24. kesäkuuta 2012

Kaupungin valot (1931)

Kaupungin valot (City Lights, 1931) on Charles Chaplinin uran huipentumia, joka syntyi mykkä- ja äänielokuvan taitekohdassa. Chaplinilla oli vaikeuksia siirtyä äänielokuvaan, mutta on oikeastaan onnekasta, etteivät paineet vielä Kaupungin valoissa ohjaajaa rasittaneet. Itse asiassa elokuvan tekeminen kesti yli kolme vuotta, ja maailma ehti prosessin aikana muuttua ratkaisevasti. Toisaalta Kaupungin valoista tuli äärimmäisen harkittu ja viimeistelty kokonaisuus. Legendaarinen on tarina kulkurin ja sokean tytön (Virginia Cherrill) ensikohtauksesta, jota Chaplin teki sinnikkäästi uudelleen ja uudelleen, ja filmiä paloi runsaan kolmen sadan otoksen verran. On oikeastaan erityisen kiinnostavaa, että äänielokuvan kynnyksellä Kaupungin valot korosti voimakkaasti äänen sijasta katsetta. Kulkuri tutustuu sokeaan kukkaistyttöön, joka puolestaan luulee tätä vauraaksi hyväntekijäksi. Kulkurin avulla sokea saa näkönsä takaisin.

Jos Sofokleen Oidipuksessa päähenkilö näkee vasta tultuaan sokeaksi, Kaupungin valoissa hyvyyden voi nähdä tai aistia, vaikkei näkökykyä olisikaan. Kaupungin valojen loppukohtaus on elokuvahistorian vaikuttavimpia. Kulkuria on syytetty varkaudeta, ja hän palaa vankilasta kurjemman näköisenä kuin koskaan. Yhtäkkiä hän näkee tytön kukkakaupan näyteikkunan takana. Kulkurin surkea olemus ei kätke hänen sisintään, ja lopulta totuus valkenee. Kosketus ja ääni puhuvat rehellisemmin kuin katse.

19. kesäkuuta 2012

Puolassa: Gdańsk ja Toruń

Kävin Puolassa viimeksi 25 vuotta sitten, muutamaa vuotta ennen rautaesiripun romahdusta. Mieleen on jäänyt ankeahko laivamatka Pomeranialla Helsingistä Gdańskiin ja matka täpötäydessä junassa Varsovaan. Gdańskissa olimme tuskin päässet terminaalin ovelle, kun ensimmäiset rahanvaihtajat jo työnsivät päänsä sisään houkutellakseen ensimmäiset matkustajat valuuttakauppoihin. Kävimme myös telakka-alueella Solidaarisuus-ammattiliikkeen jäljillä; nyt telakka on UNESCOn maailmanperintökohde.

Muistelen silloin ihmetelleeni puolalaista restaurointitaitoa ja sitä, miten sodan jälkeisistä raunioista saatiin rakennettua häikäisevä vanhakaupunki. Nyt kävimme raatihuoneella, jossa oli karuja kuvia pommitusten aiheuttamasta totaalisesta tuhosta. Gdańskia murjottiin niin lännestä kuin idästäkin. Kuuluisa Mariacka-katu oli lähes täysin tuhoutunut. Nyt koko komeus, ja tietysti paljon muutakin, on kokonaan rekonstruoitu. Sodan jälkeen menneen maailman uudelleen rakentaminen sai kansallisen selviytymistarinan piirteitä. Kiinnostava kysymys on, miten tähän sosialismia edeltäneen elämänmenon eheyttämiseen suhtauduttiin tai millaisia poliittisia tunteita siihen liittyi.

Nyt Mariacka-katu on meripihkakojujen kehystämä, ja yksilölliset etupihat tai terassit ovat vaikuttava muistuma maailmasta, jonka sota tuhosi. Katua katsoessa jää miettimään, miksei muutakin tuhoutunutta ympäristöä ole samalla pieteetillä luotu uudelleen. Ehkä syynä on se, että rautaesiripun länsipuolella modernisaation  hyökyaalto oli vastustamaton, eikä menneisyyden muistamiseen liittynyt kovin suurta intohimoa. Paitsi vasta sitten, kun oli liian myöhäistä.

Gdańskin lisäksi kävimme Toruńissa, joka on tunnettu (ainakin) kolmesta asiasta, piparkakkuperinteestä, Nikolaus Kopernikuksen synnyinkodista ja vanhasta keskiaikaisesta keskustastaan, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Kopernikus, puolalaiselta nimeltään Mikołaj Kopernik, on kaupungissa vahvasti läsnä, vaikka tosiasiassa ei olekaan tietoa, syntyikö kuuluisa tähtitieteilijä juuri siinä talossa, jossa hänen syntymäänsä juhlitaan. Ainakin Kopernikuksen kauppiasisän tiedetään siinä varmuudella majailleen.

Seurasimme Toruńissa Puolan ja Tsekin välisen EM-ottelun. Se päättyi Puolan tappioon, mutta kaikki kerääntyivät silti juhlimaan Kopernikuksen patsaalle, joka sai vielä Puola-huivinkin kaulaansa. Hieno tunnelma!


8. kesäkuuta 2012

Betty Ahon jäljillä

Olin Helsingin yliopistossa 7. kesäkuuta 2012 tarkastamassa Jaakko Seppälän pioneeriluontoista väitöskirjaa Hollywood muuttaa Suomen. Yhdysvaltalaisten elokuvien maahantuonti ja vastaanotto kaksikymmentäluvun Suomessa. Erityisen kiinnostava oli teoksen viimeisen käsittelyluvun pohdinta siitä, miten suomalaiset vastasivat Hollywoodin herättämään innostukseen ja pyrkivät itsekin pääsemään unelmatehtaan palvelukseen. Ruotsiin nähden suomalaisten panos Hollywoodissa oli toki vaatimaton, mutta – kuten Seppälä osoittaa Gösta Wreden ja Carl von Haartmanin uran kautta – aiheessa riittää vielä monia mahdollisuuksia jatkotutkimuksille. Juuri tässä luvussa Seppälä antaa kutkuttavia vihjeitä muista Hollywoodiin päätyineistä suomalaisista. Hän siteeraa muun muassa Aleko Liliuksen kirjoitusta Filmiaitassa 15–16/1928. Liliuksen mukaan ”suomalainen rouva Betty Ahonurho – Miss Betty – tekee näinä päivinä hyvän sopimuksen Universalin kanssa. Kerrotaan, että hän saisi esittää yhden suuren osan eräässä elokuvassa”. Tämä vihje innosti minua tutkimaan asiaa tarkemmin – niillä aineistoilla, jotka tähän hätään olivat käden ulottuviilla.

Jos Betty Ahonurho todella oli päätynyt Hollywodiin solmimaan sopimusta Universalin kanssa, on todennäköistä, että hän emigroitui Yhdysvaltoihin samaan tapaan kuin monet muutkin aikalaisensa. Jos hän saapui New Yorkin sataman kautta, hänen nimensä pitäisi löytyä Ellis Islandin rekistereistä. Toden totta: tietokanta paljastaa, että tamperelainen Betty Aleksandra Ahonurho rantautui Liverpoolista lähteeneestä Cedric-laivasta New Yorkin satamaan 15.1.1924. Rekisteritietojen mukaan Ahonurho oli saapumishetkellä 25-vuotias ja avioitunut. Kaiken kaikkiaan laivassa oli 537 matkustajaa, ja ainoa suomalainen Ahonurhon lisäksi oli Olga Toivonen, jonka kotipaikaksi on tosin merkitty Brooklyn, New York. Siirtolaisinstituutin tietokanta kertoo puolestaan, että Betty Ahonurho oli lähtenyt liikkeelle Hangosta Arcturus-laivalla  29.12.1923. Liverpoolista Cedric-alus oli puolestaan suunnistanut 5.1.1924 kohti uutta maailmaa. Matka maksoi 5737 Suomen markkaa.

Jos Aleko Liliuksella oli vuonna 1928 tieto sopimuksesta Universalin kanssa, Betty Ahonurho oli siis runsaassa neljässä vuodessa onnistunut murtautumaan lukemattomien Euroopasta muuttaneiden siirtolaisten joukosta Hollywoodiin. Tuskin sopimus oli syntynyt vailla näyttöjä, joten luultavaa on, että Ahonurhon pääsi kreditoimattomiin pikkurooleihin jo aiemmin. Ahonurhoa ei elokuvatietokannoista löydy alkuperäisellä nimellään, mutta on ilmeistä, että hän lyhensi sukunimensä Yhdysvalloissa käytännöllisistä syistä ja tuli tunnetuksi sukunimellä Aho. Tällä nimellä hän löytyykin elokuva-alan tietokannoista, niin Elonetista kuin Internet Movie Databasesta. Vain yksi elokuva tosin löytyy, mutta se ei ole Universalin vaan Paramountin tuotantoa. Kyseessä on Josef von Sternbergin ohjaama The Case of Lena Smith (1929), joka nähtiin Helsingin Punaisessa myllyssä 10.2.1930 nimellä Tapahtuma Lena Smith. Jules Furthmanin käsikirjoittama tarina sijoittui vuosisadan vaihteen Wieniin ja kuvasi unkarilaista maalaistyttöä Lenaa (Esther Ralston), joka rakastuu itävaltalaiseen upseeriin Franz Hofratiin (James Hall). He saavat lapsen, mutta suku riistää perillisen äidiltä, joka lopulta ryöstää lapsensa takaisin. Tarinan sivuhenkilöihin kuuluu Stefan (Fred Kohler), jonka sisarta Betty Aho näytteli. Valitettavasti elokuva on tuhoutunut, mutta japanilaisen Waseda-yliopiston kokoelmissa on säilynyt 100 metriä pitkä fragmentti. Olisi kiinnostavaa tarkistaa, löytyykö tästä palasta varhaisen suomalaisen mykkäelokuvanäyttelijän työtä.

Ranskalaisen kuvapalvelun Corbisin tietokannasta löytyy muutama still-kuva Sternbergin tuhoutuneesta elokuvasta.  Kuvia on itse asiassa säilynyt varsin paljon, ja Itävallan elokuvamuseo on julkaissut kokonaisen kirjan aiheesta. Teoksesta löytyvät kaikki välitekstit ja lähes 150 still-kuvaa. Oheisessa Corbisin julkaisemassa valokuvassa Betty Aho on kaikella todennäköisyydellä vasemmalla nähtävä tumma nainen. Kuvan tilanteessa Lenan (keskellä) lasta ollaan parhaillaan sieppaamassa aatelissuvun hoteisiin. Lasta pitelevä nainen on todennäköisesti Franz Hofratin äitiä esittänyt Emily Fitzroy. Tämä selvinnee tarkemmin, kun saan Itävallan elokuvamuseon kirjan käsiini.

Elokuvatietokannoissa Betty Ahon urasta ei Josef von Sternbergin ohjauksen jälkeen ole muita merkintöjä. Arvoitukseksi jää, oliko Aho käynyt neuvotteluja Universalin kanssa jostakin muusta produktiota. Varmaa on kuitenkin, että Sternbergin elokuvan täytyi olla tuotannossa jo vuonna 1928, koska se sai Yhdysvalloissa ensi-iltansa 19. tammikuuta 1929. Herää epäilys siitä, että samaan aikaan käynnissä ollut äänielokuvan läpimurto vaikeutti Euroopasta muuttaneiden näyttelijöiden asemaa ja mahdollisuuksia. Olisiko tämä tilanne vaikuttanut siihen, ettei uusia elokuvarooleja tullut tai ainakaan sellaisia rooleja, joista olisi jäänyt merkintä rekistereihin? Ilmeisesti Betty Aho pystyi kuitenkin toimimaan näyttelijänä myös englanninkielellä. Tähän viittaa The Star -lehdessä heinäkuussa 1929 ilmestynyt teatterikritiikki, jossa Beatrice Wood arvioi kesällä ulkoilmanäytöksenä esitettyjä pienoisnäytelmiä. Saman illan aikana oli nähty J. M. Barrien Rosalind, Miles Mallesonin Michael ja George Bernard Shaw'n Dark Lady of the Sonnets. Keskimmäinen teos perustui Leo Tolstoin novellin, ja naispääroolia esitti Betty Aho. Arvostelu on erittäin positiivinen: ”Miss Betty Aho, a young Finnish actress of considerable experience, portrayed the role of the peasant woman with compelling power and understanding, bringing out impressively the mystical quality of the peasant soul.” Voi toki olla, että suomalaisena näyttelijänä Aho oli uskottava venäläisen maalaisnaisen rooliin, jolloin mahdollinen murteellinen ilmaisukaan ei häirinnyt. Joka tapauksessa rooli oli menestys, mutta Betty Ahon uran jatkosta en tällä haavaa ole löytänyt enempää tietoa.

Yhdysvaltalaisesta sukututkimustietokannasta selviää, että Betty Ahonurho oli Los Angelesissa vielä vuonna 1933. Tuolta ajalta on säilynyt maahanmuuttoviraston Certificate of Arrival, joka on päivätty 1. toukokuuta 1933.



Jatkuu myöhemmin...

Kiitoksia Jaakko Seppälälle inspiraatiosta!





3. kesäkuuta 2012

Sirkus (1928)

Sirkus on ollut lukemattomien näytelmäelokuvien ympäristönä, ja tässä ryhmässä Charles Chaplinin Sirkus (The Circus, 1928) on epäilemättä tunnetuimpia. Elokuva oli aikanaan suurmenestys, mutta se on jäänyt aiemmin valmistuneen Kultakuumeen (Gold Rush, 1925) varjoon. Nyttemmin esitetty versio on Chaplinin itsensä vuonna 1968 tekemä uudelleenjulkaisu, joka alkaa ohjaajan säveltämällä ja tulkitsemalla laululla "Swing High Little Girl". Laulu virittää nostalgisen, kaihoisan tunnelman, jonka aikana nuori tyttö (Merna Kennedy) nähdään istumassa tyhjän sirkusmaneesin yllä, keinussa. Laulu toteaa, ettei auta katsoa maahan, jos mielii kurkottaa kohti sateenkaarta. Aloitus keskittää näkökulmaa julman sirkuksen johtajan (Allan Garcia) tytärpuoleen, joka ei tahdo onnistua yrityksissään. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, oliko tätä aloitusta alkuperäisessä vuoden 1928 Sirkuksessa, vai onko otos lisätty vasta vuonna 1968. Muutoinkin tuntuu, että Chaplinin elokuvat pitäisi asettaa enemmän oman aikansa kontekstiin vaikka toisaalta onkin ymmärrettävää, että niitä esitetään ohjaajan myöhemmin autorisoimina versioina. Nykyisenä bluray-aikakautena ei olisi konstikaan lisätä levyihin myös aiempia versioita. Itse asiassa katsomamme kopio oli yhdistelmäjulkaisu, jossa oli tarjolla sekä dvd että bluray. Parhaalla tahdollaankaan en pystynyt näkemään kovin suurta tasoeroa tallenteiden välillä. Chaplin ansaitsi paremmat teräväpiirtojulkaisut ja kunnolliset lisämateriaalit.


Kaikesta tästä huolimatta Sirkus on hieno elokuva, jossa komediallisuus ja traaginen melankolia ovat sopusoinnussa. Tietämättään kulkuri saa sirkusyhteisön kannalta ratkaisevan roolin. Hän tulee yleisön suureksi vetonaulaksi ja pelastaa koko seurueen taloudelliselta katastrofilta, vaikka kuvittelee itse olevansa töissä vain hanslankarina. Lopulta kulkuri saattaa myös nuoret rakastavaiset yhteen. Ennen pitkää sirkus jatkaa kulkuaan, kun taas kulkuri jää yksikseen istumaan kentälle, johon maneesi on jättänyt syvät uurteet. Hauskana kuriositeettinä elokuvassa on taikurin pöytä, jonka kyljessä komeilee 1800-luvun legendaarisen Bartolomeo Boscon nimi. Bosco oli aikakautensa tunnetuimpia taikureita, joka kävi esiintymässä Helsingissäkin. Mutta vuonna 1928 hän oli ollut haudassa jo 65 vuotta...

Katsoimme Sirkuksen lasten kanssa, sunnuntaimatineana, ja eniten naurua kirposi leijonakohtauksesta. Kulkurin loistava nuorallakävelykohtaus oli selkäpiitä karmiva.

1. kesäkuuta 2012

Länsimaiden perikato

[Tämä kolumni julkaistiin Turun Sanomissa 1.6.2012, ja se oli tiivistetty pidemmästä professoriluennosta, joka löytyy myös verkosta kulttuurihistorian blogista.]


Turun Suomalainen Yliopisto sai marraskuussa 1924 valovoimaisen vieraan. Saksalainen historianfilosofi ja kulttuurikriitikko Oswald Spengler saapui luennoimaan ja houkutteli Akatemiatalon juhlasaliin tuvan täydeltä väkeä. Vieras oli niittänyt mainetta teoksella Länsimaiden perikato (1918–22).


Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Spengler oli vetänyt johtopäätöksen, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat. Sodan jälkeen näillä ajatuksilla oli erityistä kysyntää, sillä päättynyt katastrofi oli helppo tulkita lopun enteeksi.


*


Spenglerin jälkeen ajatukset länsimaiden kriisistä ja perikadosta ovat olleet säännöllisesti esillä, ja tuntuu, ettei perikadolle ole näkyvissä loppua. Länsimaisen rappion tarina on itse asiassa Spengleriä vanhempi ja olennainen osa vastakohtaansa, myyttiä länsimaiden edistyksellisyydestä. Rappiota ei olisi, ellemme jo olettaisi länsimaiden olevan sivistyksen kärjessä.


Perikadon teema on ajankohtainen tänäänkin. Politiikan tutkija Samuel P. Huntington julkaisi 1996 teoksen Kulttuurien kamppailu, johon viitattiin usein syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä. Viime vuonna historioitsija Niall Ferguson puolestaan julkaisi kirjan Sivilisaatio: me ja muut, joka etsii länsimaiden oletetun menestystarinan juuria. Parhaillaan televisiossa pyörii Fergusonin sarja Länsimaiden illankoitto, jonka nimi viittaa suoraan Spenglerin teokseen ja jatkaa sitkeästi länsimaiden perikadon ajatusta.


Nyt uhat ja haasteet ovat toisenlaiset kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, mutta samalla perikadon jatkuva toistuminen pakottaa kysymään – ei niinkään sitä, ovatko länsimaat todella tuhon partaalla – vaan mitä kriisin kokemus, perikadosta puhuminen, merkitsee ja mitä sillä halutaan saavuttaa.


*


Jo Oswald Spenglerin aikana perikato ymmärrettiin vaihtelevin tavoin. Vajaa viikko vierailun jälkeen sanomalehti Uusi Aura julkaisi pääkirjoituksen ”Länsimaiden heikko kohta”, jossa näkemys perikadosta yhdistyi Venäjällä tapahtuneeseen vallankumoukseen ja hiipivään kommunismin pelkoon. Länsi-Euroopan kansat eivät pääkirjoituksen mukaan nähneet uhkaavaa vaaraa. Kirjoittajan mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneissä pikkuvaltioissa oli toisenlaista ”voimaa” kuin vanhoissa ”kangistuneissa” Länsi-Euroopan maissa, sillä niillä oli halu elää ja luoda uutta.


Uuden Auran kirjoituksessa ajatus länsimaiden tuhosta yhdistyy vaaran kokemukseen, siihen, että kriisin hetkellä käsitys historiasta asettuu liikkeeseen. On tärkeää ymmärtää historia jatkuvasti muuttuvana merkityksenantona. Ihminen on itse ajan virrassa, ja siksi historiaa pitää tarkastella myös kokemukselliselta kannalta. Historia on aina sitä, mitä se meille merkitsee.


*


Minulle keskustelu länsimaiden perikadosta on puhetta historian merkityksellisyydestä. Spenglerin, niin kuin Fergusoninkin, ajatukset kielivät siitä, että historiakäsitys kumpuaa kriiseistä. Horisonttimme muuttuu joka hetki; ja siksi historia on kirjoitettava aina uudelleen. Yritämme katsoa menneisyyttä ulkopuolelta, mutta olemme väistämättä sen osia, sen synnyttämiä ja perillisiä. Juuri tämä perillisyys tekee perikadon ajatuksesta inhimillisen, sillä se sisältää ajatuksen siitä, että jokin, joka on kerran alkanut, väistämättä päättyy. Juuri kriisin hetkellä menneisyys muuttuu tärkeäksi ja merkitykselliseksi.