1900 (Novecento, 1976)

Bernardo Bertoluccin spektaakkelimainen historiallinen draama 1900 (Novecento, 1976) teki minuun valtavan vaikutuksen, kun näin sen 1980-luvun alussa elokuvateatterissa. Muistaakseni se esitettiin kahdessa osassa, niin että jälkimmäistä osaa piti odottaa seuraavaan viikkoon. Kokemukseen vaikutti varmuudella myös Ennio Morriconen musiikki, joka painui ihon alle jo alkutekstien aikana. Elokuvahan alkaa Giuseppe Pellizza da Volpedon maalauksella, jonka keskellä marssivasta miehestä kamera vähitellen etääntyy ja paljastaa sen määrätietoisuuden, jolla joukot lähestyvät katsojaa. Hieno maalaus, jota voi käydä katsomassa Modernin taiteen museossa Milanossa. Ehkäpä vaikutusta kuvastaa sekin, että kirjoitin Bertoluccin historiatulkinnasta ensin Filmihulluun ja myöhemmin Elokuva ja historia -kirjaan. 

Nimensä mukaisesti 1900 kuvaa koko vuosisataa, mutta se alkaa vuodesta 1945. Fasistien valta on romahtanut ja vapautuksen päivä on koittanut. Katsoja näkee koston hetken: maatyöläiset jahtaavat Attilaa (Donald Sutherland) ja Reginaa (Laura Betti), jotka saavat kokea kovia. Muistan vieläkin ensimmäisen katsomiskerran, jolloin mietin, mitähän nämä ihmiset ovat tehneet ansaitakseen tämän kohtalon. Tavallaanhan koko elokuva on perustelua sille, mitä alussa on esitetty. Varmasti kyse on ollut myös rakenteellisesta ratkaisusta, jolla Bertolucci on etsinyt motivaatiota pitkälle tarinan kaarelle. Alun jälkeen elokuva takautuu 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen: Rigoletton asuun pukeutunut mies juoksee esiin pimeästä ja huutaa, että Giuseppe Verdi on kuollut.

Juonen tarkempaa kulkua ei ole tässä syytä avata, mutta se rakentuu kahden lapsuudenystävän, Alfredo Berlinghierin (Robert de Niro) ja Olmo Dalcon (Gerard Depardieu) suhteen varaan. Yläluokan ja työväenluokan välillä on jännitteinen suhde, ja kumpikin ajautuu Attilan edustamien fasistien juonittelujen kohteeksi. Nyt tuntuu, että 1980-luvulla elokuvaa katsoessani historian personifiointi tuntui mielekkäältä tavalta käsitellä historiaa ja sen liikevoimia. Kun katsoin elokuvaa nyt, kokemus oli kuitenkin toisenlainen: personifiointi tuntui liiankin yksinkertaistavalta. Tai ainakin sen olisi voinut toteuttaa vieläkin monistyisemmin. Bertolucci on yhdistänyt mukaan, hänelle ominaiseen tapaan, myös seksuaalisen ja psykologisen historiatulkinnan. Kaikesta tästä huolimatta Betrtoluccin ohjausta on nautinto katsoa, kameran liikkeet ovat harkittuja ja monessa kohdassa juuri nämä harkitut liikkeet antavat yksittäisille tapahtumille yleisempää merkitystä.