Suruttomat sotapojat (Pack Up Your Troubles, 1932)

Stan Laurel ja Oliver Hardy kuuluivat koomikoihin, joiden huumori siirtyi sujuvasti mykkäkaudesta äänielokuvan aikaan, ja he osasivat hyödyntää myös uutta elokuvateknologiaa, kuten äänivaiheen varhaiset lyhytelokuvat kertovat. Pitkät näytelmäelokuvat olivat kuitenkin tulleet jäädäkseen jo 1910-luvulta lähtien, ja moni koomikko, kuten Charles Chaplin, Harold Lloyd ja Buster Keaton olivat toteuttaneet erinomaisia pitkiä komediaelokuvia jo 1920-luvulla. Laurelin ja Hardyn feature film -tuotanto alkoi kuitenkin vasta elokuvalla Mohikaanimonnit motissa (Pardon Us, 1931). Seuraava oli Suruttomat sotapojat (Pack Up Your Troubles, 1932), joka palasi teemaltaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin. Edellisen vuosikymmenen anarkistisiin lyhytelokuviin verrattuna pitkät elokuvat olivat konventionaalisempia, ja usein niissä oli mukana myös sentimentaalinen pää- tai sivujuoni.

Alkuperäisnimi Pack Up Your Troubles viittaa ensimmäisen maailmansodan keskellä syntyneeseen marssisävelmään, jonka epäilemättä aikalaiset vielä muistivat. Mutta muutoin itse sota jää hyvin pienelle käsittelylle. Alussa Stan ja Ollie yrittävät kaikin keinoin välttää värväytymistä, mutta päätyvät lopulta rintamalle. He tutustuvat Eddieen (Don Dillaway), joka menehtyy, ja Eddien tytär (Jacquie Lyn) jää orvoksi. Sodan jälkeen kaverukset ottavat tehtäväkseen löytää Eddien vanhemmat, jotta nämä pystyisivät ottamaan orvon huollettavakseen. Tehtävä ei ole helppo, sillä Smith-nimisiä kansalaisia riittää... Pääosa elokuvasta kuvaa juuri tätä epätoivoista etsimistä. Huumori on paikoin hyvinkin fyysistä, haulikolla ammutaan takapuoleen ja pesäpallomailalla kalautetaan päähän, mutta mukana on myös hienopiirteisempää huumoria. Mieleen jää erityisesti iltasatukohtaus, jossa Eddien tytär kertoo Stanille sadun Kultakutrista ja kolmesta karhusta. 

Kauppa kuin kauppa (Big Business, 1929)

Big Business (1929) on ehdottomia Laurel- ja Hardy-suosikkejani, jota jaksan katsoa yhä uudelleen. Tätä komedian helmeä on Suomessa esitetty eri nimillä, ainakin Joulukuusikauppiaat, Kauppa kuin kauppa ja Hieno liikeyritys. Koomikkoparin lisäksi lyhytelokuvaa tekemässä oli aikamoinen määrä mykkäkauden lopun lahjakkuuksia: ohjaajina James W. Horne ja Leo McCarey, kuvaajana George Stevens ja tuottajana Hal Roach. Big Business sijoittuu Kaliforniaan, jossa tuttu parivaljakko on myymässä joulukuusia, huonolla menestyksellä kuinkas muuten. Ensimmäiselle ostajalle he eivät oikein osaa esittää kunnon myyntipuhetta, ja toisen kohdalla kaikki yltyy hurjaksi taisteluksi. James Finlayson tekee elämänsä roolin talonomistajana, joka aloittaa kamppailunsa kuusikauppiaita vastaan.

Laurel ja Hardy tulivat tunnetuksi tit for tat -tekniikastaan. Pieni, näennäisesti mitätön tilanne johtaa vastareaktioon, joka on aavistuksen suurempi. Pikku hiljaa tämä dialogi johtaa ongelman paisumiseen yli äyräitten. Big Businessissa kaikki alkaa vahingosta, kun kuusikauppiaat juuttuvat ovelle. Isäntä on ärsyyntynyt ja vastaa, mihin Laurel ja Hardy puolestaan reagoivat. Aluksi tuhoutuvat ovikello ja taskukello, lopulta kuusikauppiaiden auto ja talonomistajan kiinteistö. Poliisikin tulee paikalle, mutta lähinnä vain tarkkailemaan outoa näytelmää. Hurjimmillaan kamppailu on, kun Laurel heittää rikkoutuneesta ikkunasta ulos maljakoita ja Hardy iskee niitä säpäleiksi lapiolla. Samaan aikaan Finlayson piehtaroi joulukuusten kanssa yrittäessään repiä niitä palasiksi.

On the Loose (1931)

Hal Roachin ohjaama lyhytelokuva On the Loose (1931) mainitaan usein siksi, että se sisältää Stan Laurelin ja Oliver Hardyn esiintymisen. Tämä tosin tapahtuu vasta viimeisen minuutin aikana. Itse elokuva on pikemminkin ZaSu Pittsin ja Thelma Toddin näytöstä, ja heidän varaansa komedia rakentuukin. ZaSu Pitts teki pitkän uran, ja hänellä oli keskeinen rooli monessa mykkäkauden klassikossa, kuten Erich von Stroheimin Ahneudessa (Greed, 1924). Thelma Todd puolestaan esiintyi mykkä- ja äänielokuvan taitteessa yli sadassa näytelmäelokuvassa, usein juuri Pittsin kanssa, kuten Marx-veljesten varhaisissa komedioissa.

On the Loose alkaa, kun väsynyt kaksikko saapuu Coney Islandilta kotiin. Jo nukkumaanmenojakso kertoo, että ollaan pre-Coden aikakaudella. Vasta muutaman vuoden päästä Hollywoodin itsesensuuri muutti kertaheitolla sen, miten sukupuolisuutta tai esimerkiksi esivaltaa saattoi kuvata. On the Loose sijoittuu lähes kokonaan Coney Islandin huvipuistoon, jonne kaksikko uudelleen päätyy, vastantahtoisesti. Katsojalle esitellään mitä eriskummallisempia laitteita. Samalla slapstick-komedian pitkän perinteet saavat jatkoa tavalla, jota on ilo seurata. Ja viimeisissä kuvissa Laurel ja Hardy tulevat epäonnekseen kutsumaan neitoja Coney Islandille, jonne he todellakaan eivät enää halua lähteä...

Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930)

Hal Roachin tuottama ja James Parrottin ohjaama Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930) oli Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia. Ääniteknologian alkuvaiheessa uutta välinettä kokeiltiin luovasti. Hal Roach sai idean esittää krediitit tekstin sijasta puheena: alussa katsoja näkee esiripun, jonka avauduttua kaksi nuorta naista (Betty Mae Crane, Beverly Crane) tulee kertomaan, mikä elokuva on alkamassa. Samalla aloitus viittaa sekä niihin eläviin esityksiin, joita elokuvateattareissa usein nähtiin, että Hardyn ja Laurelin estradiviihdekokemukseen. Another Fine Mess on kiinnostava myös  siksi, että sen pohjana oli Stan Laurelin isän Arthur J. Jeffersonin näytelmä Home from the Honeymoon vuodelta 1908 ja tuntuu, että aiheen läheisyys näkyy myös Laurelin työskentelyssä.

Another Fine Mess sijoittuu kartanoonn, johon Laurel ja Hardy pakenevat poliiseja. Isäntä Wilburforce Buckshot on poissa kotoa, sillä hän on lähdössä safarille Etelä-Afrikkaan, ja niin kaverukset tekeytyvät sekä talon isännäksi että palvelusväeksi. Stan Laurel saa esittää sekä hovimestari Hivesia että sisäkkö Agnesia, kun puolestaan Hardy asettuu Buckshotin rooliin. Sotku syntyy, kun taloon ilmestyy englantilainen lordi Leopold Ambrose Plumtree (Charles K. Gerrard) puolisonsa (Thelma Todd) kanssa. Huikea on Stan Laurelin ja Thelma Toddin dialogikohtaus sohvalla! Lopussa, tietenkin, oikea Wilburforce Buckshot (James Finlayson) ilmestyy paikalle hakemaan unohtunutta jousipyssyään – ja kaaos on valmis.

Busy Bodies (1933)

Taas kerran katsoimme Lloyd Frenchin ohjaaman ja Hal Roachin tuottaman 20-minuuttisen komedian Busy Bodies (1933), johon ei kerta kaikkiaan voi kyllästyä. Vaikka Stan Laurelin ja Oliver Hardyn komediat muuttuivatkin mykkäkaudelta äänielokuvaan tultaessa paljon, kesympään suuntaan, nämä varhaiset äänielokuvat ovat absurdin kekseliäitä. Busy Bodies alkaa mahtavilla äänellisillä kokeiluilla: Stan ja Ollie ajavat autolla taustamusiikin soidessa, kunnes ilmenee, että musiikki onkin tarinamaailmassa syntynyttä: konepellin alla on gramofoni, jota Stan käy välillä veivaamassa. Leikittely ääniteknologialla jatkuu, kun kaverukset saapuvat työpaikalleen puuverstaalle. Peräjälkeen elokuva vyöryttää esiin mitä erilaisimpia työkalujen ääniä.

Busy Bodies huipentuu, kun Stan ja Ollie aloittavat työskentelynsä ikkunankehyksen ja höyläpenkin ääressä. Kaikki keinot nauruhermojen virittämiseksi ovat käytössä: aluksi slow burn, pitkitetyt kohtaukset ja merkitsevät tauot, sitten tit for tat, jossa tapahtumaketju vähitellen paisuu mahdottomaksi. Samaan tapaan kuin elokuvassa County Hospital (1932) tässäkin elokuvassa on ällistyttävä taite: kun sairaalaelokuvassa lääkäri keikahtaa yhtäkkiä ulos ikkunasta, tässä elokuvassa Ollie syöksyy verstaan koneistoon, jonka tehtävä on ilmeisesti puhaltaa sahanpurua ulos. Huh!

Paksupäiset parturit (Oliver the Eighth, 1934)

Lloyd Frenchin ohjaama ja Hal Roachin tuottama Oliver the Eighth (1934) on Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia, vajaan puolen tunnin mittainen kekseliäs farssi, jota jaksaisi katsoa loputtomasti – kuten muitakin saman aikakauden lyhytelokuvia. Suomenkielinen nimi Paksupäiset parturit ei tee oikeutta, saati kunniaa, Hardyn ja Laurelin loistokkuudelle, vaikka partureitahan kaverukset elokuvan alussa ovat. Alkuperäinen nimi Oliver the Eighth on sekin harhaanjohtava, sillä Oliver ei tässä elokuvassa suinkaan ole Henrik VIII:een vertautuva hahmo: Oliver ja Stan tutustuvat leskeen (Mae Busch), joka etsii sanomalehti-ilmoituksen avulla uutta puolisoa ja joka on selvästi naispuolinen Ritari Siniparta. Sulhaskandidaatit majoittuvat vierashuoneeseen, ja seuraukset ovat kohtalokkaita. Hovimestari (Jack Barty) saatteelee Oliverin ja Stanin yöpuulle ja ottaa merkitsevästi avaimen lukosta...

Oliver the Eighth sijoittuu keskeisesti makuuhuoneeseen, jossa Stan ja Ollie yrittävät pysytellä hereillä, ettei verenhimoinen leski pääsisi viiltämään Oliverin kurkkua auki. Kuinkahan monta makuuhuonekohtausta Hardy ja Laurel oikein urallaan tekivät? Aika monessa hyöhentyynyjen untuvat ennen pitkää pöllyävät, pää kolahtaa sängyn laitaan, Ollie piehtaroi peiton kanssa joko sängyssä tai lattialla – ja kaaos on täydellinen. Mieleen tulee loistava Makuuvaunussa (Berth Marks, 1929), jossa Stan ja Ollie yrittävät yhdessä ahtautua makuuvaunun yläpedille. Itse asiassa molemmissa elokuvissa kauhun hetken paljastuvat lopulta vain uneksi.

Tanssikoulu (1943)

Malcolm St. Clair ohjasi Stan Laurelin ja Oliver Hardyn tuotannon loppupäässä farssin Tanssikoulu (The Dancing Masters, 1943), joka nähtiin Suomessakin joulupäivänä 1944. Ikä alkaa jo selvästi koomikkoparia painaa, mutta jalka nousee vielä kepeästi niin kuin alun tanssisalikohtaus osoittaa. Tarinaan punoutuu romanssi: köyhä nuori keksijä Grant (Robert Bailey) on kehitellyt ”näkymätöntä sädettä” ja rakastunut tehtailijan tyttäreen Trudyyn (Trudy Marshall). Hauskimmillaan Tanssikoulu on kohtauksessa, jossa Trudy kutsuu Grantin lisäksi Ohukaisen ja Paksukaisen kotiinsa. Tehtailijaisän pitäisi vaimoineen olla lähdössä Washingtoniin, mutta lento on peruutettu. Kaaos on valmis, kun Laurel ja Hardy piiloutuvat makuuhuoneeseen... Loppu huipentuu mykkäelokuvamaisesti, kun Laurel ja Hardy jäävät yksin linja-autoon, joka kiitää hallitsemattomasti liikenteen seassa. Uusi lisä on kuitenkin auton syöksyminen vuoristoradalle – kohtalokkain seurauksin, ja vielä Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen tahdissa.

Kaksi tyrolilaista (1938)

Oliver Hardyn ja Stan Laurelin tuotannon helmet ovat lyhtyelokuvavaiheessa, mutta myös pitkät elokuvat kestävät useamman katsomiskerran. John G. Blystonen ohjaama Kaksi tyrolilaista (Swiss Miss, 1938) jää mieleen tukusta hykerryttäviä kohtauksia. Sen tekijäryhmästä löytyy yllättäviäkin nimiä, muun muassa käsikirjoittamiseen osallistunut  romanialaistaustainen emigrantti Jean Negulesco, joka muutamaa vuotta myöhemmin aloitti ohjaajanuransa Hollywoodissa. Kaksi tyrolilaista tuo mieleen myös 30-luvun amerikkalaisen elokuvan eurooppalaisuuden: jos Marx-veljekset saivat vaikutteita oopperasta, tässä elokuvassa tapaillaan keskieurooppalaisen Singspielin ja operetin perinnettä. Itse asiassa tarinan keskiössä on wieniläinen operettisäveltäjä Albert Victor (Walter Woolf King), joka vetäytyy Sveitsin Alpeille viimeistelemään uusinta mestariteostaan. Asiaan kuuluvasti säveltäjä saapuu alppimajalle uhkean kuorokohtauksen säestämänä. Vaatimattomamman kohun saatelemana paikalle karauttavat Stan ja Ollie, jotka ovat keksineet tulla myymään hiirenloukkuja juustojen maahan. ”Another fine mess” syntyy, kun Stan ja Ollie esittelevät hiirenloukkujaan pahaa-aavistamattomalle juustomestarille. Tosin juustomestari höynäyttää amerikkalaisia turisteja ostamalla koko varaston ja antamalla vastineeksi leikkirahaa. Eipä aikaakaan, kun Stan ja Ollie joutuvat viereisen hotellin keittiöön maksuvaikeuksiaan paikkaamaan. Tarina käynnistyy, kun paikalle ilmestyy operettisäveltäjän puoliso Anna (Grete Natzler), ja elokuva saa – kevyehkösti – uudelleenavioitumiskomedian piirteitä.

Nauruhermoja kutkuttavin kohtaus seuraa, kun Stan ja Ollie saavat tehtäväkseen siirtää säveltäjän pianon yksinäisellä huipulla, puun nokassa, sijaitsevaan kotkanpesään. Paikalle ilmaantuu myös apian, joka tuo mieleen absurdin Ohukais- ja Paksukais-lyhärin Simpanssin seuralaiset (The Chimp, 1932).

Laurel ja Hardy härkätaistelijoina (1945)

Laurel ja Hardy härkätaistelijoina (The Bullfighters, 1945) edustaa kaksikon myöhäistuotantoa. Se oli itse asiassa Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeinen Yhdysvalloissa tuotettu pitkä elokuva. Tämän jälkeen he esiintyivät vielä italialais-ranskalaisessa tuotannossa Atoll K (1951). Ikä selvästi jo painaa koomikoita, mutta se ei poista parhaiden hetkiä hauskuutta ja duon humoristista karismaa. Laurel ja Hardy härkätaistelijoina sijoittuu Mexico Cityyn, jonne parivaljakko saapuu yksityisetsivinä. Pahaksi onneksi paikalla on Richard K. Muldoon (Ralph Sanford), jonka etsivät ovat aikanaan syyttömästi saattaneet vankilaan. Toinen yhteensattuma on espanjalainen härkätaistelija Don Sebastian, joka on kutsuttu kaupunkiin ja joka osoittautuu Laurelin kaksoisolennoksi. Laurel tekee jälleen loistavan näyttelijäsuorituksen ylpeänä matadorina: mieleen tulee yhtä hieno kaksoisrooli elokuvassa Lorvista loordiksi (A Chump at Oxford, 1940). Lopun härkätaistelu hätkähdyttää, mutta ei niinikään huumorinsa vuoksi vaan siksi, että jaksossa on käytetty dokumentaarista aineistoa, jossa härkä talloo ympärillä riehuvaa yleisöä...

Lorvista loordiksi (1940)

Olemme oikeastaan koko kesän ja alkusyksyn katsoneet aina silloin tällöin Hardy ja Laurel -elokuvia. Villiinnyin ja hankin play.com:sta melkein koko sarjan Universalin julkaisuja. Mukana on harvinaisuuksia, muun muassa äänielokuvan varhaisvaiheessa tehtyjä monikielisiä versioita. Ehdoton suosikkini on Laurel and Hardy Murder Case, josta tehtiin espanjankielinen toisinto Noche de duendes (1930). Espanjankielinen teos on tosin pituudeltaan kaksinkertainen, koska alkuperäiseen yksikelaiseen filmiin on ympätty toinen tarina.

Ohukainen ja Paksukainen toivat komediaan (ainakin) kaksi käsitettä, tit for tat ja slow burn. Molemmat toimivat loistavasti lyhytelokuvissa, mutta pitkien elokuvien kohdalla heikonlaisesti, koska draaman kulketus estää komedian vaatimaa tarinan pysäyttämistä. Lyhytelokuvissa parivaljakko saattaa käyttää 20 minuuttia riisuutumiseen makuuvaunun ylähyllyllä, mutta tällaisiin äärimmäisyyksiin ei pitkissä elokuvissa mennä vaikka aikaa olisi... Voi olla, että olen väärässä. Lorvista loordiksi (A Chump at Oxford, 1940) valmistui toisen maailmansodan aikana, ja Englanti on siinä melkein 1800-lukulaisen koskematon arkadia. Aiemmasta katsomiskerrasta mieleen jäi labyrinttikohtauksen lisäksi se, miten luontevasti Stan muuttuu aristokraatiksi. Mutta tämä hämmästyttävä sekaannus - ja valkeneminen - on lopultakin vain lyhyt episodi itse elokuvassa.