästään siksi, että Fortuna, raha ja kuunalinen maailma olivat vahvasti läsnä esityksen visualisoinnissa. Videoprojisointi nosti yleisön oikealle ja vasemmalle puolelle tulisen kehän, joka muuttui Fortunaksi ja kuuksi yhtä aikaa. Katsojista tuli kuunalisen maailman kansalaisia. Jos oikein tulkitsin, tätä seurasi alkuperäisen codexin Fortuna, joka hitaasti pyöri Orffin oikukkaan musiikin myötä. Paljon mietin kuunnellessa myös sitä, millaisessa maailmassa Orffin keskiaikainen tulkinta sai ensi-iltansa. Kansallissosialistisessa Saksassa Carmina Burana herätti aluksi epäluuloja, mutta sen suosio oli taattu. Laajemman kansainvälisen huomion kantaatti sai vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehkäpä Orffin tyyli oli jotakin sellaista, joka istui 30-luvun Saksan spektaakkelin politiikkaan, mutta se oli toisaalta niin dekadentti, ettei se osallistunut vallitsevan arvomaailman pönkittämiseenkään. Sittemmin teoksen avaus- ja päätösjaksosta on tullut lukemattomien spektaakkelien tausta-aineistoa, mutta koko teos on monipuolinen tunteiden kirjo, elämän koko kuva.

Turun esityksen voi katsoa kokonaisuudessaan täältä:

http://vod.kepit.tv/tfo.html?kepit_id=52ed1c5078c8ef6f1a000029&kepit_lang=fi


12. tammikuuta 2016

Viimeinen tienhaara (1939)

Pierre Chenalin Viimeinen tienhaara (Le dernier tournant, 1939) oli ensimmäinen filmatisointi James M. Cainin romaanista The Postman Always Rings Twice. Vasta tämän jälkeen tulivat Luchino Viscontin Riivaajat (Ossessione, 1943), Tay Garnettin Kohtalon tuomio (The Postman Always Rings Twice, 1946) ja Bob Rafelsonin Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice, 1981). Chenalin jännityselokuva on kiinnostava jo pelkästään film noirin historian kannalta: amerikkalainen noir ammensi ranskalaisen poeettisen realismin tyylistä, mutta samalla myös yhdysvaltalainen rikoskirjallisuus antoi virikkeitä  30-luvun ranskalaiselle rikosdraamalle. Tästä Chenalin tiivis Cain-tulkinta kertoo. Harmi, että Viimeinen tienhaara on jäänyt myöhempien tulkintojen varjoon. Elokuvan käsikirjoitti legendaarinen Charles Spaak, joka teki 1930-luvulla yhteistyötä mm. Jacques Feyderin, Jean Grémillonin ja Jean Renoir'n kanssa.

Viimeinen tienhaara alkaa uskollisesti alkuperäisteokselle, kuten myöhemmätkin tulkinnat. Maankiertäjä saapuu syrjäiselle huoltoasemalle, saa töistä ja ennen pitkää ihastuu omistajan kauniiseen puolisoon. Muukalaisen, Frank Mauricen, roolissa esiintyy Fernand Gravey, joka oli juuri nähty Johann Straussina Julien Duvivierin epookkielokuvassa Unohtumaton valssi (The Great Waltz, 1938). Usein Graveyta on verrattu Massimo Girottin ja John Garfieldin suorituksiin ja moitittu, ettei hänessä ollut myöhempien esittäjien inhohimoisuutta. Ehkä tämä on tarkoituskin. Viimeinen tienhaara on monella tapaa arkinen elokuva. Samaa voisi sanoa Coran roolin esittäjästä Corinne Luchairesta, jota on turha verrata Lana Turneriin. Kun Viimeisessä tienhaarassa Frank ja Cora kohtaavat, ilmassa ei ole sähköä, vamaankin siitä syystä, että alun selkeä keskushahmo on huoltamon isäntä.

Viimeinen tienhaara on ehdottomasti Nick Marinoa esittävän Michel Simonin näytöstä. Hänessä on charleslaughtonmaista karismaattisuutta ja läsnäoloa, joka tempaa mukaansa jo ensimmäisestä yökohtauksesta. Väsynyt Nick käy tankkaamassa kuorma-autoja, jotka pitävät hänet hereillä. Hän raahustaa sisään, jättää puukenkänsä oven pieleen ja istuu pöydän ääreen. Nickin sympaattisuus tekee katsojalle mahdottomaksi samastua Frankin ja Coran suhteeseen, ja tuntuu, että rakastavaisten draama pääsee kunnolla käyntiin vasta, kun Michel Simon poistuu näyttämöltä. Lopputuloksena on, että Viimeisen tienhaaran henkilöhahmot ovat kaikki jonkinlaisessa tienhaarassa, tietämättöminä, minne lähteä ja mitä tavoitella.

8. tammikuuta 2016

Mahler (1974)

Brittiohjaaja Ken Russell (1927–2011) teki pitkän uran, yhdisti elokuvissaan klassisen musiikin ja rockkulttuurin campia ja kitschiä pullistelevaan visuaaliseen tyyliin. Hänet tunnetaan säveltäjäelokuvistaan: Musiikin rakastajia (The Music Lovers, 1970) kertoi Pjotr Tšaikovskista, Polttava hurmio (Mahler, 1974) Gustav Mahlerista ja Lisztomania (1975) Franz Lisztistä. Mahler-elokuva sai Suomessa nimen Polttava hurmio, mutta taidan tässä tyytyä alkuperäiseen nimeen, vaikka poltetta ja hurmiota Russellin tulkinnassa onkin yltäkylläisesti. Itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler on aiheena elämää suurempi, mutta Russell ei tässä, kuten ei muissakaan biopic-elokuvissaan, kulje totuttuja polkuja. Mahlerin elämä on pirstottu takautumiksi, jotka avautuvat yksi kerrallaan junamatkan aikana.

Mahler alkaa mystisellä jaksolla, jossa ihminen ponnistelee syntymisen tuskassa, autiolla rannalla, jossa lepää vain Mahlerin marmorinen pää. Maailmoja syleilevät sävelet soivat taustalla Amsterdamin Concertgebow-orkesterin ja Bernard Haitinkin esittämänä. Yhtäkkiä järven rannalle rakennettu mökki leimahtaa tuleen. Myöhemmin tämä paljastuu uimahuoneeksi, jossa Mahlerilla oli tapana säveltää. Säveltäjä (Robert Powell) havahtuu huuruisesta unikuvastaan junassa, jossa hän on matkustamassa puolisonsa Alman (Georgina Hale) kanssa. Ken Russell on aina herättänyt ristiriitaisia tunteita, sillä hän ei häikäile vaihtaa rekisteriä. Herkkien hetkien jälkeen seuraa tietoisia mauttomuuksia. Huikea on hautajaisjakso, jossa Mahler kuvittelee kuolemansa, katselee maailmaa ruumisarkusta lasin takaa, ja taustalla soivat ensimmäisen sinfonian surumarssin sävelet.

Gustav Mahlerin elämän taitekohtia oli kääntymys juutalaisuudesta katolisuuteen, aikana, jolloin antisemitismi Itävallassa oli nousussa. Ken Russell kuvaa kääntymyksen tietoisen groteskina kuvaelmana: Cosima Wagner (Antonia Ellis) esiintyy jonkinlaisena natsidominana vuorenhuipulla jättiläismäisen germaanisen miekan edessä, ja Mahler nöyristelee paikalle Daavidin tähteä kantaen. Ihmeellisellä kuvitelmalla ei ole kovinkaan paljon historiallista katetta, kun Mahler ehti jo menehtyäkin vuonna 1911, mutta tiedetään, että Cosiman kiihkeä antisemitismi varmasti vaikutti siihen, ettei tämä kutsunut Mahleria Bayreuthiin. Russellin tulkinnassa Mahler antaa kaikkensa saadakseen hyväksyntää. Elokuvassa kohtaus on tyylillinen kliimaksi, jo siksikin, että se on tehty mykkäelokuvan tapaan, kunnes välitekstin ”...and then came the talkies” jälkeen Gustav ja Cosima yhtyvät Valkyyrioiden ratsastuksen laulantaan, vähän samaan tapaan kuin Väiski ja Elmeri Chuck Jonesin animaatiossa What's Opera, Doc? (1957). Kaiken tämän karnevaalin jälkeen Ken Russellin Mahler päättyy koskettavasti. Juna saapuu laiturille, ja synkkien visioiden jälkeen Gustav ja Alma ovat saaneet elämänuskonsa takaisin: ”We're going to live forever!”

6. tammikuuta 2016

Keisarin pikku lemmikki (1955)

”Ein Farbfilm für alle, die Freude am Leben haben!” Värielokuva kaikille, jotka iloitsevat elämästä. Näillä sanoilla mainostettiin Ernst Marischkan romanttista komediaa Keisarin pikku lemmikki (Die Deutschmeister, 1955). Elokuvassa on lempeät Agfacolor-värit, joita on syystäkin kannattanut mainostaa. Keisarin pikku lemmikissä tiivistyy wieniläisen elokuvan historiaa. Ernst Marischka oli tehnyt jo 1930-luvun alussa käsikirjoituksen Wilhelm August Jurekin Deutschmeister-sotilasmarssin syntyhistoriasta. Nyttemmin Jurekin marssi ei ole enää paljonkaan parrasvaloissa, mutta 1900-luvun alussa se kuului sotilassoittokuntien vakionumeroihin. Marischka tarjosi käsikirjoitusta Géza von Bolvárylle, joka ohjasi sen nimellä Frühjahrsparade (1934). Sittemmin Henry Koster ohjasi aiheesta vielä toisinnon Kevätparaati (Spring Parade, 1940), joka oli Hollywoodin nostalginen Wien-hommage Anschlussin jälkeen.

Keisarin pikku lemmikin ehdoton keskipiste on nuori Stanzi (Romy Schneider), joka saapuu alppikylästä keskelle Wienin humua. Ennustaja on povannut romanssia, joka lopulta toteutuukin, vaikkakaan ei ensimmäisen vastaantulijan vaan nuoren korpraali Jurekin (Siegfried Breuer Jr.) kanssa. Historian siipien havinaa on siinä tosiasiassa, että Romy Schneiderin isä Wolf Albach-Retty näytteli vuoden 1934 versiossa Jurekin roolin. Albach-Retty avioitui vuonna 1933 Magda Schneiderin kanssa, ja heillä oli kaksi lasta, Romy ja Wolf-Dieter Schneider. Magda Schneider teki vahvan paluun valkokankaalle 1950-luvulla yhdessä tyttärensä kanssa. Keisarin pikku lemmikissä hän näyttelee Stanzin tätiä Thereseä. Yhteinen ura jatkui samana vuonna kuuluisassa Sissi-elokuvien sarjassa. Hämmästyttävän luontevasti Romy Schneiderilta luonnistui niin maalaistytön kuin prinsessankin rooli.

Keisarin pikku lemmikin hauskimpia kohtauksia on kekseliäs parturijakso. Wieniläisen elokuvan ruumiillistuma oli näyttelijä Hans Moser, joka tällä kertaa esittää parturi Jeremias Swobodaa. Hän oli esittänyt saman roolin jo vuonna 1934! Moserin wieniläinen aksentti on sen verran hankala, että vain puolet verbaalisesta huumorista avautuu, mutta kohtauksen slapstick-henkisyys toimii silloinkin. Toinen wieniläinen ikoni oli näyttelijä Paul Hörbiger, joka esittää keisari Franz Josefin roolin, itseoikeutetusti, sillä hänetkin oli nähty samassa tehtävässä 21 vuotta aiemmin. Nyt tutisevan keisarin hahmo luonnistuu vielä mehukkaammin.  Keisarin pikku lemmikin avainkohtauksia on Franz Josefin ja Saksan keisarin Vilhelmin (Wolfgang Lukschy) kohtaaminen. Stanzi on kätkenyt leivonnaiseen Jurekin sävellyksen, jotta se päätyisi johtajien tietoon. Deutschmeistermarsch soi elokuvan lopussa tiheään, mutta Jurekin säveliä enemmän mieleen jäävät Robert Stolzin sävellykset, joita kuultiin jo 30-luvun tulkinnossa.


4. tammikuuta 2016

Enkelten lahti (1963)

Enkelten lahti (La baie des anges, 1963) oli Jacques Demyn toinen pitkä näytelmäelokuva ja valmistui Lolan (1961) ja Cherbourgin sateenvarjojen (Les Parapluies de Cherbourg, 1964) välissä. Se perustui myös Demyn omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen. Musiikista vastasi Michel Legrand, jonka kanssa Demy teki tiivistä yhteistyötä. Legrandin musiikilla on tärkeä merkitys myös Enkelten lahdessa, jo ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva alkaa huikealla kamera-ajolla Nizzan kuuluisan lahden rantabulevardilla, ja taustalla soi Legrandin kiihkeä, pianistinen teema, joka palaa myöhemmin merkitsemään rulettipöydän viettelevää kutsua. Uhkapeleista ja pelaamisen himosta on tehty monta hienoa elokuvaa, ja tässä sarjassa Enkelten lahdella on selkeästi oma paikkansa.

Enkelten lahden kehyksenä on Ranskan Riviera, joka merkitsee ylellistä elämää, jonkinlaista utooppista toiseuden maailmaa. Demy kuvasi teoksensa aidoilla paikoilla, Nizzassa, Cannesissa, Monacossa ja Juan-les-Pinsissä. Käytännössä elokuva sijoittuu sekä rantaviivan tuntumaan että Rivieran kasinohallien syövereihin. Päähenkilönä on nuori pankkivirkailija Jean (Claude Mann), joka ystävänsä Caronin (Paul Guers) houkuttelemana tutustuu ruletin pelaamiseen. Uhkapeli on kuin virus, josta Jean saa välittömästi tartunnan. Hän pakkaa tavaransa, onnistuu ensimmäisessä peli-illassaan ja näkee tulevaisuutensa muuttuvan.

Enkelten lahden alku rakentuu Jeanin elämänmuutoksen varaan, mutta mitä pidemmälle elokuva edistyy sitä vahvemmin nousee esiin peliluolissa viihtyvä Jacqueline, jonka roolissa Jeanne Moreau on omimmillaan. Jean toteaa kahteenkin otteeseen, että Jacqueline on kuin romaanin henkilö: hän edustaa unelmien maailmaa. Samaan aikaan Jacqueline elää pelin hurman ja piinaavan kärsimyksen välimaastossa. Jacqueline toteaa itsekin, että uhkapelissä häntä viehättää ylellisyyden ja rutiköyhyyden välinen huikea ristiriita. Tarinan tasolla Enkelten lahdessa ei tapahtu paljoakaan, mutta sen tunnelmat vievät katsojan mukanaan. Erityisen hieno on pelisalien äänimaailman kuvaus. Ruletin pyörimistä kyllä näytetään, mutta sitäkin vaikuttavampaa on ääniraidalla kuultava surina: katsoja aavistaa nopan oikukkaat liikkeet, vaikkei niitä näkisikään.

3. tammikuuta 2016

Tämä päivä (2003)

Chileläissyntyisen, Ranskaan 1970-luvulla paenneen ohjaajan Raúl Ruizin (1941–2011) elokuvia on esitetty Suomessa vain satunnaisesti. Vuonna 2003 valmistuneella makaaberilla komedialla Ce jour-là ei tiettävästi ole suomenkielistä nimeä, mutta sen voisi kääntää otsikolla Tämä päivä. Nimensä mukaisesti elokuva sijoittuu yhteen päivään, jota päähenkilö Livia (Elsa Zylberstein) kutsuu useaan kertaan onnekkaaksi päiväksi. Jo tässä lähtökohdassa on teoksen makaaberius, sillä vain harvassa elokuvassa olen viime aikoina nähnyt niin paljon petosta ja viekkautta kuin tässä. Varmaankin elokuvan nimi haluaa viitata myös siihen, että Ruizin teos on allegoria tämän päivän maailmasta. Se ei kuvaa eilistä tai huomista, vaan sitä mitä tapahtuu nyt.

Raúl Ruiz oli vangitsevien kuvien mestari. Tästä on erinomainen osoitus ohjaajan joutsenlauluksi jäänyt Mistérios de Lisboa (2010), Portugalin historiaa luotaava eepos. Myös Tämä päivä alkaa maagisilla kuvilla: sumuverho peittää maata, edessä näkyy lehtevä puu ja sen äärellä istuu tyttö, jonka katsoja myöhemmin oivaltaa päähenkilöksi. Livia puhuu alusta lähtien levottomia, hän on kuin pilvistä maan pinnalle laskeutunut enkeli, jolle ei ole paikkaa raadollisessa elämänmenossa. Alkukohtaus luo myös elokuvan tunnelman ja tulkinnan horisontin: se, mitä jatkossa seuraa, ei ole realistinen draama vaan allegoria tai ainakin absurdiksi tyylitelty pikapiirros nykymaailmasta.

Tarina on siinä mielessä kyyninen, että isä Harald (Michel Piccoli) päättää surmauttaa tytärpuolensa Livian päästäkseen käsiksi perintöön ja voidakseen kuolettaa velkojaan. Hän järjestää vapaalle jalalle mielipuolisen sarjamurhaajan, joka loputa täräyttää kuoliaaksi melkein kaikki muut paitsi enkelimäisen Livian. Ihmeellisesti Ruiz onnistuu tekemään tästä kaikesta komediaa: lopputuloksena on poikkeuksellinen keitos kapitalismin kritiikkiä, väkivaltaa, kauhua ja makaaberia huumoria. Elokuvaa on kutsuttu Ruizin ”sveitsiläiseksi elokuvaksi”: se sijoittuu Sveitsiin ja on tuotettu ranskalais-sveitsiläisenä yhteistyönä. Mitähän Sveitsissä on ajateltu siitä kuvasta, jonka elokuva antaa? Valtio on tässä kuvauksessa täysin voimaton, ja poliisitkin pitävät tutkimisen sijasta ylipitkiä lounastaukoja. Loppukohtauksessa poliisit kävelevät murhapaikan ohi huomaamatta lainkaan terassilla lepääviä ruumiita...

2. tammikuuta 2016

Marsupilamin seikkailu (2012)

Belgialaista ja ranskalaista sarjakuvaa on viime vuosina elokuvallistettu ahkerasti. Luc Bessonin Valerian-elokuvaa odotellessa katsoimme vuonna 2012 valmistuneen komedian Marsupilamin seikkailu (Sur la piste du Marsupilami), jonka ohjaaja Alain Chabat muistetaan parhaiten elokuvan Asterix & Obelix: Tehtävä Kleopatra (Astérix et Obélix: Mission Cléopâtre, 2002) skenaristina ja ohjaajana. Yhtä luistavaa ei Marsupilamin seikkailu ole, ja kotikatsomossamme niin lapset kuin aikuisetkin toivoivat marsupilamille isompaa roolia... Marsupilamin hahmo syntyi belgialaisen sarjakuvataiteilijan André Franquinin (1924–1997) kynästä jo vuonna 1952, ja eteläamerikkalainen muniva nisäkäs on sittemmin seikkailut sekä Piko ja Fantasio -tarinoissa että omissa albumeissaan.

Kuvitteelliseen Palombian valtioon sijoittuva seikkailu alkaa pääkaupunki Chiquitossa, jossa eläinlääkäriksi tekeytyvä Pablito Camaron (Améliesta ja Asterixista tuttu Jamel Debbouze) päätyy ranskalaisen toimittajan Dan Geraldon (Alain Chabat) avustajaksi. Geraldo on ajautunut kotimaassaan ongelmiin ja saa vielä yhden mahdollisuuden sensaatiomaiseen uutisointiin. Tavoitteena on kuvata mystistä paya-kansaa ja näyttää sen salaisuuksia maailmalle suorassa lähetyksessä. Tarinaan sekoittuu lisäksi ikääntynyt kasvitieteilijä (Fred Testot), joka löytää nuorennuseliksiiriä tuottavan orkidean – jonka kasvupaikan vain marsupilami tietää. Marsupilamin seikkailussa on muutama oivaltava hetki, Monty Pythonin dead parrot -sketsiä muistuttava papukaijan eläinlääketieteellinen tutkimus ja tietysti Palombian diktaattorin loistelias Céline Dion -kammio. Mutta sittenkin parasta oli – ainakin meidän katsojaraatimme mielestä – pienten marsupilamien kuoriutuminen munista viimeisessä kohtauksessa!