Shanghai Noon (2000)

Jackie Chan -elokuvien katselmukseni on edennyt vuonna 2000 valmistuneeseen toimintakomediaan Shanghai Noon. Tom Deyn ohjaama yhdysvaltalais-hongkongilainen tuotanto on leikittelyä paitsi elokuvan lajityypeillä myös kulttuurien kohtaamisen teemoilla. Päähenkilö on Kielletyn kaupungin henkivartiokaartiin kuuluva Chon Wang (Jackie Chan), joka lähtee jäljittämään kidnapattua prinsessa Pei Peitä (Lucy Liu) 1880-luvun Yhdysvaltoihin, Villiin Länteen. Nevadassa Wang joutuu keskelle junaryöstöä ja tutustuu Roy O'Bannoniin (Owen Wilson), jonka kanssa hän elokuvan mittaan ystävystyy.  Shanghai Noon kietoo yhteen kulttuurisia stereotypioita mutta rakentaa myös uudenlaisia kohtaamisen tilanteita, muun muassa jaksossa, jossa Wang tutustuu alkuperäisiin amerikkalaisiin. Vaikka kaikki on vain leikkiä, vakaviakin teemoja nousee pintaan, varsinkin lopussa, kun Pei Peille valkenee, millaisessa asemassa rautatietöihin osallistuvat kiinalaiset maahanmuuttajat oikeastaan ovat. Shanghai Noonin hybridisyys ammentaa paitsi lännenelokuvan tilanteista myös niistä tavoista, joilla kliseisia asetelmia varioidaan yhdistämällä mukaan kung fu -elokuvan koreografioita. Keitokseen on lisätty vielä aimo annos buddy cop -elokuvista ja -sarjoista tuttuja piirteitä: vaikka nyt ei ollakaan 1980- tai 1990-luvun Los Angelesissä, Chon Wangin ja Roy O'Bannonin suhteen voisi hyvin siirtää ajassa eteenpäin.

Maailman ympäri 80 päivässä (Around the World in 80 Days, 2004)

Jules Verne kääntyi varmaankin haudassaan, kun Walt Disneyn tuottama ja Frank Coracin ohjaama Maailman ympäri 80 päivässä (Around the World in 80 Days, 2004) sai ensi-iltansa. Mutta mitäpä siitä: klassikot on tehty tulkittaviksi. Turhautumisen sijasta on kiinnostavampaa kysyä, mitä tämä uusi versio lopulta haluaa sanoa. Ja tämän sanottuani en usko, että minulla on vielä vastausta siihen, mitä Disneyn leikittely Vernen tarinalla viime kädessä merkitsee. Maailman ympäri 80 päivässä muistuttaa alkuperäisromaania siinä mielessä, että tässäkin päähenkilön nimi on Phileas Fogg ja hänen apurinsa Passepartout. Tosin tällä kertaa Fogg (Steve Coogan) on enemmän hullu tiedemies kuin englantilainen gentleman, ja Passepartout (Jackie Chan) on oikeastaan kiinalainen seikkailija Lau Xing, joka sieppaa nimen Passepartout passia kyselevien poliisien puheenparresta eikä ymmärrä ranskaa sanaakaan.

Maailman ympäri 80 päivässä on paikoitellen hämmentävää katsottavaa, mutta sen viehättävyys on siinä tavassa, jolla Jackie Chan on istutettu elokuvan tähdeksi. Jos Vernen alkuperäisromaani voidaan tulkita länsimaisen kolonialismin ilmentymäksi, jossa englantilainen herramies matkustaa ranskalaisen palvelijansa kanssa maapallon ympäri, Coracin elokuvassa asetelma nyrjähtää sijoiltaan. Lau Xing on Lontoossa varastaakseen takaisin Buddhaa esittävän jadepatsaan, jonka englantilaiset ovat ryöstäneet hänen kotikylästään. Kulttuuriperinnön palauttaminen oikealle omistajalleen onnistuu, ja samalla Vernen matkareitti nyrjähtää sijoiltaan. Sen sijaan, että Fogg ja Passepartout purjehtisivat Hongkongista Jokohamaan, he päätyvät Xingin kotikylään. Fogg jatkaa matkaa yksin, kunnes uskolliset ystävät rientävät apuun.

Maailman ympäri 80 päivässä on leikkiä niin klassikkoromaanilla kuin historiallakin. Kulttuuriperintöteema tuo siihen yllättävää särmää, mutta menneisyyden suhteen elokuva on tyyliltään bricolage, joka hyödyntää kaikkea mahdollista käteen osuvaa. Oman surrealistisen lisänsä tuo se, että elokuva kuvattiin Babelsbergin studioilla Berliinissä, ja myös ulkokuvissa käytettiin Lontoon ja Pariisin sijasta Berliiniä. Esimerkiksi loppukohtauksessa Fogg saapuu ilma-aluksellaan Gendarmenmarktille. Kun tähän lisätään vielä Arnold Schwarzeneggerin tulkitsema ruhtinas Hapi ja tämän lihaksikas Rodin-veistos, sekä kuningatar Viktorian ilmestyminen loppukohtaukseen, on historiallinen fantasia valmis.

Chinese Zodiac (十二生肖, 2012)

Havahduin järkyttävään puutteeseen elokuvatuntemuksessani. En tunne riittävästi Jackie Chanin elokuvia, paitsi tietysti katkelmina ja välähdyksinä. Muutama vuosi sitten katsoin Jackie Chanin ja Li Zhangin ohjaaman spektaakkelin 1911 (Xinhai geming, 2011), joka juhlisti Kiinan keisarivallan romahduksen satavuotista historiaa. 1911 oli Chanin sadas elokuva, mutta se ei oikeastaan edustanut sitä, mistä hän on tunnettu. Nyt pitäisi mennä alkulähteille. Tämä seikkailu saa vielä odottaa, mutta onneksi televisiosta tuli Chanin itsensä ohjaama ja käsikirjoittama Chinese Zodiac (2012). Vaikka elokuva on niin erilainen kuin 1911, molemmista huokuu se kulttiasema, joka Chanilla on ja joka särkee korkean ja matalan kulttuurin merkityksettömän raja-aidan.

Chinese Zodiac kuuluu niihin viime vuosien toimintaelokuviin, joissa käsitellään kulttuuriperintökysymyksiä ja suhdetta historiaan. Näinhän oikeastaan tehtiin jo Indiana Jones- ja Muumio-elokuvissa, mutta kiinalainen näkökulma antaa Chinese Zodiacille erityisen säväyksen. Taustana on toinen oopiumisota 1850-luvun lopulla, jolloin Britannian ja Ranskan joukot taistelivat Kiinan Qing-dynastiaa vastaan. Länsimaiden kolonialistisen politiikan seurauksena kiinalaisen eläinradan hahmoja esittävät kaksitoista pronssipäätä päätyivät Eurooppaan, ja  Chinese Zodiacissa kulttuuriperintöä palautetaan takaisin alkuperäiseen kotiinsa, tosin monenlaisten käänteiden kautta. Kiinnostava on myös ajatus siitä, että länsimaissa sukeutuva aktivistien vastustus vähitellen johtaa laittoman kulttuuriperintökaupan kriisiin. Kokonaisuutena Chinese Zodiac on vähintäänkin hämmentävä: rakenne on episodimainen, ja osa rönsyistä vie liioittelun surrealistiselle tasolle.

Chinese Zodiacissa Jackie Chan on paitsi ylivertainen tähti myös välittäjä länsimaisen ja kiinalaisen kulttuurin rajalla. Asetelma ei ole mustavalkoinen, eikä Chanin esittämä JC edusta mitään virallista tahoa vaan liikkuu laillisen ja laittoman sumeassa välimaastossa. Elokuva loppuu jonkinlaiseen instant-nostalgiaan, jossa katsojan odotetaan tuntevan jo kaipausta Chanin ennen pitkää päättyvää uraa kohtaan. Lopputekstien aikana katsojalle tarjotaan valikoima menneiden Jackie Chan -elokuvien tähtihetkiä.

1911 (2011)

Matkalla Albuquerqueen oli tarjolla myös elokuvia: Kööpenhaminan ja Washingtonin välillä katsoin Jackie Chanin ja Li Zhangin ohjaaman spektaakkelin 1911 (Xinhai geming, 2011), joka juhlistaa Kiinan keisarivallan romahduksen satavuotista historiaa. Pienestä kuvaruudusta elokuvaa on tosin vaikea katsoa, sillä kuvaa on höystetty tekstein, joilla annetaan lisätietoja kuvatuista henkilöistä ja tilanteista. Nämä tekstit jäivät nyt kokonaan näkemättä, mutta tämä ei lopulta vaikeuttanut tarinan ymmärtämistä. Satavuotiaan historian ohella elokuvalla on toinenkin numeraalinen merkitys: tämä teos on Jackie Chanin sadas elokuva, ja populaarikulttuurin ikoni on siirtynyt prestiisielokuvan tähdeksi! Jackie Chan on elokuvassa Huang Xing, joka johtaa joukkoja taistelussa Qing-dynastiaa vastaan. Toinen avainhenkilö on Sun Yat-sen (Winston Chao), joka kokoaa kansainvälistä tukea taisteluun tasavallan puolesta. Samaan aikaan kun elokuva juhlii tasavallan syntyä, se ei hylkää keisarivallan näkökulmaa. Keisarihuone on oman historiansa vanki, ja siksi muutokseen liittyy myös melankolisia tunteita.