Jesse James – suuri seikkailija (Jesse James, 1939)

Henry Kingin ohjaama ja Nunnally Johnsonin käsikirjoittama Jesse James – suuri seikkailija (Jesse James, 1939) on nähty muutamaan kertaan televisiossa, eri vuosikymmenillä. Näin varmaankin lapsena vuoden 1972 esityksen, ja traaginen loppu jäi lähtemättömästi 11-vuotiaan mieleen. Juuri kun Jesse (Tyrone Power) ja Zee (Nancy Kelly) ovat pakenemassa Kaliforniaan, tulee kavala Bob Ford (John Carradine) toteuttamaan luopiomaisen tekonsa. Lopetus tuo mieleen Verdin oopperat, joissa rakastavaiset yltyvät duettoon aikoessaan paeta, mutta jahkailevat niin kauan, että jäävät kiinni. Lopetuksen klassisuus tuo mieleen antiikin tarinat ja tietysti Caesarin murhan. Nyt Brutuksena on luihu Bob. Lapsena en ymmärtänyt, että lopputulos on väistämätön ja että näin täytyy tapahtua. Tietenkin toivoin, että Jesse olisi saanut toisen mahdollisuuden.

Vuoden 1939 ensi-iltayleisölle kaikki oli selvää jo etukäteen. Historia oli ikään kuin määrännyt Bob Fordin ampumaan Jesse Jamesin selän takaa. Nyt tuntuu hämmästyttävältä, miten lähellä Jamesin veljesten maailma oli sitä elokuvayleisöä, joka westernin aikanaan näki ensi-illassa. Jesse Jamesin murhasta oli kulunut 57 vuotta ja Frank Jamesin kuolemasta vain 24 vuotta. Henry Kingin ohjaus oli myös siinä mielessä poikkeuksellinen, ettei sitä kuvattu Hollywoodin lähellä vaan aidoilla paikoilla Missourissa. Vuonna 1939 elokuvaa kritisoitin voimakkaasti siitä tavasta, jolla hevosia kohdeltiin, ja kieltämättä hurjalta näytti kohtaus, jossa takaa-ajetut hyppäävät hevosineen jyrkänteeltä veteen. Yleisömenestys oli silti taattu, ja siitä kertoo myös nopeasti toteutettu jatko-osa, Fritz Langin ohjaama Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James 1940). Molemmissa elokuvissa Frankin roolia näytteli Henry Fonda. Ei liene sattumaa, että Sergio Leone käytti Frank-nimeä Huuliharppukostajassaan (Once Upon a Time in the West, 1968). Pitkät takitkin ovat käytössä jo Henry Kingin westernissä.

Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948)

Henry Kingin ohjaama Syvillä vesillä (Deep Waters, 1948) valmistui tilanteessa, jossa tummasävyiset rikoselokuvat ja intohimoiset melodraamat olivat muotia. Jos aikanaan katsojat ovat on menneet elokuvateatteriin pelkästään mainosten perusteella, he ovat varmaankin pahasti pettyneet. Elokuvan julisteessa pääroolien esittäjät Dana Andrews and Jean Peters nähdään intohimoisessa kohtauksessa, jossa Andrews on kaapannut Petersin syleilyynsä. Taustalla näkyy myrskyävää merta ja salamointia. Näyttelijät tuntuvat olevan myös aivan eri vaatetuksessa kuin itse elokuvassa. Mainosjulisteessa nähtiin niin ikään kirjan kansi, joka mahdollisesti oli osalle yleisöstä tuttu ja antoi vihjeen siitä, että tulossa oli jotakin aivan muuta kuin intohimomelodraama. Tarina perustui Ruth Mooren vuonna 1946 julkaisemaan romaaniin The Spoonhandle.

Ruth Moore (1903–1989) tunnetaan Mainen osavaltion elämää kuvanneena kirjailijana, joka mielellään antoi sijaa arkipäivän kokemuksille. Tämä näkyy myös Henry Kingin elokuvasovituksessa, joka kuvaa rannikkoseudun elämää. Oli tärkeää, että katsoja kuljetettaisiin Mainen maisemiin. Kun elokuva nähtiin Suomessa vuonna 1949, ympäristö kiinnitti huomiota. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija kirjoitti: ”Syvillä vesillä on kuvattu suurimmaksi osaksi – kaikilta ulkokuviltaan – Pohjois-Amerikan koillisrannikolla sijaitsevassa Mainen valtiossa. Tästä syystä sitä eivät vaivaa amerikkalaisen studioelokuvan kiiltokuvamaiset studiomaisemat. Siinä puhaltavat raikkaat merituulet ja siinä on suolaisen meriveden pärskyä.” Arvostelija päätti arvionsa kysymykseen: ”Eikö suomalainen elokuva voisi joskus käsitellä meikäläisten rannikoiden kalastajien elämää näin raikkaasti ja arkisen kodikkaasti?”

Syvillä vesillä kuvaa Mainen rannikon kalastajien elämää. Hod Stillwell (Dana Andrews) pyytää hummereita, ja hänen avustajansa Joe Sanger (Cesar Romero) haaveilee minkkitarhauksesta ja kaniinien kasvatuksesta. Tarinan keskiössä on kuitenkin orvoksi jäänyt Donny (Dean Stockwell), jonka isä on ollut kalastaja ja joka ei sosiaaliviranomaisten tahdosta huolimatta malta pysyä poissa vesiltä. Sosiaalityöntekijä Ann Freeman (Jean Peters) on löytänyt Donnylle kodin rouva McKayn (Anne Revere) luota, mutta Donny ei tahdo viihtyä. Dean Stockwell on todella vakuuttava, mutta niin on myös Anne Revere yrmeänä mutta lopulta rehtinä kasvattajana. Ohjaaja Henry King oli tässä vaiheessa jo veteraani: hänhän oli aloittanut ohjaustyöt jo 1910-luvulla.

Ilmojen kotkat (Twelve O'Clock High, 1949)

Henry Kingin ohjaus Ilmojen kotkat (Twelve O'Clock High , 1949) on jäänyt katsomatta, vaikka se lukeutuu aikansa tunnetuimpiin sotaelokuviin. Televisiossa se on ilmeisesti nähty edellisen kerran 1990-luvulla. Poikkeukselliseksi elokuvan tekee se, että 40-luvun Hollywoodissa se merkitsi pesäeroa sota-aikana tuotettuihin usein pateettisiin, sotaponnisteluja korostaviin elokuviin. Nimestään huolimatta Ilmojen kotkat sijoittuu pääasiassa maan kamaralle ja kuvaa realistisen tuntuisesti niitä henkisiä ongelmia, joiden parissa pommituslaivueiden miehistö joutui painimaan. Kerrotaan, että Yhdysvaltain joukoissa taistelleet, ilmasotaan osallistuneet veteraanit pitivät Ilmojen kotkia totuudenmukaisimpana sotaelokuvana, mitä siihen mennessä oli tuotettu.

Ilmojen kotkat alkaa ja päättyy nykyhetkeen. Entinen upseeri Harvey Stovall (Dean Jagger) pyöräilee Archburyyn, jonka elokuvan katsoja on 40-luvun lopulla epäilemättä tunnistanut englantilaiseksi paikkakunnaksi, jossa Yhdysvaltain ilmavoimat piti tukikohtaansa. Hylätty lentokenttä herää elämään, ja elokuva siirtyy vuoteen 1942. Kovia kokenut joukko-osasto on kärsinyt kovia, ja sotaväsymys vaivaa kaikkia. Tämän lamaannuksen herättäjäksi saapuu Frank Savage (Gregory Peck), joka lopulta onnistuu tehtävässään, mutta ratkaisevalla hetkellä hänenkin mielensä järkkyy. Elokuva päättyy jälleen nykyhetkeen, autioituneelle lentokentälle, josta Stovall poistuu. Suurin osa elokuvasta on lentäjien pelon ja ahdistuksen käsittelyä, ja vain aivan lopussa katsoja pääsee mukaan lennoille, jotka ulottuvat yhä syvemmälle Saksan alueelle. Ilmojen kotkat piti alun perin kuvata väreissä, mutta lopulta hanke toteutettiin mustavalkoisena, jotta sota-ajan dokumentaarisia otoksia ilmasodasta voitiin käyttää hyväksi. 

Taannoin dokumentissaan American Dharma (2018) Errol Morris rakensi henkilökuvaa Steve Bannonista, joka osoittautui Ilmojen kotkat -elokuvan suureksi ystäväksi. Bannonille elokuva oli kertomus uhrautuvuudesta. Varmaan Henry Kingin ohjausta voi katsoa monella tavalla: minulle se näyttäytyi kuitenkin elokuvana ihmismielen hauraudesta sodan keskellä.

Bravados (The Bravados, 1958)

Olen nähnyt Henry Kingin CinemaScope-westernin Bravados (The Bravados, 1958) aiemminkin, mutta vasta 2000-luvulla. Sen musiikkia olen sen sijaan kuunnellut 80-luvulta lähtien. Ostin aikanaan LP-levyllisen Alfred Newmanin elokuvamusiikkia, ja The Bravados porautui mieleeni. Sen alkumusiikki on western-leffojen aatelia. Muutoin Bravados tuo mieleen Henry Kingin aiemman lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1950), jonka pääroolissa nähtiin niin ikään Gregory Peck. Molemmissa tuntematon muukalainen ratsastaa kaupunkiin, edellisessä hän on koditon asesankari, jälkimmäisessä vaimonsa menettänyt kostaja. Elokuvien välinen ero on suuri paitsi teknisesti myös henkisesti: Bravados levittäytyy kankaalle kirkkaissa väreissä ja tarjoaa puitteet spektaakkelille, mutta sen tarina on synkkä.

Bravados esittelee Jim Douglasin (Gregory Peck), tilanomistajan, joka saapuu Rio Arriban kaupunkiin seuraamaan teloitusta. Hän käy vankilassa katsomassa kohtaloaan odottavia rikollisia, Alfonso Parralia (Lee Van Cleef), Bill Zacharya (Stephen Boyd), Ed Tayloria (Albert Salmi) ja Lujania (Henry Silva), jotka eivät näytä tuntevan Douglasia. Elokuvassa ei tarkemmin kerrota, mihin epämiellyttävän tuntuiset rikolliset ovat syyllistyneet. Tosin he itse myöhemmin antavat ymmärtää olevana varkaita. Mutta miksi heidät on tuomittu hirtettäviksi? Raaimmaksi osoittautuu myöhemmin Zachary. Vähitellen katsojalle paljastuu, miksi Douglas on kvartetista kiinnostunut. Douglasilla on kolmevuotias tytär, joka on jäänyt eloon, mutta neljä miestä on surmannut hänen vaimonsa. Douglas on kostaja, jonka käsikirjoitus johdattaa toteuttamaan oman käden oikeutta. Ensimmäinen uhri on Parral, joka anoo armoa polvillaan ja vannoo syyttömyyttään. Hänelläkin on vaimo ja lapsi, mutta Douglas ampuu hänet kylmäverisesti. Tilanne on hyytävä ja kuvattu uskomattomissa olosuhteissa: taustalla korppikotkat lentävät sinitaivasta vasten.

Bravadosin järkyttävyys on siinä, miten elokuva siirtää päähenkilönsä yhä syvemmälle koston kierteeseen. Vasta neljännen uhrin kohdalla hän havahtuu. Lujan saapuu Meksikoon perheensä luokse ja saa Douglasin vakuutettua siitä, että he eivät alun perinkään olleet syyllisiä. Tai, he olivat varmaankin syyllisiä joihinkin muihin rikoksiin, mutta ei siihen, mistä Douglas heitä syyttää. Loppukohtauksessa Douglas polvistuu katuvana kirkon lattialle, ja ulkona Rio Arriban väki odottaa paradoksaalisesti sankariaan. Gregory Peck totesi myöhemmin, että elokuva oli kommentti mcchartyismia ja 50-luvun kommunistihysteriaa vastaan. Bravados on ristiriitainen ja monella tapaa häiritsevä, väkivaltainen elokuva, joka jättää epämukavan tunteen. Toisaalta juuri sen epämukavuus on voima.

Neljä helmeä (1952)

Viime viikkojen suurimpia nautintoja on ollut episodielokuva Neljä helmeä (O. Henry’s Full House, 1952), vaikkei sitä erityisenä klassikkona voikaan pitää. Nautintoon on monta perustetta, erinomainen teräväpiirtokopio, loistavat näyttelijät ja – vaikka episodielokuvia aina moititaankin – irrallisten tarinoiden yllätyksellisyys, joita Hollywoodin lajityyppiodotukset eivät rasita. O. Henry’s Full House koostuu viidestä tarinasta, jotka kaikki ammentavat yhdysvaltalaisen kirjailijan O. Henryn, oikealta nimeltään William Sydney Porterin (1862–1910), novelleista. Kirjallisuuden auraa elokuvassa antaa kertojana toimiva John Steinbeck, joka juontaa jokaisen episodin. Tuotantoyhtiö Twentieth-Century Fox käytti parhaita voimiaan, ja ohjaajiksi pestattiin Henry Koster, Henry Hathaway, Jean Negulesco, Howard Hawks ja Henry King. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa nimellä Neljä helmeä, vaikka elokuvaan tehtiin alun perin viisi episodia. Tämän selittää se, että ensi-iltaa edeltävän ennakkokatselun perusteella Hawksin ohjausta pidettiin niin heikkona, että se päätettiin poistaa. Tuoreessa blurayssa tämäkin on mukana, ja käyttämäni saksankielinen versio oli nimeltään Fünf Perlen.

O. Henry’s Full House alkaa elokuvan vaikuttavimmalla kertomuksella ”The Cop and the Anthem”, jonka käsikirjoitti Lamar Trotti ja ohjasi Henry Koster. Lyhyt tarina esittelee asunnottoman kulkurin Soapyn (Charles Laughton), joka alussa nukkuu syksyisessä puistossa ja ryhtyy järjestelmällisesti tekemään luvattomuuksia päästäkseen talveksi kiven sisään. Jostakin syystä mikään konsti ei tepsi. Kadulla hän yrittää lähennellä nuorta neitoa (Marilyn Monroe), ja ravintolaan hän menee syömään koko menun ilman pennin hyrrää. En paljasta tässä tarinan loppua, mutta Charles Laughton on Soapyn roolissa elementissään, parempi kuin koskaan. Seuraava tarina ”The Clarion Call” syntyi Henry Hathawayn ohjauksena, ja se yhdistyy sujuvasti aikakauden film noir -buumiin. Richard Widmark tekee loistavan roolisuorituksen pikkurikollisena Johnny Kernanina, joka kiristää entistä ystäväänsä. Jean Negulescon kertomus ”The Last Leaf” on novelli neidosta (Anne Baxter), joka menettää elämänhalunsa ja jonka puolesta yläkerran venäläinen taiteilija (Gregory Ratoff) uhrautuu.

Henry Koster kertoi myöhemmin haastattelussa, että ohjaajat saivat itse valita novellit. Ehkäpä Howard Hawks tietoisesti poimi tarinan, joka poikkeaa kaikista muista episodeista, ja tuloksena oli ”The Ransom of Red Chief”, joka lopulta poistettiin kokonaan ensi-iltakopiosta.  Ben Hechtin, Nunnally Johnsonin ja Charles Ledererin käsikirjoittama pienoiskomedia koettelee poliittisen korrektiuden rajoja,  ja vaikka Hawks on taatun sujuva komediaohjaaja, kahden automobiililla matkustavan veijarin suorittama kidnappaus tuntuu poikkeavan muista episodeista. Onneksi O. Henry’s Full House päättyy onnellisissa merkeissä. Sokerina pohjalla on Henry Kingin ohjaus ”The Gift of the Magi”, jossa nuoret rakastavaiset (Jeanne Crain, Farley Granger) tekevät kaikkensa antaakseen rakastetulleen ikimuistoisen joululahjan.

Jos Yleisradio etsii jouluelokuvaa, O. Henry’s Full House kannattaisi kaivaa naftaliinista. Ensimmäisen episodin hurskaus ja viimeisen jouluaatto sopisivat juuri nyt, joulun alla, suomalaisillekin katsojille. O. Henry’s Full House on viimeksi nähty televisiossa vuonna 1964 nimellä Neljä helmeä. Nyt olisi aika esittää se uudelleen, Viitenä helmenä.

Ase kädessä (1950)

Henry King (1885–1982) oli mykkäelokuvakauden veteraaneja, ammattilainen, jonka uralta löytyy niin nousuja kuin laskujakin. Kun Ase kädessä valmistui, King täytti 65 vuotta. Taustalla olivat muun muassa western Jesse James (1939) ja Gregory Peckin tähdittämä Ilmojen kotkat (Twelve O'Clock High, 1949). Silti Ase kädessä on Henry Kingin uran ehdottomia helmiä. Elokuvaa katsoessa mieleen tulee Ari Hiltusen vuonna 1999 julkaisema kirja Aristoteles Hollywoodissa, jossa tarkasteltiin menestystarinan klassisia elementtejä. Ase kädessä -elokuvaa katsoessa ei voi sanoa muuta kuin, totta vieköön, Hollywoodin käsikirjoittajat tunsivat paitsi Aristoteleen Runousopin myös Aiskhyloksen, Europideen ja Sofokleen tragediat. Ensimmäisistä kuvista lähtien elokuvaa hallitsee kohtalonomainen tunnelma: Jimmy Ringo (Gregory Peck) on maankuulu pyssysankari, joka ikäännyttyään haluaisi lopettaa desperadon uransa ja palata tavalliseen elämään. Vastakuvana on pikkukaupungin sheriffiksi päätynyt ex-lainsuojaton Mark Strett (Millard Mitchell), joka osasi lopettaa ajoissa. Ringo ei ole saapunut kaupunkiin sattumalta. Kaupungissa asuu vaimo Peggy (Helen Westcott) ja poika, jolta isän menneisyys – ja nykyisyys – on salattu. Dialogi on tiivistä, tapahtumat ahtaat tuntuisia – ja kaikki tuntuu etenevän kohti vääjäämtöntä katastrofia, jota on jo ennakoitu. Jokaisesta kylästä löytyy innokas maineentavoittelija, joka on valmis päästämään hengiltä kaikkien tunteman sankarin. Kohtalonomaista tunnelmaa tukee erinomaisesti se, että King on lisännyt lännenelokuvaan film noir -vaikutteita.

Jos vapauden teema ja kohtalon väistämättömyys muistuttavat antiikin tragediasta, kertomuksessa on selvästi vaikutteita myös Stephen Cranen nasevista, tšehovilaisita lännennovelleista.

Kaksi pientä yksityiskohtaa pitää vielä mainita. Baarimikko Macin roolissa nähdään Karl Malden, joka kuoli viime heinäkuussa. Rooli on pieni mutta merkityksellinen. Tarina muuten kertoo, että elokuvan tuottaja raivostui nähdessään, että Gregory Peck oli mennyt kuvauksiin viiksekkäänä, 1800-luvun henkeen sopivasti. Kun elokuva ei menestynyt odotuksien mukaisesti, epäonni meni viiksien tiliin.