Rikosketju (Scandal Sheet, 1952)

Film noir -elokuva Rikosketju (Scandal Sheet, 1952) linkittää toisiinsa kahden ohjaajan urat, nimittäin Samuel Fullerin ja Phil Karlsonin. Rikosketju on Edward Smallin tuottama ja Phil Karlsonin ohjaama, mutta se pohjautuu Fullerin toisen maailmansodan aikana kirjoittamaan rikosromaaniin, joka alun perin ilmestyi vuonna 1944. Se ennakoi jo Fullerin oman ohjaajanuran rikoskuvauksia. Nuoren kirjailijan romaani päätyi Hollywoodin, kun Howard Hawks osti sen oikeudet. Päärooleihin Hawks kaavaili mm. Humphrey Bogartia ja Cary Grantia. Orson Wellesinkin nimi mainittiin suunnitteluvaiheessa. Lopulta Hawks luopui suunnitelmastaan ja myi idean edelleen Edward Smallille. Elokuvan alkuperäisnimi Scandal Sheet on muuten sama kuin John Cromwellin vuonna 1931 ohjaamalla elokuvalla, mutta käsittääkseni elokuvilla ei ole muuta yhteyttä.

Lehdistöaiheiset elokuvat ovat Hollywoodissa melkein oma alalajinsa. Mieleen tulevat esimerkiksi Lewis Milestonen Etusivu uusiksi (The Front Page, 1931) ja sen kaksi myöhempää versiota, Howard Hawksin Meidän vastaeronneitten kesken (His Girl Friday, 1940) ja Billy Wilderin Etusivu uusiks' (The Front Page, 1974), joissa kaikissa käsitellään sensaatiolehdistöä. Wilderin Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole, 1951) kuvaa julkisuuden taikapiirin kyynistä arvomaailmaa, samoin Alexander Mackendrickin Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success, 1957). Sensaatiolehdistön maailmaan sijoittuu myös Rikosketju, joka alkaa kohtauksella New Yorkista. Rikos on tapahtunut, mutta ennen poliisia todistajia ehtii kuulustelemaan New York Express -lehden nuori toimittaja Steve McCleary (John Derek). Seuraavassa kohtauksessa ollaan lehden toimituksessa, jota johtaa voimakastahtoinen Mark Chapman (Broderick Crawford). Yhtiökokouksessa osakkaat kyselevät lehden arvojen perään, sillä perinteinen medium on alentunut halpahintaisten lööppien tekijäksi. Chapman vastaa kritiikkiin kuvaamalla lehden lukijakunnan kasvua ja yrityksen menestystä. Seinää koristaa nouseva käyrä, jonka suunta ohjaa myös toimituksen moraalia.

Tarinan suuri yllätys (spoiler!) liittyy Mark Chapmanin taustaan. Lehti on järjestänyt Lonely Hearts -tanssiaiset, joissa yksinäiset voivat toisiaan kohdata ja lehti voi nostaa julkisuuteen romansseja. Yllättäen Chapmania tulee tapaamaan Charlotte Grant (Rosemary DeCamp), joka paljastuu Chapmanin puolisoksi. Chapman on oikealta nimeltään Grant. Hän on hylännyt vaimonsa ja kunnianhimonsa ajamana asettunut New Yorkiin. Väkivaltaisen tunnekuohun seurauksena Chapman surmaa puolisonsa, ja yhtäkkiä lehden päätoimittaja on itse se murhaaja, jonka identiteettiä Steve McCready yhdessä Julie Allisonin (Donna Reed) kanssa lähtee selvittämään. Vaikkei Rikosketju erityiseen elokuvataiteelliseen suuruuteen nousekaan, Phil Karlson pitää kokonaisuuden taitavasti hyppysissään. Kun kaikki on ratkennut, voittaja on sensaatiolehdistö itse, sillä Lonely Hearts -murhaajan tarina nostaa levikin jälleen uudelle tasolle...

Satamakadun varjossa (99 River Street, 1953)

Satamakadun varjossa (99 River Street, 1953) on Phil Karlssonin tuotannon kovaa ydintä. Edward Smallin tuottama film noir sijoittuu New Yorkiin, pitkälti öisiin maisemiin, niin keskustaan kuin satama-alueellekin. Elokuva alkaa rajusti ja väkivaltaisesti: aloituksessa ollaan nyrkkeilykehässä, ja tarkkaavainen katsoja voi nähdä, miten elokuvan pääroolia esittävää John Paynea rusikoidaan kovalla kädellä. Harva teos alkaa päähenkilön näin silmittömällä kohtelulla! John Payne esittää entistä nyrkkeilijää Ernie Driscollia, joka heti seuraavassa kohtauksessa on vaihtanut alaa. Hän kärsii yhä tappiostaan, elättää puolisoaan Paulinea (Peggie Castle) taksikuskina ja haaveilee huoltoaseman perustamisesta. 

Elämä järkkyy ennen kuin sitä on katsojalle edes kunnolla ehditty esitellä. Paulinella on suhde jalokivivaras Victor Rawlinsiin (Brad Dexter). Samaan aikaan Eddien tuttu Linda James (Evelyn Keyes) haaveilee näyttelijän urasta, saa paikan Broadway-produktiossa ja houkuttelee Eddien outoon teatteriesitykseen. Hävityn ottelun jälkeen seuraa siis kaksi pettymystä tai petosta. Phil Karlsonin film noirin hienoimpia piirteitä on, ettei puolen tunnin jälkeen katsoja hahmota, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Eddie on luisumassa väkivallan tielle.

Karlson ja Payne olivat molemmat toisen maailmansodan veteraaneja. Tämä tulee mieleen, kun 99 River Street etenee. Eddie on rikkinäinen ja haavoittunut. Hän kokee tuskaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva palaa alkuun siinä mielessä, että lopun nyrkkitappelu Rawlinsin kanssa on kuin paluu nyrkkeilykehään. Väkivallan uhkaa Karlson käsittelee tässäkin elokuvassa. Mieleen jää esimerkiksi kohtaus, jossa Mickey (Jack Lambert) yrittää puristaa Eddiestä tietoja. Hän seisoo selän takana ja jakaa läimäytyksiä jokaisen repliikin jälkeen. Samaan tapaan kuin edellisenä vuonna valmistunut Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952), 99 River Street päättyy kaiken rikkinäisyyden ja väkivaltaisuuden jälkeen tasapainoon.

Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952)

Neljän naamion salaisuus (Kansas City Confidential, 1952) on Phil Karlsonin tunnetuimpia ohjauksia, tiukkailmeinen film noir. Karlson, oikealta nimeltään Philip N. Karlstein (1908–1982), opiskeli nuorena sekä kuvataiteita että lakia, mutta jo 1930-luvun alussa hän keskeytti opintonsa saatuaan työtä Universal-yhtiön palveluksesta. Hän työskenteli apulaisohjaajana lähes koko 1930-luvun, ja pääsi vuosikymmenen vaihteessa yhteistyöhön myös nimekkäämpien ohjaajien, kuten John Brahmin, Tay Garnettin ja René Clairin, kanssa. Vuonna 1940 hän otti lopputilin Universalilta ja liittyi Yhdysvaltain ilmavoimiin. Sodan jälkeen hän palasi elokuva-alalle, aluksi Monogram-yhtiöön ja pian myös Columbiaan ohjaamaan lännenelokuvia. Erityisen tärkeäksi muodostui yhteistyö tuottaja Edward Smallin kanssa. Lopputuloksena oli tiukkoja rikoselokuvia, kuten Neljän naamion salaisuus.

Neljän naamion salaisuus alkaa Kansas Cityssä. Häikäilemätön herra Big, todellisuudessa Tim Forster (Preston Foster), suunnittelee elokuvan alussa pankkiryöstöä ja tarkkailee pankin panssariauton ja kukkien jakeluauton aikataulua. Jälkimmistä ajaa sotaveteraani Joe Rolfe (John Payne), joka tietämättään joutuu manipulaation kohteeksi. Foster naamioituu ja hankkii ryhmäänsä kolme rikollista, Peter Harrisin (Jack Elam), Boyd Kanen (Neville Brand) ja Tony Romanon (Lee van Cleef). Itse ryöstössä kaikki käyttävät naamiota, jotta he eivät tunnistaisi toisiaan. Kun pakoautona käytetään kukkien jakeluautoa, syytön Rolfe joutuu välittömästi poliisin kynsiin. Ideana on, että ryöstäjät kohtaisivat myöhemmin Meksikossa jakamaan saaliin. Juoni pettää, kun Rolfe soluttautuu ryhmään puhdistaakseen maineensa.

Phil Karlsonin ohjaustyyli on alusta lähtien erittäin ekonomista. Hän ei myöskään kaihda väkivallan käyttöä vaan tunnelma on ensimmäisistä kuvista alkaen uhkaava. Karlsonin kekseliäisyys tulee hyvin ilmi Tijuanan lentokentälle sijoittuvassa kohtauksessa. Rolfe on onnistunut pääsemään Peter Harrisin jäljille, ja he ovat yhdessä lähdössä matkaan, kun yhtäkkiä poliisi tulee väliin ja surmaa Harrisin. Meksikolainen poliisi pälyilee Rolfea epäilevän näköisenä ja astelee kohti... kunnes hän lopulta tarttuu Rolfen vierellä olevan puhelimen luuriin! Loppuratkaisu on yllätyksellinen, ja kaiken väkivallan jälkeen kuolevan Forsterin antama siunaus Rolfelle on vaikuttava. Viimeiset kuvat jäävät lakonisiksi ja kiiltokuvamaisiksi, mutta ehkä ne eivät ole ohjaajalle olleet niin kiinnostavia kuin ne jännitteet, joita elokuva on käsitellyt. Kun Neljän naamion salaisuus sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 1955, Ilta-Sanomien Juha Nevalainen kirjoitti ytimekkäästi: ”Elokuvan idea ’täydellisestä rikoksesta’ on sinänsä ovelasti keksitty. Muutamat karmivat gangsterityypit kuuluvat tietenkin asiaan, yhtä hyvin kuin loppupusu, jota ilman elokuva olisi paljon parempi.”