31. heinäkuuta 2018

Punaparta 10–12

Aloitin viime kesänä Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassisen sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemisen. Sarja alkoi Pilote-lehdessä vuonna 1959, ja Charlier käsikirjoitti sitä kuolemaansa, vuoteen 1989, asti. Hubinonin jälkeen (1974) mukaan tulivat muut piirtäjät. Viime tammikuussa pääsin osiin 7–9, jotka ovat ilmestyneet integraalina, sen kolmantena niteenä. Nyt on vuorossa neljäs integraali, eli albumit 10–12.  Yhdeksäs jakso oli Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968). Neljäs kirja alkaa tarinalla La Fin du Faucon Noir (1969), jonka voisi suomentaa Mustan haukan loppu, ja päähenkilöinä ovat Punaparta ja hänen ottopoikansa Eric. Jo useammassa aiemmassakin tarinassa jännite rosvoilevan isän ja kunniallista elämää kaipaavan pojan välillä on ollut keskeinen juonne. Niin on nytkin, sillä Punapartaa harhautetaan ja hän joutuu vangiksi Cartagenaan. Eric pelastaa isänsä munkinkaapuun kätkeytyneenä. Viimeisissä ruuduissa Eric lähtee omille teilleen ja lupaa palata vain, jos isä päättää muuttaa elämänsä. ”Sovittu”, vastaa Punaparta viimeisessä kuvassa.

Seuraavat osat osoittavat, ettei muutosta ole luvassa. Mort ou vif (”Elävänä tai kuolleena”, 1970) on kaksiosaisen seikkailun alku. Eric törmää matkallaan Espanjaan juopahtaneeseen brittilaivan kapteeniin, ja vähitellen hänelle valkenee, että espanjalaiset, ranskalaiset ja britit ovat yhdistäneet voimansa taistelussa merirosvoja vastaan. Tätä tarinaa lukiessa tulee mieleen, miten vahvasti kansainvälinen terrorismi nousi julkisuuteen 1960-luvun lopulla. Ehkä Charlier ja Hubinon eivät aivan tätä tarkoittaneet, mutta Mort ou vif -tarinan voi tulkita terrorismin vastaisen hyökkäyksen kuvaukseksi. Sehän tietysti epäonnistuu, sillä tekijöiden, ja lukijoiden, sympatiat ovat merirosvojen puolella. Ericillä on jopa idealistinen ajatus siitä, että merirosvot voisivat liittoutua tässä taistelussa, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. 

Kun terrorismin vastainen liittoutuma on nujerrettu, merirosvot alkavat kahinoida keskenään tarinassa Le Trésor de Barbe-Rouge (”Punaparran aarre”, 1971). Musta merirosvo, saksannoksessa der schwarze Korsar, himoaa Punaparran salaista aarretta. Hän onnistuu sieppaamaan Punaparran ja viemään mukanaan Floridan suoalueelle, tietämättä, että seminoleintiaanit ovat tämän vanhoja ystäviä. Lopulta Musta merirosvo päättää päivänsä aarniometsässä ja katoaa rämeikön ahnaaseen nieluun. Le Trésor de Barbe-Rouge päättyy jälleen isän ja pojan väliseen dialogiin, jolle Charlier ja Hubinon uhraavat vain yhden ruudun. Eric palaa uudelleen kysymykseen rikollisen uran päättämisestä, ja Punapartaa vastaa, että on liian myöhäistä. Kertomus päättyy sovintoon: yhteisymmäryksessä molemmat päättävät lähteä omille teilleen. Kolmijalka tosin arvelee reittien ennen pitkää jälleen risteytyvän...

29. heinäkuuta 2018

Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954)

Tuli pakottava tarve katsoa Vittorio de Sican elokuva Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954), ja onneksi olin tallentanut sen VHS-kasetille vuonna 1996. Jos olen oikein ymmärtänyt, elokuva on nähty televisiossa vain tämän yhden kerran. Yllättävän hyvässä kunnossa Philipsin nauha oli säilynyt. De Sican uralla Napolin kultaa valmistui elokuvien Umberto D. – elämän vanki (Umberto D., 1952) ja Kohtalokas laituri (Stazione termini, 1953) jälkeen. Siinä on neorealistista karheutta, mutta toisaalta elokuva on erinomaista teatteria, komediaa ja trgediaa yhtä aikaa. Episodielokuvat ovat usein herättäneet kriitikoissa närkästystä, mutta Napolin kultaa osoittaa, miten hedelmällistä erilaisten tarinoiden yhdistäminen voi olla, varsinkin kun ohjaaja on kaikissa episodeissa sama ja tyyli säilyy koko teoksen ajan yhtenäisenä. Miten Napolin kaltaista kaupunkia voisikaan kuvata paremmin kuin nimenomaan yhdistämällä pieniä ja suuria tarinalinjoja?

Napolin kultaa koostuu kuudesta kertomuksesta, jotka ovat pituudeltaan erilaisia. Voimaannuttavassa avausepisodissa perheenisä (Totò) kerää vihdoin voimansa ja häätää asunnostaan siellä vuosikausia loisineen gangsterin. Toinen episodi ”Pizze e credito” on varmaankin elokuvahistorian loistavin pizzatarina: Sophia Loren esittää pizzantekijä Sofiaa, joka työskentelee miehensä kanssa katukeittiössä. Eräänä päivänä sormus on kadonnut Sofian sormesta, ja hätäpäissään hän selittää sen joutuneen pizzan mukana jollekin asiakkaalle. Aivan loistava on jakso, jossa pizzantekijät koettavat urkkia, olisiko sormus juuri vaimonsa menettäneellä ja pohjatonta surua kokevalla Don Peppinolla (Paolo Stoppa). Lyhyin episodi on kolmas, joka seuraa kuolleen lapsen hautajaissaattuetta Napolin kaduilla. Se on melkein sanaton pikapiirros kuoleman läsnäolosta ja äidin surusta. Neljäs kertomus marssittaa esiin itsensä Vittorio de Sican, joka esittää pelihimosta kärsivää kreivi Prosperoa. Niin kova on himo, että Prospero pelaa päivisin pikkupojan kanssa casinoa. Napolin kullan huipennus on viides kertomus ”Teresa”, joka seuraa järjestettyä avioliittoa: Teresa (Silvana Mangano) on menossa naimisiin Don Nicolan (Erno Crisa) kanssa, mutta tuoreelle aviomiehelle kaikki onkin vain lavastusta, sillä hän rakastaa itsemurhan tehnyttä Luciaa ja on luvannut omistautua kuolleen muistolle. Vaikka Napolin kultaa sisältää paljon traagista, se päättyy ilkikurisesti. Päätösepisodissa veijarimainen professori (Eduardo de Filippo) kertoo viisauksia napolilaisille: televisioesityksen suomentajalla on epäilemättä ollut työtä, kun professorin kehittämille provokatorisille eleille on syntynyt suomenkielinet vastineet, kuten ”pärähdys”, jolla kaupunkilaiset osoittavat mieltään.

Dick Tracy (1945)

Chester Gouldin (1900–1985) sarjakuvahahmo Dick Tracy ilmestyi sanomalehtien palstoille ensi kertaa lokakuussa 1931, ja elokuvaksi kovaotteinen poliisi muuttui jo 1930-luvun lopulla Ralph Byrdin esittämänä, kun Republic tuotti sarjaelokuvan Dick Tracy (1937). Toisen maailmansodan jälkeen Tracyn seikkailut elvytettiin uudelleen, tällä kertaa RKO:n tuottamana ja Morgan Conwayn tulkitsemana. Itsenäisten näytelmäelokuvien ensimmäinen episodi Dick Tracy tuli ensi-iltaan vuonna 1945. Ytimekkäässä, runsaan tunnin mittaisessa tarinassa Tracy jäljittää kiristäjää ja murhaajaa, joka tuntuu jahtaavan niin köyhiä kuin rikkaitakin, kiristyssummat vain vaihtuvat kohteen mukaan.

Dick Tracyn vastapeluri on Splitface (Mike Mazurki), jonka kasvoihin veitsi on joskus jättänyt näkyvän arven. William A. Berken ohjaus on pakoitellen kömpelöä, mutta toiminnallisissa jaksoissa kerronta on ytimekkään taloudellista. Väkivaltaiset kohtaukset tulevat melkein yllättäen, kiihkeinä ja nopeina sykäyksinä. Sen verran väkivaltaista kerronta on, ettei tällä elokuvalla ollut mitään asiaa Suomen markkinoille 1940-luvun lopulla. Kovaotteinen Dick Tracyn hahmo ei muuten ole lainkaan niin mielenkiintoinen kuin maaninen Splitface. Itävalta-Unkarissa, nykyisen Ukrainan alueella, vuonna 1907 syntynyt Mazurki on elokuvan ehdoton suola.


28. heinäkuuta 2018

Fantomas nauraa kuolemalle (Fantômas se déchaîne, 1965)

André Hunebellen Fantomas-sarjan toinen osa, Fantomas nauraa kuolemalle (Fantômas se déchaîne, 1965), tunnetaan Suomessa myös nimillä Fantomas iskee jälleen ja Fantomasin paluu. Ensimmäinen osa oli loppunut takaa-ajoon kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä, mutta Fantomas pakeni lopulta sukellusveneellä merten syvyyksiin. Toinen osa alkaa komisario Juven juhlinnalla: hänelle myönnetään kunnialegioonan mitali. Tämän ylevöittämisen jälkeen komisariota alennetaan niin perusteellisesti kuin vain mahdollista. Fantomas sitoo Juven tuoliin kesken suoran televisiolähetyksen, ja koko Ranskan kansakunta nauraa virkavallan kyvyttömyydelle. Fantomas nauraa kuolemalle on näennäisen viaton viihde-elokuva, mutta lopulta se kertoo, ettei poliisista ole yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjäksi. Juven lähin alainenkin on kuin Pyhä Yksinkertaisuus.

Fantomas iskee jälleen herätti huomiota paitsi loppukohtauksen lentävällä Citroenillaan myös laskuvarjomiehen vapaan pudotuksen kuvauksella, joka lopputekstien mukaan oli ensimmäinen kerta näytelmäelokuvassa. En osaa arvioida, pitääkö tämä paikkaansa. Vaikka elokuva loppuu yhtä pitkälliseen takaa-ajojaksoon kuin edellinenkin elokuva, Fantomas iskee jälleen on huomattavasti ensimmäistä osaa komediallisempi ja keskittyy vieläkin enemmän Louis de Funésin näyttelemän Juven ympärille. De Funès oli 1960- ja 1970-luvulla erittäin suosittu paitsi Länsi-Euroopassa myös useimmissa itäblokin maissa.

Fantomas – sadan naamion mies (Fantômas, 1964)

Elokuvahistorian legendaarisin Fantomas on Louis Feuilladen sarjaelokuva, joka valmistui vuosina 1913–1914 Pierre Souvestren ja Marcel Allainin kirjasarjan pohjalta. Mielikuvituksellista rikostarinaa elokuvasivat 1930- ja 1940-luvulla myös Paul Féjos, Ernst Moerman, Jean Sacha ja Robert Vernay. Mestaririkollinen Fantomas nousi uudelleen valkokankaille vuosina 1964–1966 André Hunebellen ohjaamassa kolmiosaisessa elokuvassa. Tällä kertaa tyylilaji on humoristinen, mistä takeena on komisario Paul Juven roolia esittävä Louis de Junès. Trilogia on oikeastaan hämmentävä sekoitus komediaa ja toimintaelokuvaa, jota on maustettu vielä agenttielokuvien piirteillä, varsinkin sarjan toisessa osassa.

Sarjan avauselokuva Fantomas – sadan naamion mies (Fantômas, 1964) alkaa Pariisista, jota naamioitumisen mestari Fantomas terrorisoi. Superrikollisen hahmo tuo mieleen Jules Vernen myöhäiskauden tuotantoon kuuluneen tarinan Maailman herra, jossa teknologia palvelee rikollisuutta, eikä esivalta pysy kehityksen mukaan. Verne tulee mieleen myös Fantomasin salaisesta tukikohdasta, jossa urkumusiikki raikaa. Fantomas ottaa toimittaja Fandorin (Jean Marais) hahmon kostaessaan toimittajalle, joka on julkisuudessa tätä vähätellyt. Marais näyttelee myös Fantomasia, jolle sininen kasvonaamio antaa humanoidimaisen olemuksen. Mutta kaiken suolana on lopulta Louis de Funès, jonka hysteerinen Juve on varmasti naurattanut aikalaiskatsojia. Kun Fantomas – sadan naamion mies sai ensi-iltansa Suomessa huhtikuussa 1965, Paula Talaskivi piti elokuvaa ”villin hauskana vastavetona Kultasormelle”. Arvio päättyy myönteisissä merkeissä: ”Lapsekas toki Fantomas on, mutta kunnolla jännittävä myös ja mukaansa se tempaa. Se myös edustaa samaa paluuta vanhaan kunnon seikkailufilmiin kuin tällä hetkellä ohjelmassa, Kultasormen ohella, myös italialais-ranskalainen Agentti OSS117 Bangkokissa.” Kovin jännittävänä André Hunebellen ohjausta ei voi pitää, mutta ainakin minulle se näyttäytyy vinksahtaneena kommentaarina 1960-luvun modernisoituvasta maailmasta, jossa teknologia karkaa käsistä. 

27. heinäkuuta 2018

Prahan ylioppilas (Der Student von Prag, 1935)

Viimeinen päivä Prahassa oli niin helteinen, että illalla hotellissa tuntui hyvältä keskittyä elokuvaan. Hanns Heinz Ewersin tarina Prahan ylioppilaasta on kirvoittanut monia elokuvatulkintoja, joista legendaarisin on Paul Wegenerin teos vuodelta 1913. Tunnettu on myös Henrik Galeenin vuonna 1926 ohjaama tulkinta, joka Suomessa sai nimen Pragilaisylioppilas. Vähemmän tunnettu mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen on Arthur Robisonin ohjaama Prahan ylioppilas (Der Student von Prag, 1935), joka oli aiheen ensimmäinen äänielokuvallinen tulkinta. Tämä jäi Yhdysvalloissa syntyneen Robisonin (1883–1935) viimeiseksi ohjaukseksi, sillä hän menehtyi Berliinissä lokakuussa 1935.

Prahan ylioppilaan ehdoton tähti on wieniläissyntyinen Adolf Wohlbrück, joka tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Anton Walbrook. Vuonna 1936 Wohlbrück teki vielä muutaman elokuvan Itävallassa, muun muassa Willi Forstin loistavan komedian Allotria (1936), kunnes hän joutui lähtemään nousevan natsismin tieltä. Wohlbrück tekee Prahan ylioppilaassa kaksoisroolin, sillä tarinan kauhuelokuvallisuus perustuu kaksoisolentoaiheeseen: keskushahmo Balduin törmää tuon tuostakin kuvajaiseensa, mikä lopulta johtaa hänet tuhoon. Käsikirjoituksessa on merkittäviä eroja aiempiin mykkäelokuviin nähden: naisprotagonisti on tässä tulkinnassa oopperalaulaja Julia, jota esittää Dorothea Wieck. Hänen äänenään kuullaan aikansa tunnetuimpiin sopraanoihin kuulunutta Miliza Korjusta. Scapinellin rooli on tässä Dr. Carpis, jota esittää hyytävä Theodor Loos. Elokuva valmistui vuonna 1935, ja samana vuonna Korjus levytti Theo Mackebenin kappaleen ”Warum” Goethen sanoihin. Laulua ei kuulla Prahan ylioppilaassa, mutta elokuvan musiikin säveltänyt Mackeben käyttää laulun melodiaa taustalla vaikuttavassa kohtauksessa, jossa Balduin on juuri surmannut kilpailijansa kaksintaistelussa. Musiikki palaa myös lopussa, kun Balduin katsoo peilistä pirstoutunutta kuvaansa.

25. heinäkuuta 2018

Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand (Old Surehand, 1965)

Tšekin TV:ssä nähtiin keskiviikkoiltana Karl Mayn lännenfiktiota kahdella kanavalla yhtä aikaa. Ensi näkemältä tuntuu, että menossa olisi May-renessanssi, mutta ehkäpä saksalaisen kirjailijan kuvitelmat Villistä Lännestä eivät koskaan ole edes kadonneet. Saksalainen ohjaaja Philipp Stölzl on lämmittänyt uudelleen Winnetoun tarinaa vuonna 2016, ja juuri tänään tulee tv:stä sarjan kolmas ja viimeinen osa. Samaan aikaan pyöri toisella kanavalla Alfred Vohrerin ohjaama Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand (Old Surehand, 1965), tšekiksi dubattuna. Nämä Old Surehand -leffat ovat minulta menneet aiemmin sivu suun. Pierre Brice esittää Winnetouta, kuten aiemmissakin elokuvissa, mutta tässä ”työparina” on harmaantunut Stewart Granger, joka esittää Old Surehand -hahmoa.

Sikäli kuin ymmärsin, Old Surehand on elokuvassa ajamassa takaa ”Kenraaliksi” kutsuttua murhamiestä (Larry Pennell) ja lopulta onnistuu tehtävässään Winnetoun avustuksella. Old Surehandin kumppanina on vanha konkari Old Wabble, jota salanimen Paddy Fox turvin esitti jugoslavialainen, kroatialaissyntyinen näyttelijä Milan Srdoč (1920–1988). Srdoč teki mittavan uran vuodesta 1954 lähtien, ja hänen filmografiastaan löytyy yli 140 teosta. Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand kuvattiin pääosin Kroatiassa, kuten aiemmatkin länsisaksalaiset Karl May -filmatisoinnit. Kiinnostavaa on, että Itä- ja Länsi-Saksalla oli omat western-perinteensä ja tähtensä, mutta länsisaksalaisiakin elokuvia tehtiin rautaesiripun yli. Juuri tätä läntisten ja itäisten yleisöjen yhdistämistä varten tarvittiin näyttelijöitä eri kansallisuuksista. Lännen sankarit – Winnetou ja Old Surehand -elokuvaa levitettiin globaalisti, ja se sai Länsi-Euroopan lisäksi teatteriensi-illan ainakin Bulgariassa, Jugoslaviassa, Neuvostoliitossa, Puolassa, Romaniassa, Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa. Internet Movie Databasen mukaan Puolan ja Itä-Saksan ensi-illat koittivat tosin vasta 1980-luvulla. Länsisaksalaisten westernien tuotantotapa muistuttaa spagettiwesternien tuotantoa samaan aikaan, mutta esimerkiksi Vain muutaman dollarin tähden (Per un qualche dollaro in più, 1965) sai ensi-iltavuonnaan huomattavasti läntisemmän jakelun.

3. heinäkuuta 2018

The Shape of Water (2017)

Guillermo Del Toron The Shape of Water (2017) kahmi viime vuonna roppakaupalla palkintoja, ja mikäpä siinä. Elokuva on taitavasti toteutettu romanttinen fantasia, vaikkakin ehkä juuri tietoisesti tehty kassamagneetiksi, jonka juoni on sopivan virtaviivainen. Tarinassa on mustavalkoisuutta, mutta koska tyylilajina on sadunomainen fantasia, se ei liiemmin haittaa. Nautittavin on mielestäni elokuvan alku, joka on hienosti rytmitetty ja rakentaa mykän Elisan (Sally Hawkins) näkökulman ja rutiinien täyttämän arjen herkästi. Tarina sijoittuu 1960-luvun alkuun, kylmän sodan aikaan. Elisa toimii siivoojana salaisessa laboratoriossa ystävänsä Zeldan (Octavia Spencer) kanssa. Laboratorion altaassa pidetään vankina Etelä-Amerikasta pyydystettyä vesimiestä, jonka kanssa Elisa ennen pitkää pystyy kommunikoimaan. Neuvostoliittolaiset, kuinkas muuten, ovat myös kiinnostuneita mystisestä löydöstä.

Elisa elää maailmasta eristäytyneenä, ja Zeldan ohella hänen harvoja kontaktejaan on naapurin Giles (Richard Jenkins), urallaan epäonnistunut mainospiirtäjä. Molemmat ystävät auttavat ennen pitkää Elisaa vesimiehen vapauttamisessa. Eritäytyneisyyttä kuvastavat Elisan naapurissa toimivan elokuvateatterin saleista kantautuvat fantasian äänet. Teatterissa pyörii sattumalta Henry Kosterin ohjaama raamattuspektaakkeli Ruutin kirja (The Story of Ruth, 1960), ja elokuvaan viitataan tarinassa vielä myöhemminkin, kun vesimies pakenee Elisan kotoa (jostakin kumman syystä) elokuvasalin hämärään. Ehkäpä Elisassa on ripaus Ruutin itsenäisyyttä: Ruut hylkäsi oman kansansa jumaluudet. Jos olen oikein ymmärtänyt, Ruutin nimi viittaa säälin tunteeseen, ja myös Elisa tuntee sääliä kahlittua vesimiestä kohtaan. Viittaus Ruthin kirjaan on vain yksi The Shape of Water -elokuvan intertektuaalisista viitteistä. Guillermo Del Toron elokuva on kunnianosoitus vanhalle Hollywoodille, ja se sisältää aineksia myös 1950-luvun tieteiselokuvista. Vesimiehen hahmo tuo mieleen Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviön (Creature from the Black Lagoon, 1954), mutta ajat ovat muuttuneet: vuonna 2017 on tärkeää ymmärtää vieraan olennon tunteita ja hänen näkökulmaansa, vaikka toki vesimiehen maailma jää katsojalle lopulta tuntemattomaksi.