31. toukokuuta 2013

Wien - unelmieni kaupunki (1957)

Wien – unelmieni kaupunki (Wien, du Stadt meiner Träume, 1957) jäi Willi Forstin viimeiseksi ohjaukseksi. Se on toisaalta johdonmukainen päätös pitkälle uralle, toisaalta jo monin tavoin väsynyt, epäajanmukainen teos, joka ei enää tuonut sellaista suosiota kuin 1930- ja 1940-lukujen fantastiset Wien-kuvaukset. Elokuvan nimi viittaa Rudolf Sieczynskin vuonna 1914 säveltämään ja sanoittamaan lauluun. Musiikki on ylipäätään elokuvan kokoava voima, niin kuin lähestulkoon kaikissa Forstin ohjauksissa. Wien – unelmieni kaupunki vahvistaa mielikuvaa Wienistä musiikin tyyssijana: tosin ainoa säveltäjä, jonka maalliseen vaellukseen Wienissä viitataan, on Beethoven, mutta musiikkikohtauksia on silti paljon. Elokuvan hahmoihin kuuluu musiikinopettaja Peter Lehnert (Adrian Hoven), joka nähdään lopulta Musikvereinin lavalla pianokonserttoa esittämässä.

Wien – unelmieni kaupunki on sisältä päin nähty, nostalginen kuvaus Wienistä, mutta silti näkökulma on ulkopuolinen: elokuvan alussa kuvitteellisen Alanian valtakunnan kuningas Aleksanteri (Hans Holt) saapuu kaupunkiin tyttärensä Sandran (Erika Remberg) kanssa. Kun alussa lentokone lähestyy kaupunkia, viimeisissä kuvissa se jälleen loittonee, samat matkustajat mukanaan. Kuninkaan Wienin-vierailun aikana Alaniassa ehtii tapahtua vallankumous, ja kuningas onkin yhtäkkiä tavallinen kansalainen. Hän ryhtyy autonkuljettajaksi, kunnes elokuvan lopussa lähetystö saapuu pyytämään häntä entisen kotimaansa presidentiksi. Sandra puolestaan ryhtyy ottamaan tunteja Peter Lehnertiltä, ja tuloksena on, kuinkas muuten, romanssi. Alanian kuninkaan hahmoa voi pitää viittauksena Itävallan omaan historiaan, mutta kiinnostavaa on, ettei menneen maailman rojalistinen jäänne ole tarpeeton vaan ex-kuninkaalle löydetään paikka uudesta demokraattisesta hallinnosta. Menneen ja nykyisen välille rakentuu silta.

Wien – unelmieni kaupunki sisältää muistumia Forstin aikaisemmista elokuvista, ja tuntuu, ettei sen nostalgisena kohteena oikeastaan ole Wien todellisena, elettynä kaupunkina vaan pikemminkin se kuvitelma, joka syntyi jo 1800-luvun lopussa ja johon Forst itse viittasi sellaisissa elokuvissa kuin Operetti (Operette, 1940) ja Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942). Toki elokuvassa on myös turistisia kohtauksia, mutta Forst tuntuu ironisoivan sitä tapaa, jolla kaupunki esitetään ulkopuolisille. Myyttinen Wien löytyy lavastetuista joukkokohtauksista, kulisseista, mielikuvituksesta.

27. toukokuuta 2013

Englantilainen avioliitto (1934)

Reinhold Schünzel on varmaankin kaikkien aikojen unohdetuimpia ohjaajia. Hänen 30-luvun alun komediansa liitetään usein orastavan natsismin eskapistiseen elokuvapolitiikkaan, mutta yksioikoinen tulkinta unohtaa, että Schünzel oli drag-elokuvan klassikon Viktorin ja Viktorian (Viktor und Viktoria, 1933) käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka edusti aivan toista arvomaailmaa kuin uudet vallanpitäjät. Juutalaistaustaisen Schünzelin ura joutui nimenomaan vaakalaudelle vuodesta 1933 lähtien. Samoin kävi tuottajien Gregor Rabinowitschin ja Arnold Pressburgerin, jotka tekivät yhteistyötä Schünzelin kanssa juuri Englantilaisessa avioliitossa. Rabinowitsch, Pressburger ja Schünzel siirtyivät kaikki Hollywoodiin, mutta Schünzelin ura ohjaajana oli käytännössä ohi.

Englantilainen avioliitto perustuu Ludwig von Wohlin suosittuun romaaniin, joka julkaistiin suomeksikin vuonna 1939. Renate Müller esittää modernia naista, Gerte Winteriä, joka alussa nähdään autoaan korjaamassa. Gerte paljastuu omatoimiseksi, energiseksi autokoulunopettajaksi, johon englantilainen Douglas Mavis (Georg Alexander) rakastuu oppituntien aikana. Gerte ja Douglas avioituvat, mutta tuore aviomies ei uskalla viedä vaimoaan pahansisuisen isoäitinsä Lady Mavisin (Adele Sandrock) 75-vuotispäiville. Gerte lähtee Englantiin omin neuvoin ja tutustuu matkalla sattumalta Douglasin ystävään Warwick Brentiin (Adolf Wohlbrück). Eipä aikaakaan, kun Douglas on avioitumisensa lisäksi kaksinkertaisissa kihloissa...

Englantilainen avioliitto on sujuva komedia, jonka huipennuksena on kabareelaulaja Bella Ameryn (Hilde Hildebrand) laulu ”Die Liebe ist ein Geheimnis”. Ludwig von Wohlin romaanin tapaan elokuva ilkkuu brittien vanhoilliselle elämänmenolle, ja konservatiivisuuden huippuna on erehdyttävästi kuningatar Viktoriaa muistuttava isoäiti.

26. toukokuuta 2013

Viskiä, viskiä! (1949)

Viski on vuosikymmenten mittaan virvoittanut elokuvantekijöiden luovuutta: John Sturges ohjasi komedian Whisky vierii länteen (The Hallelujah Trail, 1965) ja Helmut Weiss elokuvan Whiskyä, wodkaa ja wienittäriä (Whisky, Wodka, Wienerin, 1958). Suomessa Elina Jalkanen ohjasi ja Veijo O. T. Järvinen tuotti kieltolain aikaan sijoittuvan Viskibisneksen (1986). Ylivoimainen ykkönen on kuitenkin Alexander Mackendrickin Viskiä, viskiä! (Whisky Galore!, 1949), joka vie alkoholin puutteen äärimmilleen. Mackendrick oli syntynyt vuonna 1912 Bostonissa perheeseen, joka oli juuri edellisenä vuonna lähtenyt Skotlannista. Isän kuoltua seitsenvuotias Mackendrick palasi Glasgow'hun isovanhempiensa luokse. Vaikka Viskiä, viskiä! mytologisoi skotlantilaisuutta paikoin melkein piinallisesti, empaattisimmillaan komedia on kohtauksessa, jossa rannikolle haaksirikkoutuneesta laivasta on saatu pelastettua pulloja paikallisten iloksi ja juomingit alkavat. Annos melankoliaa on siinä tavassa, jolla viskin tuoma lohtu paljastuu vain väliaikaiseksi. Ikään kuin elokuva haluaisi sanoa skotlantilaisen kulttuurin olevan taitekohdassa. Viimeisissä kuvissa kersantti Odd (Bruce Seton) ja Peggy (Joan Greenwood) kävelevät rannalla: he edustavat tulevaisuutta eivätkä ole enää viskistä riippuvaisia...


Kööpenhaminan Tannhäuser

Kasper Holtenin ohjaama Tannhäuser sai ensi-iltansa Kööpenhaminan kuninkaallisessa oopperassa jo vuonna 2009, mutta nyt se on otettu uudelleen ohjelmistoon komistamaan Wagnerin 200-vuotisjuhlaa. Heti alkusoiton aikana esirippu nousee ja paljastaa Mia Stensgaardin vaikuttavan näyttämökuvan. Lavalla on 1800-luvun porvariskoti lukemattomine ovineen ja portaikkoineen, mutta samanlainen koti on myös ylhäällä, ylösalaisin. Aivan kuin näyttämökuva haluaisi sanoa, ettei tässä maailmassa ole taivasta. Kaikki on kodin seinien sisäpuolella, mutta samalla sen rajoissa ovat kaikki elämän vastakohtaisuudet. Käänteistä maailmaa myös demonstroidaan, sillä jo alun aikana nurinpäin käännetyissä portaissa kävellään, pää alaspäin. Alkusoiton aikana nähdään minidraama, jota ryydittää Signe Fabriciuksen koreografia. Baskeripäinen Tannhäuser (Stig Frogh Andersen) muistuttaa erehdyttävästi teoksen säveltäjää Richard Wagneria. Aluksi ollaan keskellä keskiluokkaista idylliä, tai normia: isä, äiti, lapsi ja kuusi palvelijaa. Tannhäuser istuu kirjoittamaan pöytänsä ääreen, ja samalla järjestys alkaa murentua.

Holtenin ideana on kuvata Tannhäuserin kautta luomistyötä. Ajatus on luonnollinen kahdessakin mielessä: ensinnäkin Wagnerin alkuperäistarina kuvaa nimenomaan Sängerkriegiä, laulajien kamppailua, toiseksi Tannhäuserin luominen oli Wagnerille itselleen ongelma, jonka pariin hän palasi yhä uudelleen. Tannhäuserin tarina käsittelee myös jännitettä maallisen ja taivaallisen rakkauden välillä, mikä on teemana vanha, mutta paikantuu tässä alkuperäisen oopperan tapahtuma-ajan sijaan Wagnerin omaan aikaan, 1800-luvulle. Holtenin tulkinnassa Tannhäuser on irrotettu mytologisesta kontekstistaan, jossa kristinuskon vastakohtana on maanalisten pakanajumalien palvonta. Olennaista Holtenin ohjauksessa on metanäkökulma: katsoja ei näe tapahtumia sellaisenaan vaan nimenomaan Tannhäuserin sepittämiä tapahtumia. Legendaarinen Rooman-kertomus ei ole Tannhäuserin kuvaus pyhiinvaelluksestaan vaan kuvitteellinen tarina, jonka Tannhäuser kertoo Wolframille (Palle Knudsen). Idea toimii yllättävän hyvin, ja samalla se purkaa perinteisten Tannhäuserien  kaksijakoista naiskuvaa. Kööpenhaminan tulkinnassa Venus (Tina Kiberg) ja Elisabeth (Anne Margarethe Dahl) ovat ideaalikuvia inhimillisempiä mutta viime kädessä myös fiktiota. Wagner oli protestantti, ja Rooman-matkan kuvaus paavista, joka ei anna Tannhäuserin syntejä anteeksi, on rankka. Holtenille Rooman-matkan tarina on Tannhäuserin mestariteos, ja kun laulaja heittää hengensä, taivaalta laskeutuu kukkimaan puhjennut paimensauva ja teksti: Zur Erinnerung an Tannhäuser, der grosse Poet und Sänger.

Ks. blogissa aiemmin Wartburg ja Venusvuori.

25. toukokuuta 2013

Jäljet lumessa (1957)

Jacques Tourneur’n film noir Jäljet lumessa (Nightfall, 1957) on odottanut katsomista, ja junamatkalla Odensesta Kööpenhaminaan pääsin vihdoin asiaan. Onko parempaa paikkaa uppoutua rikoselokuvaan kuin juna? Tourneur’n tunnetuin musta elokuva on Varjot menneisyydestä (Out of the Past, 1947), mutta ehdottomasti Jäljet lumessa ansaitsee katsomisen. Vaikka osa elokuvasta tapahtuukin lumisissa maisemissa, pimeyttä riittää. Tarinan keskiössä on taiteilija James Vanning (Aldo Ray), joka on tahtomattaan ajautunut rikosvyyhtiin. Alussa hän vaikuttaa epätietoiselta, muistinsa menettäneeltä, mutta menneisyys keriytyy esiin takautumajaksossa, jossa James kertoo kohtalonsa tapaamalleen Marie Gardnerille (Anne Bancroft). Tarinaan punoutuu myös epävarma etsivä Ben Fraser (James Gregory), joka lopulta saa selville, mistä on kyse. Hän saa vahvistusta toimilleen saatuaan automaatista sananlaskun: ”Footsteps in the sands of time are not made by sitting down.”

 Jäljet lumessa on yllättävä sikäli, että sen alkuperäinen nimi Nightfall saisi odottamaan kaupungin pimeille kaduille sijoittuvaa rikosdraamaa, mutta loppuratkaisu tapahtuu Wyomingissa, kirkkaassa päivänvalossa. Yön laskeutuminen on pikemminkin vertauskuva sille ahdingolle, jossa elokuvan henkilöt elävät. Ben on luonteeltaan epävarma eikä uskalla ottaa ratkaisevia askeleita elämässään, James elää rikollisten vainoamana salanimen suojissa ja Marie on rakkaussuhteissaan pettynyt malli, joka on jo menettänyt toivonsa. Epävarmojen päähenkilöiden ympärillä on rikollisuus ja brutaali väkivalta, jonka uhriksi toinen elokuvan roistoista, Red (Rudy Bond), loppukohtauksessa itse joutuu. Redin aisapari John (Brian Keith) päättää päivänsä ystävänsä luodista. Liikkeelle panevana voimana on tietenkin raha, jonka kaikki olettavat olevan Jamesin hallussa mutta joka on jäänyt Wyomingin lumisille lakeuksille.

Jäljet lumessa on paikoitellen jäykähkösti ohjattu mutta valokuvallinen. Mieleen jää Burnett Guffeyn erinomainen mustavalkokuvaus. Stirling Silliphantin käsikirjoitus on naseva alusta loppuun. Kun Ben makaa sidottuna, yrittää pitkittää loppuratkaisua ja kysyy: ”What are you going to do with your end of the money, Red?”, Red vastaa sarkastisesti: ”I'm going to set up a scholarship at Harvard.”



Odense: Gender in the European Town



Gender in the European Town -verkosto järjesti monivuotisen toimintansa jatkona kongressin Odensessa, Tanskassa 22.–25.5.2013. Osallistujia oli lähes 140, Euroopan lisäksi Pohjois-Amerikasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Ensivaikutelma on, ettei ”eurooppalainen” kaupunki ole vain eurooppalainen vaan monet tilalliset käytännöt, sosiaaliset suhteet ja valtarakenteet yhdistävät eri maanosien kaupunkeja, varsinkin jos tarkastalleen esiteollista aikaa ja satamakaupunkeja, jotka olivat säännöllisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Toisaalta on myös selvää, ettei – erityisesti viime vuosikymmenien – afrikkalaista ja aasialaista urbanisaatiota voi lähestyä eurooppalaisen vaikutuksen kautta. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan olleet kongressin ytimessä vaan pikemminkin Euroopan kaupungit keskiajalla ja uuden ajan alussa sukupuolen näyttämöinä. Jonkin verran esitelmiä oli myös 1800- ja 1900-luvun aiheista. Maantieteellinen kirjo oli laaja, mikä oli koko tapahtuman suola: esitelmät eivät olleet yleistäviä linjanvetoja vaan paikantuneita, aikaan ja paikkaan sidottuja. Erityisesti nousivat esiin näkökulmat 1600-luvun maailmaan: romanialaisen vaimon kohtalot Bukarestissa, lähes 60 asuntoa Lontoossa omistaneen Hester Pinneyn mystiset liiketoimet, vaasalaisen Margaretan paljastukset oikeusistuimen edessä… Kongressin monet esitelmät osoittivat tuomiokirjojen ja oikeuden asiakirjojen mahdollisuudet arkielämän ajatusten ja tunteiden tavoittamisessa, mutta samalla oikeudenkäynnit olivat performansseja, jotka päästävät lukijan keskelle menneisyyden ihmissuhteita, draamaa – kirjureiden konventioista huolimatta. 


21. toukokuuta 2013

Rancho Notorious (1952)

Fritz Lang (1890–1976) teki Hollywood-sopimuksen kesällä 1934 ja muutti Yhdysvaltoihin. Kontrahti MGM:n kanssa kattoi vain yhden elokuvan, mutta se oli lähtölaukaus Hollywood-uralle, jonka aikana saksalaisen ekspressionismin arkkitehteihin kuulunut ohjaaja tuli sujuvaksi amerikkalaisen genre-elokuvan tekijäksi. Lang oli erityisen pätevä tummanpuhuvien rikoselokuvien taiturina, mutta lännenelokuviakin hänen uraltaan löytyy. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1940 valmistunut Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James). Sittemmin western-tuotantoon kuuluivat myös He olivat urheita miehiä (Western Union, 1941) ja Villin Lännen villikissa (Rancho Notorious, 1951).

Rancho Notorious on pesunkestävä kostowestern, jonka päähenkilönä on Vern Haskell (Arthur Kennedy). Hän menettää morsiamensa pankkiryöstössä, brutaalisti, ja omistaa elämänsä murhaajan löytämiseen. Jäljet johtavat Altar Keanen (Marlene Dietrich) ranchille, mutta karjankasvattaminen on vain peitetoimi tuottoisemmille bisneksille. Rakenteellisesti elokuva on hybridimäinen, alussa kuullaan balladinomainen kertojaääni, joka palaa uudelleen lopussa. Tuotannollisia vaikeuksia Langilla oli alusta lähtien, ja ilmeisesti loppuratkaisu on tuottaja Howard Welschin vaatimuksesta tehty myöhemmin. Altarin uhrautuminen Vernin hyväksi antaa lopputulokselle melodramaattisen vivahduksen.

Pieni yksityiskohta kiinnittää huomiota: tarkkasilmäinen sheriffi tutkii huolellisesti Vernin kädet. Kunnon miehen tuntee siitä, miten käsillä on tehty ruumiillistä työtä. Desperado on aina pehmeäkätinen.