31. heinäkuuta 2011

Trapetsi (1956)

Carol Reedin Trapetsi (Trapeze, 1956) on nähty edellisen kerran televisiossa 1970-luvulla, joten on jo aikakin uusia kiinnostava sirkuselokuva. Trapetsi ei vedä vertoja Carol Reedin parhaimmille elokuville, mutta ilma-akrobatian maailmaan sijoittuva kolmiodraama toimii. Mike Ribble (Burt Lancaster) on rampautunut trapestitaiteilija, joka haluaa opettaa nuorelle Tino Orsinille (Tony Curtis) kolmoishypyn. Mestarin ja oppipojan suhdetta sekoittaa Lola (Gina Lollobrigida), joka tulee mukaan ryhmään ja johon sekä Tino että Mike rakastuvat. Erityisen onnistunut on Burt Lancasterin roolisuoritus, jossa on ripaus omaelämäkerrallisuutta. Lancaster työskenteli nuorena sirkuksessa, mutta vammojen takia ura ei jatkunut: hän ryhtyi näyttelijäksi - ja loppu on historiaa. Trapetsissa Lancaster teki omat stunttiosuutensa, minkä vuoksi trapetsikohtaukset vakuuttavat - muutamaa taustaprojektiota lukuun ottamatta.

Seuraavana vuonna Burt Lancasterin ja Tony Curtisin yhteistyö jatkui niin ikään englantilaisohjauksessa, Alexander Mackendrickin elokuvassa Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success) (1957).

29. heinäkuuta 2011

Ludwig 1881 (1993)

Helmut Bergerin paluu Ludwig II:n rooliin! Donatello ja Fosco Dubini ohjasivat vuonna 1993 kiinnostavan historiallisen elokuvan Ludwig II:n Sveitsin-matkasta. Ehkäpä idea on syntynyt Viscontin kaksi vuosikymmentä aiemman teoksen innoittamana. Jo Visconti kuvasi Ludwig II:ssa kuninkaan suhdetta itävaltalaiseen näyttelijään Josef Kainziin, mutta Viscontin käsittelyssä suhteen kuvaus jäi lyhyeksi: erityisesti korostui Kainzin vierailu Linderhofissa Schillerin Wilhelm Telliä ja Victor Hugon Marion Delormea lausumassa. Vaikka Ludwig II tunnettiin Wagnerin oopperoiden vannoutuneena ihailijana, hänellä oli muitakin intohimoja. Dubini-veljesten elokuvan lähtökohtana on Ludwigin päähänpinttymä päästä Schillerin Wilhelm Tellin aidoille tapahtumapaikoille. Hän otti Josef Kainzin mukaansa ja pakotti tämän lausumaan näytelmän tekstiä milloin missäkin.

Viscontin elokuvassa Ludwig oli oikeastaan Helmut Bergetin ja Giancarlo Gianninin yhdistelmä, sillä Giannini dubbasi roolin italiaksi. Dubini-veljesten elokuvassa on hienoa se, että Bergeriä kuullaan omalla äänellään. Kiinnostava paradoksi on toisaalta siinä, että jos Berger Viscontin elokuvan aikaan oli 28-vuotias ja tavallaan liian nuori näyttelemään loppuvaiheen Ludwigia, tässä elokuvassa Berger on puolestaan liian iäkäs, 49-vuotias, kun Ludwig oli vuonna 1881 36-vuotias. Kuollessaan vuonna 1886 Ludwig oli 41 vuotta. Toisaalta, Dubini-veljesten elokuvassa Ludwigin hahmossa on seesteisyyttä, mikä sopii teemaan: Sveitsin-matkan on sanottu olleen kuninkaan onnellisimpia elämänvaiheita. Yksinäiseltä hän näyttää jo nyt, mutta syvän melankolian vuodet olivat vielä edessä.

Ludwig 1881 etenee verkkaisesti, ja Sveitsin-matkan lomassa kuvataan takautumina linnojen suunnittelua, kuninkaan pyrkimystä materialisoida fantasiansa. Erityisen kiinnostava on jakso, joka kuvaa Venus-luolan efektiteknologian suunnittelua. Lopputulos on onnistunut, novellistinen tuokiokuva.

Tässä vielä valokuva Ludwig II:sta (1845-1886) ja Josef Kainzista (1858-1910):


28. heinäkuuta 2011

Ludwig II (1972)

Ludwig II (1972) päätti Luchino Viscontin tuotannossa saksalaisen sarjan, jota olivat aiemmin edustaneet Kadotetut (La caduta degli dei, 1969) ja Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia, 1971). Ludwig II on rauhallisesti etenevä, intiimi teos - eeppisistä mittasuhteistaan huolimatta. Jo heti alkuun on merkityksellistä muistuttaa elokuvan kopiohistoriasta: muistelen 1980-luvulla nähneeni teoksen vähintään puoli tuntia lyhyempänä ja myös tapahtumien järjestyksessä oli eroa. Tuottajien mielestä lähes nelituntinen draama oli liian pitkä, eikä Viscontilla sydänkohtauksen jälkeen ollut mahdollisuuksia esittää vaatimuksiaan. Vasta ohjaajan kuoleman jälkeen tehtiin käsikirjoittaja Suso Cecchi d'Amicon johdolla nykyinen versio, joka dvd:llä kestää 3 tuntia 48 minuuttia. Kerronta purkautuu kronologisesti, virkamiesten antamien todistuslausuntojen halkomana, mutta muutoin Ludwigin elämä kaareutuu kruunajaisjuhlista 1864 aina mystiseen kuolemaan 1886 asti. Kiinnostavaa on, ettei Ludwigin elämään ennen vuotta 1864 juurikaan viitata: elokuva tapahtuu tässä ja nyt ja seuraa Baijerin kuninkaan uran taittumista melankoliseksi yksinäisyydeksi. Toisaalta virkamiesten lausuntoja voi myös pitää elokuvan nykyhetkenä, jolloin suurin osa elokuvasta olisi takautumaa.

Viehättävää Viscontin elokuvassa on se, ettei selitystä Ludwigin kohtalolle tai arvoitukselle ammenneta lapsuudesta tai kuningasperheen sisäisistä suhteista, vaikka niissä epäilemättä olisikin ollut paljon ainesta. Vahvimmin nousee esille suhde Otto-veljeen, jonka henkinen tasapaino järkkyy Itävallan ja Preussin välisen sodan jälkeen. Joka tapauksessa johtopäätöksenä on, ettei ihminen lopultakaan ole lähtökohtiensa vanki tai että se, mitä Ludwigille tapahtuu, seuraisi vääjämättömästi jostakin aiemmasta. Se, mitä Ludwig on, muovautuu ajan kuluessa.

Viscontin viehtymys rituaaleihin, seremonioihin ja tapakulttuuriin näkyy elokuvan ensi hetkiltä lähtien. Ludwigin (Helmut Berger) kuninkaaksi tulemista kuvataan hartaasti ja rauhallisesti. Samalla Piero Tosin puvustus pääsee oikeuksiinsa. Krediittien mukaan Visconti ja Enrico Medioli kirjoittivat käsikirjoituksen yhteistyössä Suso Cecchi d'Amicon kanssa: teksti on erittäin taitava ja pitää hyppysissään uskomattomasti neljän tunnin ajan. Käsikirjoitus on myös historiallisesti tarkka, lukuun ottamatta sitä tosiasiaa, että Ludwigin kuolema tapahtui kesäkuussa, mutta elokuvassa puiden oksat ovat alastomat, kuin syksyllä. Osa kohtauksista on tietoisen tableaumaisia, kuten näyttelijä Josef Kainzin (Folker Bohnet) ensivierailu Venus-luolassa, mutta tämä oikeastaan korostaa paikkojen merkitystä. Pidän loistavana jaksoa, jossa Itävallan Elisabeth (Romy Schneider) saapuu etsimään Ludwigia tämän linnoista: ensin Sissi valetaa läpi Linderhofin ja Herrenchiemseen, kunnes saapuu Neuschwansteiniin. Jakso on melkein turistinen, mutta samalla se palvelee sisältöä: Sissin täytyy vaeltaa tyhjien linnojen läpi löytääkseen eristäytyneen kuninkaan. Samalla kävelymatka kuvastaa sitä tyhjyyttä, joka erottaa Ludwigin muusta maailmasta.

Elokuvan herkullisin roolisuoritus on ehdottomasti Richard Wagneria tulkitseva Trevor Howard, jonka ylitsepursuava into tavoittaa olennaisen suuruudenhullun säveltäjän magneettisuudesta. Wagnerin elämästä esitetään niin ikään muutama tableau, joista mieleenpainuvin on Siegfried-idyllin kantaesitys Tribschenin portaikossa, Cosiman (Silvana Mangano) synnyttämän Siegfried-pohjan kunniaksi. Vaikka kohtaus näyttää pelkältä Wagnerin elämän kuvittamiselta, perheidylli korostaa linnoihinsa vetäytyneen, yhä huonovointisemman Ludwigin yksinäisyyttä.

Ludwigin kuolemasta Ludwig II ei esitä yksiselitteistä tulkintaa, vaikka loppua kohden viitataankin kuninkaan itsemurhaviettiin. Ludwig katoaa tohtori Guddenin kanssa, ja kun heidät löydetään rantavedestä, molemmat ovat kuolleet. Lopultakaan kuolinsyy ei ole olennainen: vaikka se selviäisikin, Ludwigin kohtalo on yhtä arvoituksellinen.

Pieni yksityiskohta jää vaivaamaan: muutama kohtaus sijoittuu Starnbergjärven rannalle Bergin linnaan. Nämä kohtaukset on jostakin syystä kuvattu Possenhofenissa, toisella puolella järveä. Tiedän, että tämä on yhdentekevää, mutta samaan aikaan on uskollisesti vaivauduttu tapahtumapaikoille Linderhofiin ja Neuschwansteiniin. Olisiko niin, että Berg oli jo 1970-luvun alussa yksityisomistuiksessa ja kuvaaminen siellä mahdotonta? Olisi ehkä kannattanut valita jokin toinen, tunnistamaton kuvauspaikka, koska Possenhofen, Sissin lempilinna, on niin tunnettu.

23. heinäkuuta 2011

Epäsosiaalisen median voittokulku

Kirjoitin tämän kolumnin Turun Sanomiin keskiviikkona 20.7., ennen matkalle lähtöä, ja se julkaistiin lauantaina 23.7. Nyt, Norjan surullisten tapahtumien jälkeen, ajatukset sosiaalisesta mediasta ovat myllerryksessä, ja tuntuu, että olisi pitänyt kirjoittaa toisin.

* * *

Facebook herättää intohimoja. Viime viikolla uutisoitiin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan tietosuojaviranomaisten huoli siitä, miten räjähdysmäisesti levinnyt yhteisöpalvelu käsittelee luottamuksellisia tietoja. Pohjoismaat esittivät 45 kysymyksen listan muun muassa siitä, miten nimi- ja osoitetietoja hallinnoidaan, mitä tapahtuu palveluun ladatuille kuville ja miten seksuaaliseen suuntautumiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen liittyviä tietoja käsitellään. Aikaa Facebookille annettiin elokuun loppuun asti.

Pohjoismaat eivät Facebook-varauksellisuudessaan ole yksin. Kesäkuussa Euroopan Unionin tietoturvayksikkö päätti tutkia Facebookin uuden automaattisen kuvantunnistuksen vaikutuksia käyttäjien yksityisyyteen.

*

Epäilemättä sosiaalisen median muutokset ovat niin nopeita, että perässä on vaikea pysyä, niin käyttäjän kuin lainsäätäjänkin. Toisaalta ihmettelen usein sitä, miten ”epäsosiaalinen” facebookin maine oikeastaan on. Valokeilassa ovat jatkuvasti kaupalliset intressit, viharyhmät ja yksityisyyden loukkaukset. Pitäisikö kohta puhua epäsosiaalisen median vallankumouksesta?

Yksityisyyden suojan näkökulmasta ongelmallista ei varmaankaan ole se tieto, jonka käyttäjä verkkoon syöttää. Sitähän voi itse säädellä. Omaa ikäänsä ei tarvitse paljastaa, ei poliittista kantaansa tai mitään muutakaan henkilökohtaista. Hyvässä uskossa kerrottuja intiimejä asioita muut voivat toki käyttää hyväkseen. Facebookissa henkilökohtaiset asiat eivät ole omissa käsissä. Niitä säätelee ohjelma, mutta tavallaan niitä määrittelevät myös kaverit, jotka voivat merkitä ystäviään kuviin tai paljastaa kaikenlaista sopimatonta… Facebook on loistava epäsosiaalisten motiivien toteuttamisen väline.

*

Sosiaalisen median käsite syntyi 1990-luvun lopulla, osana Web2.0:aa, jossa käyttäjät ovat myös sisällön tuottajia ja tiedonvälitys on hajautettua. Sosiaalisen median merkitystä on pidetty keskeisenä esimerkiksi siinä poliittisessa myllerryksessä, joka hiljattain vyöryi arabimaailman yli – ja vyöryy yhä.

Sosiaalisen median olomuotoja on niin monia, ettei niitä kaikkia kenties kukaan tunne: facebookin ohella yhteisöllisiä verkostoja punovat twitter, vuodatus, qaiku, jaiku, diigo, bebo, second brain, flickr, youtube, myspace, linkedin…

Olen ollut viikon verran twitterissä, ja seuraan näyttelijä Stephen Fryen ”twiitteejä” niin kuin 2,3 miljoonaa muutakin maapallon asukasta. Kesälomalla 140-merkkisten tiivistysten seuraaminen taitaa näyttää aika epäsosiaaliselta, mutta toisaalta pikaviestintä sopii vuodenaikaan hyvin, varsinkin jos ei jaksa istua koneen ääressä aamusta iltaan. Pelkään kuitenkin, että twiittailu saa jäädä, kun syksy koittaa.

*

Mutta kahta en vaihda.

Blogit edustavat nykyään sosiaalisen median kivikautta, mutta minulle ne ovat henkireikä. Voi kirjoittaa omista inhohimoista, silloin kuin haluaa. Aloitin kirjoittamisen runsaat viisi vuotta sitten, ja tekstejä on kertynyt vajaa tuhat. Lopultakaan ei ole kyse kovin radikaalista välineestä: blogipalvelu tarjoaa alustan päiväkirjan pitämiselle verkossa. Omia tekstejä ei tarvitse näyttää muille, sillä julkisuusasetuksia voi säädellä.

Kirjoittaminen on teknologisista mullistuksista huolimatta samanlaista luovaa toimintaa kuin ennenkin. Se ei ole yhtään vaikeampaa tai helpompaa. Kirjoittaminen on yhtä aikaa sosiaalista ja epäsosiaalista, yksin olemista ja muiden seuraan hakeutumista.

(julkaistu Turun Sanomissa 23.7.2011)

21. heinäkuuta 2011

Hotelli Aulanko ja kansallismaisema

Suuntasimme heinäkuun lopuksi Aulangolle, muutamaksi päiväksi. Muistikuvat lapsuudesta olivat jo hämärtyneet, joten siinä mielessä oli aikakin tehdä uusi visiitti. Venäjällä asetehtaita omistanut Hugo Standertskjöld osti Karlbergin kartanon vuonna 1883 ja loi käytännössä nykyisen Aulangon. Ympärille syntyi laaja englantilaistyylinen puisto, tekojärvineen, rauniolinnoineen, paviljonkeineen ja näkötörneineen. Vanhaa kartanoa ei enää ole, mutta Aulankoa somistaa vuonna 1938 valmistunut, Märta Blomstedtin ja Matti Lampénin piirtämä funkishotelli. Suomalaisissa elokuvissa Aulangon hotelli sai edustaa modernia elämäntyyliä, ja juuri tämä paikka oli Sirkka Sarin ennenaikaisen kuoleman näyttämö kesällä 1939. Lähimaastoa on sittemmin käytetty monessakin kotimaisessa elokuvassa, muun muassa Hannu Lemisen Kesäillan valssia tehtiin Joutsenlammella, lähellä näkötornia.

Aulangon huipentumana on näkötorni, josta avautuu klassinen näköala. Ensimäisellä yrittämällä emme päässeet tornin huipulle, sillä ukkonen oli särkenyt sähkölukon. Vasta viimeisenä päivänä kapusimme ylös asti. Tosin lopuksi tuntui siltä, että paras näköala avautui kuitenkin näköalatasanteelta. Siinä on 1800-luvulla kansallismaisemaksi vakiintunut näkymä.

19. heinäkuuta 2011

Ludwig der Zweite (1930)

Wilhelm Dieterle oli aloittanut uransa näyttelijänä vuonna 1913 ja ohjaajana vuonna 1922. Vuodesta 1931 lähtien hän vaikutti Hollywoodissa ja tuli tunnetuksi muun muassa sellaisista elokuvista kuin Juarez (1939), Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1939), Kismet (1941) ja Unelma Jennystä (Portrait of Jennie, 1948). Dieterlen Saksan-kauden apoteoosina voi pitää suuritöistä elämäkertaelokuvaa Ludwig der Zweite, König von Bayern (1930), jossa ohjaaja itse näytteli pääroolin. Dieterlen ja Charlotte Hagenbruchin käsikirjoitukseen perustuva elokuva puhuttelee herkkyydellä, jolla se tavoittelee Baijerin nuoren kuninkaan mielenliikkeitä. Käsikirjoituksessä on selvästi pyritty seuraamaan sitä tapahtumien kulkua, jonka aikalaiset hyvin tunsivat: suurin osa elokuvasta keskittyy Ludwigin viimeisiin vaiheisiin, niihin olosuhteisiin, jotka ajoivat hänet taloudelliseen ahdinkoon, saivat müncheniläiset poliitikot suistamaan hänet vallasta ja saattoivat Ludwigin lopulta itsemurhan partaalle. Ludwigin kuolemasta vuonna 1886 levisi välittömästi toinen toistaan hurjempia huhuja ja spekulaatioita. Salamurhastakin puhuttiin, mutta Ludwig der Zweite pitäytyy itsemurhatulkinnassa - tosin elokuvassa Ludwig näyttää pitelevän sydäntään vähän ennen rojahtamistaan Starnbergjärveen.

Heti valmistuttuaan Ludwig der Zweite synnytti valtavan kohun. Berliiniläinen sensuurivirasto hyväksyi sen muutamin leikkauksin, mutta Baijerissa vastustus oli kiihkeää. Wittelsbachin suvun lisäksi Baijerin sisäministeriö lähetti sensoreille kirjelmän, jossa se pyysi täydellistä kieltopäätöstä vedoten siihen, että elokuva vahingoitti yhä elossa olevia viranomaisia ja antoi liikaa sijaa mielipuolen (so. Ludwigin) sairaskertomukselle. Lopulta Münchenin poliisi esti Baijerin ensi-illan mahdollisiin levottomuuksiin vedoten. Ludwig der Zweite osoittaa, miten kipeä kysymys kuninkaan vallan riistäminen oli vielä 46 vuotta kuoleman jälkeen.

Dieterlen tulkinnassa Ludwig on pitkälti olosuhteiden uhri, eikä elokuva selvästikään ota kantaa Ludwigin mielisairauden puolesta. Tähän viittaa tohtori Guddenin (Theodor Loos) repliikki elokuvan lopussa: Ludwigia ei saa päästää jumalanpalvelukseen, sillä silloinhan kansa ajattelisi, että tämä on terve. Viime kädessä Ludwig on oman kuninkuutensa, perhetaustansa ja asemansa vanki, ja ratkaisevilla hetkillä poliitikot korostavat vain kuninkaansa eksentrisyyttä ja unohtavat hänen merkityksensä niin Saksan yhdentymisen kuin taiteenkin edistäjänä.

Ludwig der Zweite -elokuvassa Neuschwansteinin linna on keskeinen näyttämö. Wagneriaanit interiöörit toteutettiin UFA:n studioilla Berliinissä.

18. heinäkuuta 2011

Lefranc 1–3: ranskalaisen reportterin seikkailuja

Suomessa Jacques Martin tunnetaan Alix-sarjakuvasta, mutta hän synnytti monia muitakin hahmoja. Suurin osa Martinin luomuksista sijoittui menneisyyteen (Alixin ohella Keos, Orion, Arno, Jhen, Lois) mutta Hergén inspiroimana hän loi reportterihahmon, joka ratkoi ajankohtaisia kysymyksiä. Tuloksena oli Lefranc, joka aloitti seikkailunsa Tintin-lehdessä vuonna 1952. Jo ennen tätä Martin oli tullut yhteistyöhön Hergén kanssa, ja suhde jatkui vuoteen 1982 asti. Martinin kädenjälki näkyi 50-luvulla muun muassa albumeissa Tuhatkaunon tapaus, Tintti Tiibetissä ja Seikkailu punaisella merellä. Hankin hiljattain kolme ensimmäistä Lefranc-albumia Saksasta, jossa sankarin nimi oli Luc Frank. Ensimmäinen tarina La Grande Menace (Die grosse Bedrohung) ilmestyi Tintin-lehdessä vuosina 1952-53 ja albumina 1954. Erinomaisesti piiretty sarjakuva kumpuaa toisen maailmansodan jälkeisistä jännitteistä: pohjalla ei kuitenkaan ole kylmä sota tai ideologinen konflikti. Saksalaisen linnan uumenissa asustaa ruotsalaista sukujuurta oleva Axel Borg, joka suunnittelee koko Pariisin tuhoamista massiivisella ohjuksella. Ehkä tarina on muistuma Kolmannan valtakunnan aseteknologiasta.

Seuraava tarina L'Ouragan de feu (Der Feuersturm) seurasi pitkän tauon jälkeen, jatkosarjana 1959-60 ja albumina 1961. Jälleen Ranska on uhattuna, mutta sitä ei uhkaa kolonialistisen vallan murtuminen vaan teknologinen kehitystyö. Tunnettu kemisti on onnistunut puristamaan merivedestä öljyä, ja keksintö järisyttää maailman tasapainoa, hiukan samaan tapaan kuin ihmekangas Alexander Mackenrickin elokuvassa Mies valkoisessa puvussa (Man in the White Suit, 1951). Kiinnostavaksi tarinan tekee tapahtumapaikka, Saint-Malo ja luostarisaari Mont Saint-Michel, joiden arkkitehtuuri on piirretty tarkasti. Tyyliltään L'Ouragan de feu edustaa parasta Martiniä - on oikeastaan harmi, ettei sarja saanut enempää jatkoa 1960-luvulla. Samaan tapaan kuin Alixin kumppanina on nuori Enak, Lefranc saa seuralaisekseen kemistin veljenpojan, joka tarinan lopussa jää orvoksi. Ensimmäisiä Lefranc-sarjakuvia yhdistää sama vihollinen: Axel Borg ilmestyy tässäkin paikalle, vain kadotakseen mystisesti meren aaltoihin viimeisillä sivuilla.

Martinin teki 60-luvulla vielä kolmannen tarinan ranskalaisen sanomalehtimiehen seikkailuille. Tuloksena oli Le Mystère Borg (Der Super-Virus), joka ilmestyi albumina vuonna 1965. Nyt tarina sijoittuu pääosin Sveitsiin, hiihtokeskukseen, jossa Lefranc osallistuu journalistien slalom-kisaan. Tällä kertaa Borgin hyppysiin on päätynyt vaarallinen virus, joka kuitenkin Venetsiaan sijoittuvassa loppukohtauksessa saadaan oikeisiin käsiin. Frank oli menestys, mutta Martinilla ei ollut mahdollisuutta jatkaa sarjaa ennen 70-lukua. Vasta kun Martinin ja Hergén tiet erosivat 1982, Lefrancin hahmo näyttää nousseen kiitoon. Kolmen ensimmäisen albumin jälkeen Martin ei enää itse piirtänyt sarjaa, mutta käsikirjoitti sitä vuodeen 2004, jolloin 16. albumi näki päivänvalon. Saagan viimeisin 22. osa Les enfants du bunker ilmestyi huhtikuussa 2011 Michel Jacquemartin ja Alain Mauryn yhteistyönä.

12. heinäkuuta 2011

Das Schweigen am Starnbergersee (1920)

Saksassa tehtiin mykkäkaudella neljä näytelmäelokuvaa Baijerin nuorena kuolleesta kuninkaasta Ludwig II:sta. Näistä elokuvista kaksi on säilynyt, Rolf Raffén Das Schweigen am Starnbergersee (1920) ja Wilhelm Dieterlen Ludwig der Zweite (1930). Katsoimme Raffén teoksen ensimmäiseksi, ja se oli huippukiinnostava, varsinkin siinä tavassa, jolla se kuvasi kuninkaan viimeisiä elonhetkiä (kuva ohessa). Oman kiinnostavuutensa tuo sekin, että kun elokuvaa kuvattiin ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, elossa oli vielä katsojia, jotka olivat nähneet kuninkaan ja joilla oli omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä siitä, millainen vuonna 1886 kuollut Ludwig oli.

Vanhaa Wagner-tutkijaa jäi ihmetyttämään se, että Das Schweigen am Starnbergersee alkaa kuvaamalla nimenomaan Wagneria: Ludwigia vahvimmin luonnehtiva piirre on hänen ihailunsa Wagnerin musiikkidraamoja kohtaan. Samalla kuva muhkeiden pulisonkien koristamasta säveltäjästä on kriittinen. Wagner tuntuu aloituskohtauksessa ihastelevan sitä tosiasiaa, että vanha kuningas Maximilian kuolee ja nuori wagneriaani astuu valtaistuimelle. On tietysti totta, että Wagner jo keväällä 1863 julkaisemassaan Ringinn libretossa peräänkuulutti taiteelleen mesenaattia ja että libreton esipuhe päätyi Ludwigin käsiin, mutta todellisuudessa Wagner ei vielä tässä vaiheessa laskelmoinut itselleen sijaa Baijerissa. Ludwigin wagneriaanisuudesta kielii se, että hän ensitöikseen lähetti kabinettisihteerinsä Pfistermeisterin Wagneria tapaamaan, mutta tästä velkojia pakoilevalla säveltäjällä ei ollut aavistustakaan ja yritti paeta kaikin keinoin. Vasta kun Pfistermeister tavoitti Wagnerin ja kertoi asiansa, tilanne valkeni.

Erikoislaatuista Raffén elokuvassa on se, että Ludwig II:n roolissa on kaksi näyttelijää, Martin Wilhelm ja Ferdinand Bonn. Usein näyttelijänvaihdosta käytetään silloin, kun yritetään tavoittaa henkilön muutosta ja käsittelyssä on pidempi aikaväli. Nyt kuitenkin muutos tuntuu äkkinäiseltä ja yllättävältä, varsinkin kun oopperalaulaja korvautuu ammattinäyttelijällä, jolla on kaikki aikakauden maneerit. Samalla pitkä ja hoikka Ludwig kutistuu ja muuttuu affektiivisemmaksi. Toisaalta fysionominen muutos kuvastaa myös näkemystä siitä, millaisia vaikutuksia Ludwigin mielentilan järkkymisellä oli.

Elokuva päättyy Starnbergjärvellä, jossa Ludwig painii tohtori Guddenin kanssa ennen kuin painuu kohtalokkaasti pinnan alle.

10. heinäkuuta 2011

Baijeri 4: Alte und Neue Pinakothek

Münchenin pinakoteekit, Alte Pinakothek, Neue Pinakothek ja Pinakothek der Moderne, muodostavat mahtavan taidehistoriallisen kompleksin - tosin tällä kertaa voimat riittivät vain vanhaan ja uuteen kokoelmaan. Pieter Brueghel vanhemman Laiskurien maa on vaikuttava joutilaisuuden kuvaus, jonka yksityiskohdissa on pohtimista. Porsaassakin on veitsi valmiina lihan leikkuuta varten. Isä-Brueghelin rinnalla nähdään kahden pohjan, Pieter Brueghel nuoremman ja Jan Brueghel vanhemman töitä.

Erityisen hauska on Jan Brueghelin Neitsyt Maria hedelmä- ja kukkakranssin ympäröimänä. Rubensin tuotantoa Alte Pinakothekissä on paljon, ja mieleen jäävät erityisesti kuuluisa Leukippoksen tyttärien ryöstö sekä ristiinnaulittu, jonka tumma tausta on vaikuttava. Yksinäisiä, ristillä riippuvia Kristuksia kuvattiin paljon 1500- ja 1600-luvuilla, usein mustaa taustaa vasten. Rubensin ohella aihetta tapailivat myös muun muassa Guido Reni, Velázquez ja Zurbarán. Saksalaisen maalaustaiteen helmeä Alte Pinakothekissä edustaa Albrecht Altdorferin Die Alexanderschalacht vuodelta 1529. Lopuksi oli vuorossa Neue Pinakothek, joka koostuu 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteesta: kokoelman jänneväli ulottuu Caspar David Fredrichistä Vincent van Goghiin. Minua säväyttivät Friedrichin maalausten lisäksi Carl Spitzwegin työt.

9. heinäkuuta 2011

Baijeri 3: Starnberger See

Päivän ohjelmassa oli Starnberger See, joka on Baijerin kauneimpia järviä ja müncheniläisten perinteinen virkistysalue. Starnbergin rautatieasema sijaitsee aivan järven rannalla, jota reunustaa promenadi. Strandcafessa voi istua katselemassa järvelle ja syödä Apfelstrudelin kaikessa rauhassa. Jatkoimme laivalla Bergiin, jonne oli vain kymmenen minuutin matka. Juuri Bergin linnaan Ludwig II:n tuotiin Neuschwansteinista 12. kesäkuuta 1886, sen jälkeen kun hänet oli tuomittu mielenvikaiseksi. Päivä oli helteinen, mutta päätimme kävellä votiivikappelille, joka on pystytetty paikalle, jossa Ludwigin arvellaan menehtyneen. Tarinan mukaan Ludwig oli illalla 13. kesäkuuta pyytänyt päästä kävelylle. Mukaan oli lähtenyt tohtori Gudden, yksi niistä lääkäreistä, joiden sana oli painanut vallanriistoon johtavassa diagnoosissa. Jostakin syystä Gudden oli pyytänyt hoitajia jäämään linnalle ja lähti yksin Ludwigin mukaan. Kun parin tunnin kuluttua kävelijöitä ei kuulunut takaisin, alkoivat etsinnät. Lopulta molemmat löydettiin rantavedestä, kuolleena. Salaperäinen kuolema on herättänyt paljon spekulaatioita: on puhuttu murhasta, itsemurhasta, salaliitosta... Tietojen mukaan Ludwigin taskukello oli pysähtynyt aikaan 18:54, kun taas tohtori Guddenin kello oli 20:10... Nyt kuolinpaikalla, aivan rannan tuntumassa, seisoo musta risti.

Valitettavasti Bergin linna on nykyään yksityisomistuksessa, eikä sinne enää voi päästä. Kävelimme takaisin laiturille ja otimme laivan toiselle puolelle järveä, Possenhofeniin, jossa Itävallan keisarinnalla Elisabethilla, Sissillä, oli tapana asua. Linnassa oli yksityistilaisuus, joten sinnekään emme päässeet. Taapersimme rautatieasemalle ja palasimme Müncheniin.

8. heinäkuuta 2011

Baijeri 2: Linderhof, Oberammergau, Neuschwanstein

Toinen matkapäivä alkoi retkellä, jonka olimme varanneet etukäteen. Yksitoistatuntinen ekskursio suuntautui Etelä-Baijeriin, ensin Linderhofin linnaan, jonka Baijerin kuningas Ludwig II rakennutti itselleen rokokootyyliin vuosina 1874–78. Rahakirstua verotti samaan aikaan myös tuki, jonka Ludwig antoi Wagnerin Bayreuth-projektille. Tosiasia on, että vaikka Wagner yritti rahoittaa hankkeensa kansan karttuisasta kädestä, ensimmäiset juhlat eivät olisi toteutuneet vuonna 1876 ilman Ludwigin apua. Vaikka Ludwig on tunnettu wagneriaanisuudestaan, hänen linnoistaan kaksi, Linderof ja Herrenchiemsee, ovat lopulta kunnianosoituksia aurinkokuninkaalle ja ranskalaiselle monarkialle. Kun Herrenchiemsee oli Versailles’n linnaa mukaileva mahtipontinen kokonaisuus, Linderhof on intiimi kesälinna, pienikokoinen, ja jokaista yksityiskohtaa myöten 1700-luvun Ranskaa viittaava. Kaikkialla on kuvia tunnetuista valistuskulttuurin hahmoista. Ludwig leikki identiteeteillä. Kun Ranskan kuninkaana esiintyminen alkoi tympäistä, hän saattoi piipahtaa lähelle rakennuttamaansa Venus-luolaan ja uppoutua Wagnerin Tannhäuserin maailmaan. Valitettavasti retken aikataulu ei sallinut Venus-luolassa pistäytymistä.

Linderhofin vaikuttavin huone on pääsali, jossa Ludwigilla oli tapana lukea iltaisin ja öisin. Huone on pieni, mutta sivuseinillä olevat peilit synnyttävät äärettömyyksiin ulottuvan lasikäytävän, joka on varmasti ollut vaikuttava kynttilänvalolla.

Retki jatkuu Oberammergaun kylän, ja kärsimysnäytelmäteatterin, kautta kohti Hohenschwangauta, jossa vierailee joka vuosi lähes kaksi miljoonaa turistia. Syynä ei ole Hohenschwangaun linna, jossa Ludwig II:n vietti paljon aikaa niin lapsena kuin varttuneempana, vaan korkealle vuorenrinteelle rakennettu Neuschwanstein, jonka Walt Disney muutti osaksi populaaria mielikuvitusta. Neuschwanstein on hämmentävä todistuskappale faniudesta: linna on kuin kivestä veistetty palvontapaikka Richard Wagnerin taiteelle. Lohengrin ja Parsifal saavat linnan seinämaalauksissa erityisaseman, mutta vaikuttava on myös Tristan ja Isolde -aiheisin kuvin koristettu makuuhuone, jonka goottilainen sänky on romanttisen medievalismin eriskummallisimpia ilmentymiä. Yläkerran Sängersaal on puolestaan saanut innoitusta Wartburgin linnasta, mikä rakentaa yhteyden Tannhäuserin maailmaan.

Neuschwanstein ei ole vaikuttava kokemus vain sen ilmentämän musiikillisen innoituksen vuoksi: linna oli myös se paikka, jossa Ludwig II:n elämä alkoi suistua kohti tragediaa. Ludwig oli juuri ehtinyt muuttaa keskeneräiseen Neuschwansteiniin, kun häneltä riistettiin kuninkaan asema kesäkuussa 1886. Hohenschwangaun talonpojat asettuivat puolustamaan hallitsijaansa, mutta toisella yrittämällä viranomaiset pääsivät häneen käsiksi. Ludwig kuljetettiin Bergiin Starnberger Seen, silloisen Würmseen, rannalle, jossa kruunuton kuningas lopulta menehtyi hämärien olosuhteiden vallitessa.

7. heinäkuuta 2011

Baijeri 1: Münchenissä

Matkamuistini alkaa hämärtyä. Elävästi on piirtynyt mieleen kevät 1989, kun matkustin linja-autolla Turusta Müncheniin, lukemaan Ludwig II:n kirjeenvaihtoa Baijerin valtionarkistoon. Rahaa oli vähän, eikä sillä kertaa ollut mahdollisuutta käydä etelämpänä, ”Märchenkönigin” linnoja katsomassa. Mieleen on jäänyt NMKY:n vaatimaton vierasmaja, japanilaisen tutun kanssa Hofbräuhausissa juodut oluet, valtionarkiston tiukka valvonta ja helteiset päivät. Mutta hämärä muistikuva sanoo, että olisin ollut Münchenissä myöhemminkin, mutta milloin ihmeessä? Deutsches Museum on painunut mieleen, mutta siellä en 80-luvulla käynyt. Olisi pitänyt kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Nyt lähdimme muutamaksi päiväksi Baijeriin lomailemaan, perheen ja suvun voimalla. Lapset jaksoivat ihmeen hyvin kävellä hotellilta, Marsstrasselta, Hofgarteniin asti. Pistäydyimme Frauenkirchessä: kirkko on sisältä askeettinen mutta korkeat holvit tekevät vaikutuksen. Myöhäisbarokkinen Theatinerkirche on niin ikään valkoinen, vaikka on rakennettu italialaiseen tyyliin. Kryptasta löytyvät Wittelsbachin ruhtinaiden haudat, mutta onneton Ludwig II sai viimeisen leposijan Michaelskirchestä, jesuiittakirkosta. Onnin ja taatan kanssa kierrämme Residenzin aarrekammion, sen jälkeen vuorossa on lounas Hofbräuhausissa. Loppupäivän harhailimme Englischer Gartenissa ja ihailimme tekokoskessa taiteilevia lainelautailijoita.

Münchenissä on parhaillaan musiikkijuhlat, jonka huipentumana Beethovenin Fidelio esitetään livenä oopperan aukiolla. Tilaisuuteen odotetaan kymmentätuhatta katsojaa.

5. heinäkuuta 2011

The Count of Monte Cristo, Campbell Playhouse 1.10.1939

Sen jälkeen kun Orson Welles ja Mercury Theatre olivat toteuttaneet kuunnelman Maailmojen sota lokakuussa 1938, ei ollut enää vaikeuksia löytää sponsoreita radioteatterille. Elintarvikeyhtiö Campbell solmi yhteistyösopimuksen Wellesin kanssa, ja joulukuusta 1938 lähtien CBS:n verkossa lähetettävän kuunnelmasarjan nimi oli The Campbell Playhouse. Syksyn 1939 ohjelmistoa oli Alexandre Dumas'n laajaan romaaniin perustuva Monte Criston kreivi, jonka Welles oli toteuttanut jo aiemminkin. Alun, väliajan ja lopun Campbell-kanakeiton mainokset antaa anteeksi, kun muu sisältö on niin panokasta. Pääroolissa on Welles itse: maaginen radioääni toimii erittäin hyvin. Muissa rooleissa ovat Agnes Moorehead, Edgar Barrier, Everett Sloane, George Coulouris ja Ray Collins. Kuunnelma alkaa Dumas'n esittelyllä, joten itse kuunnelma on lopulta vain noin 50 minuutin mittainen. Pääpainon saa pitkä takautuma, joka kertoo Edmond Dantèsin pidätyksen ja pitkän vankeuden. Tähän kaikkeen kuluu aikaa lähes puoli tuntia, ja tuntuu, että lopun suloinen kosto jää huomattavasti vähemmän painokkaaksi kuin monissa elokuvaversiossa. Kuunnelman jälkeen Welles esittelee vielä maistiaisen seuraavan viikon eksotismista: vuorossa oli Algiers.

Lux Radio Theaterin esityksien jälkeen Campbell Playhouse tuntuu erilaiselta: ehkä syynä on se, ettei yleisön ääniä kuulu. Lux-kuunnelmat tehtiin elävän yleisön edessä, performanssina, jossa voi vähän väliä kuulla katsojien ja kuuntelijoiden reaktioita. Monte Criston kreivissä ei kuulu mitään sellaista, joka särkisi illuusion.

Monte Criston kreivi on ladattavissa osoitteesta http://sounds.mercurytheatre.info/mercury/391001.mp3.

The Petrified Forest, Lux Radio Theater 23.4.1945

Robert E. Sherwoodin näytelmä Kivettynyt metsä (The Petrified Forest) on jäänyt elämään Archie Mayon elokuvaversiona, jossa Duke Manteen karismaattisen roolin esitti Humphrey Bogart. Elokuva tehtiin tuoreeltaan näytelmän ensi-illan vanavedessä vuonna 1936. Sittemmin Arizonan kivettyneiden metsien tuntumaan sijoittuvasta draamasta tehtiin useita kuunnelmaversiota. Lux Radio Theaterin versio on sikäli kiinnostava, että sen Ranska-haaveilu asettuu kiinnostavasti päättymässä olevan toisen maailmansodan kontekstiin. Kiinnostava on myös näyttelijäkaarti: erämaakuppilan tarjoilijana Gabriellena esiintyi Susan Hayward, brittiläisenä kirjailija-intellektuellina Alan Squierina itse Ronald Colman ja seisahtuneen elämänmenon järkyttävänä gangsterina, Duke Manteena, yrmeä Lawrence Tierney. Vaikka Tierney oli kivikovien rikoselokuvien spesialisti, äänellistä karismaa hänessä ei tosin ole järin paljon.

Susan Hayward on yllättävän hyvä Francois Villonin runoja lausuvana tarjoilijana, joka haluaisi muuttaa Eurooppaan, ja kuunnelman parhaita hetkiä on alun dialogi Haywardin ja Colmanin kesken. Kuunntelma on ladattavissa osoitteesta http://www.archive.org/download/Lux10/Lux_45-04-23_ThePetrifiedForest.mp3.

4. heinäkuuta 2011

Uhkapeliä (1934)

Belgialaissyntyinen Jacques Feyder tunnetaan vaikuttavista mykkäelokuvistaan, mutta hän jätti kädenjälkensä myös 30-luvun poeettiseen realismiin elokuvalla Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934). Päähenkilö on keikaroiva liikemies Pierre Martel (Pierre Richard-Willm), joka elää ylellisesti yhdessä rakastettunsa Florencen (Marie Bell) kanssa. Pierren on kuitenkin paettava velkojiaan, joten hän pestautuu muukalaislegioonaan ja päätyy Marokkoon. Legionaalaisten kantakapakassa isännöivät Clément (Charles Vanel)ja tämän puoliso Blanche (Françoise Rosay). Eräänä päivänä ravintolaan ilmaantuu prostituoitu Irma (Marie Bell kaksoisroolissa), johon Pierre ihastuu. Irmalla ei ole menneisyyttä, ja Pierre epäilee häntä välillä Florenceksi. Pierre saa Irman varauksettoman rakkauden, mutta tavattuaan sattumalta Florencen Marrakeshissa hän paattaa kuitenkin palata muukalaislegioonaan samaan aikaan, kun Irma matkustaa kohti Ranskaa. Vaikuttavassa loppukohtauksessa Blanche ennustaa korteista, tapansa mukaan, ja kohtalokas patayhdeksän näyttää ennustavan huonoa. Pierre kuitenkin lähtee kohti taistelua, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Viime kädessa Uhkapeliä käsittelee vapautta: Pierre tuntuu kulkevan ennalta määrättyjä polkuja, mutta eläessään tässä ja nyt hän on oikeastaan vailla kahleita.

Uhkapeliä on visuaalisesti vaikuttava, hallittu draama. Pohjois-Afrikan kuvaus tuo mieleen muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen Duvivierin Pepe le Mokon: sekä Irma että Gaby lähtevät kohti Ranskaa, kun taas Pepe ja Pierre joutuvat jäämään sijoilleen.

3. heinäkuuta 2011

Pirulliset (1955)

Henri-Georges Clouzot'n trilleri Pirulliset (Les diaboliques, 1955) alkaa tilanteesta, jossa Michel Delassallen (Paul Meurisse) puoliso Christina (Véra Clouzot) ja rakastajatar Nicole Horner (Simone Signoret) lyöttäytyvät yhteen ja päättävät murhata kylmäverisesti tyrannimaisen koulunjohtajan. Tästä alkaa uskomaton tarina, josta tiettävästi Alfred Hitchcockin oli kiinnostunut. Sittemmin Pirulliset on antanut sysäyksen Psykoon, vaikka Hitchcock veikin kylpyhuonekohtauksen astetta pidemmälle. Elokuvan lopussa Clouzot toivoi, että katsojat pitäisivät salaisuuden eivätkä juoruilisi tarinan käänteitä ystäväpiirilleen. Tässä yhteydesä voi varmaan sen verran paljastaa, että todellisuus ja fiktio kohtasivat lähes maagisesti, sillä Véra Clouzot sai näytellä elokuvassa sydänkohtausta - ja juuri heikko sydän johti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa viisi vuotta myöhemmin.

Kiinnostavan sivuroolin Pirullisissa tekee Charles Vanel, jonka ura oli lähtenyt uuteen nousuun Clouzot'n Pelon palkan tuloksena. Nyt Vanel on eläköitynyt poliisi Alfred Fichet, joka kiinnostuu mystisen lesken kohtalosta.

Simone Signoret on kuvannut muistelmissaan Pirullisten kuvauksia mielettömänä raadantana, joka jatkui kuusitoista viikkoa. Véra oli amatööri, ja Henri-Georges halusi Nicole Hornerin rooliin hyvän tutun, joka tukisi myös Christina Delassallen roolin rakentamista. Clouzot oli ohjaajana ankara ja tinkimätön. Signoret kuvaa sitä, miten hänen oli vaikea olla näyttelemisessään ennakoimatta elokuvan lopputulosta ja rakensi kuin tahtomattaan ”syyllistä” hahmoa, vaikka tarkoitus oli pitää kaikki katsojalta salassa.

2. heinäkuuta 2011

Pelon palkka (1953)

Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) alkaa kuvalla, joka on vuorenvarmasti vaikuttanut Sam Peckinpahin Hurjaan joukkoon: pieni poika kiduttaa torakoita ja on sitonut ne langalla yhteen. Kamera kohoaa ja paljastaa ankean pikkukaupungin, jossakin päin Latinalaista Amerikkaa. Oikeastaan aloituskohtaus kertoo elokuvan pessimistisen perusvireen: ohi kävelee jäätelökauppias, jonka perään poika kaihoisasti katsoo, mutta mitään mahdollisuuksia unelman täyttymiseen ei ole. Pieni Las Piedrasin kylä rakennettiin Etelä-Ranskaan, mutta vaikutelma hikisestä, syrjäisestä paikasta piirtyy vahvasti ensimmäisen tunnin aikana. Las Piedras näyttää olevan kansainvälinen kokoontumispaikka hylkiöille, jotka odottavat vain mahdollisuutta koota sen verran rahaa, että on varaa lentolippuun. Kylään on päätynyt pariisilainen, Korsikassa syntynyt Mario (Yves Montand), häneen ihastunut Linda (Vera Clouzot), natseilta pelastunut hollantilainen Bimba (Peter van Eyck) ja italialainen Luigi (Folco Lulli), joka paljastuu Marion asuinkumppaniksi. Ihmissuhteet järkkyvät, kun paikalle rantautuu gangsteri Jo (Charles Vanel), jonka karismaattiseen vanaveteen Mario heittäytyy jopa siinä määrin, että katkaisee suhteensa niin Lindaan kuin Luigiinkin.

Pelon palkan nerokkuus on siinä tavassa, jolla se manipuloi aikaa. Ensimmäinen tunti rakentaa vankan pohjan tulossa olevalle sietämättömälle jännitykselle. Mario, Jo, Bimba ja Luigi pestautuvat kuljettamaan nitroglyseriiniä 300 mailin päähän voidakseen toteuttaa unelmansa ja karistaa Las Piedrasin pölyt kannoiltaan. Operaation taustalla on yhdysvaltalainen öljy-yhtiö SOC (Southern Oil Company), joka riistää paikallista väkeä ja käyttää hyväkseen myös yksinäisiä laitapuolen kulkijoita hengenvaarallisessa tehtävässä. SOC:n johtaja Bill O'Brien (William Tubbs) on Jon vanha tuttu, mutta menneestä ystävyydestä ei ole apua. Amerikkalaisen imperialismin kuvaus on tietoista ja purevaa, ja tästä syystä elokuva joutuikin sensorien käsiin Yhdysvalloissa. Pelon palkkaa katsellessa tulee mieleen, voisiko elokuva olla myös allegorinen kuvaus toisesta maailmansodasta. Todellisen taistelun käyvät Mario, Jo, Bimba ja Luigi, joita matkan aikana yhdistää solidaarinen aseveljeys, kaikista ristiriidoista ja erilaisista mielipiteistä huolimatta. Samalla he tulevat toteuttaneeksi tehtävää, jonka merkitys on kokonaan muiden määrittelemä. Nitroglyseriiniä tarvitaan öljykentällä tulipalon sammuttamisessa, joten hengenvaarallinen työ palvelee vain amerikkalaisten intressejä. Eurooppalaiset hylkiöt ovat vain instrumentteja.

Pelon palkka kuvaa lähes puolitoista tuntia vaarallista tehtävää, jota kaksi kuorma-autoa suorittaa. Haasteet seuraavat toistaan: muhkuraiset tiet, jyrkät mutkat, tielle vierinyt kivi ja lopulta syvä öljylammikko, josta Mario ja Jo hädin tuskin selviävät. Clouzot laittaa koko elokuvallisen arsenaalinsa käyttöön jännityksen rakentamiseksi, ja erityisen vaikuttava on jakso, jossa kuorma-autot vuorotellen selvittävät jyrkän mutkan peruuttamalla lahoista laudoista rakennetulle kielekkeelle.

Loppuratkaisua ei kannata paljastaa tässä, mutta selvää on, että Clouzot on myös romanttisen ironian taitaja...

1. heinäkuuta 2011

Kevyttä kesälukemista

Hallitusohjelma on heinäkuun alkaessa luettu jo hiirenkorville. Siinä on kaikki kevyen kesälukemisen tunnusmerkit: pituutta vajaa sata sivua, alku mukaansatempaava ja, vaikka rakenne on kaavamainen ja ilmaisu sietämättömän jäykkää, juoni sisältää yllättäviä käänteitä ja vaarallisia tilanteita. Kun sulkee kirjan ja puhaltaa kynttilän sammuksiin, pelon väristykset jäävät karmimaan selkäpiitä.

Totta puhuakseni, hallitusohjelma ei ole vain kesälukemista vaan vaikuttaa siihen, millaiseksi lukeminen Suomessa tulevaisuudessa muovautuu. Ohjelmassa todetaan kirjastolaitoksen keskeinen merkitys ”suomalaisten lukutaidon ylläpitämiselle ja kehittämiselle sekä lukuharrastuksen edistämiselle”. Samalla ohjelma lupaa kehittää kirjastotoimintaa ja edistää koulujen ja kirjastojen yhteistyötä.

Lukemisen edistäminen on tärkeää kaikissa muodoissaan – riippumatta siitä, tapahtuuko tihruttelu pulpetissa vai riippumatossa. Lukemisen kohteena voi olla pokkari tai lukulaitteeseen ladattu tiedosto, uusi tai vanha, millä tahansa kielellä, kunhan vain mielikuvitus lähtee liitoon.

Lukemiseen tarvitaan raaka-ainetta ja sen tarjoajana kirjasto on ylivoimainen.

Hallitusohjelman lausumien konkreettinen sisältö selviää vasta vähitellen. Erityistä painoa ohjelmassa saa se, miten kirjasto vastaa ”tietoyhteiskunnan haasteisiin”.

Toivottavasti kehitystyössä on malttia muistaa kirjastojen pitkän linjan tehtävä, joka ylittää hallituskauden intohimot. Digitaalisen kirjahyllyn rinnalla tarvitaan välttämättä myös kouriintuntuva, vanhojen niteiden rivistö.

*

Tähän aikaan vuodesta lehtien palstoilla annetaan mielellään vinkkejä kesälukemisesta. Hiljattain Lappeenrannan Sanomat kertoi dekkareiden, jännityksen ja kauhun suosiosta nimenomaan lomalukemisena, mikä ei ole järisyttävä yllätys. Myös klassikot kiinnostavat kesällä.

Mieleen muistuvat lapsuuden kesät. Kun olin murrosikäinen, nenää oli vaikea irrottaa kirjasta. Loma-aikaan lukeminen tuntui erityisen antoisalta, satoi tai paistoi. Kirjoista avautui mahdollisia maailmoja, joiden olemassaoloa oli osannut vain uumoilla. Kärsämäen sivukirjastoon oli turvallinen matka: se oli keidas lukujanoiselle nuorelle. Nyt tuota sivukirjastoa ei enää ole.

*

Uudessa hallitusohjelmassa kirjastoa koskeva osuus on lyhyt, aavistuksia herättävä kappale. Sen sijaan sana ’hyvinvointi’ toistuu ohjelmassa peräti 61 kertaa. Hyvinvointi on tulevalla hallituskaudella keskeisin tavoittelun kohde, mutta silti tuntuu, että sen saavuttamisen keinot on nähty kapeasti. Miksei hyvinvoinnin ymmärtäminen voisi olla kokonaisvaltaisempaa? Eikö kulttuuripolitiikka ole nimenomaan hyvinvointipolitiikkaa, jossa jokaista sivukirjastoa voi tarkastella hyvinvointilaitoksena?

Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella tehtiin hiljattain tutkimus lukemisen ja hyvinvoinnin suhteesta. Kohteena oli ennen kaikkea ryhmässä tapahtuva lukeminen, ja vastauksia kertyi peräti 60 lukupiiriltä ympäri Suomea. Monelle vastaajalle lukeminen oli itsessään hyvinvointia lisäävä tekijä, mutta tärkeää oli myös yhdessä lukeminen, lisääntynyt sosiaalinen vuorovaikutus, joka auttoi erityisesti elämän taitekohdissa.

Lukeminen voi tuntua maailmasta eristäytymiseltä, syrjään vetäytymiseltä, mutta tosiasiassa se kurkottaa aina kohti ihmistä.

Siksi lukeminen edistää hyvinvointia.


(julkaistu Turun Sanomissa 1.7.2011)