22. marraskuuta 2016

Tunteiden tuho (Гибель сенсации, 1935)

Alexander Andrijevskin ohjaama tieteiselokuva Гибель сенсации (1935) nähtiin aikanaan tiettävästi vain Neuvostoliitossa, mutta sitä on sittemmin esitetty festivaaleilla ja kinemateekeissä muun muassa nimillä Der Untergang der Sensation, The Lost Sensation ja Loss of Sensation. Suomeksi sen voisi kääntää Tunteiden tuhoksi. Elokuva alkaa loisteliailla kuvilla meren rannasta, suurkaupungista, jossa valo taittuu aalloilta kohti kameraa. Viipyilevä alku saa hämmentävää sävyä, kun kaikkialla tuntuu istuvan vain joutilaita ihmisiä. Vasta myöhemmin katsoja ymmärtää, että he ovat työttömiä. Andrijevskin elokuva sijoittuu kuvitteelliseen englantia puhuvaan maahan, jossa eletään talouslaman jälkeistä aikaa ja kansa on työttömänä. Kuva tarkentuu vielä lisää: vaikka maata ei nimetä, siellä käytetään dollareita...

Internet Movie Databasessa on tieto, että Andrijevskin elokuva perustuisi tšekkiläisen Karel Čapekin näytelmään R.U.R. vuodelta 1920. Elokuvan katsomisen jälkeen on selvää, että tämä ei pidä paikkaansa. Andrijevski on varmaankin tuntenut Čapekin tekstin tai ainakin kuullut siitä, mihin viittaa se, että myös neuvostoelokuvan roboteilla on rinnassaan lyhenne R.U.R. Čapekin näytelmässä ensimmäinen R-kirjain viittaa Rossumiin, meribiologiin, kun taas Andrijevskin tulkinnassa hän on insinööri Jim Ribble, tai alkutekstien mukaan Jim Ripl. Tarinat ovat lopulta erilaisia, ja jos Čapekilla robotit ovat enemmänkin androideja, Andrijevskilla ne tuovat mieleen 1950-luvun yhdysvaltalaiset tieteiselokuvat. Tunteiden tuhossa vakavailmeisenä insinöörinä esiintyy Sergei Vetsheslov, joka saa näyttää lopulta koko rekisterinsä. Ribblen robotit reagoivat äänisignaaliin, ja koneihmisten ohjaaminen onnistuu luontevimmin saksofonia soittamalla.

Tunteiden tuho on neuvostoliittolainen projektio Yhdysvaltain tulevaisuudesta. Kapitalistit tutkivat alussa työläisten sietokykyä liukuhihnan ääressä ja hämmästelevät, ettei työläisten hermosto kestäkään sellaista rääkkiä kuin he olivat kuvitelleet. Tässä tilanteessa Ribblen keksintö tulee ratkaisuksi. Tosin, jos ymmärsin oikein, alun perin robotteja on tarkoitus hyödyntää siksi, että koneet eivät voi tehdä vallankumousta, ei niinkään siksi, että ne säästäisivät työvoimaa. Tunteiden tuho on teoksena erikoinen hybridi: alussa on loisteliaita kuvia ja Eisenstein-henkistä montaasia, mutta loppua kohden elokuva alkaa muistuttaa myöhempiä Hollywoodin halpiksia. Nykynäkökulmasta Tunteiden tuho sisältää melkein profeetallisia jaksoja, esimerkiksi tilanteessa, jossa eliitti kokoontuu miettimään robotiikan mahdollisuuksia. Esiin vilahtaa tulevaisuus, jossa autot kulkevat ilman kuljettajaa ja sotarobotit ovat arkipäivää.

20. marraskuuta 2016

Kovanaama (1954)

Aarne Tarkaksen käsikirjoittama ja ohjaama Kovanaama (1954) rakentuu Lasse Pöystin tähteyden varaan, mikä käy ilmi jo elokuvan alkumetreillä. Pöystin esittämä toimittaja Esko Pekuri istuu aamuyön tunteina odottamassa Uuden Suomen tuoreimman numeron ilmestymistä painokoneesta. Alku tuo mieleen Matti Kassilan rikoskomedian Radio tekee murron (1951): molemmissa toimittaja äityy kokeilemaan laillisuuden ja laittomuuden rajaa. Kun Kassilan Toivo Teräsvuori (Hannes Häyrinen) murtautuu Helsingin taidemuseoon, Esko Pekuri asettuu vankilanjohtajan suostumuksella kalterien taakse tutustuakseen rikolliseen elämään. Molemmat elokuvat ovat rikoskomedioita, jotka ammentavat aikakauden film noir -tyylistä.

Kovanaamaa voi pitää epätasaisena, niin kuin monia muitakin Tarkaksen elokuvia, mutta varsinkin vankilakohtaus on loistava. Pekurin sellitoveri on kamreeri Uolevi Tiitinen (Tarmo Manni), jonka lymyilevää, uhkaavaa olemusta jaksaa katsoa useammankin kerran. Pekuri tekeytyy amerikansuomalaiseksi gangsteriksi Larry Petersiksi, joka murtaa kassakaappeja kuin säilyketölkkejä. Vankilan työhuoneessa odottaa kirjava joukko kotimaisia rikollisia, joita tulkitsevat muun muassa Jussi Jurkka, Åke Lindman, Heimo Lepistö ja Pentti Irjala. Minua huvittivat erityisesti vankien tekemät punontatyöt, kuten taka-alalla näkyvä kori, jonka kyljessä komeilee teksti San Remo! Eipä aikakaan, kun Säilyketölkki-Peters saa tehtäväkseen avustaa suomalaisia veljiään, ja loppukohtauksessa hän näyttelee kassakaapin murtamista yhdessä valokuvaajaystävänsä Evert Pinsiön (Pentti Viljanen) kanssa.

Myöhempien Tarkas-elokuvien tapaan Kovanaamassa on herkullisia pikkurooleja. Toivo Mäkelän tulkitsema sliipattu rikollisjohtaja Anders on  loistava karikatyyri, jonka huvittavuus on jo siinäkin, että laivassa majaa pitävä pomo istuu tyylikkäästi kirjoituspöytänsä takana. Rikollisen työ on toimistotyötä, mitäpä muuta. Samaan aikaan taustalla pikkukonna (Leo Jokela) puhdistaa veitsellä kynnenalustojaan. Andersin savukkeet tuntuvat tupruttavan savua luonnottoman runsaasti, epäilemättä siksi, että rikollisjoukon päämajaan on haluttu antaa leijuvan savun kautta film noir -tunnelmaa. Sivuosista pitää mainita vielä Heikki Savolaisen Hoppu ja Uljas Kandolinin ylimatruusi Terävä. Parivaljakko nähtiin sittemmin useissa Tarkas-komedioissa, ja tästä elokuvasta Kandolin sai miessivuosa-Jussin.

Maailman ympäri 80 päivässä (Around the World in 80 Days, 2004)

Jules Verne kääntyi varmaankin haudassaan, kun Walt Disneyn tuottama ja Frank Coracin ohjaama Maailman ympäri 80 päivässä (Around the World in 80 Days, 2004) sai ensi-iltansa. Mutta mitäpä siitä: klassikot on tehty tulkittaviksi. Turhautumisen sijasta on kiinnostavampaa kysyä, mitä tämä uusi versio lopulta haluaa sanoa. Ja tämän sanottuani en usko, että minulla on vielä vastausta siihen, mitä Disneyn leikittely Vernen tarinalla viime kädessä merkitsee. Maailman ympäri 80 päivässä muistuttaa alkuperäisromaania siinä mielessä, että tässäkin päähenkilön nimi on Phileas Fogg ja hänen apurinsa Passepartout. Tosin tällä kertaa Fogg (Steve Coogan) on enemmän hullu tiedemies kuin englantilainen gentleman, ja Passepartout (Jackie Chan) on oikeastaan kiinalainen seikkailija Lau Xing, joka sieppaa nimen Passepartout passia kyselevien poliisien puheenparresta eikä ymmärrä ranskaa sanaakaan.

Maailman ympäri 80 päivässä on paikoitellen hämmentävää katsottavaa, mutta sen viehättävyys on siinä tavassa, jolla Jackie Chan on istutettu elokuvan tähdeksi. Jos Vernen alkuperäisromaani voidaan tulkita länsimaisen kolonialismin ilmentymäksi, jossa englantilainen herramies matkustaa ranskalaisen palvelijansa kanssa maapallon ympäri, Coracin elokuvassa asetelma nyrjähtää sijoiltaan. Lau Xing on Lontoossa varastaakseen takaisin Buddhaa esittävän jadepatsaan, jonka englantilaiset ovat ryöstäneet hänen kotikylästään. Kulttuuriperinnön palauttaminen oikealle omistajalleen onnistuu, ja samalla Vernen matkareitti nyrjähtää sijoiltaan. Sen sijaan, että Fogg ja Passepartout purjehtisivat Hongkongista Jokohamaan, he päätyvät Xingin kotikylään. Fogg jatkaa matkaa yksin, kunnes uskolliset ystävät rientävät apuun.

Maailman ympäri 80 päivässä on leikkiä niin klassikkoromaanilla kuin historiallakin. Kulttuuriperintöteema tuo siihen yllättävää särmää, mutta menneisyyden suhteen elokuva on tyyliltään bricolage, joka hyödyntää kaikkea mahdollista käteen osuvaa. Oman surrealistisen lisänsä tuo se, että elokuva kuvattiin Babelsbergin studioilla Berliinissä, ja myös ulkokuvissa käytettiin Lontoon ja Pariisin sijasta Berliiniä. Esimerkiksi loppukohtauksessa Fogg saapuu ilma-aluksellaan Gendarmenmarktille. Kun tähän lisätään vielä Arnold Schwarzeneggerin tulkitsema ruhtinas Hapi ja tämän lihaksikas Rodin-veistos, sekä kuningatar Viktorian ilmestyminen loppukohtaukseen, on historiallinen fantasia valmis.

19. marraskuuta 2016

Chinese Zodiac (十二生肖, 2012)

Havahduin järkyttävään puutteeseen elokuvatuntemuksessani. En tunne riittävästi Jackie Chanin elokuvia, paitsi tietysti katkelmina ja välähdyksinä. Muutama vuosi sitten katsoin Jackie Chanin ja Li Zhangin ohjaaman spektaakkelin 1911 (Xinhai geming, 2011), joka juhlisti Kiinan keisarivallan romahduksen satavuotista historiaa. 1911 oli Chanin sadas elokuva, mutta se ei oikeastaan edustanut sitä, mistä hän on tunnettu. Nyt pitäisi mennä alkulähteille. Tämä seikkailu saa vielä odottaa, mutta onneksi televisiosta tuli Chanin itsensä ohjaama ja käsikirjoittama Chinese Zodiac (2012). Vaikka elokuva on niin erilainen kuin 1911, molemmista huokuu se kulttiasema, joka Chanilla on ja joka särkee korkean ja matalan kulttuurin merkityksettömän raja-aidan.

Chinese Zodiac kuuluu niihin viime vuosien toimintaelokuviin, joissa käsitellään kulttuuriperintökysymyksiä ja suhdetta historiaan. Näinhän oikeastaan tehtiin jo Indiana Jones- ja Muumio-elokuvissa, mutta kiinalainen näkökulma antaa Chinese Zodiacille erityisen säväyksen. Taustana on toinen oopiumisota 1850-luvun lopulla, jolloin Britannian ja Ranskan joukot taistelivat Kiinan Qing-dynastiaa vastaan. Länsimaiden kolonialistisen politiikan seurauksena kiinalaisen eläinradan hahmoja esittävät kaksitoista pronssipäätä päätyivät Eurooppaan, ja  Chinese Zodiacissa kulttuuriperintöä palautetaan takaisin alkuperäiseen kotiinsa, tosin monenlaisten käänteiden kautta. Kiinnostava on myös ajatus siitä, että länsimaissa sukeutuva aktivistien vastustus vähitellen johtaa laittoman kulttuuriperintökaupan kriisiin. Kokonaisuutena Chinese Zodiac on vähintäänkin hämmentävä: rakenne on episodimainen, ja osa rönsyistä vie liioittelun surrealistiselle tasolle.

Chinese Zodiacissa Jackie Chan on paitsi ylivertainen tähti myös välittäjä länsimaisen ja kiinalaisen kulttuurin rajalla. Asetelma ei ole mustavalkoinen, eikä Chanin esittämä JC edusta mitään virallista tahoa vaan liikkuu laillisen ja laittoman sumeassa välimaastossa. Elokuva loppuu jonkinlaiseen instant-nostalgiaan, jossa katsojan odotetaan tuntevan jo kaipausta Chanin ennen pitkää päättyvää uraa kohtaan. Lopputekstien aikana katsojalle tarjotaan valikoima menneiden Jackie Chan -elokuvien tähtihetkiä.

Yksin Marsissa (The Martian, 2015)

Ridley Scottin tieteiselokuviin liittyy aina suuria odotuksia: Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) ja Blade Runner (1982) loivat lähtemättömän maineen. Viime vuonna valmistui Andy Weirin menestysromaaniin perustunut Yksin Marsissa (The Martian, 2015), jossa Scott sai merkittävää tukea Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallintovirastolta NASAlta. Ilmeisesti Scott on jatkamassa, mikäli terveyttä riittää, tieteiselokuvan parissa, sillä valmisteilla on elokuva Alien: Covenant (2017), josta on tulossa jatko-osa muutama vuosi sitten ensi-iltansa saaneelle Prometheukselle (2012)

Yksin Marsissa sijoittuu 2030-luvulle, jolloin NASA on toteuttamassa miehitettyä lentoa Marsiin. Ankara myrsky keskeyttää Ares-aluksen työskentelyn Punaisen planeetan pinnalla, mutta rannalle jää Mark Watney (Matt Damon), jonka oletettiin jo kuolleen. Elokuva on paitsi yksilön selviytymistarina myös yhteisöllisyyden riemujuhlaa, sillä lopulta Ares-palaa Marsin kiertoradalle ja onnistuu sieppaamaan yksin jääneen astronautin mukaansa. Yksin Marsissa on niin vahvasti avaruusmatkailua ja sen investointeja tukeva, että sitä voisi melkein pitää tilaustyönä. Ainakin NASA on nähnyt Scottin elokuvassa vahvaa synergiaa omille pyrkimyksilleen.

Nykyisten avaruuspoliittisten intriigien ohella Yksin Marsissa on kiinnostava siksi, että se edustaa vanhaa lajityyppiä. Yksin Marsissa on viimeaikaisen elokuvatuotannon puhdasverisin robinsonadi, jonka juuret ulottuvat Daniel Defoen romaaniin Robinson Crusoe (1719). Defoen teos oli selviytymistarina, jossa autiolle saarelle haaksirikkoutunut Robinson rakensi oman sivilisaationsa. Myös Scottin moderni robinsonadi on taistelua vihamielistä luontoa vastaan. Valistuskulttuurin perusajatus, Voltairen Candiden loppulasahdus puutarhan viljelemisestä, tulee mieleen kohtauksessa, jossa Watney onnistuu rakentamaan oman viljelmänsä Marsin pinnalle, tosin vähemmän ylevästi, omia – ja Ares-aluksen miehistön jälkeensä jättämiä – lannoitteita hyödyntämällä. Defoen romaanista poiketen Yksin Marsissa jättää Watneyn nimenomaan yksin, ilman Perjantaita, mutta viime kädessä pelastuksen tuo länsimainen teknologisoitunut sivilisaatio, jonka taiturmaisuuden ansiosta Punaisen planteetan Robinson Crusoe onnistutaan palauttamaan takaisin kotiin. Ridley Scottin tarina näyttää samanaikaisesti valistuskulttuurin juuret ja sen hedelmät, ja vaikka elokuva sijoittuu 2030-luvulle, se tuntuu kiertyvän kohti historiaa, länsimaisen kulttuurin syntymyyttiä.

12. marraskuuta 2016

Hymyilevä mies (2016)

Juho Kuosmasen ohjaus Hymyilevä mies (2016) on saanut paljon huomiota, ja syystäkin. Kuosmasen ja Mikko Myllylahden käsikirjoittama tarina toimii dramaturgisesti hyvin alusta loppuun asti. Se on ulkoisesti vaatimaton, mustavalkoinen teos ja vaikuttaa yhtä karhean rosoiselta kuin 16-milliset tuotannot muutama vuosikymmen sitten. Taloudellinen kerronta on erityisen nautinnollista näinä ankeina aikoina, jolloin useimmat ensi-iltaan tulevat elokuvat ovat ylipitkiä. Hymyilevässä miehessä kerronta on sopivalla tavalla elliptistä, mikä jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle, mutta samalla katsoja pystyy ammentamaan niistä tunne-efekteistä, joita nopeat siirtymät tarjoavat. Katsojille jää varmaankin erityisesti mieleen alun hääkohtaus, jossa yhtäkkiä ollaan pakenemassa sisään ulkoa, jonne ruoka on katettu ja ukkoskuuro on yllättänyt. Yhtä paljon minua viehätti arkea lähellä oleva tyyli, joka kattaa kokonaistaideteosmaisesti kaikki tasot: kuvakerronta on hillittyä, mutta sen vaatimattomuus istuu erinomaisesti siihen tapaan, jolla näyttelijät vievät tarinaa eteenpäin, ja siihen tapaan, jolla interiöörien pienet yksityiskohdat rakentavat uskottavaa ajankuvaa.

Hymyilevän miehen tarina on varmaankin jo kaikille tuttu lukemattomista lehtikirjoituksista. Keskiössä on kokkolalainen nyrkkeilijä, vuonna 1936 syntynyt Olli Mäki, joka on kaikkien aikojen menestyneimpiä suomalaisia omassa lajissaan. Urheiluelämän poliittisen jakaantuneisuuden vuoksi Kokkolan Jymyn kasvatti jäi rannalle Rooman olympialaisista, mutta menestyksekäs uransa jatkui 70-luvun alkuun asti. Hymyilevä mies poimii Mäen uralta avainhetken ammattilaisuran alkuvaiheesta, jolloin hän oli liittynyt Elis Askin talliin ja valmistautui mestaruusotteluun yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan. Mäen roolissa nyrkkeilee Jarkko Lahti, ja hänen valmentajanaan Elis Askina nähdään Eero Milonoff. Valmentautumisjakson aikana Ollin suhde Raijaan (Oona Airola) syvenee, mikä tuo tarinaan oman rinnakkaistodellisuutensa.

En määrittelisi Hymyilevää miestä nyrkkeilyelokuvaksi, vaikka se kulminoituukin kauan odotettuun mestaruustaistoon olympiastadionilla. Ottelu on vain yksi draaman osa, eikä sitä ole paisuteltu. Yhtä olennaista on se, että tappiosta huolimatta ottelupäivä on onnenpäivä: silloin Ollin ja Raijan suhde sinetöityy. Hymyilevän miehessä viehättää sen historiallisuus, ajan kuva, mutta samalla tarina saa yleisempää merkitystä. Urheilun kaupallisuus ja mediajulkisuuden kasvu ovat vahvasti esillä, eivätkä ne ole yhtään vähemmän ajankohtaisia nyt kuin 60-luvun alussa. Hymyilevän miehessä aikatasot limittyvät, ja tässä suhteessa loppukohtaus on poikkeuksellinen: fiktion hahmot törmäävät tulevaisuuteensa, ikääntyneisiin Olli ja Raija Mäkeen romanttisesti meren rannalla. Ottelu on hävitty, mutta tulevaisuus on avoin.