30. tammikuuta 2014

Jenůfa Kansallisoopperassa

Onnistuin saamaan viimeisen lipun Leoš Janáčekin oopperan Jenůfa kolmanteen esitykseen. Permannon takarivissä lämpötila kohosi näytös näytökseltä, mutta niin kohosi tunnelmakin. Olivier Tambosin ohjaus on alunperin tehty Hampurin valtionoopperaan. Tambosin henkilöitä korostava ohjaus ja Frank Philipp Schlössmannin pelkistetty näyttämökuva sopivat hyvin tähän raastavaan draamaan, jonka keskiössä ovat ihmissuhteet, ei ympäristö. Janáčekin varhaistuotantoon kuuluva Jenůfa on aihepiirinsä vuoksi äärimmäisen kiinnostava 1800- ja 1900-lukujen taitteen kuva. Libretto perustuu tšekkiläisen kirjailijan Gabriela Preissován (1862– 1946) näytelmään Její pastorkyňa (Hänen kasvattityttärensä, 1890), joka tuo realismissaan mieleen Minna Canthin Anna-Liisan. Presissová kuvasi tuotannossaan määriläistä talonpoikaiselämää, usein optimistisesti, mutta tässä näytelmässä sävyt ovat synkkiä. Janáček työsti oopperaansa pitkään, ja se sai kantaesityksen Brnossa vuonna 1904. Puhelauluun perustuva sävelkieli on täysin omintakeista, vetää vastutamattomasti mukaansa ja antaa tilaa draamalle. Jakub Hrůšan johtama orkesteri soi tämänpäiväisessä esityksessä hienosti: mieleen jäivät viimeisen näytöksen alun kohtalokkaat patarummut, jotka lopussa muuntuvat melkein kuoleman kolkutuksiksi. Ja yhtä vaikuttavia olivat anteeksiannon sävelet oopperan loppuhuipennuksessa.

Jenůfan ihmissuhteet ovat mutkikkaita: isoäiti Buryjovka (Sari Nordqvist) on leski, joka on menettänyt molemmat poikansa. Hänen rinnallaan toinen vahva nainen on Kostelnička (Päivi Nisula), Buryjovkan nuoremman pojan leskeksi jäänyt vaimo, joka on Jenufan (Karita Mattilan) kasvattiäiti. Tarinan miehiä ovat Števa (Jyrki Anttila), Buryjovakan vanhimman pojan poika, ja tämän velipuoli Laca (Jorma Silvasti). Oopperan ensimmäisen näytöksen alussa Jenufa odottaa lasta Števalle, salaa, ja toivoo tästä puolisoaan. Laca rakastaa Jenufaa, mutta kumpikaan sulhasista ei ole kovin ihanteellinen: Števa riehuu juovuspäissään ja Laca viiltää Jenufan kasvoille haavan. Silti Jenufa jaksaa myöhemmin todeta, että jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää... Näyttämökuvassa kaikki rakentuu yhden symbolin ympärille. Ensimmäisessä näytöksessä Jenufa istuu maasta pilkistävän kallion päällä. Toisessa näytöksessä valtava kivenlohkare on kaiken keskellä, ja Jenufa näkee unta siitä, että murskautuu paaden alle. Kolmannessa näytöksessä kivet ovat pirstaleina ympäri näyttämöä, aivan kuin Jenufan sielu, joka täytyy koota jälleen yhteen kaikkien kärsimysten jälkeen. Jenufan taakka on avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, jonka myös Kostelnička kokee häpeäksi siinä määrin, että yrittää vapauttaa Jenufan taakasta, tuhoisin seurauksin.

Jenůfassa laulajat olivat kautta linjan erinomaisia, mutta olihan esitys ennen kaikkea Karita Mattilan ja Päivi Nisulan juhlaa. Toisen näytöksen traagisessa tunnelmassa Päivi Nisula on suvereeni, ja viimeiset kuvat ja tahdit Jenufan ja Lacan kuoleman varjostamasta liitosta karmivat selkäpiitä. Karita Mattila oli erinomainen uneen ja valveen rajalla horjuvana äitinä, jolle tulevaisuus on mysteeri. Kolmas näytös on lyhyt, mutta Kostelničkan tunnustus ja Jenufan anteeksianto tekevät siitä mieleenpainuvan.

Schlössmannin näyttämökuva on askeettinen, oikeastaan melko 70-lukulainen, mutta minun mielestäni se tukee draamaa. Oikea ja vasen seinä kiilautuvat kohti takana avautuvaa näkymää, joka on kuin merkki ulospääsyn mahdollisuudesta. Alussa takana aaltoilee kypsynyt vilja, kuin merkknä Jenufan raskaudesta tai etäisenä kaikuna sosialistisen realismin utooppisista kuvista. Kolmannessa näytöksessä pelto on kynnetty ja talvehtii, mikä korostaa Jenufan ja Lacan häitä surujuhlana.


29. tammikuuta 2014

Punainen sika (1992)


Hayao Miyazakin käsikirjoittama ja ohjaama Punainen sika (Kurenai no buta/Porco Rosso, 1992) esitettiin tv:ssä ensi kerran vuonna 1995, ja silloin taltioitu vanha VHS oli ensimmäisiä kurkistuksiani maagisen animaationtekijän tuotantoon. Uskomatonta, että melkein kaksi vuosikymmentä on kulunut… Punainen sika on säilynyt yhtenä Miyazaki-suosikkinani, vaikka monta vaikuttavaa elokuvaa on tullut sen jälkeen.Tähän on monta syytä, varmaan myös ensimmäisen katselukokemuksen vaikutus, sillä näitä animaatioita ei Suomessa juurikaan nähty ennen 90-luvun puoliväliä. Toinen syy on se tapa, jolla Punainen sika, ja Miyazaki ylipäätään, yhdistelee herkästi historiallisia ja fantastisia aineksia. Punaisessa siassa historia on vahvasti läsnä, ensimmäisen maailmansodan muistona ja nykyhetken kriisinä, joka asettaa haasteen aikalaisille. Tapahtumat sijoittuvat Adrianmerelle, jossa mystinen sika ilmailee punaisella vesitasollaan, auttaa hätää kärsiviä mutta on samalla yhteiskunnan hylkiö. Hänellä on tunneside hotellinpitäjä Ginaan, ja vähitellen tämä yhteys avautuu katsojalle. Elokuvan koskettavimpia kohtauksia on sian lento hotellin yli ja Ginan muisto lapsuudesta. Pikaiset otokset veden pinnan kiitävästä välkkeestä siirtävät muistin lapsuuteen. Yhtä vaikuttava on Roald Dahlin inspiroima, mutta myös Antoine de Saint-Exupérystä muistuttava tuonpuoleisen kuva, jossa kuolleiden lentäjien virta kurottautuu kohti kaukaisuutta.

Monien Miyazaki-elokuvien päähenkilö on nuori tyttö, ja tässäkin elokuvassa tärkeä hahmo on lentomekaanikko Fio, jonka sika ottaa vastentahtoisesti mukaansa. Kun sian lentokone on huollossa Milanossa, silmiinpistävää on, että hän saa tukea naisilta, nuorilta ja vanhoilta. Sika on lentäjä, joka haluttaisiin valjastaa fasistisen Italian joukkoihin, mutta tähän veteraani ei halua lähteä. Uhkaavasta kriisistä huolimatta sika löytää sielulleen rauhan ja epäilemättä saa myös vanhan, inhimillisen ulkomuotonsa takaisin, vaikkei sitä katsojalle suoraan näytetäkään. Hauska aikalaisviittaus on amerikkalainen lentäjä Curtis, joka haluaa ensin Hollywood-näyttelijäksi ja sen jälkeen presidentiksi. Ajatus oli pinnalla, olihan Reaganin presidenttikausi juuri päättynyt tammikuussa 1989.


25. tammikuuta 2014

Appaloosa (2008)

Näyttelijä Ed Harris ohjasi vuonna 2008 Robert B. Parkerin romaaniin perustuvan lännenelokuvan Appaloosa. Se ei ole kuolematon western, mutta monella tapaa kiinnostava. Nimensä puolesta se tuo mieleen Sidney J. Furien takaa-ajolänkkärin The Appaloosa (1966), joka nähtiin Suomessa nimellä Sonorasta lounaaseen. Kun Furien elokuvassa Appaloosa on lämminverihevonen, Harrisin tulkinnassa nimi viittaa Uuden Meksikon pikkukaupunkiin, jonne ystävykset Virgil Cole (Ed Harris) ja Everett Hitch (Viggo Mortensen) pestautuvat lainvartijoiksi. Asetelma on tuttu, varsinkin kun seudulla riehuu tilallinen Randall Bragg (Jeremy Irons), joka on saattanut edellisen sheriffin päiviltä. Tarinan neljäs pyörä on leski Allison French (Renée Zellweger), johon Cole ihastuu ja jonka toimijuus jää elokuvassa hämmästyttävän epämoderniksi ja perinteiseksi. Jos Allisonin hahmo on muistuma klassisen westernin naishahmoista, perinteestä kumpuaa koko elokuvan ilmaisu. Kerronnan rytmi on raukea, ja leikkauksen tempo on nykynäkökulmasta melkein radikaalin jännitteetön. Lopulta tuntui virkistävältä katsoa tällaista tarinankuljetusta, kun niin moni nykyelokuva on täynnä keinotekoista ”sähköisyyttä”.

Appaloosa on pohjimmiltaan elokuva ystävyydestä, joka on samaan aikaan sekä välttämätöntä ja turvallista että rajoittavaa. Virgil ja Everett ovat monien nykypäivän kyynisten sankarien vastakohtia: he kaihtavat väkivaltaa ja ampuvat vain, kun laki sallii, ja he ovat uskollisia toisilleen. Virgil rakentaa suhdetta Allisoniin, mutta on myös valmis antamaan anteeksi, kahteenkin kertaan. Loppuratkaisu on Everettille välttämätön: samalla kun se on ystävyyden sinetti, se antaa mahdollisuuden aloittaa jotakin uutta.

Viggo Mortensenin habitus on erityisen onnistuneen 1800-lukulainen: Everett Hitch on kuin suoraan aikakauden valokuvista. Tämä elokuva jos mikä olisi pitänyt tehdä mustavalkoisena.

19. tammikuuta 2014

Andrea Chénier Tukholmassa, osa II

Umberto Giordanon vallankumousooppera Andrea Chénier esitettiin Tukholmassa 25. kerran, jos lasketaan mukaan kaikki esitykset vuoden 1909 jälkeen. Nykyinen Dmitri Bertmanin ohjaama ja Pier Giorgio Morandin johtama tulkinta nähtiin 19. kerran, ja näin sen kertaalleen jo vuonna 2010. Nyt miehitys oli kovatasoinen, Andrea Chénier'nä argentiinalais-espanjalainen tenori José Cura, Maddalenana uruguaylainen sopraano Maria José Siri ja Gérardina italialainen baritoni Alberto Gazale. Musiikillisesti sunnuntai-iltapäivän esitys oli loistelias, mutta jotenkin koen, ettei tämä ohjaus saa kaikkea irti tarinasta, joka antaisi mahdollisuuden Ranskan suuren vallankumouksen terrorin ja sen muiston käsittelyyn. Kun Suomen kansallisooppera esitti Andrea Chénier'n vuonna 2009, Giancarlo del Monacon ohjauksessa kontrasti ensimmäisen näytöksen, vuoden 1789, ja toisen näytöksen, vuoden 1794 kaaoksen, välillä oli tyrmäävä. Bertmanin tulkinnassa vanhan vallan karikatyyrinomainen maailma vain korvautuu uudelle hegemonialla, ilman ihmeempää efektiä.

Ohjelmakirjassa Bertman kertoo yhdistäneensä Freudin ajatuksia vallankumouksen tulkintaan. Kylmän sodan päättymisen jälkeisessä tulkinnassa vallankumous näyttäytyy karkeana virheenä, jossa vapaus on vain peitenimi kätketyille himoille. Bertmanin tulkinta alkaa jättiläismäisellä François Boucher'n maalauksella L'Odalisque, jonka palvelija Gérard vetää maahan, kuin esiripun. Tyhjä kehys jää lavalle koko oopperan ajaksi, ja välillä raamit vain vinksahtavat eri asentoihin. Kun vallankumous puhkeaa, soveliaisuuden normitkin kumoutuvat. Gérard himoitsee Maddalenaa ja jää viimeisissä kuvissa kehyksen ulkopuolelle, kun Andrea ja Maddalena saavat toisensa kuolemassa. Tämä Bertmanin tulkinta tuntuu aika köykäiseltä siihen nähden, mitä Luigi Illican poliiittisesta libretosta olisi saanut irti. Illican tekstissä vilahtaa klassinen lause ”Vallankumous syö lapsensa”. Lentävä lause syntyi jo aikalaismaailmassa. Se esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran Jacques Mallet du Panin kirjoituksessa Considérations sur la nature de la Révolution de France, et sur les causes qui en prolongent la durée (1793), jossa se esiintyi muodossa: ”A l'exemple de Saturne, la révolution dévore ses enfants.” Kerrotaan, että William Pitt luki Jacques Mallet du Panin kirjoituksen, ja ajatukset vaikuttivat vallankumousnäkemyksiin Englannissa. Illican libretossa Pitt mainitaan rahvaan solvauksissa.

Sunnuntain esityksen musiikillisesti vaikuttavin hetki oli Maria José Sirin esittämä Maddalenan aaria ”La mamma morta”. Alberto Gazale oli  mahtava Gérard, erityisesti kohtauksessa, jossa Andrea haavoittaa häntä. Giordanon oivallus on ollut muutaman kiivaan puherepliikin sijoittaminen heti Andrean aarian perään, musiikillisen huipennuksen ja dramaattisen veriteon välikkeeksi. Ennen pitkää Gérardin mustasukkaisuus kääntyy pyyteettömäksi, vastikkeettomaksi rakkaudeksi, mikä tekee Gérardin hahmosta poikkeuksellisen 1800-luvun lopun italialaisessa oopperassa. Mielestäni Bertmanin ohjaus ei kuitenkaan nosta tätä muutosta tarpeeksi vahvasti esiin, vaikka Gérard onkin oopperan kiistämätön keskus. Esitys huipentui Andrean ja Maddalenen huikeaan loppuduettoon, jossa José Cura ja Maria José Siri antoivat kaikkensa. Mahtava päätös!


12. tammikuuta 2014

Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963)

En ole juurikaan katsonut James Bond -sarjan televisioesityksiä, mutta nyt tuli poikkeus. Terence Youngin ohjaama Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love, 1963) oli järjestyksessä toinen Bond-elokuva ja pohjautui Ian Flemingin kuusi vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin. 007 Istanbulissa oli tuottajien Albert R. Broccolin ja Harry Saltzmanin menestystarinassa avainroolissa, ja elokuvan loppusanoissa varoitetaan jo seuraavasta tuoteperheen osasta 007 ja Kultasormi (Goldfinger, 1964), johon ohjaajaksi vaihtui Guy Hamilton. Broccolin ja Saltzmanin kaupallinen vainu ilmenee elokuvassa muutenkin, sillä he osasivat käyttää jokaisen sekunnin hyödykseen. Muistatteko kohtauksen, jossa Istanbulin kadulla on jättiläismäinen elokuvamainos ja Anita Ekbergin suun kohdalta avautuu ikkuna? Tuo mainos on Bob Hopen ja Anita Ekbergin tähdittämästä komediasta Koiranleuka Afrikassa (Call Me Bwana, 1963), joka oli – tietysti – Broccolin ja Saltzmanin saman vuoden tuotantoa. James Bondin (Sean Connery) ja hänen turkkilaisen liittolaisensa Ali Kerim Beyn (Pedro Armendáriz) öinen ampumistehtävä saa erikoisen lisäsävyn.

Salainen agentti 007 Istanbulissa kiertää Lontoon kautta Venetsiasta Istanbuliin, sieltä junalla Jugoslavian halki kohti Triesteä ja lopuksi jälleen Venetsiaan. Elokuvallinen Välimeren-risteily on parhaimmillaan Istanbulissa, jossa keskeiset nähtävyydet tiivistyvät, mutta matkailukohteista avautuu outo todellisuus. Suuren basaarin sivuovesta sujahdetaan Ali Kerim Beyn toimistoon, kuuluisat maanalaiset vesisäiliöt ovat Kerim Beyn jokapäiväisten souturetkien kohde, josta päästään kätevästi Neuvostoliiton lähetystön alle tutkailemaan itänaapurin toimia periskoopin avulla, ja Hagia Sofiassa kylmän sodan kamppailu tiivistyy, kun Spectren tappaja Grant (Robert Shaw) tekee vaivihkaa veriteon. Oikeastaan nämä historiallisten kohteiden vinksahtaneet tulkinnat ovat kiehtovia. Ne ovat paljon mielenkiintoisempia kuin myöhempi kohtaus mustalaisleirissä...  

Salainen agentti 007 Istanbulissa tiivistyy klassisesti Idän pikajunassa, ja Bondin ja Tatjana Romanovan (Daniela Bianchi) pako Grantin ahdistaessa saa hitchcockmaisia piirteitä. Keskellä Jugoslaviaa Bond joutuu helikopterin takaa-ajamaksi, ja kohtaus on selvä heijastuma Hitchcockin Vaarallisesta romanssista (North by Northwest, 1959). Ali Kerim Bey päättää päivänsä junassa, ja traagista kyllä, tämä jäi myös 51-vuotiaan Pedro Armendárizin viimeiseksi elokuvaksi. Meksikolainen tähti sai esittää turkkilaista, mutta hän oli ehtinyt urallaan näytellä myös Pancho Villaa. Armendáriz on jäänyt mieliin yhtenä kummisetänä John Fordin westernissä Pako yli aavikon (The Three Godfathers, 1948). Muuten, 51-vuotiaana kuoli myös Grantia hyytävästi tulkitseva Robert Shaw, tosin hän menehtyi vasta vuonna 1978. Shaw oli juuri se näyttelijä, joka päätyi hain hampaisiin Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws, 1975).

Vinkkinä: James Bond tilaa hotellissa aamiaiseksi viikunoita, jugurttia ja mustaa kahvia. Tätä pitää kokeilla.



Satujen satu (1979)

Juri Nummelinin hiljattainen arvio tuoreesta Animaation historiasta toi mieleen venäläisen ohjaajan ja animaattorin Juri Noršteinin maagisen elokuvan Satujen satu (Сказка сказок, 1979). Se on mieleenpainuva teos, joka onnistuu vajaan puolen tunnin mittaan mahduttamaan unenomaisia kuvia Neuvostoliiton historiasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta. Vielä ihmeellisempää on se taito, jolla elokuva punoo yhteen erilaisia animaatioelokuvan tekniikkoja.Välillä kuva on monokromaattinen, välillä hillitysti väritetty. Monitasokameran luomassa näkymässä syvyysulottuvuus on vahva.

Satujen satu korostaa lapsen näkökulmaa, vaikka ”päähenkilönä” on oikeastaan apean tuntuinen ja näköinen susi, joka ensimmäisissä kuvissa katsoo äidin rinnalla ruokailevaa lasta ja tuntuu sivullisena seuraavan ihmisten eloa. Perhe-elämästä Satujen satu piirtää välillä tylyn kuvan. Liikuttava on omenaa syövä poika, joka fantasioissaan istahtaa yhtäkkiä puunoksalla varisten seurassa ja tarjoaa välipalaansa linnuillekin. Eipä aikaakaan, kun Napeoleon-lakkiin sonnustautunut isä raahaa perheensä pois luonnon helmasta. Johann Sebastian Bachin kahdeksas preludi kokoelmasta Das Wohltemperierte Klavier luo kuulaan, elegisen tunnelman ja korostaa Andrei Tarkovskin Peilin (Zerkalo, 1975) tapaan muistia ja muistillisuutta.

Traagisimmillaan Satujen satu on viitatessaan Stalinin vainoihin. Taustalla soi Aleksandr Tsfasmanin vuonna 1936 tulkitsema, puolalaista taustaa oleva tango ”Utomlonnyye solntse” (Утомлённое солнце). Yksitellen miehet katoavat ja naiset jäävät yksin tanssimaan. Pitkät varjot ja öiset valokeilat siirtävät tarinan sota-aikaan, jonka muisto jää elämään. Loppua kohden katulamppujen kelmeän loisteen korvaavat autojen kiiluvat valot öisillä kaduilla.


11. tammikuuta 2014

Asterix ja piktit (2013)

Kauan odotettu Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013) ilmestyi Suomessakin viime lokakuussa, samaan aikaan kuin Ranskassa. Albumi edustaa käännekohtaa, sillä tästä eteenpäin vuonna 1927 syntynyt Albert Uderzo ei ole enää luomustaan piirtämässä, René Goscinnyhän kuoli jo vuonna 1977. Nyt molemmat tekijät ovat vaihtuneet, ja Asterix ja piktit on Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä. Conradin kädenjälki muistuttaa paljon 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Uderzoa. Ferrin tehtävä on ollut helpompi kuin Conradin siinä mielessä, että Goscinnyn kuoleman jälkeen käsikirjoitusten taso on ollut erittäin heikko, mutta jos vertailukohtana ovat Goscinnyn parhaat tekstit, asetelma on armoton. Voi kysyä, miksi pitäisikään vertailla. Mutta toisaalta uusi albumi on niin täynnä viittauksia aiempaan, ettei vertailua voi välttää - eivätkä tekijät varmaan odotakaan sitä vältettäväksi.

Asterix ja piktit ammentaa Uderzon ja Goscinnyn työstä ja on tehty niille lukijoille, jotka muistavat pitkän sarjakuvallisen perinteen. Tästä tietoisesta viittailusta kertoo jo aloituskuva, jonka ylälaidassa Amaryllix mainostaa tuoretta kalaansa ja Caravellix totuttuun tapaan reagoi ”tuoreutta” vastaan. Jos vanhoja Asterix-albumeja katsoo sarjana, kaikki eivät suinkaan ala leppoisan kyläelämän kuvauksella, vaikka niitäkin on paljon. Minua viehättää esimerkiksi Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972, suom. 1975), joka alkaa kuvalla salamaniskusta öiseen kylään. Asterixin ja rahapadan (Astérix et le chaudron, 1969, suom. 1971) alku kuvaa kylän arkipäivää, mutta menee jo heti toimintaan, kun Intrigix on saapumassa. Vaikuttava aloitus on myös Asterixissa ja alppikukassa (Astérix chez les Helvêtes, 1970, suom. 1972), joka käynnistyy Aladobixin kotoa kantautuvalla karjahduksella. Jean-Yves Ferrin käsikirjoitus on hyvä, mutta samalla tuntuu, että se voisi olla myös tiiviimpää ja dramaattisempaa.

Jean-Yves Ferri seuraa sitä Asterix-albumien valtalinjaa, jossa Asterix ja Obelix lähtevät muille maille tehtävää suorittamaan. Aiemmissa seikkailussa kaksikko on jo ehtinyt käydä, moderneja paikannimiä käyttääkseni, Belgiassa, Englannissa, Egyptissä, Espanjassa, Intiassa, Korsikassa, Kreikassa, Saksassa, Sveitsissä, uudessa maailmassa... Nyt on vuorossa Skotlanti. Gallian rannikolle ajelehtii jäätynyt kaledonialainen, jota Asterix ja Obelix lähtevät viemään kotiin. Sen kummempaa tehtävää tähän retkeen ei sisälly, mutta vaikuttavaksi vierailu osoittautuu, kun taistelevat klaanit päättävät lopuksi yhdistyä, eikä roomalaisilla ole enää mitään asiaa. ylängöille. Ferri ammentaa komiikkaa Obelixin suhteettomista voimista, ja Obelixin innostuminen piktien tukinheittoharrastuksesta on suoraa jatkoa aiemmalle ovien rikkomiselle, hiidenkivien heittelylle tai puiden kitkemiselle juurineen. Asterix ja piktit kuvaa myös sankareiden välistä sanaharkkaa, useaan otteeseen. Tällekin asetelmalle on monta vertailukohtaa aiemmissa albumeissa, mutta jäin kaipaamaan sovinnontekoa, joka tekee esimerkiksi Asterix ja rahapata -albumin tunteenpurkauksista niin liikuttavia.

Kaikesta tästä huolimatta Asterix ja piktit merkitsee klassisen sarjan paluuta. Varmaan voisi keskustella siitä, olisiko ollut parempi lopettaa sarja alkuperäisten tekijöiden lopettaessa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Uderzon omat käsikirjoitukset olivat niin heikkoja, että Asterix ja Obelix ansaitsevat kunniakkaamman päätöksen. Toivotaan, että Conradin ja Ferrin yhteistyö tuo parempaa, rohkeita oivalluksia. Nyt paineet ovat olleet vielä liian suuret. Mutta kyllä minä ainakin näitä mielelläni luen!


3. tammikuuta 2014

Kaksoiskotka (1948)

YLE Teema esitti Jean Cocteaun Kaksoiskotkan (L'Aigle à deux têtes, 1948) vuosina 2003 ja 2005, mutta jostakin syystä tämä loistava, Cocteaun tuotannon marginaaliin jäänyt klassikko tuli katsottua vasta nyt. Kaksoiskotka perustuu Cocteaun omaan näytelmään, joka syntyi toisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1944 mutta pääsi näyttämölle vasta vuonna 1946. Monipuolinen Cocteau oli aloittanut ohjaajana jo elokuvilla Jean Cocteau fait du cinéma (1925) ja Runoilijan veri (Le sang d'un poète, 1930), mutta sodan aikana hän osallistui elokuvantekemiseen lähinnä kirjoittamalla dialogia muiden teoksiin. Näistä ehdottomasti vaikuttavimpiin kuuluu Robert Bressonin Naisen kosto (Les dames du Bois de Boulogne, 1945), jonka fantastinen lopetus on puhdasta Cocteauta.  Sodan jälkeen Cocteau teki vahvan paluun ohjaajaksi runollisella Kaunottarella ja hirviöllä (La belle et la bête, 1946).

Kaksoiskotkassa on alusta lähtien vahva sukulaisuus Kaunottaren ja hirviön sadunomaisuuteen ja lyyrisyyteen. Cocteaun allekirjoittama aloitusteksti väittää kaiken olevan mielikuvituksen tuotetta, vaikka katsoja havaitsisikin yhtymäkohtia todellisiin henkilöihin tai valtakuntiin. Jo alkutekstien aikana liehuva lippu synnyttää historiallisen mielleyhtymän: kaksoiskotka on vanha symboli, jota käytetiin niin Bysantissa kuin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassakin, mutta kaksipäinen kotka tunnettiin 1900-luvun alussa sekä keisarillisen Venäjän että Itävallan tunnusmerkkinä. Kaksoiskotka sijoittuu kuvitteelliseen valtakuntaan, jossa kuningas on kuollut kymmenen vuotta aiemmin, ja kuningatar Natasha (Edwige Feuillère) suree yhä murhattua puolisoaan. Krantzin linnassa kuningattaren seuraan tunkeutuu nuori runoilija, anarkisti Stanislas (Jean Marais), joka käyttää kirjailijanimeä Azrael, kuoleman enkeli. Stanislas saapuu haavoitettuna surmaamaan kuningatarta, mutta tilanne kääntyykin päälaelleen: heistä tulee rakastavaisia. Anarkisti on erehdyttävästi kuolleen kuninkaan näköinen, hänen kaksoisolentonsa.

Kaksoiskotkassa on maaginen tuntu. Cocteau leikittelee kaksoisolennon teemalla, samuudella ja erilaisuudella. Kaksipäinen kotka on kuin menneeseen ja tulevaan katsova Janus, ja Stanislas viittaakin siihen, että rakastavaiset ovat kuin kaksoiskotka, yksi ruumis, kahdet kasvot. Jo alussa teemaan viitataan, kun kuningatar kävelee vuorilla alaistensa kanssa, ja kaikki huutavat nimensä kuullakseen kaiun vastauksen. Kuningatar kieltäytyy sanomalla, ettei koskaan voi tietää, minkä nimen kuulee vastaukseksi. Paradoksaalisesti kuningatar ja anarkisti ovat yhtäkkiä samanlaisessa asemassa: kuningatarta vastaan vehkeillään, ja hän kokee olevansa yhtä takaa-ajettu kuin nuori kapinallinen. Mutta mitäpä muuta kuninkaalliset olivatkaan vuonna 1948 elleivät menneen maailman vankeja?

Kaksoiskotka on lyyrinen, etäännytetty muisto 1800- ja 1900-lukujen taitteen Euroopasta, siitä maailmasta, joka natisi liitoksissaan ja joka katosi maailmansotien myötä. Elokuvan katsomisen jälkeen jäin miettimään tarinan historiallisia koordinaatteja: nimet Natasha ja Stanislas viittaavat itäiseen Eurooppaan, mutta puhe Kranztin murhenäytelmästä tuo mieleen Itävalta-Unkarin ja Mayerlingin tapahtumat. Itävaltaan viittaa myös kuninkaan äidin kutsuminen arkkiherttuattareksi. Mayerling-kytkentänä voi pitää sitäkin, että Natashaa näyttelevä Edwige Feuillère oli vuonna 1940 esiintynyt Max Ophülsin loistavassa melodraamassa  Sarajevon päiviä (De Mayerling a Sarajévo).Cocteaun historiallinen fantasia sisältää mielestäni viittauksia myös Baijerin Ludwig II:een. Kuningattaren sanotaan omistaneen elämänsä linnojen rakentamiseen, ja siitähän Baijerin nuori kuningas tuli tunnetuksi. Natasha vetäytyy omaan maailmaansa samaan tapaan kuin Ludwig, ja tämä herättää närää paikallisissa poliitikoissa. Jos Natasha tulkitaan Ludwigiksi, hänen rakastettunsa Stanislas ei voi olla muuta kuin Richard Wagner, jolla oli myös kytkentä anarkismiin. Wagnerhan oli yhdessä Mihail Bakuninin kanssa puuhamassa vallankumousta Dresdenissä toukokuussa 1849.

2. tammikuuta 2014

Vainottu kostaja (1950)

John Sturgesin varhaistuotantoon kuuluva Vainottu kostaja (The Capture, 1950) perustuu tuottaja Niven Buschin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Se tuo mieleen André de Tothin saman aikakauden tuotannon, sillä Vainottu kostaja yhdistää lajityyppejä samaan tapaan kuin vaikkapa de Tothin Lännen villikissa (Ramrod, 1947). Vainotun kostajan tapaan vuonna 1950 oli saanut ensi-iltansa Henry Kingin ohjaama Ase kädessä (The Gunfighter), joka toi film noirin elementtejä lännenelokuvaan. Vainottu kostaja näyttää alussa westerniltä ja sitä on usein luonnehdittukin moderniksi lännenelokuvaksi, mutta vähitellen elokuva saa rikoselokuvan tunnusmerkkejä. Kameran jälki on jyrkkää mustavalkokuvausta, ja myös kertojaääni ujuttautuu mukaan lisäämään film noir -vaikutelmaa.

Vainottu kostaja alkaa takaa-ajolla: Lin Vanner (Lew Ayres) pakenee loukkaantuneena, kunnes löytää turvapaikan papin hoteista. Suurin osa elokuvasta on takautumaa, noir-henkisesti. Vanner kertoo työskennelleensä meksikolaisella öljylähteellä. Samalla valottuvat ne traagiset tapahtumat, jotka ovat kuljettaneet Vannerin ensin metsästämään palkkarahojen ryöstäjää ja myöhemmin työntekijäksi (oletetun) syyllisen lesken kotitilalle. Vanneria ajaa syyllisyys, ja juuri tämä psykologinen ote on Vainotun kostajan vahvuuksia. Kerronta kompuroi elokuvan puolivälissä, mutta kokonaisuus on kuitenkin kiinnostava kääntäessään asetelman nurinniskoin: takaa-ajajasta tulee takaa-ajettu.


1. tammikuuta 2014

Leijonakuningas (1994)

Disney-elokuvat ovat klassikoita jo syntyessään – ainakin mikäli uskomme yhtiön mainosstrategiaa, jossa kaikkia ensi-iltaan saapuvia animaatioita kutsutaan klassikoiksi. Toki monet tarinat ovat perustuneet klassisisiin satuihin, ja siinä mielessä ne ovat ammentaneet länsimaisen kulttuurin pitkästä perinteestä. Roger Allersin ja Rob Minkoffin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King, 1994) poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se perustu yksittäiseen satuun tai teokseen vaan alkuperäiskäsikirjoitukseen, jonka tarinaperinne kumpuaa syvältä. Leijonakuningas ammentaa niin Vanhasta testamentista kuin Shakespearen Hamletistakin. Eläinsatujen etäännyttävä vaikutus on ihmeellinen, sillä jos tarinan kertoisi ihmishahmoin, tulos olisi musertavan traaginen. Miten voisi kestää tarinan, jossa lapsen setä surmaa veljensä, saa lapsen uskomaan olevansa syyllinen isän kuolemaan ja häätää päälle päätteeksi pienokaisen maanpakoon. Lapsen äidillä ei ole osaa eikä arpaa näissä mittelöissä vaan kaikki tapahtuu miesten kesken – kunnes poika lopulta palaa isänsä haamun rohkaisemana ja maksaa velkansa sedälle...

Disneyn uusi nousu oli alkanut jo Kaunottarella ja hirviöllä (The Beauty and the Beast, 1991) ja Aladdinilla (1992), mutta Leijonakuningas (The Lion King, 1994) oli poikkeuksellinen menestys, varsinainen sampo, sillä 45 miljoonan dollarin tuotantokustannuksilla saatiin aikaan lähes miljardin dollarin tulos. Leijonakuningas sai myös jatko-osia, ja siitä tehtiin suosittu Broadway-musikaali.

Markan tähden (1938)

Risto Orkon ohjaama Markan tähden (1938) kuuluu 30-luvun suomalaisen komedian parhaimmistoon. Ilmari Unho toteutti sujuvan käsikirjoituksen Hilja Valtosen näytelmästä Päivä perijättärenä (1932), ja nokkela sanailu tuo mieleen aikakauden saksalaiset ja amerikkalaiset komediat. Visuaalisessa tyylissäkin on poikkeuksellista lennokkuutta, mihin epäilemättä vaikutti pariisilaissyntyinen kuvaaja Charles Bauer. Jo ensimmäisessä kohtauksessa pesäpallokentällä kamera laskeutuu maan tasalle, odottamattomaan kuvakulmaan. Markan tähden oli Bauerin ensimmäinen projekti Suomi-Filmille, ja lopputulos osoittaa Orkon hankinnan kannattavuuden.

Tarinan keskiössä ovat sisarukset Ritva (Irma Seikkula) ja Irmeli (Birgit Kronström) Majuri. Seikkulan komediallisuus muistuttaa Katherine Hepburnin parhaita screwball-esiintymisiä alusta lähtien, ja Ritvan vastinparina on urheilullinen Reima Mela (Kullervo Kalske). Suhteesta ei kuitenkaan missään vaiheessa kasva Hollywood-screwballille tyypillistä sukupuolten välistä taistelua, sillä vähäisimmätkin tummat pilvet kariutuvat nopeasti. Irmeli harhautuu Hangossa johtaja Markan (Uuno Laakso) huvilaan, johon Ritva on päätynyt esittämään piikaa. Irmelistä ja johtaja Markasta syntyy elokuvan toinen romanttinen pari.

En osaa arvioida, kuinka lähellä Markan tähden on Hilja Valtosen alkuperäisnäytelmää, mutta tuntuu, että Ilmari Unhon esikuvana ovat olleet Walter Reischin käsikirjoitukset. Olisi erittäin kiinnostavaa tutkia tarkemmin 30-luvun suomalaisen komedian juuria. Eräs siirtymä tuo mieleen Reischin käsikirjoittaman ja Géza von Bolváryn ohjaaman huvinäytelmän Mies vuokrattavana (Der Herr auf Bestellung, 1930), jossa on mukana komediallisen tyylin sallimaa fantastisuutta. Kun Markan tähden -elokuvassa isäntäväki saapuu huvilaan, oven lasi helähtää säpäleiksi. Kohtauksen lopussa nähdään häivähtävä kuva, jossa lasit alkavatkin nousta ylös lattialta. Seuraavassa kohtauksessa ovi on jälleen ehjä!