Asterix ja aarnikotka (2021)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat vuodesta 2013 asti jatkaneet Goscinnyn ja Uderzon perintöä ja julkaisseet jo viidennen yhteisen Asterix-albuminsa. Asterix ja aarnikotka (Astérix et le Grifon) ilmestyi vuonna 2021. Goscinnyn ja Uderzon aikana tarinat sijoittuivat joko pieneen gallialaiseen kylään, jonne roomalaiset yrittävät voimalla ja viekkaudella päästä, tai kaukomaille, Rooman ohella Egyptiin, Britanniaan, Espanjaan ja jopa Pohjois-Amerikkaan. Conrad ja Ferri hyödyntävät tuoreessa albumissa uutta ilmansuuntaa, idän Barbaricumia, tuntematonta seutua, jonka elämästä ”sivistyneessä” maailmassa kerrotaan vain sadunhohtoisia tarinoita. Albumin alussa itse Julius Caesar kiinnostuu myyttisestä aarnikotkasta ja lähettää retkikunnan tuomaan eläin Roomaan kansan ihmeteltäväksi. Silloin hän voisi toden teolla tulla ”työväen keisariksi”. No, keisarihan Caesar ei ollut, joten ilmaisu tuntuu onnahtavalta. 

Didier Conradin piirrosjälki on sinänsä vakuuttavaa ja tuo mieleen Albert Uderzon tyylin. Vaikka Conradin ja Ferrin työskentelyssä visuaalisuus on ollut käsikirjoitusta onnistuneempaa, jäin tällä kertaa pohtimaan, miksei albumissa ole enempää sellaista nokkeluutta, jota jäisi yksittäisen kuvan tai ruudun kohdalla pohtimaan. Asterix ja aarnikotka on samanaikaisesti täyteen pakattu ja jollakin tapaa tyhjä. Sarmaattien maille sijoittuva albumi on kaikesta päätellen käsikirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ja voin kuvitella, mitä kaikkea tarinaan olisi voinut vielä ujuttaa. Ajankohtaisuuksia toki riittää muutoinkin: koronan aikakauteen viittaa kuva, jossa legioonalaiset etenevät ja joku huutaa: ”Turvavälit! Pitäkää turvavälit!” Eräs legioonalainen on nimeltään Feicneus, ja hän kertoo matkan edetessä kaikenlaista ”epätotuutta” – mitä se sitten roomalaisajan kontekstissa voisikaan tarkoittaa. Aarnikotkan etsintää lukiessani mietin, että ehkä se on kirjoitettu liiankin suoraviivaiseksi seikkailutarinaksi. Voisiko Ferri jatkossa luoda jännitettä hyödyntämällä useita tapahtumapaikkoja ja rinnakkaisia kehityslinjoja? Tai voisiko asetelmia vähän mutkistaa esimerkiksi takautumin, joita Goscinny aikanaan käytti.

Vercingetorixin tytär (2019)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat jatkaneet Albert Uderzon ja René Goscinnyn perintöä vuodesta 2013 lähtien. Tänä vuonna ilmestyi kaksikon neljäs albumi Vercingetorixin tytär (La Fille de Vercingétorix, 2019), joka on järjestyksessä 38. Asterix-tarina. Päähenkilönä on legendaarisen gallialaispäällikön Vercingetorixin tytär Adrenaline, jota on gallialaisten häviön jälkeen piiloteltu ja jonka Vercingetorixin perintöä vaalivan salaseuran jäsenet tuovat Aladobixin hoteisiin turvaan, odottamaan siirtoa kanaalin yli. Samaan tapaan kuin aiemmat Ferrin tarinat Vercingetorixin tytär yhdistelee elementtejä Goscinnyn klassisista kertomuksista. Adrenaline tuo mieleen Poppixin hahmon Normannien maihinnousussa (Astérix et les Normands, 1966), joka käsittelee sukupolvien välistä kuilua. Tätä teemaa Vercingetorixin tytär käsittelee koko albumin leveydeltä. Pienessä gallialaisessa kylässä Amaryllixin ja Caravellixin jälkeläisetkin päättävät ryhtyä aivan eri ammatteihin kuin isänsä, tosin sovinnollisessa hengessä, kuten lukija huomaa.

Vercingetorixin tytär tuo mieleen myös toisen klassikon Asterix ja kadonnut kilpi (Le bouclier arverne, 1967), joka alkaa viittauksella Vercingetorixin antautumiseen Alesiassa. Goscinnyn käsittelyssä traumaattinen häviö assosioitui siihen muistamisen ongelmaan, joka Ranskassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja jota Henry Rousso on analysoinut Vichy-syndroomaa käsittelevässä kirjassaan. Tätä häviön kipeyttä on Ferrin uudessa käsikirjoituksessa vain vähän, mutta alussa Senilix toteaa, miten Alesian tappion jälkeen kaikki välttivät Veringetorixin nimen mainitsemista. Kipeä kokemus oli päätetty painaa unohdukseen. Tähän aiheeseen ei Vercingetorixin tytär enää juuri palaakaan, vaan keskiössä on sukupolvien välinen suhde ja tarina polveilee sekä gallialaiskylässä ja läheisessä varuskunnassa että merellä, jossa merirosvot joutuvat jälleen kerran kokemaan kovia. Conrad ja Ferri jatkavat kunniallisesti Asterixin perinnettä, ja varsinkin Conradin piirrosjälki toimii. Sen sijaan Ferrin käsikirjoitus saisi olla nokkelampi ja tiiviimpi, mutta vertailu Goscinnyyn on tietysti liian armotonta.

Kilpa-ajo halki Italian (2017)

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad ovat nyt jatkaneet René Goscinnyn ja Albert Uderzon perintöä kolmen albumin verran. Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes) ilmestyi vuonna 2013, Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César) vuonna 2015, ja kolmas uutuus Kilpa-ajo halki Italian (Astérix et la Transitalique) on nähnyt päivänvalon kuluneena syksynä. Kun Asterix ja Casesarin papyrus ilmestyi, ajattelin, että Ferri ja Conrad olisivat löytäneet tyylinsä, joka ei oikeastaan ole oma ”tyyli”: he ammentavat Goscinnyn ja Uderzon luomasta perinnöstä uusia variaatioita. Asterix ja Casesarin papyrus oli kekseliäs ja sisälsi paljon tuoreita ideoita. Nyt tuntuu, että Kilpa-ajo halki Italian on edelliseen nähden pienoinen pettymys. Se on varmaotteisesti piirretty Asterix-pastissi, mutta samalla se on tarinaltaan yksinkertaisesti liian ennustettava.

Jos Asterix-albumit jakaantuvat karkeasti kahteen kategoriaan, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, ja niihin, joissa draama tiivistyy pienen gallialaisen kylän ympärille, uusi teos edustaa edellistä ryhmää: tällä kertaa sankarit suuntaavat Italiaan, jossa he osallistuvat vaunukilpailuihin. Samaan tapaan kuin Caesarin papyruksessa, tälläkin kertaa Caesar on tarinan aktiivinen toimija. Vanhaan tapaan mukana on tunnettujen julkisuuden henkilöiden ”kameoesiintymisiä”, Luciano Pavarottista Silvio Berlusconiin, sekä aikatasojen risteyttämisestä syntyvää anakronistista huumoria, kuten Obelixin toivomus saada italialaisten suosimiin laakeisiin taikinakiekkoihin jokin maukas kastike. Jos monissa Goscinnyn kirjoittamissa Asterixeissa kuvattiin vehkeileviä kenturioita ja muita sotilaita, Ferrin tekstissä tilalla ovat laiskat, omaa etuaan ajavat poliitikot, kuten Rooman maanteistä vastaava Lactus Bifidus. Sekä Goscinny että Ferri nostavat tämän vehkeilevän väliportaan yläpuolelle Caesarin, jonka läsnäolossa on aina aristokraattisuutta. Tällä kertaa Caesar ei tosin malta olla pitämättä näppejään erossa itse tapahtumista vaan tarttuu itsekin kilparattaisiin. Kaiken kaikkiaan Kilpa-ajo halki Italian on tarinaltaan suoraviivainen. Asterixin ja Obelixin välillä on toisinaan väärinkäsityksiä, kuten parhaissa 60- ja 70-luvun albumeissa, mutta näitä tilanteita Ferri ei kehittele eteenpäin. Obelix ihastuu Kushin valtakunnan prinsessoihin, mutta tämäkin jää laimeaksi, jos sitä vertaa siihen tunteen paloon, joka valtaa Obelixin tarinassa Asterix legioonalaisena (Astérix Legionnaire, 1967). Toisaalta, Ferrin ja Conradin albumeja on kiinnostavaa seurata. Toivottavasti seuraavassa he irtautuvat enemmän esikuvistaan, koska vertailu Goscinnyyn ja Uderzoon on armotonta.

Asterix ja Caesarin papyrus (2015)

Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César, 2015) on tuorein Asterix-albumi ja samalla toinen Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä seikkailu. Ensimmäinen oli kaksi vuotta sitten ilmestynyt Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013), joka oli käännekohta: Asterixin ja Obelixin edesottamuksia piirtänyt Albert Uderzo oli luonut hahmon yhdessä René Goscinnyn vuonna 1959 ja pitänyt saagaa yllä yksin Goscinnyn kuoleman (1977) jälkeen. Viimeinen Goscinnyn käsikirjoittama albumi oli Asterix Belgiassa (Astérix chez les Belges, 1979). Ferrin ja Conradin uusi teos on voitto siinä mielessä, että se on tarinana huomattavasti yhtenäisempi kuin Asterix ja piktit. Kovin persoonalliseksi Conradin piirrostyyliä ei voi kutsua: kädenjälki on niin uderzomainen kuin mahdollista. Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä odotukset ovat korkealla. Ehkä irtiottoihin on paremmat mahdollisuudet sitten, kun yleisö on antanut siunaksensa klassisen sarjan uusille tekijöille.

Asterix-albumit voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, Roomasta Hispaniaan, Britanniasta Korsikaan, ja niihin, joissa draama sijoittuu pieneen Armoricassa sijaitsevaan gallialaiseen kylään, jota roomalaiset yrittävät erilaisin konstein saada taipumaan. Caesarin hahmolla on tärkeä merkitys useassakin albumissa, ja jo nimensä puolesta Asterix ja Caesarin papyrus tuo mieleen sellaiset teokset kuin Asterix ja Caesarin laakeriseppele (Les lauriers de César, 1972) ja Asterix ja Caesarin lahja (Le cadeau de César, 1974). Uusi albumi alkaa Roomassa, jossa Caesar on viimeistelemässä teostaan Gallian sota. Kirjasta poistetaan luku, joka kuvaa kamppailua voittamatonta gallialaista kylää vastaan, mutta sensuroitu teksti päätyy vääriin käsiin. Etäisesti Julian Assangea muistuttava Polemix kannattaa vapaata tiedonvälitystä ja kuljettaa tekstin salaa gallialaisille.

Ferrin ja Conradin albumissa on yhtymäkohtia Goscinnyn ja Uderzon klassikoihin. Jos Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972) ammensi inhimillisestä heikkoudesta, samaa on myös tuoreen teoksen juonteessa, joka kuvaa kyläläisten uskoa horoskooppeihin. Tosin tuntuu, että juonne on melko heiveröinen, jos sitä vertaa siihen perusteellisuuteen, jolla Goscinny asioita käsitteli. Goscinnyn tarinoissa oli usein ulkopuolinen tunkeutuja, joka järkytti kylän elämään, ajatellaanpa Asterixin ja ennustajan lisäksi esimerkiksi sellaisia mestariteoksia kuin Asterix ja riidankylväjä (La Zizanie, 1970) tai Jumaltenrannan nousu ja tuho (Le domaine des Dieux, 1971). Tähän samaan vaikutukseen ei Polemix yllä. Silti tuntuu, että Asterix ja Caesarin papyrus on parasta Asterixia pitkään aikaan. Eheyttä tuo sen vahva tematisointi tiedonvälitykseen ja lukemisen ja kirjoittamisen historiaan, vaikkei käsikirjoitus olekaan niin tiheää kuin Goscinnyllä parhaimmillaan. Hyviä ideoita on silti paljon, kuten kirjekyyhkyjen käytön kuvaus eri muodoissaan. Hieno on myös perusajatus siitä, ettei Caesarin sensuroitu luku paljoa merkitse gallialaisille, jotka elävät oraalisen kulttuurin piirissä. Parasta mitä gallialaiset keksivät on tekstin kuljettaminen tietäjälle, joka painaa sen mieleensä tulevia sukupolvia varten.

Asterix ja piktit (2013)

Kauan odotettu Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013) ilmestyi Suomessakin viime lokakuussa, samaan aikaan kuin Ranskassa. Albumi edustaa käännekohtaa, sillä tästä eteenpäin vuonna 1927 syntynyt Albert Uderzo ei ole enää luomustaan piirtämässä, René Goscinnyhän kuoli jo vuonna 1977. Nyt molemmat tekijät ovat vaihtuneet, ja Asterix ja piktit on Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä. Conradin kädenjälki muistuttaa paljon 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Uderzoa. Ferrin tehtävä on ollut helpompi kuin Conradin siinä mielessä, että Goscinnyn kuoleman jälkeen käsikirjoitusten taso on ollut erittäin heikko, mutta jos vertailukohtana ovat Goscinnyn parhaat tekstit, asetelma on armoton. Voi kysyä, miksi pitäisikään vertailla. Mutta toisaalta uusi albumi on niin täynnä viittauksia aiempaan, ettei vertailua voi välttää - eivätkä tekijät varmaan odotakaan sitä vältettäväksi.

Asterix ja piktit ammentaa Uderzon ja Goscinnyn työstä ja on tehty niille lukijoille, jotka muistavat pitkän sarjakuvallisen perinteen. Tästä tietoisesta viittailusta kertoo jo aloituskuva, jonka ylälaidassa Amaryllix mainostaa tuoretta kalaansa ja Caravellix totuttuun tapaan reagoi ”tuoreutta” vastaan. Jos vanhoja Asterix-albumeja katsoo sarjana, kaikki eivät suinkaan ala leppoisan kyläelämän kuvauksella, vaikka niitäkin on paljon. Minua viehättää esimerkiksi Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972, suom. 1975), joka alkaa kuvalla salamaniskusta öiseen kylään. Asterixin ja rahapadan (Astérix et le chaudron, 1969, suom. 1971) alku kuvaa kylän arkipäivää, mutta menee jo heti toimintaan, kun Intrigix on saapumassa. Vaikuttava aloitus on myös Asterixissa ja alppikukassa (Astérix chez les Helvêtes, 1970, suom. 1972), joka käynnistyy Aladobixin kotoa kantautuvalla karjahduksella. Jean-Yves Ferrin käsikirjoitus on hyvä, mutta samalla tuntuu, että se voisi olla myös tiiviimpää ja dramaattisempaa.

Jean-Yves Ferri seuraa sitä Asterix-albumien valtalinjaa, jossa Asterix ja Obelix lähtevät muille maille tehtävää suorittamaan. Aiemmissa seikkailussa kaksikko on jo ehtinyt käydä, moderneja paikannimiä käyttääkseni, Belgiassa, Englannissa, Egyptissä, Espanjassa, Intiassa, Korsikassa, Kreikassa, Saksassa, Sveitsissä, uudessa maailmassa... Nyt on vuorossa Skotlanti. Gallian rannikolle ajelehtii jäätynyt kaledonialainen, jota Asterix ja Obelix lähtevät viemään kotiin. Sen kummempaa tehtävää tähän retkeen ei sisälly, mutta vaikuttavaksi vierailu osoittautuu, kun taistelevat klaanit päättävät lopuksi yhdistyä, eikä roomalaisilla ole enää mitään asiaa. ylängöille. Ferri ammentaa komiikkaa Obelixin suhteettomista voimista, ja Obelixin innostuminen piktien tukinheittoharrastuksesta on suoraa jatkoa aiemmalle ovien rikkomiselle, hiidenkivien heittelylle tai puiden kitkemiselle juurineen. Asterix ja piktit kuvaa myös sankareiden välistä sanaharkkaa, useaan otteeseen. Tällekin asetelmalle on monta vertailukohtaa aiemmissa albumeissa, mutta jäin kaipaamaan sovinnontekoa, joka tekee esimerkiksi Asterix ja rahapata -albumin tunteenpurkauksista niin liikuttavia.

Kaikesta tästä huolimatta Asterix ja piktit merkitsee klassisen sarjan paluuta. Varmaan voisi keskustella siitä, olisiko ollut parempi lopettaa sarja alkuperäisten tekijöiden lopettaessa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Uderzon omat käsikirjoitukset olivat niin heikkoja, että Asterix ja Obelix ansaitsevat kunniakkaamman päätöksen. Toivotaan, että Conradin ja Ferrin yhteistyö tuo parempaa, rohkeita oivalluksia. Nyt paineet ovat olleet vielä liian suuret. Mutta kyllä minä ainakin näitä mielelläni luen!