Jenny – pariisilaisnainen (Jenny, 1936)

Marcel Carnén ensimmäinen pitkä elokuva Jenny – pariisilaisnainen (Jenny, 1936) tuo mieleen Jacques Feyderin elokuvan Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935), joka oli valmistunut edellisenä vuonna ja jossa Carné oli apulaisohjaajana. Feyderin puoliso Françoise Rosay esitti äitiä, joka heittäytyi uhkapeliin auttaakseen poikaansa, mutta omistushaluisen äidin pyrkimykset haihtuivat ilmaan. Myös Carnén esikoisessa Rosay on äiti, joka yrittää pitää kiinni lapsestaan, mutta tragedia toistuu jälleen. Jenny – pariisilaisnainen alkaa Lontoossa: katsoja tutustuu nuoreen Danielle Bricartiin (Lisette Lanvin), joka on eroamassa rakastetustaan ja tekee satamassa lähtöä takaisin kotiin Ranskaan. Hän on menestynyt taiteilija, pianisti. Tämän jälkeen näkökulma vaihtuu, ja tarinan keskiöön asettuu Jenny Gauthier (Françoise Rosay), joka odottaa tytärtään. Palaset loksahtavat kohdalleen: Danielle on Jennyn tytär, joka on ollut pitkään poissa. Hän käyttää isänsä sukunimeä Bricart, mutta katsoja ei lopulta saa koskaan tietää, millaisissa olosuhteissa Danielle on syntynyt, miten hänen uransa pianistina on käynnistynyt ja kuinka kauan äiti ja tytär ovat olleet erossa.

Ennen pitkää Daniellelle selviää, mitä Jenny on tehnyt kaikki nämä vuodet. Äiti pitää yllä Chez Jenny -nimistä peliluolan, ravintolan, tanssipaikan ja ilotalon yhdistelmää. Kaiken ytimessä on raha, ja rahanhimo pyörittää ihmissuhteita ja liike-elämää, niin laillista kuin laitontakin. Jacques Constantin ja Jacques Prévertin käsikirjoitus vyöryttää esiin kiehtovan henkilögallerian. Lucien Dancret (Albert Préjean) on entinen nyrkkeilijä, johon Jenny on auttamattoman rakastunut. Samalla Lucien ei tiedä, mitä elämässään haluaisi. Benoit (Charles Vanel) on Jennyn liikekumppani, joka hahmona tuo mieleen 30-luvun alun yhdysvaltalaiset gangsterielokuvat. Benoit’n apuri on La Dromadaire, ”Dromedaari” (Jean-Louis Barrault), kyttyräselkäinen nilkki, joka odottaa vain mahdollisuutta päästä käsiksi Lucieniin. Barrault on roolissa hämmentävän vakuuttava, kuin vastakuva sille hahmolle, jossa hänet myöhemmin nähtiin Paratiisin lapsissa (Les enfants du paradis, 1945).

On vaikea arvioida, millainen Constantin ja Prévertin työnjako on käsikirjoituksen laatimisessa ollut, mutta Prévertille ominainen fantasiamaisuus alkaa saada sijaa elokuvan loppua kohti. Yhtäkkiä tarina alkaa näyttää kreikkalaiselta tragedialta, joka etenee vääjäämättömästi kohti onnetonta päätöstä. Mutta tragedia on tragedia vain Jennylle, äidille, joka on tuomittu menettämään tyttärensä. Lucien ja Danielle tutustuvat ja rakastuvat satamaan sijoittuvassa jaksossa, joka selvästi huokuu jo poeettisen realismin tunnelmaa. Benoit’n apurit telovat Lucienin, ja vasta mennessään sairaalaan tätä tapaamaan Jenny ymmärtää, että Lucienin salaperäinen rakastettu on hänen tyttärensä. Mieleenpainuvassa kohtauksessa Jenny vetäytyy sairaalan vierastunnilla tuntemattoman potilaan vierelle. Potilas havahtuu ja kertoo, ettei häntä kukaan ole käynyt katsomassa. Tilanne on koskettava, vaikkei katsojalle koskaan tämän enempää selviäkään. Lopussa Jenny on menettänyt sekä rakastettunsa että tyttärensä, eikä hän voi muuta kuin palata takaisin rooliinsa Chez Jennyn emäntänä. Kaiken kaikkiaan  Jenny – pariisilaisnainen on vaikuuttava esikoiselokuva. Siitä alkoi myös Carnén yhteistyö Jacques Prévertin kanssa, ja jo seuraavana vuonna valmistui Täydellinen rikos (Drôle de drame, 1937). Loppu on historiaa.

Pitkä yö (1947)

Pitkä yö (The Long Night, 1947) yhdistää ranskalaisen poeettisen realismin ja yhdysvaltalaisen film noirin. Anatole Litvak oli luomassa ranskalaisen rikoselokuvan tummasävyistä kuvastoa elokuvalla Salaperäinen Pariisi (Coeur de Lilas, 1932). Hollywoodissa hän teki RKO:lle uusintafilmatisoinnin Marcel Carnén Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939), joka perustui Jacques Viot'n käsikirjoitukseen ja Jacques Prévertin dialogiin. Pitkä yö on unohdettu helmi, joka väistämättä kärsii vertailusta alkuperäisteokseen. Elokuvaa pitäisi pystyä katsomaan omana, itsenäisenä teoksenaan, mutta vaikeaahan se on. Toisaalta vertailu antaa mahdollisuuden pohtia niitä eroja, joita sotaa edeltävään ja sodan jälkeiseen rikoselokuvaan on tullut. Suomessa Pitkä yö nähtiin elokuussa 1948, ja televisiossa se on esitetty kerran toukokuussa 1960.

Pitkä yö alkaa aivan samaan tapaan kuin Varjojen yö. Katunäkymän jälkeen siirrytään taloon, jonka portaikossa kävelee sokea mies. Yhtäkkiä ylimmästä kerroksesta kuuluu laukaus, tuntematon mies horjahtelee ulos haavoittuneena, kaatuu portaisiin ja heittää henkensä. Sokea saapuu paikalle ja rientää hälyttämään apua. Oli pakko katsoa, miten sama jakso on toteutettu Varjojen yössä. Kohtauksn kulku on jotakuitenkin sama, mutta on vaikea päätellä, onko Litvakilla ollut tekovaiheessa käsissään Carnén tulkinta vai perusutuko kaikki vain käsikirjoitukseen ja muistikuviin vuosia aiemmin nähdystä teoksesta. Silmiinpistävää on kuitenkin se, että ranskalaisessa elokuvassa katsoja tunnistaa kuolevan miehen näyttelijä Jules Berryksi, ja kuolema on selvästi järkyttävämpi. Pitkässä yössä katsoja ei välttämättä hoksaa, että näyttelijä on Vincent Price, sillä 36-vuotias tähti on tässä harmaannutettu senioriksi ja kuolema tapahtuu huomattavasti miedommin kuin Carnélla. Sokean katsoja tunnistaa oitis Elisha Cook Jr.:ksi. Myöhemmin paljastuu, että kuollut mies on Maximilian Suuri, taikuri ja koirankouluttaja, joka on vainonnut nuoria rakastavaisia, Pitkässä yössä Joe Adamsia (Henry Fonda) ja Jo Annia (Barbara Bel Geddes). Varjojen yössä vastaavissa rooleissa nähdään Jean Gabin ja Jacqueline Laurent. Avauskohtauksessa huomio kiinnittyy myös Pitkän yön loisteliaaseen mustavalkokuvaukseen ja erinomaisiin kameraliikkeisiin. Kuva kohoaa porraskäytävässä ilmavasti lattian läpi toiseen kerrokseen, ja liike tuo mieleen Litvakin Ranskan-kauden elokuvat.

Henry Fonda on erinomainen Joe Adamsin roolissa, vaikkakaan hän ei ole yhtä traaginen sankari kuin Jean Gabin. Pitkä yö valmistui ensi-iltaan vuonna 1947, ja huomio kiinnittyy siihen, miten tietoisesti elokuva on sijoitettu valmistumisajankohtaansa. Kaupungin kaduilla nähdään julisteita, joissa sotilaat toivotetaan tervetulleeksi kotiin rintamalta. Aivan kuin Pitkä yö haluaisi sanoa, että nimenomaan sota on ollut pitkä yö, jonka jälkeen aamu ei ota valjetakseen. Joe Adamsin henkilökohtaisesta taustasta ei tarkasti tehdä selkoa, mutta katsoja olettaa, että myös hän on ollut sodassa, väkivaltaisten tapahtumien keskellä. Elokuva rakentuu takautumien varaan, mutta niissä mahdollinen sotakokemus ei tule esiin. Sen sijaan voidaan tulkita, että Maximilianin (Vincent Price) suhde Jo Anniin on nimenomaan tapahtunut silloin, kun Joe on ollut poissa. Kiinnostavaa on edelleen se, että Varjojen yöstä poiketen päivä ei Pitkässä yössä valkene, mutta lopetus herättää toivoa. Käsikirjoitusta on muutettu niin, ettei sankarin tarvitse menehtyä, ja toivon kipinä rakastavaisten uudesta mahdollisuudesta jää kytemään.

Pitkän yön musiikki on kreditoitu Dimitri Tiomkinille. Musiikki rakentaa surumielistä tunnelmaa erityisen vahvasti, sillä Tiomkin on lainannut Beethovenin Eroica-sinfonian surumarssia ja käyttää sitä häikäilemättömästi loppumetreille asti.

Pelihimon pauloissa (1935)

Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935) nähtiin YLE Teemalla vuonna 2004, mutta minulta se meni sillä kertaa ohi. Jacques Feyder (1885–1948) oli aloittanut ohjaajana jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Käytyään Hollywoodissa 1928–32 hän palasi Ranskaan ja ohjasi kolme loisteliasta elokuvaa, Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934), Pelihimon pauloissa ja Herttua etsii yösijaa (La kermesse héroïque, 1935). Kaikissa elokuvissa Feyder teki yhteistyötä käsikirjoittaja Charles Spaakin kanssa. Spaak kynäili sittemmin tekstejä myös Jean Renoir’lle (Suuri illuusio) ja Jean Grémillonille (Naistenhurmaaja, Myrskyöitä ja Taivas on meidän). Tyylillisesti Feyderin elokuvat poikkeavat toisistaan paljonkin: Uhkapeliä on Pohjois-Afrikkaan sijoittuva eksoottinen melodraama, Pelihimon pauloissa nykyaikaan sijoittuva tarina ja Herttua etsii yösijaa kepeä historiallinen komedia.

Feyderin teokset olivat todellinen oppikoulu Marcel Carnélle, joka toimi apulaisohjaajana myös Pelihimon pauloissa -elokuvassa. Varmasti Feyderiltä löytyi sellaista kuvallista kekseliäisyyttä, joka auttoi Carnéta luomaan omaa poeettista tyyliään. Juuri tämän elokuvan kuvauksissa Carné tutustui Arlettyhin, joka sittemmin näytteli keskeistä roolia Paratiisin lapsissa (Les enfants du paradis, 1945). Pelihimon pauloissa tarjosi Arlettylle vain vähäisen sivuosan, pariisilaisen huijariluolan Parasolina (kuvassa vasemmalla). Arletty näytteli sittemmin myös Carnén klassikossa Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938). Pelihimon pauloissa alkaa jaksolla, joka tuokin mieleen kolme vuotta myöhemmin valmistuneen Hotel du Nordin: täysihoitolan väestä tulee yhteiskunnan pienoiskuva. Pelihimon pauloissa alkaa nizzalaisessa pensionaatissa, jota johtavat Gaston (André Alerme) ja Louise (Françoise Rosay) Noblet. Herra Noblet opettaa alussa kasinon työntekijöitä hoitamaan rulettipöytää, ja vähitellen paljastuu, että pariskunnan täyshoitolassa asuu pääasiassa uhkapelaajia. Noblet’n pariskunta pitää huolta kummipojastaan Pierrot’sta (Bernard Optal), joka tuntuu kohtalon tuomitsemalta jo alussa, kun matemaattisesti lahjakas poika on ihastunut pieneen leikkirulettiin. Tarinassa on antiikin tragedian henkeä, ja kerronnan sävy muuttuu kohtaus kohtaukselta vakavammaksi.

Pelihimon pauloissa on ennen kaikkea Louise Noblet’ta näyttelevän Françoise Rosayn bravuuri. Rosay oli Feyderin puoliso ja esiintyi myös elokuvissa Uhkapeliä ja Herttua etsii yösijaa. Usein Rosay oli vahva äitihahmo, ja tässä elokuvassa hänen omistamisen halunsa tuntuu pakahduttavalta. Kun Pierrot lähtee isänsä mukana Pariisiin, kummitäti lähtee pohjoiseen katsomaan, mitä aikuistuneelle pojalle (Paul Bernard) on tapahtunut ja löytää tämän hämäräperäisestä seurasta. Louise houkuttelee Pierrot’n takaisin Nizzaan, mutta pelihimo ei jätä nuorukaista rauhaan. Loppukohtaus on elokuvahistorian vaikuttavimpia. Louise lähtee pelaamaan rulettia auttaakseen velkaantunutta poikaa, mutta tämä ehtii ottaa unilääkettä. Viimeisillä voimillaan Pierrot pyytää suudelmaa ja luulee rakastettunsa Nellyn (Lisa Delamare) olevan paikalla. Illuusiota särkeämättä Louise kumartuu kuolevan puoleen ja antaa jäähyväissuudelman. Samalla ikkuna aukeaa, ja tuuli puhaltaa Louisen kädestä kirvonneet setelit pois, turhina.

Feyderin elokuva on täynnä omintakeisia yksityiskohtia. Erityisesti jää mieleen alun komediallinen kohtaus, jossa muuan ohikulkija väittää keksineensä varman menetelmän voittaa ruletissa ja tarjoaa sitä Gaston Noblet’lle 500 frangilla. Hetkeksi kamera siirtyy pensionaattiin, ja kun kuva jälleen palaa kadulle, tinkiminen on jatkunut frangi frangilta ja pyyntö on enää 5 frangia!

Uhkapelistä ja pelihimosta on tehty monta elokuvaa, mutta Pelihimon pauloissa on ehdottomasti vaikuttavimpia.

Nogent, Eldorado du dimanche (1929)

Marcel Carné oli 23-vuotias ohjatessaan ensimmäisen elokuvansa, dokumentin Nogent, Eldorado du dimanche (1929). Hänen uransa fiktio-ohjaajana käynnistyi vasta myöhemmin, vuonna 1936 elokuvalla Jenny – pariisilaisnainen (Jenny). Esikoinen oli vain vajaan 20 minuutin mittainen, ja siitä on heikohko kopio nähtävissä YouTubesta. Carnén huippukautena pidetään yleensä vuosia 1936–46, jolloin hän toimi yhteistyössä runoilija Jacques Prévertin kanssa. Käänteentekevää oli myös toiminta Jacques Feyderin apulaisohjaajana elokuvissa Suuri peli (Le grand jeu, 1934), Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935) ja Herttua etsii yösijaa (La kermesse héroique, 1935). Dokumentti kielii varhaisemmista vaikutteista, sillä Nogent tuo mieleen 20-luvun ranskalaisen kokeellisen elokuvan. Mieleen nousevat muun muassa René Clairin Entr’acte (1924) ja Fernand Légerin Ballet mechanique (1924), osin myös Abel Gancen La roue (1923). Nogent on jatkuvassa liikkeessä, täynnä kekseliäitä kuvakulmia ja graafisia, geometrisiä muotoja.

Nogent on kiinnostava myös 20- ja 30-lukujen taitteen vapaa-ajan kulttuurin kommentoijana. Sen voisi rinnastaa Berliinissä vuonna 1930 valmistuneeseen, Robert Siodmakin ja Edgar G. Ulmerin ohjaamaan fiktioon Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930), jossa suurkaupungin kansa rantautuu läheisen järven partaalle viettämään pyhäpäivää. Carnélla ”sunnuntain El Dorado” on Pariisin liepeillä sijaitseva Nogent-sur-Marne, jossa uidaan, harjoitellaan uimahyppyjä, soudetaan, kalastetaan, syödään eväitä, tanssitaan, kuunnellaan musiikkia ja nautitaan valkoviiniä.

Pariisi ja Nancy

Kongressimatka Lunévilleen, Nancyn lähistölle, alkoi lomapäivillä Pariisissa, jonne saavuimme 28. kesäkuuta. RER-junien aikatauluissa oli häikkää, ja juna lentokentältä Gare du Nordille oli ääriään myöten täynnä. Mutta toisaalta: Pariisissa junat ja metrot ovat tuskin koskaan puolityhjiä. Kävelimme Barbès–Rochechouartin metroasemalle, joka tuo mieleen Marcel Carnén elokuvan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946). Juuri tältä asemalta Yves Montandin näyttelemä Jean Diego astuu vaunuun alkutekstien jälkeen, tosin kohtaus on vuorenvarmasti tehty lavasteissa. Meidän tulomme ei ole yhtä kohtalokas kuin Jean Diegon paitsi että hotellivarausten epäselvyyden vuoksi pääsemme lopulta parin pysäkin päähän Place de Clichyltä, Ibis-hotelliin, joka on joutomaan äärellä. Ikkunasta avautuu myyttisen Pariisin sijaan rakennustyömaa, jonne nuoret tunkeutuvat illalla grillaamaan kaivinkoneiden ja hiekkakasojen keskelle. Seuraavana päivänä Onni ja Eemil osoittivat urheutensa kiipeämällä Eiffel-tornin toiseen kerrokseen, josta ajoimme vielä huimauksesta huolimatta huipulle. Päivän lopuksi pistäydyimme Saint-Sulpice-kirkossa, jossa kopio Arnolfo di Cambion Pyhän Pietarin patsaasta. Jalkakin on suudeltu yhtä sileäksi kuin Roomassa. Toinen Pariisi-päivämme oli ajelehtimista Montparnassella, ja sieltä Rue des Martyrsiä pitkin oopperan kulmalle Lafayetteen.

Koska kansainvälisen kulttuurihistorian seuran viides kongressi oli Lunévillessä, päätimme viettää yhden yön Nancyssa, josta on vajaan puolen tunnin junamatka Lunévilleen. Pariisin jälkeen Nancy oli itse rauhallisuus: kaikkialle oli lyhyt matka ja tunnelma leppoisa. Nancyn suurin nähtävyys on Stanislasin aukio, joka on UNESCOn maailmanperintökohde, mutta kaupungista löytyy paljon myös art nouveau -arkkitehtuuria. Torin keskellä on alueen hyväntekijän Stanislas Leszczyńskin patsas. Häikäisevässä auringonvalossa kullatut portinpielet kiiltävät, mutta varsinkin valkea kiveys häikäisee silmää. Keskuspuiston ruusutarhassa väki viettää sunnuntaita, ja Heli nappaa kuvan tummanpunaisesta Jacques Prévert -ruususta.

Kehäkettu (1954)

Marcel Carnén Kehäkettu (L'air de Paris, 1954) herättää kiinnostusta jo pelkästään siitä syystä, että Jean Gabinin vastanäyttelijänä on legendaarinen Arletty (1898–1992), Paratiisin lasten (Les enfants du paradis, 1945) Garance. Vuotta ennen Kehäkettua Arletty oli esiintynyt Robert Siodmakin elokuvassa Suurta peliä (Le grand jeu, 1954) samalla roolinimellä kuin Kehäketussa, Blanchena. Marcel Carné oli puolestaan menettänyt olennaisen kumppaninsa, kun yhteistyö Jacques Prévertin kanssa oli päättynyt 40-luvun lopulla. Silti, kuten jo vuonna 1953 valmistunut Synnin palkka (Thérèse Raquin) osoitti, Carné pärjää omillaankin. Synnin palkan tapaan Kehäkettu valmistui ranskalais-italialaisena yhteistyönä, ja italialaista kytkentää on vahvistamassa näyttelijä Folco Lulli, jonka rooli tosin jää harmillisen lyhyeksi. Lulli oli juuri edellisenä vuonna näytellyt Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkassa (Le salaire de la peur, 1953).

Parasta Kehäketussa on sen aloitus: ratapihalla tehdään töitä, juna pysähtyy hetkeksi, nainen avaa ikkunan, katsoo ulos ja vaihtaa katseita työmiehen kanssa. Maahan putoaa koru, jonka mies ottaa itselleen muistoksi samaan aikaan, kun juna jatkaa matkaansa. On tietysti selvää, että tuntemattomat kohtaavat elokuvan aikana vaikka ovatkin selvästi yhteiskunnallisen kuilun vastakkaisilla puolilla. Alun työmies on André Ménard (Roland Lesaffre), jonka ikääntynyt nyrkkeilyvalmentaja Victor Le Garrec (Jean Gabin) ottaa talliinsa. Victorin puoliso on Blanche, jota Arletty näyttelee tyynen rauhallisesti. Ennen pitkää tarinaan tulee myös alun mystinen nainen, Corinne (Marie Daëms), valokuvamalli, joka on menossa naimisiin monacolaisen pohatan kanssa, turvallisuussyistä. Corinnelle nyrkkeilevä duunari on epävarmuustekijä, eikä liittoa koskaan synny. Loppukohtauksessa Victor kehottaa Andréta heittämään alkukohtauksessa löytämänsä korun Seineen, hautaamaan muistot ja suunnistamaan kohti tulevaisuutta.

Tämä kaikki kuulostaa epäilemättä tarinalta, joka on kuultu ja nähty monta kertaa aiemminkin. Silti Kehäketussa on ripaus erilaisuutta - ellen sitten katso asiaa ruusunpunaisten Carné-silmälasien läpi... Kehäketusta ei lopultakaan paisu melodraamaa, joka uumoilisi yhteiskunnallisten rajojen ylimenevän rakkauden mahdollisuutta tai joka hehkuttaisi sen mahdottomuuden kärsimyksellisyyttä. Kieltämättä tulee mieleen ajatus, että sodanjälkeisessä tilanteessa yhteiskunnallinen ristiriita on jo alusta lähtien niin sovittamaton, että ajatuskin sen ylittämisestä on mahdoton. Siksi ainoa vaihtoehto on menneisyyden muistojen nopea hautaaminen ja astuminen eteenpäin. Elokuvassa viehättää myös sen todenmakuinen tapa kuvata urheilumaailmaa. Andrén ensimmäinen nyrkkeiluottelu tuntuu melkein reaaliaikaiselta tapahtumalta, ja Roland Lesaffre heittäytyy rooliin perinpohjaisesti. Yhdysvaltalaisten nyrkkeilyelokuvien jälkeen tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, jossa nyrkkeilyyn ei liity vehkeilyä ja vedonlyöntiä vaan keskiössä on itse laji, urheilu.

Uhkapeliä (1934)

Belgialaissyntyinen Jacques Feyder tunnetaan vaikuttavista mykkäelokuvistaan, mutta hän jätti kädenjälkensä myös 30-luvun poeettiseen realismiin elokuvalla Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934). Päähenkilö on keikaroiva liikemies Pierre Martel (Pierre Richard-Willm), joka elää ylellisesti yhdessä rakastettunsa Florencen (Marie Bell) kanssa. Pierren on kuitenkin paettava velkojiaan, joten hän pestautuu muukalaislegioonaan ja päätyy Marokkoon. Legionaalaisten kantakapakassa isännöivät Clément (Charles Vanel)ja tämän puoliso Blanche (Françoise Rosay). Eräänä päivänä ravintolaan ilmaantuu prostituoitu Irma (Marie Bell kaksoisroolissa), johon Pierre ihastuu. Irmalla ei ole menneisyyttä, ja Pierre epäilee häntä välillä Florenceksi. Pierre saa Irman varauksettoman rakkauden, mutta tavattuaan sattumalta Florencen Marrakeshissa hän paattaa kuitenkin palata muukalaislegioonaan samaan aikaan, kun Irma matkustaa kohti Ranskaa. Vaikuttavassa loppukohtauksessa Blanche ennustaa korteista, tapansa mukaan, ja kohtalokas patayhdeksän näyttää ennustavan huonoa. Pierre kuitenkin lähtee kohti taistelua, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Viime kädessa Uhkapeliä käsittelee vapautta: Pierre tuntuu kulkevan ennalta määrättyjä polkuja, mutta eläessään tässä ja nyt hän on oikeastaan vailla kahleita.

Uhkapeliä on visuaalisesti vaikuttava, hallittu draama. Pohjois-Afrikan kuvaus tuo mieleen muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen Duvivierin Pepe le Mokon: sekä Irma että Gaby lähtevät kohti Ranskaa, kun taas Pepe ja Pierre joutuvat jäämään sijoilleen.

Synnin palkka (1953)

Marcel Carnén sodanjälkeinen tuotanto on täysin aiheetta jäänyt unohduksiin. Urbaani legenda väittää, että toinen maailmansota tuhosi runollisen realismin ja ettei Carnén elokuvissa enää ollut samaa hehkua kuin aiemmin, kun ohjaaja teki yhteistyötä Jacques Prévertin kanssa. Emile Zolan romaaniin perustuva Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953) osoittaa, että Carné ilman Prévertiä maksaa vaivan. Naturalistisen kirjailijan klassikko on Carnén käsissä muuttunut film noir -henkiseksi melodraamaksi. Thérèse (Simone Signoret) elää epäonnisessa avioliitossa Camille Raquinin (Jacques Duby) kanssa. Signoret on Thérèsen roolissa erinomainen: hän on lähes ilmeetön joutuessaan elämään pienen kangaskaupan yläkerrassa miehensä ja anoppinsa palvelijana. Paikalle ilmestyy Laurent (Raf Vallone), ja kolmiodraama on valmis. Zolan tarkoituksena oli tutkia tempramentteja, ja epäilemättä paljon terävästä luonteiden ja tunteiden analyysista onkin jäänyt jäljelle, mutta moni asia on myös muuttunut. Romaanissa Thérèse on ranskalaisen merikapteenin ja algerialaisen naisen tytär, mutta Signoret'n hahmossa etnistä häivähdystä tuskin huomaa. Romaanissa rakastavaiset ajautuvat umpikujaan ja tekevät itsemurhan halvaantuneen anopin silmien edessä. Carnén tulkinnassa huipennukseksi nousee rakastavaiset kiristys, ja lopussa lain koura uhkaa katkaista rakkauden viimeisenkin oljenkorren.

Elokuvan ja romaanin välillä on muitakin mielenkiintoisia eroja: Zolan Laurent on taiteilija, kun Carnén tulkinnassa hän on duunari, rekkakuski. Laurentin viriili aggressiivisuus sopii rikoselokuvamaiseen muunnelmaan ,ja lopputulos vaikuttaa onnistuneelta yhdistelmältä Viscontin Ossessionea ja Hollywood-melodraamaa.

Yves Montand: Les feuilles mortes

Joseph Kosma sävelsi laulun Kuolleet lehdet (Les feuilles mortes) Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946). Yves Montand esiintyi elokuvan pääroolissa ja otti sittemmin laulun vakio-ohjelmistoonsa. Sanat kirjoitti Jacques Prévert:

Oh! je voudrais tant que tu te souviennes
Des jours heureux où nous étions amis
En ce temps-là la vie était plus belle,
Et le soleil plus brûlant qu'aujourd'hui
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle
Tu vois, je n'ai pas oublié...
Les feuilles mortes se ramassent à la pelle,
Les souvenirs et les regrets aussi
Et le vent du nord les emporte
Dans la nuit froide de l'oubli.
Tu vois, je n'ai pas oublié
La chanson que tu me chantais.

Yön portit (1946)

Marcel Carnén Yön portit (Les portes de la nuit, 1946) valmistui kriittisessä vaiheessa: toinen maailmansota oli juuri päättynyt, mutta vapauden huuman ohella liberation toi mukanaan myös ristiriitoja. Tämä ongelmallisuus on aistittavissa Carnén ensimmäisessä sodanjälkeisessä teoksessa. Elokuvahistorioitsijat ovat usein toistaneet ajatusta siitä, että poeettinen realismi päättyi sodan myötä, eikä Carné saavuttanut enää aiempien elokuviensa loistoa. Ajatus on ehdottomasti liian kategorinen. Carnén parhaat elokuvat syntyivät yhteistyössä Jacques Prévertin kanssa, ja tämä yhteistyö jatkui vielä elokuvissa Yön portit ja La Marie du port (1950), jälkimmäisessä tosin kreditoimattomasti. Yön portit jatkaa tyylillisesti Carnén ja Prévertin aiemmalla linjalla: mestarillinen kameran käyttö, öinen kaupunki, rakkauden ja vapauden suhde, tunteiden käsittely, kuvan ja sanan runollisuus...

Yön portit alkaa ja päättyy metroasemalla. Tarina käynnistyy, kun vapautusta seuraavana talvena Jean Diego (Yves Montand) saapuu Pariisiin tapaamaan ystäväänsä Raymond Lecuyeriä (Raymond Bussières). Alku on painostava. Junassa Jean Diego vaihtaa katseita synkkäilmeisen miehen kanssa, joka myöhemmin paljastuu Kohtaloksi (Jean Vilar). Jean arvelee Raymondin jääneen Gestapon käsiin ja on tullut tapaamaan toverinsa puolisoa (Sylvia Bataille) ja esittämään suruvalittelunsa, mutta tapaaminen muuttuukin iloiseksi jälleennäkemiseksi. Yhteisen ravintolaillan päätteeksi Kohtalo astuu esiin ja jakaa ennustuksia yön tapahtumista: hän povaa romaaninaisen kuoleman ja väittää Jeanin tutustuvan kaunottareen. Ennustukset käyvät toteen. Jean törmää Malouhun (Nathalie Nattier), joka on juuri eronnut miesystävästään Georgesta (Pierre Brasseur). Taianomaisessa yössä rakkaus syntyy ja tuhoutuu, ja samalla katsoja tutustuu sodanjälkeisen Pariisin ihmistyyppeihin, Maloun isään, joka on vanhan polven konservatiivi, ja veljeen (Serge Reggiani), joka on kavaltanut Raymondin Gestapolle ja jolle sota on tarjonnut mahdollisuuden henkilökohtaiseen hyötyyn. Malou on itse viettänyt sodan Ranskan ulkopuolella, mutta hän kohtaa kohtalonsa kotikaupungissaan mustasukkaisen rakastajan kädestä.

Entä Kohtalo? Ennustus romaaninaisen kuolemasta toteutuu, mutta samalla näkymä tulevaisuuteen katkeaa. Sodanjälkeinen maailma ei ole Kohtalonkaan käsissä. Tämä yrittää lievittää Georgen vihaa ja suojella Jeanin ja Maloun rakkautta, mutta kohtalon kaikkivoipaisuus on kadonnut. Uuteen maailmaan liittyy ennustamattomuus.

Yön porttien kohokohtia on Jacques Prévertin sanoittama ja Joseph Kosman säveltämä Kuolleet lehdet (Les feuilles mortes). Yllättävää on, ettei Yves Montand sitä esitä, mutta hän tapailee sävelmää, kuulee sen kadulla ja kirjoittaa sanoja ylös muististaan. Kuolleet lehdet on muistuma kaukaa menneisyydestä. Vasta kun Jean ja Malou kohtaavat, laulu puhkeaa säveliin.

Ikuinen rakkaus (1942)

Marcel Carné ohjasi toisen maailmansodan aikana kaksi elokuvaa, keskiajalle sijoittuvan draaman Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942) ja epookkielokuvan Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945). On hämmentävää, että miehitetyssä maassa saattoi ylipäätään tehdä näin vaivalloisia produktioita. Paratiisin lasten dvd-versiossa (Criterion Collection) Carné kertoo, että elokuva-ala menestyi olosuhteista huolimatta hyvin: pulaa oli ruuasta, kankaista ja raaka-aineista, mutta yleisö kävi elokuvissa ahkerasti ja tarjosi siten tuotanoyhtiöille mahdollisuuden uusiin hankkeisiin. Carnén mukaan erityisesti Ikuinen rakkaus oli työläs toteuttaa: 1400-luvulle sijoittuva kertomus edellytti mielikuvituksekkaita pukuja ja näyttäviä lavasteita.

Ikuinen rakkaus alkaa historiallisista elokuvista tutulla konventiolla: alkutekstit ovat vanhan kirjan lehdillä, jotka kääntyvät rauhallisesti. Tarina alkaa, kun ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan paholaisen lähettäneen vuonna 1485 maan päälle kaksi käskyläistään. Kamera poimii maisemasta kiertävän trubaduuriduon: Dominique (Arletty) ja Gilles (Alain Cuny) saapuvat linnaan, jossa valmistaudutaan nuoren parin häihin. Dominique on pukeutunut pojaksi, mutta sulhanen, paroni Renaud (Marcel Herrand), ihastuu häneen. Samaan aikaan Gilles tunnustaa rakkautensa morsiamelle, linnanherra Huguesin (Fernand Ledoux) tyttärelle Annelle (Marie Déa). Paholainen on lähettänyt Dominiquen ja Gillesin viettelemään kihlajaisparin, ja kesken tanssikohtauksen lähettiläät pysäyttävät ajankulun ja kumpikin sieppaa kohteensa romanttiselle kävelyretkelle. Ajan pysähtyminen tuo mieleen Jean Cocteaun elokuvien maagisuuden: juuri tässä kohtauksessa Jacques Prévertin käsikirjoitus on runollisimmillaan.

Kaikki ei kuitenkaan suju paholaisen suunnitelmien mukaan: rakkauden mahti ylittää helvetin voimat. Androgyyninen Dominique onnistuu sekoittamaan Renaud'n ajatukset, ja kaiken lisäksi hän hurmaa morsiamen isän. Renaud ja Hugues ajautuvat kaksintaisteluun, ja lopussa Hugues lähtee ajamaan takaa linnasta karkaavaa Dominiqueta. Mutta Annen ja Gillesin suhde kehittyy odottamattomaan suuntaan. He rakastuvat niin antaumuksellisesti, että paholaisen (Jules Berry) on saavuttava itse paikalle. Mikään ei kuitenkaan auta. Viimeisissä kuvissa paholainen muuttaa rakastavaiset kivipatsaaksi, mutta rakkautta hän ei voi tuhota: marmorin sisällä lempiväisten sydämet jatkavat sykkimistään.

Marcel Carné totesi haastattelussa, että Ikuisesta rakkaudesta on usein etsitty merkkejä aikakauden politiikasta. Paholainen on tulkittu Adolf Hitleriksi, joka ei voi vaientaa Ranskan sydäntä. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mielessä näin suoraviivaisia ajatuksia ei ollut. Väistämättä nousee mieleen kuitenkin kysymys, eikö juuri sota-aikana esitetty tarinoita toteutumattomasta rakkaudesta: eikö kaipaukselle ollut kysyntää?

Ikuinen rakkaus on kokonaisuutena kaunis, runollinen teos. Samalla mieleen juolahtaa Marcel Carnén ja Ingmar Bergmanin suhde. Muistan lukeneeni, että Paratiisin lapset oli Bergmanille merkittävä inspraation lähde. Ikuista rakkautta katsoessa tuntuu selvältä, että Bergman on ammentanut Carnélta vaikutteita myös Paholaisen silmään (Djävulens öga, 1960) ja Seitsemänteen sinettiin (Det sjunde inseglet, 1957).

Paratiisin lapset (1945)

Marcel Carnén ja Jacques Prévertin Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945) on ranskalaisen elokuvan suurimpia klassikoita. Näin elokuvan ensi kertaa 1980-luvulla Suomen elokuva-arkistossa: siihen aikaan jokainen kevät päättyi Paratiisin lasten esitykseen. Nyt YLE Teema esitti teoksen Marcel Carnén (1909-1996) satavuotissyntymäpäivän muistoksi. Syntymäpäivä tosin oli jo 18. elokuuta. Carnén ohjaama ja Prévertin käsikirjoittama Paratiisin lapset valmistui toisen maailmansodan loppuvaiheessa, miehitysajan Ranskassa, ja elokuvaa on usein tulkittu juuri miehitysajan kulttuuria vasten. Elokuva koostuu kahdesta osasta, jotka on nimetty ”epookeiksi”. Ensimmäisen nimenä on ”Rikoksen bulevardi”, toisen ”Valkoinen mies”. Epookkielokuvan ja melodraaman yhdistelmälle kertyy kokonaispituutta kolme tuntia. Bulevardin ihmisvilinä hallitsee elokuvan alkua ja loppua: väentungoksessa katsoja kohtaa keskeiset henkilöt. Nuori näyttelijä Frédérick Lemaître (Pierre Brasseur) iskee silmänsä kaunottareen (Arletty), jolla on kukan nimi, Garance. Tapaamme myös Pierre-François Lacenairen (Marcel Herrand), joka pitää virallisen kirjeenkirjoittajan puotia, harrastaa näytelmien kirjoittamista ja paljastuu alamaailman pomoksi. Draama käynnistyy, kun Garance ja Pierre-François pysähtyvät seuraamaan pantomiimiesitystä. Valkoisiin pukeutunut Baptiste Debureau (Jean-Louis Barrault) rakastuu ensisilmäyksellä Garanceen ja samalla todistaa, miten Pierre-François varastaa tungoksessa kellon toiselta katsojalta. Tarinan keskukseksi muodostuu Funambules-teatteri, jossa Baptiste työskentelee, jonne Frederick hakeutuu töihin ja jonne myös Garance päätyy.

Paratiisin lasten ytimessä on rakkauden ja vapauden suhde. Pierre-François selittää elokuvan alussa olevansa vapaa: hän ei rakasta ketään eikä kukaan rakasta häntä. Hänellä on suhde Garanceen, mutta kyse ei ole rakkaudesta. Samaan aikaan Funambules-teatterin näyttelijä Nathalie (María Casares) on palavasti rakastunut Baptisteen ja odottaa uskollisesti, mutta Baptiste kaihoaa Garancea, joka puolestaan ajautuu suhteeseen Frederickin kanssa. Todellisuus ja fantasia punoutuvat toisiinsa, kun kolmikko joutuu Funambules-teatterin lavalla esittämään pantomiimina omaa elämäänsä: Garance näyttelee patsasta, johon Pierrot (Baptiste) on ihastunut. Paikalle saapuu kitaraa soittava kosija (Frederick), joka vie patsaan mennessään. Pierrot jää hautomaan itsemurhaa, mutta nuori nainen (Nathalie) muuttaa hirttoköyden pyykkinaruksi. Arkipäivä tunkeutuu haaveiden – ja katkerien pettymysten – tilalle.

Paratiisin lasten ensimmäisen osan lopussa Garance joutuu poliisin ahdistelemaksi. Pierre-François’ta epäillään murhayrityksestä, ja myös Garance joutuu epäilyksen alaiseksi. Hieman aiemmin hän on saanut tarjouksen varakkaalta Montrayn kreiviltä (Louis Salou). Nyt suojelijalle on tarvetta. Toisen osan ”Valkoinen mies” alussa vuosia on kulunut. Baptiste on naimisissa Nathalien kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Garance on kadonnut Montrayn kreivin rinnalla Skotlantiin, ja Frederick elää yksin tunnettuna pariisilaisena näyttelijänä. Samaan aikaan kun Frederick on menestynyt puhenäyttämöllä, Baptistesta on tullut kuuluisa pantomiimitaiteilija, ”valkoisena miehenä”. Baptisten ja Frederickin vastakkainasettelu vahvistuu: toinen käyttää hiljaisuutta, toinen ääntä. Baptiste elää joka solullaan taiteelle, Frederick taas käyttää elämänkokemustaan välineenä taiteellisessa työssään. Yllättäen Frederick tapaa Garancen, joka on palannut Pariisiin ja istuu joka ilta aitiossa katsomassa Baptisten esitystä. Mustasukkaisuus valkenee Frederickille ja hän kertoo olevansa vihdoinkin valmis Otellon rooliin.

Kun Baptistelle ymmärtää Garancen rakkauden, he saavat vielä mahdollisuuden viettää yhteisen yön – aivan kuin he saisivat takaisin, hetkeksi, yhteiselon, joka olisi voinut toteutua jo vuosia sitten. Ero on kuitenkin väistämätön. Garancen hahmo on kuin eteerinen heijastuspinta, johon elokuvan miehet projisoivat tunteitaan. Garance on toisesta maailmasta. Hänen äitinsä on nimeltään Reine (Kuningatar), mutta isästään hän ei mainitse sanaakaan. Garance on tulkittu Ranskan metaforaksi: häntä käytetään hyväksi, mutta samalla hän on koskematon ja tavoittamaton. Viime kädessä näytelmäkirjailija kirjoittaa todellisuutta: Pierre-François käsikirjoittaa elokuvan lopun. Hän surmaa Montrayn kreivin turkkilaisessa saunassa ja samalla vapauttaa Garancen. Seuraavaksi aamuksi on sovittu myös kaksintaistelu kreivin ja Frederickin välillä. Pierre-François jättäytyy poliisin käsiin, mutta samalla hän on uhrautunut Frederickin ja Garancen hyväksi. Elokuvan loppu on modernistinen ja avoin siinä mielessä, ettei katsojalle tarjota sulkeumaa. Pierre-François on käsikirjoittanut vain osan lopetuksesta: Baptiste jää bulevardin väentungokseen, karnevaalin keskelle huutamaan Garancen nimeä samaan aikaan, kun Garance sulkeutuu vaunuihinsa, erilleen todellisesta, lihallisesta maailmasta.

Paratiisin lapsia voi tulkita miehitysajan Ranskan yhteiskuntaa vasten. Tässä valossa alamaailma edustaa vastarintaliikettä, joka toimii kadulla, ihmisvilinässä, samaan aikaan, kun arkielämä kuohuu teatterin seinien sisällä tai hotellien yksinäisissä huoneissa. Vaikka Pierre-François on epämiellyttävä roisto, hän on myös manipulaattori, joka järjestelee asioita. Lopulta hän pelastaa Garancen ja Frederickin ja uhrautuu yhteiseksi hyväksi. Kriisiajan tilanteessa hän ei voi rakastaa, jotta hän voisi olla vapaa. Sota-ajan kontekstiin voi liittää myös elokuvan monet urkkijahahmot, sokean (Gaston Modot), joka näkee vain sisällä, tai vaatekauppiaan (Pierre Renoir), jossa on juutalaisstereotypian piirteitä.

Paratiisin lapset ei olisi niin moniulotteinen, jos se palautuisi vain valmistumisaikansa jännitteisiin. Elokuva on samalla kuvaus taiteesta ja rakkaudesta. Viittaus paratiisiin on kaksijakoinen. Paradis-nimellä kutsutaan teatterin piippuhyllyä, johon köyhä mutta taiteesta innostunut kansa saapuu ilta illan jälkeen ammentamaan elämyksiä ”toisesta maailmasta”. Toisaalta paratiisi viittaa johonkin kadotettuun tai tavoittamattomaan. Kaikki rakkauden tuskissa ponnistelevat elokuvan henkilöt ovat paratiisista karkotettuja: he eivät voi saavuttaa unelmaansa, mutta silti he ovat paratiisin lapsia, sen perillisiä, ja kantavat unelmien heijastusta mukanaan.

Hotel du Nord (1938)

Marcel Carnén Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938) on ranskalaisen poeettisen realismin klassikoita. Rakastavaiset Renée (Annabella) ja Pierre (Jean-Pierre Aumont) kirjautuvat Saint-Martinin kanavan lähellä sijaitsevaan hotelliin ja suunnittelevat itsemurhaa, lähes Wagnerin Tristanin ja Isolden hengessä. Suunnitelma epäonnistuu: Pierre vain haavoittaa rakastattuaan ja pakenee paikalta. Viereisessä huoneessa asuu sutenööri Edmond (Louis Jouvet) yhdedssä prostituoitunsa Raymonden (Arletty) kanssa. Pian kahden pariskunnan elämät punoutuvat toisiinsa tavalla, jonka käänteitä ei ole syytä tässä paljastaa. Jean Aurenchen ja Henri Jeansonin käsikirjoittamassa draamassa hotelli on maailman metafora: hotellin huoneet ovat kuin toisistaan erillään olevia elämänkohtaloita, jotka yllättäen kietoutuvat toisiinsa.

Varjojen yö (1939)

Myös Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939) kirjoitin jo viime vuoden elokuvapäiväkirjaan. Elokuva on Marcel Carnén parhaita ja samalla Jean Gabinin hienoimpia roolisuorituksia. Keväällä 2006 myös Hotel du Nord julkaistaan dvd:nä, joten pian Carné-katselmus saa jatkoa. Valmistellessani luentokurssiani kävin läpi Elokuva-aitan arvosteluja ja siellä Carnén elokuvat herättivät aina vahvoja Pariisi-kokemuksia, nostalgisia ja mystisiä laitakaupungin ylistyksiä. Ehkä juuri runollinen realismi mytologioi Pariisia. Suomessa Varjojen yö nähtiin keväällä 1940: elokuvateatterit oli avattu talvisodan jälkeen ja yleisö janosi uutta ohjelmistoa. Elokuva-aitta kiinni huomionsa Varjojen yön visuaalisuuteen, mutta arvostelijan mielestä elokuva oli jo niin "taiteellinen", ettei se riipaissut katsojaa. Tästä olen kyllä eri mieltä! Elokuva-aitan arvostelu löytyy kurssini sivulta.

Täydellinen rikos (1937)

Marcel Carnén Täydellista rikosta (Drôle de drame, 1937) voisi parhaiten luonnehtia rikoskomediaksi. Viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuvaa tarinaa on vaikea kuvata pähkinänkuoressa: Michel Simon näyttelee kukkia rakastavaa Irwin Molyneux'ta, joka on salanimellä Felix Chapel kirjoittanut suosittua jännitysviihdettä. Elokuva tuntuu naureskelevan 1800-luvun lopun englantilaiselle moraalille ja säädyllisyysnormeille, jotka ajavat ihmiset mahdottomiin tilanteisiin. Pastori Archibald Soper (Louis Jouvet) tekee mitä tahansa, ettei hänen harrastuksensa epäsäädyllisiin julkaisuihin paljastuisi. Irwin Molyneux'n puoliso Margaret (Françoise Rosay) puolestaan katsoo parhaaksi vetäytyä julkisuudesta häveliäisyyssyistä, mutta Scotland Yard saakin päähänsä, että Irwin on surmannut vaimonsa. Kaikki on pelkkää väärinkäsitystä, ja ainoa murhaaja on polkupyöräilevä William Kramps (Jean-Louis Barrault), joka eläinten ystävänä surmaa vain teurastajia! Kaiken kaikkiaan Täydellinen rikos on eriskummallisimpia elokuvia, mitä muistan nähneeni. Michel Simon ja Jean-Louis Barrault ovat loistavia!

Varjojen yö (1939)

Arki-iltana aikaa tuntuu olevan vähän: katsomme Marcel Carnén Varjojen yötä (Le Jour se lève, 1939) ensin hiukan, ja Onnin nukutuksen jälkeen loput, vaikka kellon viisarit siirtyvätkin jo seuraavan päivän puolelle. Mutta ajankohta on lopultakin oikea. Valvomme niin kuin François (Jean Gabin), joka odottaa päivän nousua. Carnén runollinen elokuva on loistava. Se alkaa ampumakohtauksella, jossa Valentin (Jules Berry) hoipertelee portaikkoon ja heittää hengensä. Kolmen takautuman kautta kerrotaan, miten François tähän tekoon päätyi. Erityisen vaikuttavia ovat pitkinä ristikuvina toteutetut siirtymät nykyhetkestä menneeseen. Varjojen yö on täynnä vastakohtia: kaksi miestä, kaksi naista, työläinen ja filosofian tohtoriksi paljastuva koirankouluttaja, arkisen perhe-elämän suloisuus ja ylellisen Rivieran kaipaus, yksilön vapaus ja yhteisön odotukset, iltahämärä ja aamunkoitto. Jean Gabin on tässä elokuvassa parhaimmillaan, välillä aggressiivisen suorasukainen, välillä mietteliään hauras, runollinenkin. Ennen kohtalokasta yötä François on laittanut kellon soimaan. Se herättää katsojan räminällään klo 6.20, mutta silloin François'n silmät ovat jo peruuttamattomasti sulkeutuneet.