Vodkaa, komisario Palmu (1969)

Ajauduimme katsomaan Matti Kassilan viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu (1969), joka on tietysti aivan toista maata kuin aiemmat, Waltarin teksteihin perustuvat Palmut. Bloggasin elokuvasta viimeksi vuonna 2008, joten edellisestä katsomiskerrasta on aikaa vierähtänyt, eikä silloiseen tekstiin ole paljoakaan lisättävää. Aikalaisarvosteluissa Vodkaa sai jokseenkin nuivan vastaanoton, mikä on tietysti helppo ymmärtää, sillä elokuva yhdistää komedian, agenttielokuvan, toimintaelokuvan ja poliittisen ongelmaelokuvan aineksia omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Tyylilajia kuvastaa lopun hämmentävä mainosjakso, joka keskeyttää takaa-ajokohtauksen maanalaisissa käytävissä. Teos leikittelee 1960-luvun lopun poliittisella vastakkainasettelulla, jossa kärkäs vasemmistolainen journalisti ajautuu konfliktiin vuorineuvoksen kanssa. Lopulta ratkaisu osoittautuu intohimorikokseksi, vaikka monenlaiset poliittiset kysymyksen nousevat pintaan.

Nyt katsottuna jäin miettimään, kuinka monessa kotimaisessa elokuvassa itse asiassa viitataan äärioikeiston aktivismiin. Vodkassa tämä tiivistyy toimittaja Kosti Kulan (Matti Oravisto) hahmossa. Kula on yksinäinen susi, vastarinnan kiiski, jolla ei ole laajempaa kannatusta. Vodkassa myös suhde Neuvostoliittoon on kiinnostava: Neuvostoliitto on kauppasuhteiden kannalta keskeinen, ja avoimesti naapurivaltio toimii myös Helsingissä venäläisen agentin (Lilga Kovanko) hahmossa. Tarinassa suurkapitalismi kokee tappion, sillä verovilpin uhka saa vuorineuvos Suur-Takalan lahjoittamaan osakkeensa Suomen valtiolle! Loppukohtauksen aikana Inga Sulin ja Viktor Klimenko esittävät laulun ”Isoveli näkee” samaan aikaan, kun poliisit kaahaavat Palmun mökille. Mitähän Kari Tuomisaaren tekstissä ”isoveli” lopulta tarkoittaa?

Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940)

Eilisen Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) huumassa oli pakko katsoa vielä Carol Reedin ohjaus Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940). Tuottaja Edward Black oli epäilemättä hyötynyt Hitchcockin trillerin valtaisasta menestyksestä. Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder toteuttivat nyt tarinan, joka kiinnittyy suoraan toisen maailmansodan tapahtumiin. Yhteisiä henkilöhahmoja ovat vain englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka elokuvan puolivälissä astuvat samaan Berliinin ja Münchenin väliseen yöjunaan kuin sankariparikin. Yhteistä on myös näyttelijä Margaret Lockwood, joka esittää tällä kertaa prahalaisen keksijän Axel Bomaschin (James Harcourt) tytärtä Annaa.

Yöpikajuna alkaa tekstillä, joka sijoittaa tapahtumat aikaan ennen 3. syyskuuta 1939, jolloin Iso-Britannia julisti sodan Saksalle. Puolidokumentaarisessa jaksossa Saksan joukot marssivat ensin Itävaltaan ja uhkaavat sen jälkeen Prahaa. Keksijä tyttärineen yrittää paeta, mutta lopulta vain isä pääsee karkuun. Anna heitetään keskitysleirille, jossa hän tutustuu Karl Marseniin (Paul Henreid). En äkkiseltään muista toista näytelmäelokuvaa, jossa olisi näin varhaisessa sodan vaiheessa kuvattu elämää keskitysleirillä. Karl järjestää paon ja pelastaa Annan Englantiin, mutta lopulta kyse on vain natsien salajuonesta. Karl on kätyri, jonka avulla Axel Bomasch saadaan Berliiniin. Elokuvan miespääroolia esittää nuori Rex Harrison, jonka tulkitsema Gus Bennett naamioituu sakslaisupseeriksi ja lähtee pelastamaan isää ja tytärtä. Ratkaisu tapahtuu junassa matkalla Müncheniin, ja kriketin filosofiasta haastelevat Caldicott ja Charterskin tempautuvat lopulta mukaan kahinaan.

Yöpikajuna on suora kannanotto maailmansodan tilanteeseen. Iso-Britanniassa se sai ensi-iltansa elokuussa 1940 ja Yhdysvalloissa saman vuoden joulukuussa. Ehkä elokuvan nimenomaisena tehtävänä olikin välittää mielikuvia Euroopassa käydystä sodasta tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei vielä ollut liittynyt mukaan. Suomessa Yöpikajuna nähtiin vasta elokuussa 1949, ja epäilemättä kuvia keskitysleiriltä katsottiin kokonaan toisin silmin kuin syksyllä 1940. Ohjaaja Carol Reed oli ennen Yöpikajunaa ohjannut jo kymmenkunta pitkää näytelmäelokuvaa, muun muassa A. J. Croninin romaaniin perustuvan Kaivos ja kartano (The Stars Look Down, 1940), mutta varsinaiset menestyksen vuodet olivat vasta tulossa. 

Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938)

Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) oli Alfred Hitchcockin brittikauden huipentuma ja käytännössä hänen käyntikorttinsa Hollywoodiin. Kerrotaan, että elokuva oli Orson Wellesin suuria suosikkeja, mutta  hän ei ollut ainoa jännityksen ystävä, sillä Nainen katoaa oli suurmenestys kaikkialla. Suomessa tosin elokuva jäi toisen maailmansodan läheisyydessä esittämättä. Elokuvan pohjana oli Ethel Lina Whiten romaani The Wheel Spins (1936), josta Sidney Gilliat ja Frank Launder tekivät käsikirjoituksen. Tarina oli sijoitettu tunnistamattomaan keskieurooppalaiseen valtioon, Alppien tuntumaan. Juoni on kenties saanut vaikutteita 1880-luvulla pariisilaisessa hotellissa tapahtuneesta katoamismysteeristä, jonka Hitchcock sittemmin mainitsi Truffaut'lle haastattelukirjassa. Ensimmäinen filmausyritys käsikirjoituksesta tehtiin Roy William Neillin johdolla, mutta tuotanto keskeytyi. Lopulta Hitchcock tarttui aiheeseen ja toteutti produktion viimeisenä työnään Gainsborough Pictures -yhtiölle. Hämmästyttävää on, että koko teos toteutettiin vajaan 30 metrin levyisellä studionäyttämöllä Islingtonissa. Hitchcock on saanut lopputulokseen avaruuden tuntua sekä pienoismallien että taustaprojektioiden ansiosta. Itse tarina alkaa syrjäisessä majatalossa, jossa matkustajat odottavat Lontoota kohti vievää junaa, ja tämän jälkeen elokuva tapahtuu käytännössä liikkuvassa junassa.

Alun majatalojakso on suhteellisen pitkä, vaikka Hitchcock lyhensikin sitä alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Jakso on kuitenkin perusteltu, sillä se esittelee henkilögallerian, joka lopulta tulee katsojalle tutuksi. Päähenkilö on nuori Iris Henderson (Margaret Lockwood), joka on matkalla Lontooseen mennäkseen siellä naimisiin. Jo majatalo Petruksessa, kuvitteellisessa Bandrikan valtiossa, hän tutustuu kansanmusiikkia tutkivaan Gilbert Redmaniin (Michael Redgrave), myrskyisissä merkeissä, mutta lopulta Redmanista tulee hänen tärkeä kumppaninsa junassa tapahtuvan mysteerin selvittämisessä. Kun juna on päässyt matkaan, yhtäkkiä herttainen neiti Froy (Dame May Whitty) katoaa, mutta kukaan ei tunnu häntä muistavan. Osa matkustajista on mukana salajuonessa, osalla taas on henkilökohtaisia syitä muistamattomuuteen.

Aivan mahtava parivaljakko ovat englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka ovat kiinnostuneita vain kriketistä eivätkä halua minkäänlaisia viivytyksiä matkaan – siksi, että heidän on pakko ehtiä ajoissa kotiin, ottelun takia. Yleisö ihastui karikatyyrinomaisiin hahmoihin siinä määrin, että Caldicott ja Charters saivat tulla valkokankaalle myöhemminkin: samoilla roolinimillä Wayne ja Radford esiintyivät kolmessa muussa elokuvassa ja muilla nimillä vielä useammissa. Parivaljakon voi tulkita poliittisena kommenttina, sillä kaksikko kuvastaa brittien välinpitämättömyyttä Euroopan tapahtumista, mutta toki heillä lopulta on ratkaiseva rooli Iriksen ja Gilbertin auttajina. Elokuvan henkilögalleriasta pitää erikseen mainita vielä prahalainen kirurgi Hartz (Paul Lukas), joka esittää freudilaisia tulkintoja Iriksen väitteille neiti Froyn katoamisesta. Freudilaisuus pilkahtaa tarinassa muutoinkin, kun Iris aluksi kuulee Froyn nimen Freudiksi.

Nainen katoaa -elokuvaa katsoessa tulee väistämättä ajatelleeksi elokuvan syntyajankohtaa vuotta 1938, vaikkei elokuva konkreettisia linkityksiä aikalaistodellisuuteen teekään. Kun elokuva valmistui ensi-iltaan, Saksa oli jo miehittänyt Itävallan, ja kansainvälinen tilanne oli äärimmäisen kiristynyt. Kiehtova on elokuvan alun jakso majatalo Petruksessa, jota voi pitää Euroopan mikrokosmoksena: monikielinen kaaos vallitsee ja samalla syvä ymmärtämättömyys ihmisten kesken.

Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930)

Hal Roachin tuottama ja James Parrottin ohjaama Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930) oli Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia. Ääniteknologian alkuvaiheessa uutta välinettä kokeiltiin luovasti. Hal Roach sai idean esittää krediitit tekstin sijasta puheena: alussa katsoja näkee esiripun, jonka avauduttua kaksi nuorta naista (Betty Mae Crane, Beverly Crane) tulee kertomaan, mikä elokuva on alkamassa. Samalla aloitus viittaa sekä niihin eläviin esityksiin, joita elokuvateattareissa usein nähtiin, että Hardyn ja Laurelin estradiviihdekokemukseen. Another Fine Mess on kiinnostava myös  siksi, että sen pohjana oli Stan Laurelin isän Arthur J. Jeffersonin näytelmä Home from the Honeymoon vuodelta 1908 ja tuntuu, että aiheen läheisyys näkyy myös Laurelin työskentelyssä.

Another Fine Mess sijoittuu kartanoonn, johon Laurel ja Hardy pakenevat poliiseja. Isäntä Wilburforce Buckshot on poissa kotoa, sillä hän on lähdössä safarille Etelä-Afrikkaan, ja niin kaverukset tekeytyvät sekä talon isännäksi että palvelusväeksi. Stan Laurel saa esittää sekä hovimestari Hivesia että sisäkkö Agnesia, kun puolestaan Hardy asettuu Buckshotin rooliin. Sotku syntyy, kun taloon ilmestyy englantilainen lordi Leopold Ambrose Plumtree (Charles K. Gerrard) puolisonsa (Thelma Todd) kanssa. Huikea on Stan Laurelin ja Thelma Toddin dialogikohtaus sohvalla! Lopussa, tietenkin, oikea Wilburforce Buckshot (James Finlayson) ilmestyy paikalle hakemaan unohtunutta jousipyssyään – ja kaaos on valmis.

Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Jerry Lewisin Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963), joka tuli Teemalta jokin aika sitten. Sen värimaailma on yhtä räjähtävää kuin Frank Tashlinin 50-luvun ohjauksissa, ja Lewisin käsittelyssä myös lajityypit natisevat liitoksissaan. Tri Jerry ja herra Hyde on koominen muunnelma Robert Louis Stevensonin kauhuromaanista Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, joka alun perin ilmestyi vuonna 1886 ja jota on ahkerasti versioitu myös elokuvallisessa muodossa. Lewisin oivallus on ollut asetelman kääntäminen nurinniskoin: kauhu muuttuu huumoriksi, ja tapahtumat sijoittuvat yhdysvaltalaiseen collegeen. Teoksella on maine yhtenä parhaista Lewisin omista ohjauksista, mutta oma suosikkini on Jerry, perheen musta lammas (Family Jewels, 1965), jossa Lewis esittää seitsemää eri roolia.

Professori Julius T. Kelp (Jerry Lewis) on elokuvan ”tohtori Jerry”, joka opettaa ja tekee tutkimusta. Hullun professorin karikatyyri on kävelevä katastrofi, jota opiskelijat eivät kunnioita ja joka tuntuu kylvävän ympärilleen sekasortoa. Epätoivoissaan hän keksii juoman, joka muuttaa hänet sliipatuksi yleisön suosikiksi. Elokuvan parhaita jaksoja on kohtaus, jossa Kelpin alter ego Buddy Love (Jerry Lewis) astuu ensimmäistä kertaa yökerhoon. Ennen pitkää hän huvittaa yleisöä suosikkilaulajana itsensä Les Brownin orkesterin säestämänä. Hieno oivallus on takautuma Kelpin kotioloista, ja dominoiva isä pääsee esiin vielä myöhemminkin. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen se, miten Jerry Lewis tuli suosituksi duona Dean Martinin kanssa. Eikö Buddy Loven hahmossa olekin ripaus Dean Martinia?

Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955)

Ennen näytelmäelokuvauraansa Frank Tashlin (1913–1972) oli ehtinyt toimia animaattorina ja piirroselokuvien ohjaajana 1930- ja 1940-luvuilla. Raudanluja kokemus näkyi suvereenina ohjauksena sellaisissa 50-luvun komedioissa kuin Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can't Help It, 1956), Huoleton härkätaistelija (Hollywood or Bust, 1956) ja Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, 1957). Tähän sarjaan lukeutuu myös Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955), joka on parhaita Jerry Lewisin ja Dean Martinin yhteisiä komedioita Huolettoman härkätaistelijan tapaan. Sittemmin Tashlin ohjasi Lewisin sooloelokuvia, useampiakin, joiden huipennuksena oli Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964) -elokuvan hulvaton loppukohtaus. Kaikissa 50-luvun komedioissa värien käyttö on poikkeuksellisen runsasta, mutta Vaarattomissa vakoilijoissa se saa erityistä painoa. Mieleen tulee Tashlinin tausta animaattorina – ja tietysti se, että elokuva sijoittuu sarjakuvataiteilijoiden maailmaan.

Vaarattomia vakoilijoita esittelee alussa kaverukset Rick Toddin (Dean Martin) ja Eugene Fullstackin (Jerry Lewis), jotka yrittävät ansaita elantonsa mainosalalla. Rick haluaisi kuvataiteilijaksi, mutta ura ei urkene. Parivaljakon rinnalle asettuu menestynyt sarjakuvapiirtäjä Abby (Dorothy Malone) ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine), joka toimii mallina Bat Lady -sarjakuvalle. Operetin tapaan tarina limittää toisiinsa romanttisen parin (Rick ja Abby) ja koomisen parin (Eugene ja Bessie) lemmenseikkailut, ja elokuvan lopussa mukaan punoutuu vielä kylmän sodan kontekstista tempaistu vakoilutarina. Nykykatsojalle, tai ainakin minulle, Rick näyttäytyi kaikin puolin epäsympaattisena Abbyn vainoajana, joka lopulta hyödyntää myös ystävänsä Eugenen öisiä fantasioita lupaa kysymättä. Toisaalta Vaarattomia vakoilijoita on parodiaa alusta loppuun: se nauraa 50-luvun sarjakuvahysterialle ja kylmän sodan peloille ja viime kädessä myös Rickin lipevälle imagolle. Auringonpalvontakohtauksessa Tashlin kääntää hauskasti asetelman päälaelleen, kun seuraavassa kohtauksessa Bessie on vainoaja ja Eugene hänen uhrinsa.

Vaarattomia vakoilijoita on kiinnostavimmillaan kommentoidessaan 1950-luvun sarjakuvakeskustelua. Elokuvaa varten tuotettiin näyttäviä The Bat Lady -kansia ja -sarjakuvaruutuja, joita käytettiin myös markkinoinnissa. Tarinassa sarjakuvan tuottajat ovat eksploitaatioteollisuuden ylläpitäjiä, joita kiinnostaa vain raha. Kustantaja Murdoch (Eddie Mayehoff) vaatii taiteilijalta paitsi sähäkkää toimintaa ennen kaikkea murhia, verta ja suolenpätkiä. Tuohtunut äiti tuo poikansa päivähoitoon kustantajalle, jotta tämä todella näkisi, millaista vahinkoa sarjakuvat tuottavat. Ja lopulta sarjakuvan haitoista keskustellaan television suorassa lähetyksessä, jonne Eugene päätyy todistuskappaleeksi sarjakuvien yliannostuksesta. Samaan aikaan Rick on päätynyt firman piirtäjäksi, moraalisesta paniikista huolimatta. Selvää on, että Vaarattomia vakoilijoita nauraa aikakauden sarjakuvahysterialle. Toisaalta tuntuu, että suhde aiheeseen on ambivalentti: Eugenen pakkomielteiset painajaiset ovat kaikesta huolimatta tosia, fantasian ylivaltaa. Samalla kun elokuva nauraa hysterialle, tuntuu, että sarjakuva oli myös elokuvateollisuuden kilpailija. Jos oikein muistan seuraavana vuonna 1956 Fritz Lang ohjasi film noir -elokuvan Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps), jossa murhaaja oli nimenomaan ahkera sarjakuvien kuluttaja...