30. kesäkuuta 2009

Kuolematon (2004)

Enki Bilalin ohjaamalla tieteiselokuvalla Immortal ei ole suomenkielistä nimeä: teos on nähty vain dvd-levityksessä, eikä maahantuoja ole vaivautunut suomentamaan sitä Kuolemattomaksi. Bilal tunnetaan mielikuvituksekkaista, visionäärisistä sarjakuva-albumeistaan, ja hän on elokuvakäsikirjoitukseen yhdistänyt ns. Nikopol-trilogiansa kaksi ensimmäistä osaa Jumalaton näytelmä (La Foire aux immortels,suom. 1985) ja Unien vankila (La Femme piège, suom, 1988). Ensi-iltakierroksella Kuolematon sai ristiriitaisen vastaanoton, erityisesti siksi, että mukana oli kokonaan animoituja jaksoja. Bilalin elokuvaa voi luonnehtia tyylilliseksi ”sekatekniikaksi”: mukana on optisesti tallennettuja kohtauksia, mutta hyvin paljon myös kokonaan tietokoneanimoituja jaksoja, tai kohtauksia, joissa optiset ja animoidut elementit sekoittuvat. Ainakin omasta mielestäni kokonaisuus toimii ja tuntuu luontevalta tavalta toteuttaa sarjakuvamaisuus elokuvallisssa muodossa.

Belgradissa syntynyt Bilal kuuluu tieteisfantasian vaikutusvaltaisiin hahmoihin: voi jopa väittää, että hän on yhdessä Moebiuksen kanssa vaikuttanut olennaisesti siihen tapaan, jolla 2000-luvun fiktio kuvaa tulevaisuutta. Bilalin teokset ovat aina olleet poliittisia. Kuolemattoman päähenkilö on menneisyydestä syväjäädytettynä nykyisyyteen, vuoteen 2095, joutunut Nikopol (Thomas Kretschmann). Kun Jumalattoman näytelmän alussa ollaan vuodessa 2023, Bilal on tyrkännyt elokuvaversion etäämmäs tulevaisuuteen. Samalla Pariisi on vaihtunut New Yorkiksi. Kuolemattomassa maailma on kuitenkin yhtä eriarvoinen, väkivaltainen ja diktatorinen kuin Jumalattomassa näytelmässä. Bilal kertoi sarjakuvansa ilmestymisen (1980) jälkeen, että jakaantuneen kaupungin idea tuli Berliinistä. Sarjakuvassa kylmän sodan tunnelma on kouriintuntuva, kun taas Kuolemattomassa ollaan enemmän valmistumisvuoden tulevaisuudessa, kaupallisten kulttuurin ja mediapolitiikan noidankehässä.

20. kesäkuuta 2009

Ihmiset suviyössä (1948)

Juhlistimme juhannusta katsomalla F. E. Sillanpään ”eepilliseen sarjaan” perustuvan Ihmiset suviyössä, jonka Valentin Vaala ohjasi vuonna 1948. ”Eepillinen" teos on kestoltaan runsaan tunnin, mutta kerronnan verkkaisuus ja viipyilevyys luo mielikuvan rauhallisuudesta ja kestosta. Elokuva kuvaa suomalaista kesäyötä, jonka aikana neljä kohtaloa kytkeytyy toisiinsa. Syrjämäen emäntä (Emma Väänänen) on raskaana ja saamaton isäntä (Eero Roine) lähtee etsimään kätilöä. Telirannan kartanoon saapuu nuori Arvid (Matti Oravisto), joka on ihastunut talossa asuvaan Helkaan (Eila Pehkonen). Mettälän torpan emäntä Santra (Kaisu Leppänen) tarjoaa sahtia kylän miehille, ja samaan aikaan Santran juoppo mies Jukka (Matti Lehtelä) joutuu toisen tukkilaisen, Nokian (Martti Katajisto), puukottamaksi. Kunnanlääkäriä (Kaarlo Halttunen) etsitään läpi elokuvan, ja hän pääsee todistamaan niin miehen kuolemaa kuin lapsen syntymääkin. Tuntuu kuin Telirannan nuoret haaveilisivat kesäyön auringossa koko elokuvan halki, ja ainoat liikahdukset ovat heidän sisäisissä tunteissaan,orastavassa rakkaudessaan. Tämän subliimin kerrostuman rinnalla Nokian ruumiillisuus on kouriintuntuva vastavoima.

Elokuvassa on vahvoja, päämäärätietoisia naisia, Syrjämaan Hilja ja Mettälän Santra, kun taas miehet seuraavat Nokian ja Mettälän Jukan tapaan hetken mielijohteita. Väistämättä tosin tulee mieleen, että affektiisivuus (Nokia, Jukka) tai saamattomuus (Syrjämaan isäntä) liittyy nimenomaan kansanmiehiin, sillä Telirannan isäntä (Toivo Hämeranta), Arvid ja kunnanlääkäri ovat järkiperäisyyden perikuvia.

18. kesäkuuta 2009

Frankfurtista maailmalle

Lokakuussa 2014 suomalainen kirjallisuusväki pyyhkii pölyt niteistään ja lentää Saksan sydämeen. Suomi valittiin vastikään kuuluisien Frankfurtin kirjamessujen teemamaaksi.

Frankfurtissa kirjojen kauppaamisella on pitkät perinteet. Painettu kirja syntyi naapuripitäjässä, Mainzissa, 1400-luvun puolivälissä. Frankfurt tunnettiin jo tuolloin käsikirjoituskaupan keskuksena, joten siellä oli luontevaa ryhtyä myymään myös painettuja opuksia. Leipzigin messuista tuli 1600-luvulla vahva kilpailija vuosisatojen ajaksi, mutta toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen kahtiajako nosti Frankfurtin jälleen mahtiasemaan.

*

Politiikka on aina liittynyt kirjamessuihin. Suomen piti päästä estradille jo vuonna 2011, mutta toisin kävi: samaan aikaan kun Turku viettää kulttuuripääkaupunkivuottaan, Frankfurtin areenalle nouseekin ensimmäisenä pohjoismaana Islanti.

Vuoden 2011 kariutuminen valkeni suomalaisille viime vuoden alussa ja pettymys oli karvas. Italialainen sanomalehti Corriere della Sera väitti maaliskuussa 2008, että suunnitelmien muutos johtui Nokian päätöksestä siirtää tehtaansa Bochumista Romaniaan. Toimittaja Danilo Tainon mukaan kyse oli ”kansallisesta kostosta”.

Varmaa on, ettei Suomen maine Saksassa ollut vuoden 2008 alussa kovinkaan korkeassa kurssissa. Messujen johtaja Jürgen Boos tosin kiisti jyrkästi poliittiset vihjailut: ”Kulttuuri on toki aina poliittista, mutta tämän valinnan yhdistäminen erilliseen talouspoliittiseen tapahtumaan on absurdia.”

Nyt katkerat kyyneleet on pyyhitty. Kaiken pitäisi olla vuorenvarmaa, sillä sopimus teemamaan statuksesta allekirjoitettiin tiistaina. Kyse on tähän asti merkittävimmästä mahdollisuudesta nostaa kotimainen kirjallisuus kansainvälisiin parrasvaloihin. Hallitukselle messut ovat kulttuurivientikampanjan kärkihanke.

*

Suomalainen kirjallisuus on 2000-luvulla taistellut ansiokkaasti markkinaosuuksista Keski-Euroopassa. Vuonna 2000 yli kolmekymmentä suomalaista teosta käännettiin saksan kielelle, ja menestys on jatkunut sen jälkeen. Kun Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu romaani Ennen päivänlaskua ei voi tuli markkinoille vuonna 2000, pelkästään Ranskassa sen käännösoikeuksista kamppaili kuusi kustantajaa.

Kansainvälisesti menestynein suomalainen nykykirjailija on Arto Paasilinna, jonka teoksia on myyty kotimaan ulkopuolella yli yhdeksän miljoonaa kappaletta.

Paasilinnan asemasta kertoo omakohtainen kokemukseni. Kuulin hiljattain italialaisten akateemikkojen kiistelevän siitä, mikä on Paasilinnan paras teos. Täytyy tunnustaa, etten pystynyt osallistumaan väittelyyn: edellisestä lukukokemuksesta oli vierähtänyt aikaa.


*

Frankfurtin messujen merkitys ei ole vain julkisuuden saavuttamisessa. Messut ovat kansainvälinen markkinapaikka, jossa oikeuksia myydään ja ostetaan. Samaan aikaan kun kirjan elinikä tuotteena on lyhentynyt, kauppaa pitää käydä oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Elokuva-alalla kehitys on ollut samansuuntaista. Festivaalien merkitys on ohittamaton, mutta esiintymisten täytyy olla oikein ajoitettuja. Samalla myynti- ja jakeluorganisaation näkemykset on pyrittävä ennakoimaan jo tuotantovaiheessa. Vaikka festivaalimenestystä tulisikin, myynti ei välttämättä toteudu, jos myyntiagentit eivät vakuutu teoksen erinomaisuudesta.

Myös kirja-alalla on tärkeää vakuuttaa oikeuksien ostaja, eikä hän tietenkään perusta ostopäätöstään lukukokemukseen. Tarvitaan hyviä aiheita, tiivistyksiä, näytteitä ja synopsiksia. On selvää, että Suomi valmistautuu viiden vuoden päässä oleviin messuihin ennennäkemättömän laajasti. Jos suomalaisia kirjoja aiotaan saada enemmän saksalaisille markkinoille, tarvitaan enemmän päteviä saksantajia, enemmän kustantajakontakteja ja luottamusta yhteisiin intresseihin.

Silti tärkein ei saa unohtua: tarvitaan raikkaita, omaperäisiä suomalaisia käsikirjoituksia.

Nyt, jos koskaan, kannattaa avata penaali ja runoilla sydänverta säästelemättä se teos, josta olet aina haaveillut.

(julkaistu Turun Sanomissa 18.6.2009)

16. kesäkuuta 2009

Diktaattori (1940)

Ajauduimme katsomaan Diktaattoria (The Great Dictator, 1940) puolivahingossa. Chaplinin merkittävimpiin kuuluva elokuva oli aikanaan rohkea, ajankohtainen puheenvuoro. Hollywood oli toisen maailmansodan alussa vaitelias, eikä juurikaan kommentoinut Euroopassa käytyä sotaa ennen Pearl Harborin hyökkäystä. Yleisen hiljaisuuden keskellä Diktaattori oli poikkeus. Chaplin itse kommentoi New York Times -lehdelle syyskuussa 1940: ”What is more effective than to laugh at these fellows who are kicking humanity around?” Samassa haastattelussa Chaplin toteaa, että vaikka diktaattorit ovat naurettavia, he eivät ole epäinhimillisiä. Esimerkkinä hän pitää kohtausta, jossa Hynkel tanssi maapallon kanssa. Hynkel on vain pieni ihminen. Kiinnostavaa kohtauksessa on musiikin käyttö. Wagnerin Lohengrinin sävelet soivat, mutta paradoksaalisesti samat sulosoinnut kaikuvat loppukohtauksessa, jossa juutalainen parturi diktaattoriksi pukeutuneena nousee korokkeelle ja pitää vaikuttavan puheensa demokratian puolesta. Samat Lohengrinin sävelet, jotka Hynkelin tanssissa merkitsivät fantastista vallanhimoista unelmaa, nousevat merkitsemään rauhaa ja sopusointua.

13. kesäkuuta 2009

We Are the Lambeth Boys (1959)

British Film Institute on julkaissut blu-ray-muodossa Karel Reiszin free cinema -klassikon Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1960). Varsinainen feature jäi vielä katsomatta, mutta samalla levyllä on Reiszin varhaisempi 50-minuuttinen We Are the Lambeth Boys (1959), jota en ole aiemmin nähnyt. Fordin tuottamaan Look at Britain -dokumenttisarjaan tehty elokuva kertoo nuorista, jotka viettävät aikaa klubilla. Perusajatuksena oli antaa laitakaupungin työläisnuorten puhua itse, mutta kertojaäänen käyttö - jota Reisz ilmeisesti vastusti - korosti havainnoitsijan näkökulmaa. Klubilla nuoret urheilevat, tanssivat ja keskustelevat vakavista elämän kysymyksistä. Nuorten filosofiset keskustelut ovat elokuvan parasta antia. Se, mitä nykykatsojan on ehkä vaikea havaita, on tyylillinen tuoreus: dokumenttielokuvia oli vuosikymmenien ajan tehty mykkäkameralla, ja ääniraita oli toteutettu myöhemmin studiossa. Karel Reisz käyttää kuvaustilanteessa taltioitua ääntä - radikaali veto, joka palauttaa elokuvan kadulle, osaksi arkipäivää.

11. kesäkuuta 2009

Mongol (2007)

Sergei Bodrovin Mongol (2007) on kiinnostava historiallinen spektaakkeli jo siitä syystä, että se edustaa venäläisjohtoisten, monikansallisten viihde-elokuvien parhaimmistoa. Mukana on ollut ammattilaisia Venäjän lisäksi Mongoliasta, Kazakstanista, Kiinasta, Koreasta, Saksasta, Islannista - ja Suomesta. Musiikista vastaa Tuomas Kantelinen, joka on onnistunut hämmästyttävän hyvin sovittamaan spektaakkelielokuvan musiikilliset odotukset mongolialaiseen atmosfääriin. ”Autenttisuutta” on elokuvassa haettu kiinnittämällä huomiota tapakulttuuriin, kuvauspaikkoihin, ja lisäksi elokuva on toteutettu kokonaan mongoliankielisenä.

Mongol kertoo Tšingis-kaanina tunnetun Temüjinin lapsuudesta ja nuoruudesta 1100-luvun lopulla. Ilmeisesti tulossa on kokonainen trilogia tunnetun sotapäällikön vaiheista. Aloitus on lupaava, vaikka käsikirjoitus onkin episodimainen, eikä dramaattista kaarta tahdo syntyä. Toisaalta, sama ongelma on useimmissa muissakin tuoreissa historiallisissa spektaakkeleissa, joissa on draaman sijasta panostettu näyttämökuvaan, visuaalisuuteen.

9. kesäkuuta 2009

Äkkiä viime kesänä (1959)

Tennessee Williamsin Äkkiä viime kesänä sai ensi-iltansa Broadwaylla tammikuussa 1958, ja valkokankaalle pienoisdraama päätyi jo vuonna 1959. Joseph L. Mankiewiczin toteutuksessa on näyttämömäisyyttä, mutta samalla sellaista intensiteettiä, ettei tulisi mieleenkään krisitoida elokuvaa teatraaliseksi. Päinvastoin: Mankiewicz antaa näyttelijöiden loistaa, ja elokuvallinen käsittely mutkistuu tarinan edetessä. Gore Vidalin ja Tennessee Williamsin käsikirjoitus on oikeastaan kokonaan uusi teos, uusine sivuhenkilöineen, kohtauksineen ja juonenkäänteineen. Sekä näytelmän että elokuvan keskiössä on poissaolo: Violet Venablen (Katherine Hepburn) poika Sebastian on kuollut mystisesti Euroopan-matkalla, eikä mukana ollut Catherine Holly (Elizabeth Taylor) pysty muistamaan traumaattista tilannetta. Catherine on työnnetty mielisairaalaan, ja Violet haluaisi saattaa Catherinen lobotomialeikkaukseen estääkseen totuutta paljastumasta. Elokuvassa tärkeässä roolissa on nuori kirurgi Cukrowicz (Montgomery Clift), jolla on rohkeutta kuunnella Catherinea.

Sebastianin hahmo on monitulkintainen: hänet rinnastetaan Pyhään Sebastianukseen, jonka kuva komeilee Violetin olohuoneessa. Sebastianin kuolema saa marttyyrikuoleman piirteitä, ja hän näyttäytyy henkilönä, joka väistämättömästi ajautuu onnettomaan kohtaloonsa. Tennessee Williamsin näytelmässä peittelyn kohteena on Sebastianin homoseksuaalisuus, ja tähän myös elokuva viittaa. Catherine toteaa olleensa vain houkutuslintu, jonka tavoitteena oli kiinnittää miesten huomio. Sebastianin kuolema kuvataan takautumana: se on raadollinen, irvokas ja kannibalismiviittauksissaan lähes rituaalinomainen. Säätyläistön ”ruumiiton”, epäseksuaalinen maailma kohtaa vastakohtansa, inhimillisen elämän ruumiillisuuden. Jonkinlaisen sovinnon elokuvan lopussa tarjoaa se, että Cukrowicz löytää ratkaisun ilman lobotomiaa, ruumiillista käsittelyä. Viime kädessä ihminen on psyykkinen ja fyysinen kokonaisuus, jota ei Cukrowiczin veitsellä voi koskaan parantaa.

7. kesäkuuta 2009

Wagneria Wienissä

Wienin valtionooppera järjesti yhdessä Wienin yliopiston kanssa Richard Wagner -seminaarin 5.-6. kesäkuuta. Tarkoituksena oli pohtia Nibelungin sormuksen vaikutushistoriaa Euroopassa. Publiikkipäivän takia ehdin paikalle vasta perjantai-iltana, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Wagnerin Ring on niin ainutlaatuinen ja monitulkintainen teos, että sitä voisi pohtia useammassakin seminaarissa. Neljästä musiikkidraamasta koostuva sykli vaatii ennennäkemättömän koneiston, eikä kukaan muu säveltäjä ole rohjennut tehdä useammasta oopperasta muodostuvaa kokonaisuutta. Wagner organisoi itse ensimmäisen syklin Bayreuthin juhlille vuonna 1876, eikä hän osannut kuvitella, että teosta voisi edes esittää muualla. Idea musiikkidraamaan oli syntynyt jo 1840-luvulla, ja silloin Wagner oli fantasioinut, että partituurin voisi jopa polttaa ensiesityksen jälkeen: elämys jäisi ainutkertaiseksi.

Täydellisiä Ringejä kuultiin maailmalla laajemmin vasta 1900-luvulla. Poikkeuksellisen vahvan perinteen teos sai Tukholmassa. Armas Järnefelt johti kokonaisen syklin Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa jo vuona 1908, ja Järnefelt teki Ringistä jokavuotisen tapahtuman 1920-luvulla. Mikään muu oopperatalo ei pystynyt samaan.

Kun valmistauduin esitelmääni, katsoin dvd:ltä tuoreen Kööpenhaminan Ringin, jonka Kasper Bech Holten ohjasi vuonna 2006. Ohjaus on nerokas: keskushenkilö on Brünnhilde, joka teoksen alussa tutkii omaa menneisyyttään, penkoo muistiaan ja yrittää ymmärtää elämäänsä. Oikeastaan jo Wagner antoi kipinän tulkinnalle siinä mielessä, että Brünnhilden tarina ulottuun Valkyyriasta Jumalten tuhoon asti: isäänsä vastaan kapinoiva tytär on valokeilassa, samaan aikaan kun mennyttä maailmaa edustava isä häipyy eikä koskaan enää palaa. Kasper Bech Holtenin tulkinnassa Jumalten tuhon lopussa syntyy Brünnhilden feminiininen maailma.

Kasper Bech Holten kertoi valmistautuvansa elokuvaohjaajaksi: hän oli juuri käynyt Unkarissa katsastamassa kuvauspaikkoja Don Giovanni -filmatisointiin.

2. kesäkuuta 2009

Porvoon mitalla

Kulttuurihistorian oppiaine teki tämänvuotisen kevätretken Porvooseen. Matkalla piipahdimme Albert Edelfeltin ateljeessa, mutta muutoin päivä sujui syreenin tuoksun kyllästämässä keskustassa. Kaupungin opas kierrätti meitä kaikissa olenaisissa paikoissa, kuvittelemassa Aleksanterin saapumista valtiopäiville ja legendaarisia tanssiaisia, joissa Ulla Möllersvärd pudotti viuhkansa... Porvoon tuomiokirkko oli avoinna vain urkuvartin ajan. Vuoden 2006 tuhopolton jäljet olivat tuskin havaittavissa. Yksisarvinenkin oli paikallaan kirkon pylväässä. Ehkäpä historia on täällä sellaista, ettei sitä tulikaan voi tuhota. Päivä päättyi Runebergin museoon, joka on hämmästyttävän kauniisti säilynyt 1800-luvun säätyläiskoti. Kukatkin ovat Fredrika Runebergin sisäkasvien suoria perillisiä. Hämmästyttämään jäi tosin se, että museo oli ennen kaikkea ”kansallisrunoilijan” koti: paljon enemmän olisi voinut kertoa Fredrikasta!

Historiaa tuli Porvoon mitalla, ja sitä olimme etsimässäkin. ”Porvoon mitan” taustalla on tarina 1500-luvun voudista, joka pihisti kruunulle kerättyjä veroja itselleen. Tämän jälkeen porvoolaiset päättivät parantaa mainettaan antamalla aina vähän ylimääräistä, porvoolaisittain.

1. kesäkuuta 2009

Blu-ray tuli tupaan

Vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, että teräväpiirtoteknologian sijasta hankin uudet silmälasit. Jälkimmäinen olisi tietysti ollut järkevää joka tapauksessa. Viimeisen vuoden aikana teräväpiirtoprojektorien hinnat ovat kuitenkin laskeneet samalle tasolle, jossa perinteiset projektorit olivat viisi vuotta sitten ja elokuvafanaatikolle kiusaus on yksinkertaisesti liikaa. Olisi erittäin kiinnostavaa kerätä nyt tarkempaa tietoa siitä, miten Blu-ray-markkinat kehittyvät. Millaiset elokuvat, tekijät ja lajityypit teollisuus tulkitsee teräväpiirron airueiksi? Millaisten teosten katsotaan parhaiten edustavan niitä uusia ominaisuuksia, joita teräväpiirto tuo tullessaan? Mitä tämä kertoo elokuvakäsityksestä?

Verkkopalvelu Blu-ray.com on omistautunut seuraamaan alan kehitystä, ja listaa tunnollisesti markkinoille tulevat uutuudet. Sivuston lajityyppiluokittelun perusteita on vaikea arvioida, mutta selviä eroja on siinä, millaisia elokuvia tähän mennessä on tuotettu. Esimerkiksi trillereitä on markkinoilla 1862, actionia 1723 ja seikkailua 1070 nimikettä, kun taas musikaaleja on vain 158, lännenelokuvia 85 ja film noiria 8 nimikettä. Tilannetta voisi varmasti verrata aiempiin teknologiin muutoksiin. Kun technicolor-värijärjestelmä alkoi yleistyä 1930-luvulla, värikkyyttä pyrittiin demonstroimaan musikaaleissa, fantasioissa ja animaatioissa. Nyt teräväpiirtoteknologia on osa kotiteatteribuumia, johon kuuluu myös äänentoiso. Parhaiten kuvan ja äänen kokonaisuutta on korostettu uusissa elokuvissa, ja varmaankin suurin osa Blu-ray-elokuvista on viime vuosien tuotantoa. Silti vanhojakin teoksia löytyy. Ostin Ranskan amazonista kaksi Vincente Minnellin elokuva Amerikkalainen Pariisissa (1951) ja Gigi (1958). Ranskalaiset ovat jo aloittaneet myös omien klassikkojensa uudelleen skannauksen: myytävänä ovat mm. Francois Truffaut’n 400 kepposta ja Robert Hosseinin Kurjat.

Vaikka lännenelokuvia on markkinoilla vähän, silmiin osui Näin valloitettiin Villi Länsi (How the West Was Won, 1962), joka oli aikanaan mittavin Cinerama-elokuva. Cinerama toteutettiin kolmella kameralla ja esitettiin kolmella projektorilla. Monumentaalista westerniä on ollut oikeastaan mahdotonta esittää televisiossa, mutta nyt uutta teknologiaa on käytetty vanhan laajakangasformaatin esillepanossa. Itse asiassa Näin valloitettiin Villi Länsi -elokuvan kotelo sisälsi kaksi levyä, joista toisella teos oli muovattu antamaan Cineraman vaikutelma: kuva kaartuu, kapenee keskeltä ja antaa kolmiulotteisen vaikutelman.

Blu-ray-markkinoita tutkaillessa ilmeni, että kaikenlaista mielenkiintoista on jo julkaistu teräväpiirtomuodossa. British Film Institute on aloittanut italialaisten elokuvien julkaisun ja tuonut jo myyntiin Antionionin Punaisen erämaan ja sarjan Pasolineja. Ruotsalaiset ovat tehneet erinomaisen teräväpiirtoversion Fannyn ja Alexanderin elokuvateatteriversiosta. Monta klassikkoa on jo hyllyssä, mutta juhannuksen lähestyessä olohuoneen pimentäminen tuntuu yhä vaikeammalta...