30. marraskuuta 2013

Syntinen nainen (1951)

Willi Forst -retrospektiivimme jäi viime keväänä kesken, ja muutama toisen maailmansodan jälkeinen ohjaus jäi näkemättä. Nyt oli vihdoin aikaa katsoa vuonna 1951 valmistunut Syntinen nainen (Die Sünderin), joka poikkeaa kaikista muista näkemistäni Forstin ohjauksista. Sillä on myös maine sensaatioelokuvana, joka herätti aikanaan pahennusta. On selvää, että elokuvantekijät ovat tietoisesti myös koetelleet rajoja, sillä Syntisessä naisessa on paitsi alastomuutta myös viittauksia samaa sukupuolta olevaan rakkauteen, itsemurhaan ja eutanasiaan. Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista nähdä elokuva vain itsetietoisena rajojen koettelua. Pääroolissa esiintyvä Hildegard Knef kommentoi: ”En ymmärrä tätä kohua – viisi vuotta Auschwitzin jälkeen!” Nykymittapuulla mitattuna alastomuutta on äärimmäisen vähän, paljon enemmän huomio kiinnittyy elokuvan surumieliseen kuvaan siitä maailmasta, jossa aikalaiset sodan jälkeen elivät.

Syntinen nainen alkaa tyrmäävällä tilanteella, kuoleman hetkellä: Marina (Hildegard Knef) on surmaamassa rakastettunsa Alexanderin (Gustav Fröhlich), joka paljastuu taiteilijaksi. Elokuvaa hallitsee Marinan kertojaääni, niin voimakkaasti, että katsoja odottaa, milloin kertoja oikeastaan lopettaa ja ”normaali” elokuvallinen kerronta alkaa – mutta tätä ei koskaan tapahdu! Marinan tulkinta hallitsee elokuvaa, ja takautumat seuraavat toisiaan hengästyttävässä tahdissa. Lopputulos on yllättävän modernistinen ja tuo mieleen Rainer Werner Fassbinderin historiatulkinnat. Marina on prostituoitu, joka on ottanut aivokasvaimesta kärsivän taiteilijan suojelukseensa. Vähitellen Marinan tulkinta omasta mennesyydestään avautuu katsojalle. Tarina on nomadinen: se alkaa Napolista mutta takautumat kuljettavat katsojan Hampuriin, Müncheniin, Wieniin ja Venetsiaan. Nuoruutensa, ja sota-ajan, Marina on viettänyt Hampurissa, jonne äiti on mennyt uusiin naimisiin. Gestapo tekee iskun isäpuolen kotiin, mutta muutoin sota tulee esiin vain välillisesti, raunioina – ja muuttuvina sotilasnuorina: saksalaisten tilalle tulevat amerikkalaiset, mutta Marinalle sillä ei ole väliä. Elokuva ei esitä päähenkilöään uhrina, ehkä siksi, että kertojaääni hallitsee tarinaa. Marina itse esittää itsensä manipulaattorina. Syntisen naisen modernistisuus on siinä tavassa, jolla ääni ja kuva kertovat eri totuuksia. Kun katsoja näkee velipuolen käyttävän Marinaa hyväkseen, Marina itse tulkitsee olleensa tilanteen herra.

Vaikkei Syntinen nainen avoimesti viittaakaan sotaan ja sen luomaan traumaan, on selvää, että elokuvan päähenkilöt ovat aikakauden voimien ja sosiaalisen tilanteen muovaavia. Ennen kuin Marina kohtaa Alexanderin, hän on täydellisen yksin: hänellä ei ole sellaista kulttuurista tai sosiaalista pääomaa, joka tarjoaisi elämisen mahdollisuudet sodan jälkeisessä ankeudessa. Alexander on taiteilija, joka ei pysty myymään taulujaan ja on kadottamansa näkönsä. Ennen pitkää näyttää vääjäämättömältä, ettei sen paremmin Marinalla kuin Alexanderillakaan ole sijaa nykymaailmassa. Elokuvan loppuratkaisua on tulkittu eutanasian kuvauksena, mutta se on toisaalta rakastavaisten yhteinen lemmenkuolo Wagnerin Tristanin ja Isolden hengessä. Vaikuttava on hetki, jolloin kertojaääni taukoaa vähän ennen loppua. Enää ei ole tilitettävää tai selitettävää, ja elokuva tapahtuu tässä ja nyt.

Jos muistaa Willi Forstin vain sellaisten wieniläiselokuvien kuin Operetti (Operette, 1940), Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) ja Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949) ohjaajana, Syntinen nainen voi vaikuttaa oudolta ja marginaaliselta, mutta myös paljon yhtäläisyyksiä löytyy. Jos katsoo Forstin koko ohjaajanuraa, hän on itse asiassa varsin monipuolinen. Syntinen nainen tuo mieleen melodraamat Mazurka (1935) ja Serenade (1937), joista jälkimmäisessä on myös kauhuelokuvallisia piirteitä. Mazurkassa on Syntyisen naisen tapaan takautumarakenne, jossa Veran (Pola Negri) rikoksen taustalta nousevat esiin hyväksikäyttö ja seksuaalinen vainoaminen. Serenade on konventionaalisempi, jos sitä vertaa Forstin komedioiden sukupuoliseen neuvotteluun. Nyt katsottuna Willi Forstin Die Sünderin näyttää modernilta, kerronnallisesti rohkealta teokselta, joka on jäänyt sensaatiomaisen auransa varjoon.


29. marraskuuta 2013

Hirsipuu (1959)

Delmer Daves (1904–1977) opiskeli alunperin lakia Stanfordin yliopistossa, mutta veri veti Hollywoodiin. Ohjaajan ura alkoi vuonna 1943 sotaelokuvalla Tavoitteena Tokio (Destination Tokyo). Sodan jälkeen Daves niitti mainetta kahdella rikoselokuvalla Punainen talo (Red House, 1947) ja Pimeä käytävä (Dark Passage, 1947), joita pidetään film noirin klassikoina. Pakollisen spektaakkelin (Gladiaattorit, 1954) ohella Daves erikoistui 50-luvulla ennen kaikkea lännenelokuviin. Sarja oli kunnianhimoinen, vaikkei Davesiä useinkaan nosteta esiin westernin kehittäjänä. Katkaistun nuolen (Broken Arrow, 1950) jälkeen valmistuivat Sotarummut (Drum Beat, 1954), Peloton mies (Jubal, 1956), Erämaan laki (The Last Wagon, 1956), Armoton ase (3:10 to Yuma, 1957), Cowboy (1958) ja Lainsuojattomat (The Badlanders, 1958). Sarja huipentui Gary Cooperin tähdittämään Hirsipuuhun (The Hanging Tree, 1959).

Hirsipuu alkaa niin pesunkestävän 50-lukumaisesti kuin western vain voi alkaa. Taustalla soi Jerry Livingstonin säveltämä ja Marty Robbinsin tulkitsema laulu ”The Hanging Tree” samalla, kun Gary Cooper ratsastaa Montanan maisemissa ja ohittaa laulussa vilahtavan vanhan tammipuun, jonka katsoja tunnistaa hirsipuuksi. Cooper paljastuu myöhemmin Doc Frailiksi, joka on lääkäri mutta myös uhkapeluri ja nopeakätinen revolverisankari. Hänellä on traumaattinen menneisyys, joka paljastuu vasta myöhemmin, kuten monien muidenkin 50-luvun lännenelokuvien päähenkilöillä. Asetelma tuo mieleen Budd Boetticherin parhaat westernit. Doc auttaa Rune-nimistä nuorukaista (Ben Piazza) selviämään kullankaivajien ahdisteluilta ja ottaa nuorukaisen orjakseen. Kullankaivajien ahneessa kylässä vaikuttaa kiivasluontoinen Frenchy Plante (Karl Malden), joka kulkee karvalakki päässä lähes koko elokuvan ajan. Asetelmaa hämmentää sveitsiläinen neito Elizabeth Mahler (Maria Schell), joka menettää näkönsä postivaunuonnettomuudessa. Elokuvan erikoisiin henkilöhahmoihin kuuluu myös juoppo saarnaaja George Grubb, jota George C. Scott esittää vakuuttavasti.

















Alun jälkeen katsoja odottaa hetkeä, jolloin hirsipuu astuu uudelleen kuvaan. Tämä tapahtuu vasta loppukohtauksessa, joka saa melkein oopperalliset mittasuhteet. Elizabeth on saanut näkönsä takaisin ja saanut selville, mistä Docin katkeruus johtuu. Hän ja Rune uhraavat kultavaltauksensa lunastaakseen Docin takaisin elämään kuilun partaalta. Maallinen mammona ajaa kullankaivajat rientämään valtauskirjan perään, mutta tuuli sieppaa paperinpalan mukaansa, yhtä oikukkaasti kuin kohtalo on kuljettanut Docia, Runea ja Elizabethia.

Hirsipuu on yllätyksellinen ja ehyt kokonaisuus, oikeastaan ehyempikin kuin voisi luulla. Delmer Daves sairastui kesken kuvausten, ja Karl Malden saattoi projektin loppuun. Itse asiassa Malden oli kaksi vuotta aiemmin kokeillut ohjaamista elokuvalla Petturi (Time Limit, 1957), mutta Hirsipuun jälkeen hän ei enää saanut uutta mahdollisuutta.


28. marraskuuta 2013

Rakas Anna (1958)

Zoltán Fábri nousi kansainväliseen maineeseen erinomaisella Romeo ja Julia -tarinalla Pieni karuselli (Körhinta, 1955) ja jatkoi uraansa tragikomedialla Professori Hannibal (Hannibál tanár úr, 1956). Fábrin uran huippuihin kuuluu myös Dezsö Kosztolányin romaaniin perustunut Rakas Anna (Édes Anna, 1958), joka sai Suomessa teatteriensi-iltansa vasta vuonna 1962. Sittemmin Rakas Anna on nähty kertaalleen televisiossa vuonna 1972. Vaikuttava elokuva ansaitsisi tulla uudelleen esiin. Pienestä karusellista tuttu Mari Töröcsik tekee loistavan suorituksen nuorena Annana, joka joutuu tahtomattaan säätyläisperheen piiaksi. Pienen Bandi-pojan hoitajana työskennellyt Anna saa kohdata säätyjen välisen kuilun mutta myös kaksinaismoraalin, jossa nuorella naisella ei ole minkäänlaista itsemääräämisoikeutta.

Rakas Anna käynnistyy historiallisen tilanteen kuvauksella: Budapestissa eletään vuotta 1919, lyhytaikaiseksi jäänyt kommunistinen hallinto on päättynyt, Béla Kun on paennut Neuvostoliittoon, ja vanha valta palaa. Poliittinen epävarmuus pitää budapestilaisia varpaillaan, liian suoria kannanottoja vältetään, ja epäluulo hallitsee. Tämän vastapainona on Bandi-pojan ja Annan lähes pastoraalinen suhde, jonka poliittinen muutos särkee. Annan on urhauduttava. Vaikuttava on kohtaus, jossa Anna nukahtaa uudessa kodissaan ja silmien ummetessa näkee lintujen lehahtavan lentoon, ikkunan ulkopuolella.

Uudessa kodissa Anna on jatkuvan käskyttämisen uhrina. Hetkellisesti elokuva saa Pienen karusellin piirteitä, kun Anna rakastuu talon nuorukaiseen Jancsiin (Zsigmond Fülöp), ja näyttää jo siltä, että tunteistaan epävarman Jancsin aikomukset ovat kunniallisia. Kertomus osoittautuu ”tavalliseksi tarinaksi”, mutta Fábri on erittäin taitava nuorten suhteen kuvauksessa. Seuraava kohtaus on kuitenkin tyrmäävä: kattila kiehuu liedellä, ulkona sataa vettä, ja Jancsi saapuu tuomaan lääkkeitä, joilla Annan pitäisi tehdä keskenmeno! Eipä aikaakaan, kun Anna saa lisää vakuuksia Jancsin petollisuudesta. Samalla hän on vieraantunut rakkaimmistaan, eikä Bandikaan häntä enää muista.

Rakas Anna äityy hurjaksi minuuden romahtamisen kuvaukseksi tavalla, joka tuo mieleen Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965). Onkohan Polanski nähnyt tämän unkarilaisen klassikon? Mari Töröcsikin näyttelijätyötä tukee György Ránkin (1907–1992) riipivä musiikki, joka nostaa sykkeen sietämättömäksi. Annan hyytävä ratkaisu ei saa lopulta ymmärtämystä keneltäkään, ja hän jää yhtä yksinäiseksi kuin aikanaan palvelijana. Loppukohtauksessa säätyläisrouvat keskustelevat siitä, miten Anna oli tullut työhön juuri kommunistihallinnon päättymisen aikaan. Olisiko Anna utooppinen kuva siitä maailmasta, joka ei toteutunut? Kiinnostava kommentti unkarilaisen elokuvateollisuuden sisältä vuonna 1958!

27. marraskuuta 2013

Kenraalittaren tyttäret (1934)

Reinhold Schünzelin elokuvien katsomisessa on ollut tauko, ja yöjuna Turusta Rovaniemelle antoi mahdollisuuden uppotua unohdettuun komediaan Kenraalittaren tyttäret (Die Töchter ihrer Exzellenz, 1934). Schünzel oli vastikään ohjannut kaksi erinomaista huvinäytelmää Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Schünzel, joka tunnettiin myös näyttelijänä ja käsikirjoittajana, liikkui ketterästi yli rajojen ja ohjasi Viktorista ja Viktoriasta ranskalaisen toisinnon Georges et Georgette vuonna 1934. Kenraalittaren tyttärissä fantasioiden kohteena oli Itävalta, ja elokuvaa kuvattiin Berliinin studioiden ohella Wienissä. Mukana näyttelijäkaartissa oli muun muassa itävaltalaisen komedian ruumiillistuma Hans Moser.

Kenraalittaren tyttäret perustuu László Bús-Feketen, myöhemmän Leslie Bush-Feketen, näytelmään. Unkarilaissyntyinen Bús-Fekete tuli tunnetuksi 20- ja 30-lukujen Wienissä ja Berliinissä sujuvista teksteistään ja tutustui Saksassa Ernst Lubitschiin. Poliittisen tilanteen muututtua Bús-Fekete muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1937 ja teki sittemmin yhteistyötä muun muassa Lubitschin, Jules Dassinin ja Julien Duvivierin kanssa. Kenraalittaren tyttärien keskiössä on köyhä wieniläinen leski Henriette von Petrin (Hansi Niese). Vaikka lesken taustoja ei kerrotakaan, tuntuu ilmeiseltä, että kenraalin muisto edustaa Itävalta-Unkarin menetettyä suuruutta. Henriette pitää tupakkakauppaa ja yrittää huolehtia tyttäristään Gertistä (Käthy von Nagy) ja Leoniesta (Dagny Servaes). Leonie on aviossa varakkaan Antonin (Hans Moser) kanssa, mutta hänellä on myös rakastaja. Tupakkakauppaan piipahtaa kreivi Marenzi nuorempi (Willy Fritsch), jota Gerdi luulee siskonsa rakastajaksi. Tosiasiassa Leonien partneri on kreivin isä... Lemmendraamassa ei sinänsä ole mitään epätavallista, mutta Schünzel kuljettaa tarinaa kevysti ja mukaansatempaavasti. Identiteettien leikki tuo mieleen edellisenä vuonna valmistuneen Viktorin ja Viktorian, vaikka tarina onkin konventionaalisempi. Ohjaaja viljelee myös hauskoja yksityiskohtia: Leonie on jo karkaamassa rakastajansa kanssa Caprille mutta päättääkin viime tingassa palata miehensä luo. Nukkavieru Anton odottaa kotona ja pitää kahvipannua kuumana pipon alla, kaiken varalta. Hän työntää tohvelinsa piiloon, kun Leonie yllättäen saapuukin kotiin. Huvinäytelmä päättyy tasapainoon, Leonien liiton eheytymiseen ja Gerdin ja nuoren kreivin autuaalliseen loppusuudelmaan.

Reinhold Schünzel (1886–1954) ansaitsisi vielä laajemman retrospektiivin kuin mitä tällä hetkellä on mahdollista nähdä ja katsoa. Konkarinäyttelijästä tuli jo 20-luvulla sujuva ohjaaja. Schünzelin äiti oli juutalainen, ja vaikka ohjaaminen Berliinissä onnistui vuoteen 1935 asti, ennen pitkää Schünzelin oli paettava Yhdysvaltoihin. Hän matkusti samalla laivalla Hedy Kieslerin ja monen muun eurooppalaisen kanssa vuonna 1937. Ohjaajan tehtäviin ei kuitenkaan ollut paluuta, ja Hollywoodissa Schünzel sai vain pieniä sivurooleja näyttelijänä. Muistettavimman esiintymisensä hän teki tohtori Andersonina Alfred Hitchcockin jännityselokuvassa Kohtalon avain (Notorious, 1946). Sodan jälkeen Schünzel palasi Saksaan, mutta elokuvantekijäksi hän ei enää päässyt. Schünzel kuoli sydänvaivoihin Münchenissä vuonna 1954, vain 68-vuotiaana.

 

26. marraskuuta 2013

Punainen ympyrä (1970)

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, 1970) on Jean-Pierre Melvillen uran huipentumia, loppuun asti hiottu, tyylitelty mutta silti realistisen tuntuinen rikoselokuva. Harvassa elokuvassa musiikki on häivytetty niin taka-alalle kuin tässä. Éric Demarsanin säveliä enemmän huomio kiinnittyy tarinatilan ääniin, ovien kolahduksiin, askeliin, laukauksiin, tai hiljaisuuteen, joka korostaa elokuvan henkilöiden yksinäisyyttä. Elokuvan ryöstökohtaus on melkein uskonnollisen harras ja tuo mieleen Robert Bressonin transkendentaalisen tyylin.

Punainen ympyrä alkaa kahden rikolliskohtalon yhteen liittämisellä: Corey (Alain Delon) vapautuu vankilasta, ja samaan aikaan komisario Mattei  (André Bourvil) kuljettaa Vogel-nimistä murhaajaa (Gian Maria Volonté). Vogel karkaa ja kätkeytyy Coreyn auton takakonttiin. Fyysinen ympäristö on ankea; puut ovat riisuneet lehtensä ja räntää sataa. Corey ja Vogel pelastautuvat Pariisiin ja ryhtyvät suunnittelemaan jalokiviryöstöä. Avustamaan tulee tarkkampuja Jansen (Yves Montand), entinen poliisi, jonka kotitekoinen luoti avaa tien tarkasti vartioituun aarrekammioon.

Olen nähnyt Punaisen ympyrän viimeksi 90-luvun puolivälissä. Nyt pitkän tauon jälkeen Melvillen ytimekäs, paikoin viipyilevä tyyli pitää pihdeissään. Melvillen yhteydessä viitataan usein eksistentialismiin, ja yksinäisiä Punaisen ympyrän henkilöt ovatkin: heidät on heitetty maailmaan ja jätetty oman onnensa nojaan. Yksinäinen on myös Mattei, joka nähdään muutamaan otteeseen  kodissaan, kissoistaan huolehtimassa. Yksinäisyyden puhkaisee hetkellinen kiintymys. Kun Corey ja Vogel kohtaavat ensi kerran ankean maaseudun keskellä, heidän välilleen syntyy solidaarisuuden tunne, joka kantaa onnettomaan päätökseen asti. Myöhemmin kyyninen poliisipäällikkö (Paul Amiot) tilittää Matteille maailmankuvaansa väittämällä, että kaikki ihmiset ovat syyllisiä: ”He syntyvät viattomina, mutta se ei kestä.” Kun lopussa Corey ja Vogel ovat saaneet surmansa, poliisipäällikkö toistaa Matteille tylyt sanansa siitä, että kaikki ovat syyllisiä: ”Kaikki ihmiset, Mattei.” Tämä on tietysti totta, sillä kuolemaa eivät jalokiviryöstäjätkään ansaitse, tai ainakaan heitä ei voi rankaista saamatta itse osaa syyllisyydestä.

Alain Delonin ja Gian Maria Volontén ohella elokuvan tähtiin kuuluu Yves Montand, jonka luonnehdinta alkoholismiin taipuneesta poliisista jää mieleen. Juopahtanut tarkka-ampuja saa takaisin kunniallisuutensa, työläisyytensä, nousemalla kurjuudestaan ja suorittamalla äärimmäistä kylmähermoisuutta vaativan tehtävän. Jansenin juoppohulluuden kuvauksessa Melville murtaa minimalistisen tyylinsä kuvaamalla lähes surrealistisesti juopon delirium-huuruisia näkyjä. Odottamaton lisä näyttelijäkaartiin on André Bourvil (1917–1970) komisario Mattein roolissa. Legendaarinen ranskalainen koomikko teki tässä yhden viimeisistä suorituksistaan. Ilmiömäinen Bourvil muistetaan muun muassa kolmoisroolista René Clairin huvinäytelmässä Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961).

Punaisessa ympyrässä Melville on tietoisesti velkaa yhdysvaltalaiselle rikoselokuvalle ja -kirjallisuudelle. Hollywood-muistumia ovat Santin (François Périer) ravintolan kabaree-numerot, joissa kuuluu 30-luvun kaikuja.


15. marraskuuta 2013

Kilpakosijat juhlimassa (1941)

Raoul Walsh ohjasi epookkikomedian Kilpakosijat juhlimassa (The Strawberry Blonde, 1941) heti toiminnallisen High Sierran jälkeen. Kerrotaan, että Walsh halusi rytminvaihdosta, ja sitä 1890-luvulle sijoittuva, kokonaan studiossa kuvattu tarina tarjosikin. Pohjana oli James Haganin näytelmä, joka Julius J. ja Philip G. Epsteinin käsissä muttui sujuvaksi ajanvietteeksi. Seuraavana vuonna Epsteinin veljekset olivatkin jo Casablancan parissa...  Kilpakosijat juhlimassa herättää ensimmäisistä kuvistaan lähtien monenlaisia mietteitä: jos tämä olisi toteutettu ranskaksi, lopputulosta voisi hyvin ajatella René Clairin aikaansaannokseksi. Niin samantapaista belle époquen kuvaus on. Itse asiassa Clair oli juuri saapunut Hollywoodiin ja ohjasi samaan aikaan Universalille komediaa Vaarallinen nainen (The Flame of New Orleans, 1941). Kilpakosijat juhlimassa oli Warnerin tuotantoa. Nostalginen muisto ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta tuo mieleen myös Willi Forstin ja Max Ophülsin. Tosin Clairin kohdalta voi todeta, että menneen maailman nostalgisointi vahvistui vasta toisen maailmansodan jälkeen, sellaisissa elokuvissa kuin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947).

Kilpakosijat juhlimassa asettaa keskiöön sympaattisen mutta äkkipikaisen Biff Grimesin (James Cagney). Biff ihastuu kaupungin punapäähän Virginia Brushiin (Rita Hayworth), kuten moni muukin, erityisesti Hugo Barnstead (Jack Carson) ja kreikkalainen kauppias Nicholas Pappalas (George Tobias). Lopulta Biff ihastuu Amy Lindiin (Olivia de Havilland) mutta joutuu ystävänsä tähden telkien taakse. Musiikkipitoinen komedia päättyy karaokelauluun, kun elokuvan nimikkokappaleen sanat nähdään kokonaisuudessaan. Päättyivätköhän esitykset 1940-luvun Yhdysvalloissa yhteislauluun?


3. marraskuuta 2013

Huckleberry Finnin seikkailut (1939)

Richard Thorpe (1896–1991) kuului Hollywoodiin sekatyömiehiin, joka aloitti ohjaajantaipaleensa 20-luvun alussa ja paiski töitä studiokauden loppuun asti, erityisesti MGM:n palveluksessa. Internet Movie Databasessa Thorpelle kertyy peräti 185 ohjauskrediittiä, ja yleisön mieliin hän on jäänyt mm. Tarzan- ja Elvis-elokuvillaan. Thorpe ohjasi myös suuren budjetin epiikkaa, kuten spektaakkelit Ivanhoe (1952) ja Pyöreän pöydän ritarit (Knights of the Round Table, 1953). Thorpen ammattitaidosta kertoo Mark Twainin romaaniin perustuva, sujuvasti kerrottu Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn, 1939), jonka kuvauksista ohjaaja siirtyi sujuvasti Tarzanin poikaa (Tarzan Finds a Son, 1939) tekemään. Lapsen näkökulmasta on kyse myös Huckleberry Finnin seikkailuissa, jossa seurataan Huckleberryn (Mickey Rooney) pakoretkeä Mississippillä yhdessä Jim-orjan (Rex Ingram) kanssa.

Huckleberryn tarinaa voi katsoa lastenelokuvana, mutta se saa koomisen alun jälkeen vakavia sävyjä, kun Jimiä syytetään Huckleberryn murhasta ja rasavillin juoppo isäkin löytyy ennen pitkää kuolleena. Komedia palaa tuota pikaa, kun Huckleberry ja Jim törmäävät jokilaivalta ulos heitettyihin huijareihin, Kuninkaaseen (loistava Walter Connolly) ja Herttuaan (William Frawley). Jimin roolissa Rex Ingram on erittäin vakuuttava, ja Huckleberry Finnin seikkailujen jälkeen hänet nähtiin pullon henkenä legendaarisessa Bagdadin varkaassa (The Thief of Bagdad, 1940). Muuten: tarinassa Jim pyrkii Cairoon, Illinois'hin, jossa vaimo ja lapsi odottavat. En tiedä, onko sattumaa, mutta Ingram oli itse syntyjään cairolainen.

2. marraskuuta 2013

Kaksi nuorta sydäntä (1928)

Criterion julkaisi vuonna 2012 unkarilaissyntyisen Paul Fejosin, alk. Pál Fejös (1897–1963), unohdetun kokeellisen rakkauselokuvan Kaksi nuorta sydäntä (Lonesome, 1928), josta ei aiemmin ole ollut dvd-julkaisua. Restaurointi perustuu Ranskan kinemateekista löytyneeseen nitraattikopioon, ja myös välitekstit on käännetty ranskannoksen perusteella uudelleen englanniksi. Dvd:llä on mukana  äänite, jossa Fejos kertoo itse urastaan. Harvinainen nauhoite on Columbian yliopiston muistitietohistorian projektin taltioima, ja Fejos kertoo humoristisen kulmikkaasti urastaan, joka kuulostaa pähkähullujen sattumien kavalkadilta. Ilmeisesti Fejos ei ollut helppo persoona, sillä hän ehti 20-luvun lopulla käydä useimpien Hollywood-yhtiöiden pakeilla, kunnes yhteistyö Universalin ja Carl Laemmlen kanssa lähti lentoon. Fejosin mukaan Kaksi nuorta sydäntä sai tuottajan tunteet pintaan: ”Oh, Laemmle was crying so at the projection. His secretary needed to go out to get a new handkerchief. It was a tearjerker.”

Kaksi nuorta sydäntä alkaa New York Cityn heräämisellä ja tuo mieleen Walther Ruttmannin dokumentin Berliini: Suurkaupungin sinfonia (Berlin: Die Sinfonie der Grossstadt, 1927). Vähitellen elokuva esittelee kaksi yksin elävää työläisnuorta, tehtaassa ahertavan Jimin (Glenn Tryon) ja puhelinvaihteena työskentelevän Maryn (Barbara Kent). Fejos kuvaa loistavasti suurkaupungin kiireistä, kiihkeää, stressaavaa elämänryhtmiä. Aamulla kaikki ryntäävät puolijuoksua metroasemalle ehtiäkseen ajoissa töihin. Kellotaulu ja viisarien liikkeet on kaksoiskopioitu kuvan päälle lisäämään ajallisen kurin ankaruutta. Lopulta koittaa vapaapäivä, ja lomanvietto muistuttaa pari vuotta myöhemmin valmistunutta saksalaista elokuvaa Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930), jossa berliiniläiset matkaavat sunnuntaina Wannseelle. Newyorkilaisten nuorten kohteena on Coney Island, jonka ranta- ja huvipuistoelämää Fejos kuvaa. Kaksi nuorta sydäntä viehättää tarinallisella yksinkertaisuudellaan: yksinäiset tapaavat ja ihastuvat, he teeskentelevät aluksi olevansa muuta kuin ovat, mutta tämä illuusio haihtuu ennen kuin on ehtinyt kunnolla syntyäkään. Varsinainen draama käynnistyy, kun illan pimetessä rakastavaiset kadottavat toisensa.

Kaksi nuorta sydäntä on kokeilevuudessaan 20-luvun hedelmä. Kamera liikkuu, ja ohjaaja testailee erilaisia kuvallisia keinoja. Coney Islandilla elokuva myös purkautuu värileikiksi, öiset valot ja ilmapallot erottavat juhlapäivän (elokuvassa vietetään kansallispäivän aattoa!) arjen harmaudesta. Kun elokuva valmistui, elettiin äänielokuvan kynnyksellä, ja niinpä Fejos on ottanut mukaan kolme dialogijaksoa. Siirtymät ovat oivaltavia: kun Coney Islandin illassa elokuva puhkeaa ääneen, päähenkilöt siirtyvät unelmien maailmaan. Kaksi nuorta sydäntä sai Suomen ensi-iltansa tapaninpäivänä 1929 elokuvateatteri Scalassa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä, miltä tämä urbaanin elämänrytmin kuvaus on näyttänyt suomalaisista. Alun hektinen, stressaava elämä on varmaankin antanut lohduttoman kuvan modernin maailman kehityssuunnasta.


Rakkaani, antaudun! (1954)

Mark Robsonin Rakkaani, antaudun! (Phffft!, 1954) ei varmaankaan ole ohjaajansa napakoimpia elokuvia, jos sitä vertaa vaikkapa sellaiseen kauhuelokuvan klassikkoon kuin Seitsemäs uhri (Seventh Victim, 1943), mutta se kannattaa katsoa 50-luvun muistumana screwball-komedian kultakaudesta. Stanley Cavell kutsuisi tätä elokuvaa pikemminkin käsitteellään comedy of remarriage. Erittäin kiinnostavaa on, että Hollywoodissa uudelleenavioitumiskomedioita tehtiin kymmeniä 1930-luvulta 1950-luvulle asti. Robsonin kohdalla asetelma ei ole niin kekseliäs kuin vaikkapa lajityypin klassikoihin kuuluvassa, Garson Kaninin ohjauksessa Lempivaimoni (My Favourite Wife, 1940), mutta sujuvasti elokuva silti etenee. Tällä kertaa uudelleen avoitumisen paineissa ovat Nina Tracey, o.s. Chapman (Judy Holliday) ja Robert Tracey (Jack Lemmon). Tarvittava kolmas pyörä on Janis (Kim Novak).

Judy Holliday ja Jack Lemmon onnistuvat erinomaisesti komediallisena pääparina. Mieleen jää erityisesti hauska tanssikohtaus: Nina ja Robert ovat tahoillaan opetelleet rumbaa ja kohtaavat sattumalta parketilla, ja niin yhteinen rytmi löytyy kuin huomaamatta. Rakkaani, antaudun! on takautumaelokuva. Aviopari eroaa kahdeksan vuoden jälkeen, ja Nina hakeutuu Renoon, joka oli avioerojen kiistämätön mekka. (Nevadan osavaltio tunnettiin vapaamielisestä avioero- ja uhkapelilainsäädännöstään.) Tämän jälkeen elokuva takautuu kertaamaan avioliiton syntyä ja päähenkilöiden taustoja. Yksityiskohtana voi mainita, että elokuvassa pelataan myös squashia. Peli on 1800-luvun keksintö, mutta klassisessa Hollywood-leffassa siihen ei useinkaan törmää.