19. helmikuuta 2020

Ginzan tarinoita (Ginza 24 chou, 1955)

Yûzô Kawashiman elokuva 銀座二十四帖 (Ginza 24 chou, 1955) on englanninkieliseltä nimeltään Tales of Ginza, joten sen voisi suomentaa Ginzan tarinoiksi. Nimensä mukaisesti se sijoittuu Ginzan kaupunginosaan Tokioon, ja elokuvaa voisi luonnehtia kaupunkisinfoniaksi, jonka juuret ovat mykkäkauden urbaanissa kuvastossa. Ginza elää ja hengittää ensimmäisistä kuvista lähtien, ja juuri tämä on Kawashiman elokuvan viehätyksen olennainen lähtökohta: Tokio-näkymät, katujen vilinä, öiset mainosvalot, ravintolakohtaukset... Runollisimmillaan elokuva on aivan alussa, jossa Kawashima rakentaa kaupunkinsa tuoksujen ympärille. Kukkien ja pensaiden rinnalle tulevat urbaanit tuoksut, kuten Marilyn Monroen hajuvesi, jonka merkkiä nuori tyttö koettaa muistaa hyvästellessään poikaystävänsä.

Ginzan tarinoita on taidokas vyyhti elämänkohtaloita. Draaman keskiöön nousee ikääntynyt rouva: hän yrittää löytää taiteilijan, joka teki hänestä muotokuvan viisitoista vuotta aiemmin. Kawashiman kerronta on täynnä pieniä, nautittavia yksityiskohtia, kuten galleriajakson flirttailukohtauksessa, jossa kamera siirtyy kuvaamaan nuoren parin jalkojen liikkeitä ja tanssinomaista koreografiaa. Sanoja tärkeämpää on kehojen kieli. Ginzan tarinoita on elokuva Japanin modernisaatiosta toisen maailmansodan jälkeen: englanninkielisiä sanoja ja lauseita viljellään, ja estetiikassakin on häivähdys film noiria. Toisaalta hämmästyttävää on Ginzan tarinoiden ranskalaisuus. Ravintolakohtaukset tuovat mieleen 1950-luvun ranskalaisen elokuvan ja Pariisin yökerhot. Kawashiman kerronta on innostavan eklektistä: kertojaääni johdattelee välillä tapahtumiin humoristisesti, välillä taas kuin dokumenttielokuvan selostaja, joka pyrkii välittämään tietoa yhteiskunnan muutoksista.

15. helmikuuta 2020

Kateissa (Missing, 1982)

Costa-Gavras tunnetaan poliittisesta trilleristä Z – hän elää! (Z, 1969). Samaa lajityyppiä jatkoi elokuva Kateissa (Missing, 1982), joka oli ohjaajan siihenastisen uran kallein tuotanto. Tapahtumat sijoittuvat Chileen, vaikka maata ei käsittääkseni mainita dialogissa kertaakaan. Katsoja kuitenkin tunnistaa Augusto Pinochetin vallankaappauksen 1973: Santiago on kaaoksessa, ruumiita lojuu kaduilla ja laukaukset kaikuvat päivin ja öin. Keskiössä on yhdysvaltalainen nuori Charles Horman (John Shea), joka katoaa, ja hänen vaimonsa Beth (Sissy Spacek) ryhtyy etsimään miestään. Pian paikalle saapuu myös Charlien isä Ed (Jack Lemmon). Yhdessä Beth ja Ed vaeltavat viranomaisten, sekä sotilasjuntan että yhdysvaltalaisten diplomaattien, luona, mutta mitään ei tunnu löytyvän.

Costa-Gavrasin ja Donald E. Stewartin käsikirjoitus kulkee sujuvasti. Beth saa käsiinsä Charlien muistikirjan, lukee sitä ääneen, ja samalla takautuman dialogi sulautuu nykyhetkeen. Loistavia ovat myös Costa-Gavrasin ratkaisut muistikuvien tulkinnallisuudelle kohtauksessa, jossa sama tilanne nähdään neljään viiteen kertaan erilaisin nyanssein painotettuna. Sujuvasti 60-lukulainen kokellisuus istuu 80-luvun alun Hollywood-tuotantoon. Kateissa johdattaa katsojan myös vankileirinä käytetylle jalkapallostadionille, jossa Ed ja Beth käyvät etsimässä kadonnutta nuorukaista, turhaan. Erityisen vaikuttava on ruumishuonejakso, jossa vallankaappauksen raadollisuus paljastuu.

Luin katsomisen jälkeen Internet Movie Databasesta yleisön kommentteja. Oli kiinnostavaa nähdä, miten erilaisin tavoin 80-luvun poliittista trilleriä voi tulkita. Osalle katsojista Kateissa on poliittisen kaksinaismoralismin kuvaus, osalle vasemmistolaisen idealismin testamentti. Mistä tahansa ideologisesta suunnasta elokuvaa katsookaan, se tehoaa emotionaalisesti siksi, että Costa-Gavras tavoittaa sotatilan musertavan satunnaisuuden ja väkivallan alituisesta läsnäolosta seuraavan ahdistuksen. Käsikirjoituksen lisäksi Jack Lemmonin ja Sissy Spacekin vahvat roolisuoritukset kannattelevat elokuvaa. Vangeliksen musiikin ystäville Kateissa on tietysti välttämätöntä katsottavaa.

13. helmikuuta 2020

Suzaki Paradise: Punaiset lyhdyt (Suzaki paradaisu: Akashingō, 1956)

Yūzō Kawashima (1918–1963) on 1950-luvun ja 1960-luvun alun keskeisiä japanilaisia elokuvaohjaajia, jonka ura katkesi sydänvaivoihin vain 45-vuotiaana. Hänen nimensä nousee usein esille Shohei Imamuran oppi-isänä, mutta Kawashimaa voi laajemmin pitää tienraivaajana japanilaisen uuden aallon tekijöille. Elokuvapalvelu MUBI:ssa on ollut nähtävänä Kawashiman tuotantoa, ja vihdoin eilen pääsin käsiksi vuonna 1956 valmistuneeseen draamaan Suzaki Paradise: Punaiset lyhdyt (Suzaki paradaisu: Akashingō, 1956). Aikalaismaailmaan, 1950-luvun Tokioon sijoittuva tarina, kertoo avioparista, Tsutaesta (Michiyo Aratama) ja Yoshijista (Tatsuya Mihashi), jotka ovat työttömiä ja etsivät paikkaansa. Elokuva alkaa sillalla, jossa turhautunut pari pohtii tulevaisuutta. Tsutae on entinen prostituoitu, joka käväisee jo punaisten lyhtyjen alueen portilla.

Tsutaen ja Yoshijin tarinassa on alusta lähtien vahva melodramaattinen viritys. Se on kuin muistuma toisen maailmansodan jälkeisistä ongelmaelokuvista, joissa menneisyyden taakka sanelee päähenkilöiden kohtalon. Kawashiman tulkinnassa käy toisin. Tsutaen ja Yoshijin suhde rakoilee, mutta vaikeudet eivät katkaise heidän suhdettaan. Elokuvan lopussa pari on uudelleen samalla sillalla kuin alussa, mutta tällä kertaa he juoksevat pois, linja-autoon, ja samalla kohti yhteistä tulevaisuutta. Suzaki Paradise on taitavasti ohjattu nuoren rakkauden kuvaus. Ainakin minua puhutteli se tapa, jolla kaupunkiympäristö oli läsnä, valoina ja varjoina, heijastuksina läheisestä joesta, katujen vilinänä.

10. helmikuuta 2020

Uhrattua elämää (Imitation of Life, 1934)

John M. Stahlin Uhrattua elämää (Imitation of Life, 1934) perustuu Fannie Hurstin suosittuun romaaniin, jonka myöhemmin toteutti myös Douglas Sirk. Silloin suomenkielinen nimi oli Suurinta elämässä (Imitation of Life, 1959). Stahlin melodraama on vaikuttava, aikanaan poikkeuksellinen teos: keskiössä on kaksi yksinhuoltajaäitiä, jotka ryhtyvät yrittäjiksi. Elokuva käsittelee paitsi naisen asemaa myös etnisyyttä, sillä toinen äideistä on musta, toinen valkoinen. Elokuvan alussa Beatrice Pullman (Claudette Colbert) on juuri jäänyt leskeksi ja hoitaa pientä tytärtään kylpyhuoneessaan. Paikalle saapuu Delilah Johnson (Louise Beavers), joka on etsimässä työtä. Tuota pikaa hänestä tulee Beatricen taloudenhoitaja. Myös Delilahilla on tytär, poikkeuksellisen vaaleaihoinen Peola. Ennen pitkää Beatrice ja Delilah päätyvät yrittäjiksi, kun Delilahin salaiseen reseptiin perustuvat pannukakut osoittautuvat menestykseksi.

Uhrattua elämää käsittelee yhteiskunnallisten teemojen ohella äidin rakkautta. Beatrice ja Delilah tekevät kaikkensa tyttäriensä tähden, mutta vähitellen lapset erkanevat vanhemmistaan. Kysymys rodusta nousee pintaan erityisesti Delilahin ja Peolan suhteessa, sillä Peola häpeää äitiään ja yrittää tekeytyä valkoiseksi. Lopussa, Sirkin version nähneille tämä ei liene yllätys, Delilah menehtyy, ja kuolinvuoteellaankin hän puhuttelee tytärtään, joka on poissa. Vasta hautajaisissa Peola ilmestyy surijoiden keskelle, katuu pohjattomasti ja kertoo olevansa syyllinen äitinsä kuolemaan. Peola toteaa, että äiti oli ollut hänen orjansa, joka oli pyytettömästi palvellut tytärtään. Sirkin versiossa hautajaiskohtauksessa kuullaan vaikuttava Mahalia Jacksonin esitys. Stahlin tulkinnan sävy on kokonaan toisenlainen: mieleen jää se yhteisöllisyys, jolla hiljainen saattoväki kuljettaa Delilahia kohti viimeistä leposijaa.

9. helmikuuta 2020

Kenraali (The General, 1926)

Buster Keatonin Kenraali (The General, 1926) perustuu Yhdysvaltain sisällissodan tapahtumasarjaan, jossa pohjoisvaltiolaiset vakoojat sieppasivat The General -veturin huhtikuussa 1862, lähtivät ajamaan kohti Chattanoogaa ja pyrkivät vahingoittamaan konfederaatiolle tärkeää rautatielinjaa. Alkuperäistä The General -veturia säilytetään nykyisin Kennesaw’ssa, Georgiassa. Buster Keaton oli tiettävästi erittäin kiinnostunut rautateiden historiasta ja luki William Pittengerin muistelmateoksen The Great Locomotive Chase (1863). Olennaista Kenraali-elokuvan kannalta on, että Pittengerin teos oli kirjoitettu pohjoisvaltioiden näkökulmasta, mutta Keaton lähti toteuttamaan elokuvaansa konfederaation kannalta. Alkuperäistä veturia Keaton ei yrityksistä huolimatta saanut käyttöönsä, mutta muita sisällissodan aikaisia kulkupelejä onneksi oli vielä olemassa. Kuvaukset toteutettiin Oregonissa, jossa vanhoja rataosuuksia oli vielä jäljellä.

Kenraali valmistui vuonna 1926 ja sai ensi-iltansa poikkeuksellisesti Tokiossa vuoden viimeisenä päivänä. New Yorkin ensi-ilta koitti vasta tammikuussa 1927. Vaikka Kenraalia sittemmin on arvostettu keskeisenä Keaton-komediana, Yhdysvalloissa kriitikoiden suhtautuminen oli vaisua ja ristiriitaista. Jo kuvausvaiheessa ajatus kuuluisaan sisällissodan tapahtumaan kytkeytyvästä komediasta herätti pahennusta, samoin tietysti se, että Keaton otti elokuvaansa etelävaltioiden näkökulman. Kevään 1927 aikana Kenraali osoittautui kuitenkin kansainväliseksi menestykseksi, ja klassikon maineen elokuva saavutti vähitellen. Kenraali on huolellisesti käsikirjoitettu, kunnianhimoinen ja visuaalisesti kekseliäs. Vaikka olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja, pienet yksityiskohdat jaksavat naurattaa. Suosikkejani on kohtaus, jossa Johnnie (Buster Keaton) vääntää veturinsa avulla vaihteen kiskot sijoiltaan. Takaa-ajajien on pakko pysähtyä. Kymmenkunta pohjoisvaltiolaista sotilasta alkaa pohtia, miten rata saadaan korjattua ja alkaa juntata kiskoa hartiavoimin. Aikansa touhua katseltuaan veturinkuljettaja tulee paikalle, ottaa kirveensä ja kalauttaa kiskon heti paikalleen. Ammattimies on ammattimies.

Suomessa Kenraali nähtiin tuoreeltaan maaliskuussa 1927. Iltalehden mainoksessa (vasemmalla) korostettiin elokuvan ”suuruutta ja hauskuutta” sekä sen menestystä Tukholmassa ja Lontoossa. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko kirjoitti 5. maaliskuuta:

”Buster Keaton, tasaisen huumorin edustaja filmissä, on hetken ollut poissa näköpiiristämme ja kun hän nyt sinne ilmestyy, on hän ’Kenraali’ United Artistsin filmissä, jota on valmisteltu 2 vuotta ja tuhlattu rahaa, niin että köyhää hirvittää. Oikeastaan Buster Keaton on amerikkalainen veturinkuljettaja, joka on tasaisen luontonsa koko syvyydestä rakastunut Anabelle Leehen (Marion Mack) ja kun sitten etelän ja pohjan valtioiden välinen sota alkaa, julistaa Anabelle, että Buster ei ole kelvollnen hänen silmiensä eteen muussa kuin sotilaspuvussa. (...) Filmi on täynnä amerikkalaista huumoria, Keatonin verratonta komiikkaa, joka pitää katsojan jännittyneenä ja hyvällä tuulella.”

8. helmikuuta 2020

Ariadne auf Naxos Kansallisoopperassa


Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos (1916) on nyt tammi- ja helmikuussa nähty Kansallisoopperassa. Kyse on kuuden oopperatalon yhteistuotannosta, joka sai ensi-iltansa Ranskassa 2018. Nyt on vihdoin Suomen vuoro kokea Katie Mitchellin paljon kiitosta saanut ohjaus. Viimeksi olen kuullut Ariadnen elokuussa 2011 Mariinski-teatterin Turun-vierailulla, mutta se oli konserttiversio. Tänään oli mahdollisuus nähdä teos lavalla. Straussin ooppera pohjautuu Hugo von Hofmannsthalin librettoon, joka puolestaan ammentaa antiikin tarustosta. Ariadne oli kuningas Minoksen tytär, Kreetan prinsessa. Autettuaan Theseusta Minotauros-hirviön surmaamisessa Ariadne lähti sankarin matkaan, mutta tämä hylkäsi hänet Naxoksen saarelle. Vanhemmassa tarinaperinteessä Ariadne kohosi jumalten luokse Dionysoksen puolisoksi, mutta myöhemmässä antiikin mytologiassa hän päätti päivänsä autiolle saarelle hylättynä.

Hofmannsthal ja Strauss käsittelivät Ariadnen tarinaa oopperan muodossa ensi kerran jo vuonna 1912, mutta menestys jäi laimeksi. Vuonna 1916 syntyi nykyinen versio, jossa tapahtumapaikka vaihtui Pariisista Wieniksi. Paikanvaihdokseen vaikutti varmasti se, että ensimmäinen maailmansota oli puhjennut kaksi vuotta aiemmin.

Ariadne auf Naxos esittää oopperaa oopperassa. ”Wienin rikkain mies” on kutsunut sekä commedia dell' arte -ryhmän että oopperaseurueen esiintymään juhliinsa. Oopperaryhmän on määrä esittää nuoren säveltäjän opera seria, joka on nimeltään Ariadne auf Naxos. Pitkäksi venynyt kostea illallinen sekoittaa kuitenkin juhlien aikataulun, minkä vuoksi commedia dell' arte -väki joutuu esittämään oman show'nsa samaan aikaan oopperaryhmän kanssa, jotta ohjelma ehtii päättyä ennen illan ilotulitusta. Kaksi draamaa risteytyy, mutta lopulta lavalle kohoaa tarinoiden vyyhti, ja aikalaisten ihmissuhteet punoutuvat osaksi kokonaisuutta. 

Ariadne auf Naxos koostuu kahdesta osasta, Prologista ja Oopperasta. Prologissa kiireinen valmistelu täyttää lavan, ja Mitchellin ohjaus tuo mieleen Robert Altmanin elokuvien ihmissuhteiden punoksen. Alkusoiton aikana ollaan melkein kuin Altmanin elokuvassa Mitkä häät! (A Wedding, 1978). Ensimmäisen näytöksen keskushahmo on nuori säveltäjä (Jenny Carlstedt), joka toteaa tavoittelevansa olevaisuuden ydintä, mutta joutuukin tinkimään, kun vaatimus tragedian ja komedian yhdistämisestä konkretisoituu. Ariadnen alkuosa vyöryttää korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin vastakkainasettelun Kansallisoopperan lavalle ja muistuttaa, miten vanhasta jännitteestä on loppujen lopuksi kyse. Hofmannsthalin libretto leikittelee taideporvariston pelolla rahvaan kulttuuria kohtaan, mutta yhtä lailla kansankulttuurin stereotyyppiset näkemykset pitkäpiimäisestä oopperasta nousevat naurun kohteeksi. Asetelman voi tulkita monella tavalla. Toisaalta rahan valta kulkee kaiken ylitse, kun rikas mies (Jorma Uotinen) pakottaa vastakkaiset kulttuurin ilmiöt yhteen. Toisaalta rikas mies on kuin antiikin draaman kohtalo, jota vastaan ei voi rimpuilla. Kuvatessaan sitä, miten yhteiskunnan toisistaan vieraantuneet ryhmät joutuvat kommunikoimaan keskenään, Ariadne on kuin viittaus kansalaisyhteiskunnan rakentumiseen: erilaisten näkemysten on neuvoteltava keskenään ja löydettävä yhteinen linja. Vuoden 1916 version kantaesitys oli Wienissä, johon myös tarina sijoittui. Elettiin ensimmäisen maailmansodan keskellä, tilanteessa, jossa vanha maailma oli painumassa mailleen.

Kun Straussin ja Hofmannsthalin tulkinnassa leikitellään kahdella Ariadnen mytologiseen taustaan liittyvällä mahdollisuudella, itsemurhalla ja liitolla Dionysoksen/Bacchuksen kanssa, Mitchellin ohjauksessa löytyy kolmas vaihtoehto. Toisessa näytöksessä, jossa ooppera- ja teatteriseurueet yhdistävät voimansa, Ariadne (Miina-Liisa Värelä) synnyttää lapsen, ja uusi elämä saa alkunsa. Ariadnen ja Bacchuksen (Mika Pohjonen) lemmenduetto muuntuu rakkauslauluksi vastasyntyneelle. Straussin musiikin voima on loppua kohti täysin vastaansanomatonta, ja kapellimestari Hannu Linnun käsissä orkesteri soi huumaavasti. Jäin paljon miettimään huumorin merkitystä, tai pikemminkin humoristisuuden vaikeutta. Burleskin osuuden vaikuttavin jakso on Zerbinettan (Danae Kontora) koloratuuriaaria, mutta erityisen hauskaa huumoria tragedian ja komedian yhdistelmästä ei synny. Päinvastoin, Ariadnen ja Bacchuksen duetto on niin voimakas ja tunteisiin vetoava, että se todellakin vie mennessään. Näin tapahtuu myös tarinamaailmassa, jossa rikas mies ja hänen puolisonsa (Merja Mäkelä) siirtyvät vähä vähältä lähemmäs näyttämöä, ja lopulta sen sisään.

Kansallisoopperan lavalla vakavoituminen muuttui toki komediaksi ennen esiripun laskeutumista. Rikas mies kääntyi yleisöä kohti sanoakseen, ettei tämä todellakaan edusta oopperan tulevaisuutta. – Tästä olen täysin eri mieltä. Juuri tällaisissa esityksissä on oopperan tulevaisuus!

Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin (1950)

Wilho Ilmarin ohjaama Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin (1950) perustuu Tiituksen samannimiseen romaaniin vuodelta 1920. Tiitus, eli Ilmari Kivinen (1883–1940), on suomalaisen pakinakirjallisuuden klassikko, joka kirjoitti Helsingin Sanomiin vuodesta 1914 lähtien ja loi herra Kenosen hahmosta heijastuspinnan monenlaisille ajankohtaisille ilmiöille ja arkipäivän intohimoille. Jos Tiitus pakinoissaan liikkui useimmiten Helsingin kaduilla, romaanissa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin ollaan Savon sydämessä. Elokuvatulkintaa katsoessa tuntui siltä, että Wilho Ilmarin (1888–1983) elokuvat pitäisi ehdottomasti ottaa tarkempaan katseluun. Teatterin konkari oli taitava henkilöohjaaja, ja se välittyy myös Tiitus-filmatisoinnista. Elokuvaohjaajan ura oli kuitenkin katkonaista, sillä edellinen teos Hopeakihlajaiset oli valmistunut vuonna 1942, ja Tiitus-elokuvan jälkeen syntynyt Pitkäjärveläiset (1951) jäi hänen viimeisekseen.

Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin on luonteeltaan leppoisa, hyväntahtoinen kansankomedia, jossa kiertää huhu Amerikan-perinnöstä samaan aikaan, kun poliisikonstaapeli Kontkanen (Kullervo Kalske) jahtaa viinatrokaria. Pässi on karannut, ja monenlaiset kosiopuuhat risteytyvät kukkeimman kesän keskellä. Pituutta on vain 68 minuuttia, joten napakasti asiat etenevät. Suomalaisessa elokuvassa saunotaan odotuksiin nähden suhteellisen harvoin, mutta tästä elokuvasta vihtomista löytyy. Samoin elokuvassa on pitkä hierontakohtaus. Minulle  Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin on ennen kaikkea Lasse Pöystin näytöstä. Hänen roolinsa aikamiespoika Heikki Piiparisena on aivan yliveto, eikä ihme, että Pöysti sai siitä sivuosa-Jussin. Pöystin suoritus on ehyt kautta linjan. Seuraavana vuonna Pöysti sai uudelleen Jussi-patsaan Roland af Hällströmin Tukkijoella-elokuvan Pölhö-Kustaan roolista.




19. tammikuuta 2020

Kon-Tiki (2012)

Katsoin sivusilmällä Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaaman seikkailuelokuvan ja elämäkertaelokuvan yhdistelmän Kon-Tiki (2012). Se kertoo norjalaisen Thor Heyerdahlin vuonna 1947 suorittamasta legendaarisesta tutkimusmatkasta, jolla Heyerdahl pyrki todistamaan mahdolliseksi Polynesian asuttamisen Etelä-Amerikasta Tyynen valtameren yli. Heyerdahl itse teki matkastaan dokumenttielokuvan Lautalla yli Tyynenmeren (Kon-Tiki) vuonna 1950. Tuota Oscar-palkittua dokumenttia en ole toistaiseksi katsonut, vaikka se löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta. Suomessa Heyerdahlin dokumentti nähtiin myös elokuvateattereissa tuoreeltaan keväällä 1950.

Uusi Kon-Tiki on tehty mainstream-elokuvan muottiin, ja uhkarohkean seikkailun rinnalla kulkee tarina Heyerdahlin (Pål Sverre Hagen) suhteesta puolisoonsa Liviin (Agnes Kittelsen), tai itse asiassa heidän vähittäisestä vieraantumisestaan, sillä Heyerdahlin päähänpinttymä johtaa heidät vääjäämättömään eroon. Maltalla pääosin kuvattu Kon-Tiki on visuaalisesti näyttävä, ja vaikuttavimmillaan se on nimenomaan meren kuvaajana. Aalloilla keinuvaa lauttaa kuvataan erityisen paljon pinnan alta, mikä antaa kerronnalle uhkaavaa sävyä, mutta toisaalta se kuvaa tutkimusmatkailijoiden yksinäisyyttä ja meren mittaamattomuutta. Kon-Tikissä meri on kahlitsematon ja koskematon: mielikuva on melkein päinvastainen siihen nähden, millainen kuva valtameristä tänään rakentuu.

18. tammikuuta 2020

Tappakaa Charley Varrick! (Charley Varrick, 1973)

Näin Donald Siegelin jännityselokuvan Tappakaa Charley Varrick! (Charley Varrick, 1973) viimeksi 1980-luvun alussa, ja nyt sen näkeminen pitkästä aikaa teki hyvää. Siegel tunnetaan tiiviisti ohjatuista, toiminnallisista elokuvistaan, ja juuri tätä Tappakaa Charley Varrick! on, ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Keskiössä on kopla, joka alussa tekee kohtalokkaaksi osoittautuvan pankkiryöstön pienessä Tres Crucesin kaupungissa Uudessa Meksikossa. Varrickin (Walter Matthau) puoliso Nadine (Jacqueline Scott) saa surmansa, ja eloon jää Varrickin lisäksi vain Vietnam-veteraani Harman (Andy Robinson). Varsinainen idea on kuitenkin siinä, että pienessä maaseutupankissa lepää mafian rahaa, joka päätyy näin vääriin käsiin. Koko loppuelokuva on Varrickin kamppailua mafian kiristyvää otetta vastaan. Poliisit ovat tässä elokuvassa pelkkiä statisteja.

Walther Matthau tekee vakuuttavan roolin, yhden parhaistaan. Koomisuutta Varrickin hahmossa ei ole vähääkään, vaikka päähenkilön kyky manipuloida tapahtumia antaa tarinalle veijarimaista ilmettä. Siegelin ohjaus on kautta linjan ytimekästä. Dialogin sijaan tapahtumat ja niiden taustalla päilyvät motiivit avautuvat kuvallisuuden kautta. Tappakaa Charley Varrick! vihjaa toiminnallisen juonen tuolle puolen, yhteiskunnallisiin jännitteisiin ja epätoivoon. Elokuva sijoittuu pikkukaupunkeihin, romuttamoihin, laitakaupungin äärimmäisille reunoille, erämaan liepeille. Lyhyessä kohtauksessa avautuu Charleyn ja Nadinen menneisyys, josta he ovat paenneet elättääkseen itsensä pikkuryöstöillä. Lopulta elokuva on selviytymistarina, joka antaa Charleylle uuden mahdollisuuden.

4. tammikuuta 2020

Mies joka kutistui (Incredible Shrinking Man, 1957)

Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (Incredible Shrinking Man, 1957) perustuu Richard Mathesonin romaaniin The Shrinking Man, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Tarinan alussa Scott Carey (Grant Williams) altistuu veneilyretkellä radioaktiiviselle säteilylle. Puoliso Louise (Randy Stuart) on mukana, mutta sattuu säteilypilven aikaan olemaan veneen sisällä. Eipä aikakaan, kun Scottin vaatteet alkavat tuntua isoilta. Säteilyn aiheuttama mystinen kutistuminen on alkanut. Kovin paljoa dramaa elokuvassa ei ole: henkilöhahmoja on vähän, ja kaikki tiivistyy jatkuvasti etenevän kutistumisen seuraamiseen. Hienoimpia käänteitä on keskustelutilanne, jossa Arnold kuvaa Louisen ja Scottin veljen Charlien (Paul Langton) keskustelua, kunnes vastakuva paljastaa, että Scott on jo kutistunut koulupojan kokoiseksi.

Draamalliset jaksot ovat todellakin yllättävän suppeita: Scott tutustuu tivolin kääpiöihin, mutta nämä suhteet siirtyvät nopeasti sivuun. Scott ehtii tulla julkkikseksikin, mutta tämäkin vaihe sivuutetaan pikaisesti. Yli puolet elokuvasta keskittyy Scott Careyn eloonjäämiskamppailuun, ensin kotikissaa vastaan nukkekodin sokkeloissa, myöhemmin kellarin ankeissa oloissa muun muassa pimeydessä lymyävää hämähäkkiä vastaan. Yllättävän hyvin yksinkertainen perusasetelma kestää, ehkä siksikin, että Scottin kutistuminen jatkuu ad infinitum. Katsojaa kiehtovat mittakaavakysymykset, ja varsinkin lopun jättiläismäiset vesipisarat toimivat. Kysymys mittakaavasta saa lopussa metafyysisen ulottuvuuden, kun Scott toteaa vasta nyt ymmärtävänsä, miten ihmisen kehon rajat ovat estäneet ymmärtämästä luontoa ja maailmankaikkeutta. Loputtomiin jatkuvan kutistumisen tuloksena Scott menettää myös antropomorfisuutensa, ihmisen muotoisuutensa, mutta lopulta juuri tämä menetys antaa hänelle uudenlaisen ymmärryksen.

3. tammikuuta 2020

Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva, 1957)

Katsoin Lev Atamanovin piirroselokuvan Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva, 1957) viimeksi  lähes kolmetoista vuotta sitten, jolloin myös kirjoitin siitä tänne blogiin.  Neuvostoanimaation klassikko on Hans Christian Andersenin sadun Snedronningen (1845) parhaita tulkintoja. En ole pitkään aikaan lukenut Andersenia, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sadun alussa kerrotaan olennainen taustatieto tapahtumille: tihulaisten kuningas on teettänyt taikapeilin, joka särkyy, ja nämä sirpaleet jäädyttävät ihmisten sydämiä ja tekee heistä ilkeitä. Atamanovin ohjauksen alussa on tarinankertoja, joka johdattaa Kain ja Gerdan maailmaan, mutta peilin sirun turmiollisuus paljastuu katsojalle vasta, kun Kai saa sen sydämeensä.

Kain isoäiti kertoo lapsille sadun lumikuningattaresta, eikä aikaakaan kun aristokraattinen kylmyyden valtiatar ilmaantuu ikkunan taakse puhaltamaan sen täyteen jääkukkia. Ikkunat paiskautuvat auki, Kai saa sirpaleen sydämeensä ja lasten vaalimat ruusutkin kuihtuvat. Ilkeäksi muuttunut Kai on myös tyhmänrohkea, ja kun jääkuningatar ilmaantuu vaunuineen kaupunkiin, Kai lähtee seuraamaan ja päätyy kuningattaren vankina Lappiin. Gerdan rakkaus kuitenkin kestää, ja hän lähtee etsimään Kaita. Atamanovin tulkinnassa loppuratkaisu on nopea, mikä on armollista katsojaa kohtaan. Gerdan lämpimät kyyneleet sulattavat Kain sisimmän ja sirpale putoaa maahan. Lumikuningatar ei lopulta edes vastustele vaan antaa Kain lähteä Gerdan matkaan.

Atamanovin satuelokuvaa katsoessa mieleen tulevat Disneyn animaatiot, Samu Sirkan merkitys kertojana Pinocchiossa (1940) tai Liisa ihmemaassa (1951) -elokuvan fantasiamaailma. Ehkä Lumikuningatar on ollut tietoinen vastine Disneyn versioille klassisista saduista ja tarinoista. Se vietiin myös Yhdysvaltain markkinoille jo vuonna 1959. Erityisen vaikuttava on lumikuningattaren hahmo ja hänen valtakuntansa. Kuningattaren kruunu on melkein futuristisen moderni; samoin jäinen linna tuntuu enemmän teknologian luomukselta kuin luonnon muovaamalta. Lumikuningattaressa jää, talvi, värittömyys, teknologia ja tunteettomuus assosioituvat yhteen. Niiden vastavoimana ovat Gerdan ja Kain kodin värikäs lämpö ja tunnekylläisyys.

2. tammikuuta 2020

Kuningas ja satakieli (Le Roi et l'oiseau, 1980)

Paul Grimault’n ohjaama Kuningas ja satakieli (Le Roi et l’oiseau, 1980) on ranskalaisen animaatioelokuvan klassikoita, jonka muun muassa Studio Ghiblin Hayao Miyazaki ja Isao Takahata ovat nimenneet tärkeäksi taustavaikuttajakseen. Kuningas ja satakieli on poikkeuksellinen myös siksi, että sen valmistumisprosessi oli ennennäkemättömän pitkä. Animaation juuret ovat jo 1940-luvun lopulla, jolloin Grimault ja Jacques Prévert rakensivat käsikirjoituksen H. C. Andersenin sadusta Paimentyttö ja nokikolari. Tuottaja kuitenkin toi levitykseen elokuvan keskeneräisenä vuonna 1952. Grimault tarttui aiheeseen uudelleen 1970-luvun lopulla ja toteutti projektin alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Lopputuloksena oli fantasia, jonka dialogi on Prévertin käsialaa. Lopullista teosta Prévert ei tosin nähnyt, sillä hän menehtyi vuonna 1977.

Kuningas ja satakieli johdattaa katsojan Takykardian kuningaskuntaan, jota hallitsee tyrannimainen kuningas Kaarle V + III = VIII + VIII = XVI. (Tai pitäisikö sanoa Kaarle V + III + VIII = XVI...) Kuningas on ihastunut maalauksen paimentyttöön, joka kuitenkin rakastaa viereisen maalauksen nokikolaria. Nuoret pakenevat, ja kuningas lähettää salaisen poliisin joukot heidän peräänsä. Poliiseissa on muuten ripaus Hergén Dupondia ja Dupondtia! Vaikuttavia ovat elokuvan fantastiset kaupunkinäkymät, joissa on elementtejä antiikin Roomasta ja renessanssiajan Venetsiasta, välillä taas ympäristö saa tyylitellyn futuristisia piirteitä. Kuningas ja satakieli ei ankkuroidu mihinkään tiettyyn historialliseen ajanjaksoon vaan kommenoi kaikkien aikakausien tyrannimaisia hallintoja. Kuninkaalla on myös jättiläismäinen robotti, joka viimeisissä kuvissa saa omaa tahoa ja vapauttaa linnun häkistään. Elokuvan musiikin sävelsi puolalainen Wojciech Kilar (1932–2013), mutta animaatiossa kuullaan myös muutama Joseph Kosman sävellys, joita käytettiin vuoden 1952 elokuvassa.

1. tammikuuta 2020

Varjojen vangit (La fin du jour, 1939)

Belgialaissyntyinen Charles Spaak (1903–1977) teki loistavan uran elokuvakäsikirjoittajana. Spaakin 1930-luvun käsikirjoituksia olivat muun muassa Jean Grémillonin Daïnah la métisse (1931), Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935), Julien Duvivierin  Kuoleman pataljoona (La Bandera, 1935), Jean Renoirin Suuri illuusio (La grande illusion 1937), Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Pierre Chenalin Viimeinen tienhaara (Le dernier tournant, 1939). Spaakin loistaviin käsikirjoituksiin lukeutuu myös Duvivierin ohjaama Varjojen vangit (La fin du jour, 1939), joka sijoittuu näyttelijöiden vanhainkotiin. Alkuperäisen nimen mukaisesti elokuvassa päivä on kallistumassa yötä kohti, ja vanhainkodin elämä näyttäytyy suloisen katkerana. Takana ovat täyttymättömät lupaukset, sekä näyttämön että siviilielämän illuusiot.

Varjojen vangit seuraa aluksi Raphaël Saint Clairin (Louis Jouvet) uran päätöstä, viimeisiä hetkiä näyttämöllä. Koska hän on varaton, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettua samaan vanhainkotiin, jossa jo asustaa vanhoja tuttuja, urallaan epäonnistuneita, yleisön unohtamia tai sivurooleihin juuttuneita teatterin ammattilaisia. Saint Clairilla on maine naisten miehenä, ja vanhainkodissa paljastuu, että hänellä on ollut suhde toisen tunnetun näyttelijän Marnyn (Victor Francen) puolisoon. Saint Clairin illuusio on hänen donjuanisminsa, ja tätä roolia hän jatkaa viimeiseen asti yrittäessään vietellä nuoren Jeannetten (Madeleine Ozeray). Lyhyt mutta mieleenpainuva hahmo on myös Marthe Chabert (Gabrielle Dorziat), jonka kanssa Saint Clairillä on ollut lapsi, nyt jo kuollut. Varjojen vankien koskettavin hahmo on Cabrissade (Michel Simon), joka elokuvan lopussa asettuu näyttämölle, mutta ei yhtäkkiä pysty puhumaan: hän kokee itsensä vanhaksi ja kohta kaatuu kuolleena maahan. Lopulta Cabrissade paljastuukin elokuvan avainhenkilöksi, sillä hänessä tiiviistyy paitsi teatterin ankaruus myös ihmisen osa. Viimeisissä kuvissa näyttelijät ovat kokoontuneet Cabrissaden haudan ääreen. Marny on ensin lukemassa ylistävää puhetta, mutta hän keskeyttää illuusion ja vaikenee. Sitten hän jatkaa, ettei Cabrisse ehkä koskaan ollut hyvä näyttelijä, mutta hän rakasti teatteria yli kaiken,  eikä teatterilla ollut hänelle muuta tarjottavaa kuin vastoinkäymisiä ja katteettomia lupauksia.

Suomessa Varjojen vangit nähtiin välirauhan aikana. Ensi-ilta oli 10. marraskuuta 1940 Capitolissa Helsingissä. Ensi-iltailmoituksessa todettiin ”harvinaisen elokuvaluomuksen” olevan ”nykyajan taiteellisimman ja rohkeimman elokuvaluojan”, Julien Duvivierin,  tekemä. Duvivier oli ”ihmistuntija jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Ilmoitus totesi edelleen: ”Järkyttävän yksinkertainen elokuva, täynnä ihmeellisen elävää kieltä – omaa voimaperäistä eloansa.” Missään tapauksessa yksinkertainen ei Varjojen vangit ole: se on mieleenpainuva teatterimaailman ja vanhuuden kuvaus.