30. huhtikuuta 2009

Nicholas Nickleby (1947)

Brasilialaissyntyinen Alberto Cavalcanti teki kansainvälisen uran, mutta nyttemmin hänet muistetaan lähinnä sellaisista brittielokuvan klassikoista kuin Went the Day Well? (1942) ja Nicholas Nickleby (1947). Jälkimmäisestä on tullut tuore dvd-julkaisu Ealing-sarjassa. Charles Dickensin romaaniin perustuva Nicholas Nickleby kuvaa köyhän perheen poikaa (Derek Bond), joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen tarttumaan työhön ja elättämään äitiään ja sisartaan. Dickens-filmatisointien Lontoo on rehevä, yhteiskunnallisten ristiriitojen maailma. Nicholas Nicklebyn ensimmäinen pesti on maaseutukoulussa, joka kuvataan melkein karikatyyrinomaisena painajaisena. Tuntuu siltä kuin elokuvan visuaalinen runsaus olisi saanut vaikutteita edellisenä vuonna valmistuneesta David Leanin elokuvasta Suuria odotuksia.

19. huhtikuuta 2009

Ase ja laki (1959)

André de Tothin Ase ja laki (Day of the Outlaw, 1959) esitettiin aikanaan Teemalla Aki Kaurismäki -sarjassa, ja nyt katsottuna B-westernien klassikossa onkin tietynlaista kaurismäkiläisyyttä, eleettömyyttä. Elokuva alkaa tiheätunnelmaisella jaksolla, jossa lännenelokuvan perusasetelma väännetään rautalangasta: Blaise Starrettin (Robert Ryan) kaltaisten karjapaimenten aika on ohi, ja piikkilanka on tulossa preerialle. Hal Crane (Alan Marshall) edustaa maanviljelijöitä, jotka nousevat puolustamaan oikeuttaan rajata tiluksiaan. Starrettin ja Cranen konflikti vaikuttaa väistämättömältä. Kaiken lisäksi Starrettilla on suhde Cranen puolisoon Heleniin (Tina Louise). Kohtaus, jossa suhde paljastuu, alkaa melkein kaurismäkeläisellä lauseella: ”Miksi et rakasta minua enää?”

Tarinan nerokkuus on käänteessä, joka pyyhkii kerralla pois Starrettin ja Cranen vastakkainasettelun. Juuri kaksintaistelun hetkellä sisään säntää kapteeni Jack Bruhnin (Burl Ives) johtama rosvojoukko, joka on pakenemassa armeijan palkkarahat mukanaan. Pienen syrjäisen kaupungin yhteisö joutuu katastrofin keskelle, ja tämä asettaa kaiken edeltävän uuteen valoon. Burl Ives tekee loistavan roolisuorituksen kuolemaa vastaan ponnistelevana rosvojoukon johtajana, joka lopulta yhteisymmärryksessä Starrettin kanssa johtaa väkivaltaiset ryövärit talvisen korven armoille.

Ase ja laki on tiivis, erinomaisesti käsikirjoitettu western. Se on myös hyvin tyyli- ja lajityyppitietoinen. Dialogi on paikoitellen erittäin kirjallista. Olisiko tässä alan klassisen novellistin Stephen Cranen vaikutusta?

18. huhtikuuta 2009

Suomalaisia animaatiomainoksia

Suomalaisen elokuvan festivaalin harvinaisuuksiin kuului kooste kotimaisista animaatiomainoksista vuosilta 1935–1969. Erityisen kiinnostavia olivat Satakunnan Osuuskaupan ja SOK:n makeis-, kahvi-, margariini- ja kenkävoidemainokset vuosilta 1935–38. Ilmeisesti useassa animaatiossa keskeisenä vaikuttajana oli sarjakuvapiirtäjä Hjalmar Löfving. Esitys vakuutti ainakin minut siitä, että osuusliikkeillä on ollut merkittävä panos suomalaisen animaation kehittäjänä. Varhaisista mainoksista mieleen jäivät erityisesti kahvimainokseet, joissa johtavana ajatuksena oli vakuuttaa valmiiksi paahdetun, jauhetun kahvin erinomaisuudesta. Juuri 1920- ja 1930-luvuilla kahvinjuonti läpäisi Suomessa kaikki kansankerrokset.

Myöhemmissä mainosanimaatioissa oli monta herkkupalaa. Mieleen jäivät erityisesti Lahden oluen mainokset. Monissa mainoksissa menneisyyden toiseus herätti myös makeat naurut. Nykypäivän horisontista saattaa olla vaikeaa ymmärtää, miksi Baby Energa -vauvanruuasta oli vuonna 1962 tarjolla kolme vaihtoehtoa, Junior, Senior ja – Mallas.

16. huhtikuuta 2009

Jumalan myrsky (1940)

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin Turussa 18. kerran. Valentin Vaalan juhlavuotta muistettiin useamman elokuvan voimin. Ehdin katsoa vain Lauri Haarlan romaaniin perustuvan melodraaman Jumalan myrsky. Haarla oli taustaltaan historianopettaja, ja useissa romaaneissaan hän käsittelikin menneisyyteen liittyviä teemoja. Jumalan tuomiossakin historia on vahvasti läsnä, kirouksena, joka sanelee elokuvan päähenkilöiden kohtaloita. Kilian Melker (Olavi Reimas) ja Hanna Niskala (Irma Seikkula) eivät voi paeta historian painolastia, eivätkä he voi koskaan saada toisiaan. Luonnonvoimat asettuvat nuorten rakastavaisten epäsäätyistä rakkautta vastaan: Kostonselän yli tukkilauttaa kuljettava Kilian hylkää laivansa käydäkseen rakkaimpansa luona, mutta ”Jumalan myrsky” puuttuu peliin ja rankaisee Kiliania hairahduksesta. Koko tarina on kerrottu takautumana, jossa Kilian on jo viettämässä häitään uuden morsiamensa kanssa. Hääjuhlan keskellä Kilian kuulee Hannan itsemurhasta. Kohtalo on täyttynyt.

Verkosta löytyy kiinnostavaa taustatietoa Jumalan myrskystä ja muutamasta muustakin kotimaisesta elokuvasta Kaija Raholan muistiinpanoista.

Wallace ja Gromit -lyhytelokuvat

Nick Park taisi aikanaan ohjata Peter Gabrielin videon "Sledgehammer", ja yhtä tyrmäävän taidokkaita ovat Wallace ja Gromit -lyhytelokuvat Suuri huviretki (A Grand Day Out, 1991), Väärät housut (The Wrong Trousers, 1993) ja Läheltä piti (A Close Shave, 1995). Nukkeanimaatiot ovat kerta kerralta vauhdikkaampia, ja mainstream-elokuvan tehokeinot ovat jo käytössä viimeisessä lyhytelokuvassa Läheltä piti. Mutta hauskoja ovat kaikki. Miten ilmeikäs on kuusta löytyvä automaatti, joka jää onnellisena hiihtelemään juustokumpareilla. Ja miten luihu on rikollinen pingviini, joka kaappaa Gromitin paikan Wallacen sydämessä!

14. huhtikuuta 2009

Mr. Deeds tulee kaupunkiin (1936)

Frank Capran populististen komedioiden sarja YLE Teemalla alkoi elokuvalla Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, 1936). Keskiössä on maaseudun pikkukaupungin poika Longfellow Deeds (Gary Cooper), joka saa odottamatta miljoonaperinnön. Asianajofirma saapuu kutsumaan hänet kaupunkiin, ja niin hra Deeds ajautuu omaneduntavoittelijoiden viidakkoon. Toimittaja Babe Bennett (Jean Arthur) lyöttäytyy maalaispojan seuraan ja julkaisee Deedsin edesottamuksista sarjan vauhdikkaita lehtikirjoituksia. Jos Mr. Smith lähtee Washingtoniin kritisoi kolme vuotta myöhemmin politiikkaa ja vallankäyttöä, Mr. Deeds nauraa kaupunkilaisen elämän tekopyhyydelle, mutta tarkastelee samalla purevasti sekä lehdistöä että oikeuslaitosta. Elokuva huipentuu oikeudenkäyntikohtauksessa, jossa Deeds joutuu puolustamaan itseään asianajotoimiston ammattilaisia vastaan. Loppukohtauksesta tulee amerikkalaisen common sensen ylistystä, kun Deeds kumoaa itseensä kohdistuneet syytökset. Frank Capra on Horatio Algerin perillisiä, mutta hänelle amerikkalainen unelma ei ole taloudellista hyvinvointia, ”from rags to riches”, vaan pyrkimystä palauttaa sellaisia arvostuksia, joita modernisaatio tuntui työntäneen taka-alalle.

13. huhtikuuta 2009

Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939)

Frank Capran Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939) kuuluu populistisen komedian klassikoihin. James Stewartin näyttelemä hra Smith päätyy sattuman oikusta senaattoriksi, mutta konkareiden, ennen kaikkea Joseph Painen (Claude Rains), tavoitteena on käyttää viatonta Smithiä pelinappulanaan. Elokuvan kuva vallankäytöstä on armoton. Politiikan taustalla vaikuttavat raharikkaiden porhojen itsekkäät tavoitteet, ja Jim Taylorin (Edward Arnold) kaltaiset kroisokset ohjailevat mielinmäärin niin poliitikkojen kuin kansankin mielipiteitä. Luotettavana pidetty Paine on Taylorin kätyri. Kun Taylorin junailema patohanke uhkaa kaatua, rahan valta pystyy masinoimaan jopa lehdistön Smithin sitkeää taistelua vastaan. Capran tulkinnassa kansan tahtoa on lopulta mahdoton manipuloida, Smith onnistuu murtamaan niin Painen kuin Taylorinkin. Samaan aikaan kun kuva politiikasta on karikatyyrinomaisen turmeltunut, elokuva rakentaa uskoa Lincolnin perintöön, poliittiseen järjestelmään, jonka kautta muutos on mahdollinen.

Politiikka on elokuvassa sataprosenttisen maskuliinista, mutta viime kädessä Smith ei selviytyisi ilman avustajansa Saundersin (Jean Arthur) tietämystä. Saunders tuntee senaatin toimintakulttuurin ja politiikan säännöt: vain niiden suvereenin hallinan kautta oikeudenmukaisuus voi toteutua.

12. huhtikuuta 2009

Musta narsissi (1947)

Edellisen päivän Himalaja-teema jatkuu Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin draamalla Musta narsissi (Black Narcissus, 1947). Deborah Kerrin esittämä sisar Clodagh lähetetään johtamaan uuden nunnaluostarin perustamistyötä. Korkealle vuoristoon, etäälle maailmasta, vetäytyessään nunnat joutuvat kohtaamaan oman identiteettinsä, muistonsa, ennen muuta sisar Clodagh, jonka ajatukset lipsuvat kadonneeseen rakkaussuhteeseen. Kohti taivasta kohoavan luostarin ja alhaalla päilyvien laaksojen vastakkainasettelussa on lähes hitchcockmaista viittausta piilotajuntaan, tukahdutettuihin tunteisiin. Elokuvan nimi Musta narsissi viittaa parfyymiin, jonka huumaava tuoksu edustaa maailmallisuutta, sitä, josta nunnat ovat kieltäytyneet. Elokuvan lopussa luostarin tie on tullut päätökseen, ja nunnat joutuvat laskeutumaan Himalajan korkeuksista. Joidenkin tulkintojen mukaan Musta narsissi valmistui juuri samaan aikaan, kun Iso-Britannia vetäytyi Intiasta. Aikalaisten mielessä luostarin lakkauttaminen tulkittiin koloniaalisen kulttuurin päättymisen merkiksi. Asetelmastaan huolimatta Mustaa narsissia ei voi kutsua kolonialistiseksi elokuvaksi, tai ainakaan se ei ole sitä yksioikoisesti: toiseuden ja minuuden kohtaaminen on vuoropuhelua, vastavuoroista vaikutusta, ja elokuva tuntuu lopulta kunnioittavan sitä maailmaa, johon länsimaiset nunnat eivät koskaan voi päästä käsiksi.

11. huhtikuuta 2009

Sininen kuu (1937)

Frank Capran Sininen kuu (Lost Horizon, 1937) perustui James Hiltonin neljä vuotta aiemmin julkaisemaan romaaniin. Kadonneen maailman teema oli noussut esille jo 1800-luvun viihekirjallisuudessa, jossa modernisaation vastavoimana luonnonmukaisen harmonian kuvattiin säilyneen salatussa laaksossa tai korkeiden vuorten rinteillä. Vuonna 1885 Sir H. Rider Haggard fantasioi vuonna Kuningas Salomonin kaivoksista ja vuonna 1933 James Hilton Himalajan vuorten kätköihin syntyneestä rauhan tyyssijasta, Shangri-Lasta. Frank Capran elokuva artikuloi jo alkumetreillään ”nykymaailman” hulluuden: länsimaat elävät sodan varjossa. Capran tulkinnassa brittidiplomaatti Robert Conway (Ronald Colman) kidnapataan tovereineen Kiinasta Himalajalle. Conway on jo jäämässä utopiayhteiskuntaan, joka lupaa jäsenilleen pitkän, rauhallisen elämän, mutta lopulta hän suostuu lähtemään veljensä Georgen (John Howard) mukana lumisen vuoriston poikki kohti länsimaita. Elokuvan lopussa Conway yrittää vimmaisesti palata takaisin kadotettuun maailmaan. Ehkäpä Conwayn hahmo on jonkinlainen metafora ihmisen pyrkimyksestä löytää tasapaino ja tavoitella saavuttamatonta. Itse asiassa parikymmentä vuotta myöhemmin juuri Ronald Colman sai tulkita ”ihmishenkeä” Irwin Allenin historiallisessa komediassa Ihminen ja paholainen (The Story of Mankind, 1957).

Utooppisen Shangri-Lan kuvaus aiheutti Frank Capralle paljon päänvaivaa. Kohtauksessa, jossa Conway seuraa Sondra Bizet'tä (Jane Wyatt) luonnon helmaan, on samanlaista seksuaalista viritystä kuin Gustav Machatyn kohuelokuvassa Hurmio (Ekstase, 1933), joka oli vastikään esitetty Yhdysvalloissa. Sensuurikohun lisäksi Sininen kuu käsitteli poliittisesti arkanluonteista teemaa. Toisen maailmansodan jälkeen elokuvan utopiamaailman katsottiin muistuttavan kommunismia, ja lisäksi elokuavn kuva kiinalaisista oli hälyttävän myönteinen. Nyt Sinisestä kuusta on saatavilla restauroitu 132-minuuttinen versio, mutta osa kuvista on edelleen kateissa.

9. huhtikuuta 2009

Kevään seitsemäntoista hetkeä

Hämäränä muistikuvana lapsuudesta on jäänyt mieleen Tatjana Ljoznovajan ohjaama neuvostoliittolainen tv-sarja Kevään seitsemäntoista hetkeä (Semnadtsat mgnovenij vesny, 1973). Neuvostovakoojan taipaleesta natsi-Saksassa kertova 12-osainen sarja perustui Julian Semjonovin romaaniin. Oheinen YouTube-katkelma välittää hienosti sarjan tunnelman:



5. huhtikuuta 2009

Kiinalaisen kiristäjän murha (1976)

Kiinalaisen kiristäjän murha (The Killing of a Chinese Bookie, 1976) on odottanut oikeaa hetkeä, ja ehkäpä John Cassavatesin elokuvat vaativatkin juuri otollisen hetken. Kiinalaisen kiristäjän murha on lähes eksistentiaalisiin mittasuhteisiin kohoava kuvaus yökerhonpitäjästä Cosmo Vitellistä (Ben Gazzara), joka päätyy kiristyksen uhriksi ja ajautuu toteuttamaan hiostajiensa toiveita. Tapahtumien keskipiste on Vitellin stripteaseluola, joka on lopulta kuin perhe. Vitellin haaveena on elämä, jossa on tyyliä, sofistikoituneisuutta, ja hänen alter egonsa yökerhon lavalla on elähtänyt Mr. Sophistication (Meade Roberts), jonka brechtiläisen vieraantuneen hahmon ympärillä tanssijat pyörivät. Show, joka katsojasta näyttää alussa banaalilta, ilmaisee Vitellin pyrkimyksen voittaa arkipäivä, nousta sen yläpuolelle. Kahden tunnin katsomisen jälkeen katsojakin myöntää, että taide on tärkeintä, ja vaikka Vitellin päivät ovat luetut, elämä jatkuu.

Kiinalaisen kiristäjän murha on tyylillisesti briljantti, mutta sliipattuun Hollywood-kerrontaan tottunutta uuden aallon inspiroima viitteellinen ilmaisu voi ärsyttää. Visuaalisen tyylin keskiössä on Vitellin persoona, hänen kasvonsa ja eleensä. Aloituskohtauksessa Vitelli istuu baarin pöytään, eikä katsoja edes näe, kuka hänen vieressään istuu. Vasta pitkän ajan kuluttua kohtauksen merkitys paljastuu. Elokuvan tyylissä tila, ihmisten välinen etäisyys, hallitsee. Kamera keskittyy Vitelliin, ja samalla korostuu hänen eksistentiaalinen yksinäisyytensä. Kasvoja kuvataan läheltä, ja usein päähenkilö on vain häivähtävän hetken kameran fokuksessa, kunnes ääriviivat jälleen hämärtyvät.