28. toukokuuta 2019

Le quattro volte (2010)

Michelangelo Frammartinon dokumenttielokuva Le quattro volte (2010) on ollut katsottavissa MUBI-palvelun valikoimassa. Elokuva kuvaa elämää pienessä calabrialaisessa kylässä, kokonaan ilman dialogia. Musiikkiakaan ohjaaja ei käytä, mutta äänimaisema rakentuu luonnonäänistä, tuulen tuiverruksesta ja hyönteisten surinasta, kirkonkellojen kumusta ja eläinten äänistä. Varsinaista tarinaa teos ei esitä, mutta siitä rakentuu tarinoiden kokoelma tai pikemminkin fragmentaarinen kooste kertomuksista, joiden läsnäolon katsoja aavistaa. Kylän hiilenpolttaja vilahtaa kuvassa ja palaa myöhemmin pidemmäksi aikaa. Vaikuttavin hahmo on vuohia paimentava vanhus, jonka voimat tuntuvat olevan lopussa. Illalla asettuessaan sänkyyn hän kumoaa vesilasiin oudon näköistä pulveria, joka myöhemmin paljastuu kylän kirkon tomuksi, jota paimen nauttii iltaisin uskoen sen maagisiin vaikutuksiin. Kylässä valmistaudutaan myös Kristuksen kärsimysnäytelmän esittämiseen, mutta Golgatalle katsojaa ei koskaan johdateta.

Vaikuttavinta elokuvassa on se tapa, jolla ohjaaja punoo yhteen ihmiset ja eläimet, kasvit ja mineraalit. Lopun hiilenpoltto on kuvaus muodonmuutoksesta, jossa metsän puu päätyy kylän seremoniallisten juhlallisuuksien kautta jätteeksi, lopulta polttokelpoiseksi hiileksi ja sitä kautta edelleen luonnon kiertokulkuun. Michelangelo Frammartinon teos rakentuu tiettävästi pythagoralaisen ajattelun varaan: nimi Le quattro volte viittaa neljään vaiheeseen tai käänteeseen. Elokuvan alku korostaa inhimillistä, vanhan paimenen hahmossa, minkä jälkeen näkökulma vaihtuu eläimiin, ja pääosaan nousevat vuohet. Kolmas vaihe ovat kasvit, ja juuri tässä kohtaa kyläläiset käyvät kaatamassa korkean kuusen ja nostavat sen salkona kylän keskelle. Neljäs vaihe korostaa aineellisuutta, ja hylätty runko muuttuu hiileksi. Frammartinon elokuva on persoonallinen, visionäärinen teos, jossa elämä ja kuolema kiertyvät toisiinsa.


1. toukokuuta 2019

Pankkirosvojen kerho (The League of Gentlemen, 1960)

Vappuaaton elokuvana katsoimme Basil Deardenin komedian Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960), jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt. Se on esitetty viimeksi TV2:n ohjelmistossa vuonna 2003. Dearden oli aloittanut ohjaajan uransa jo 30-luvun lopulla ja työskennellyt myös Ealing-studioilla, joissa valmistuivat muun maussa sellaiset brittikomedian klassikot kuin Charles Chrichtonin Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob, 1951) ja Alexander Mackendrickin Naisentappajat (The Ladykillers, 1955). Pankkirosvojen kerho viittaa molempiin teoksiin, edelliseen jo ryöstöteemallaan, jälkimmäiseen esimerkiksi kohtauksessa, jossa rikokseen valmistautuva ryhmä naamioituu taiteilijoiksi, ei tosin muusikoiksi niin kuin Naisentappajissa vaan näytelmäkerholaisiksi!

Aloituskohtauksessa Pankkirosvojen kerhon keskushahmo eversti Norman Hyde (Jack Hawkins) nousee kadun viemäriaukosta ja astuu Rolls-Royceen. Rikkauden ja köyhyyden jännite on elokuvan kantavia voimia, mutta myös menneen ja nykyisen suhde. Hyde on sotaveteraani, joka haluaa koota toisen maailmansodan ”huippuosaajista” ylivoimaisen rikollisryhmän. Hyde on onkinut jokaisesta ryhmän jäsenestä henkilökohtaista tietoa ja saa nämä lopulta puolelleen. On hämmästyttävää, että sotaveteraaneja on ylipäätään kuvattu näin. Jäin miettimään, olisiko Suomessa ollut mahdollista tehdä mitään vastaavaa: ajatelkaapa aihetta, jossa mieron tielle ajautuneet jatkosodan jermut päättäisivät yhteistuumin hyökätä Suomen Pankkiin. Kieltämättä Pankkirosvojen kerhon kuva veteraanien asemasta jää mietityttämään. Lopussa, kun tehtävä näyttää onnistuvan, moni ryhmän jäsen kokee voimaantuvansa: he ovat onnistuneet tehtävässään, mikä vihjaa, ettei rauhan ajan yhteiskunta ole kyennyt tarjoamaan heille mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Pankkirosvojen kerhon herkullisin jakso on keikka, jossa ryhmä hankkii aseita ja räjähteitä varuskunnasta ja onnistuu lopulta vierittämään syyn IRA:n niskoille. Yhtä menestyksellinen ei lopulta ole huolellisesti valmisteltu pankkiryöstö. Kaikki päätyvät ennen pitkää poliisin hoteisiin. Basil Deardenin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin alkujakso, jossa Hyde kokoaa ryhmän, on hämmentävän pitkä: jokainen ryhmän jäsen esitellään yksitellen. Kun varsinainen tarina käynnistyy, elokuva alkaa hengittää paremmin. Pääroolissa Jack Hawkins tekee vaikutuksen. Kerrotaan, että hän oli kuvauksien aikaan syöpähoidoissa, ja välillä piti pitää pitkiäkin taukoja.