31. elokuuta 2010

Suurinta elämässä (1959)

Suurinta elämässä (Imitation of Life, 1959) jäi Douglas Sirkin viimeiseksi Hollywood-elokuvaksi. Tanskalaisvanhempien lapsena Hampurissa vuonna 1897 syntynyt Hans Detlef Sierck oli tullut Yhdysvaltoihin monia muita emigrantteja myöhemmin. Hän oli ehtinyt ohjata tukun melodraamoja UFA:lle, mutta vuonna 1937 hän pakeni Saksasta. Ennen pitkää Sirk päätyi Hollywoodiin yhdessä puolisonsa Hilde Jaryn kanssa. Tarinan mukaan Sirk ei koskaan viihtynyt Yhdysvalloissa, tai hänellä oli eräänlainen viha-rakkaus-suhde uuteen kotimaahan, minkä vuoksi ei ole ihme, että hän muutti välittömästi Suurinta elämässä -elokuvan jälkeen Sveitsiin. Ehkäpä juuri tästä syystä Sirkin Hollywood-melodraamoissakin on paikoitellen ironista, etääntynyttä otetta; ehkäpä ambivalentin suhteen vuoksi yltiomelodramaattinen ote istui hänelle niin hyvin.

Itse koen Suurinta elämässä -elokuvan samanaikaisesti kiehtovaksi ja vastenmieliseksi. Se esittää pakonomaisen, paisutellun kuvan amerikkalaisesta unelmasta. Yksihuoltajaleski Lora Meredith (Lana Turner) koettaa kaikin keinoin toteuttaa unelmaansa teatteriurasta toisen maailmansodan jälkeisessä ahdingossa. Elokuvan loistavassa aloituskohtauksessa Lora tutustuu Coney Islandin vilinässä sekä valokuvaajan urasta haaveilevaan Steve Archerin (John Gavinin) että mustaan yksihuoltajaan Annie Johnsoniin (Juanita Moore). Lesket lyöttäytyvät yhteen kasvattamaan tyttäriään, Lora ihastuu Steveen, mutta ura on tärkeämpi. Loran nousujohteisen uran kuvaus on kuin tiivistelmä lukemattomien aiempien Hollywood-elouvien menestystarinoista lipevine managereineen ja yhä pidemmälle jatkuvine kiertueineen. Oman särmänsä draamaan tuo etninen konflikti: Annien tytär häpeää mustaa taustaansa ja haluaa irti kodistaan, mikä haavoittaa äitiä peruuttamattomasti. Elokuva palaa alkutekstien lauluun ”Imitation of Life”, jonka Sammy Fain tulkitsee: elämä ilman rakkautta on vain kalpea jäljennös. Lopulta Annie on harvoja, jotka kykenevät vastikkeettomaan rakkauteen. Sammy Fainin vastavoimaksi kohoaa lopussa, Annien hautajaiskohtauksessa, Mahalia Jacksonin vaikuttava ”Trouble of the World”.

29. elokuuta 2010

Kapteeni Blood (1935)

Katsoimme sunnuntaimatineana Michael Curtizin ohjaaman, Rafael Sabatinin romaaniin perustuvan seikkailuelokuvan Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Aluksi tuntui, että tämähän on tullut nähtyä monta kertaa, mutta kun tarkistin Elonetista, tv-esityksiä on ollut vain neljä, vuosina 1971, 1979, 1983 ja 2006. Olen tainnut nähdä kaikki nuo kolme ensimmäistä, ja nyt neljännellä kerralla merirosvoelokuvan klassikko tuli taltioitua. Tarina alkaa vuodesta 1685: irlantilainen lääkäri Peter Blood (Errol Flynn) joutuu syyttömästi tuomituksi maanpetoksesta ja päätyy kuninkaan oikusta orjaksi Jamaikalle. Paikallisen sotilaskomentajan tytär Arabella Bishop (Olivia de Havilland) ostaa hänet kahdellakymmenellä punnalla, ja Blood päätyy kuvernöörin henkilääkäriksi. Orjat suunnittelevat pakoa ja käyttävät tilaisuuden hyväkseen, kun espanjalaiset hyökkäävät Port au Princeen. Orjista sukeutuu merirosvoja ja Blood muuntuu lääkäristä kapteeniksi. Merirosvous näyttäytyy utooppisena veriveljeytenä, jota orjat vahvistavat tekemällä sopimuksen: saalis jaetaan tasan kaikkien kesken ja vammautuneet saavat erityiskorvauksen! Raha kuitenkin ratkaisee, sillä ennen pitkää Blood ostaa Arabellan 20 000 punnalla luihulta - kuinkas muuten - ranskalaiselta merirosvolta (Basil Rathbone). Ihmeenomaisena loppuratkaisuna paha Jaakko-kuningas syöstään vallasta ja Bloodin joukot liittyvät Vilhelm Oranialaisen armeijaan.

Irlantilaisen lääkärin johtama kapina Jamaikalla ennakoi siis mainiota vallankumousta!

28. elokuuta 2010

Nyt on murhaajien aika (1956)

Julien Duvivierin Nyt on murhaajien aika (Voici le temps des assassins, 1956) on vahva osoitus siitä, ettei ranskalainen elokuva ollut aallonpohjassa ennen uuden aallon nousua. Päinvastoin. Duvivierin teos on 50-luvun ranskalaisen tuotannon huippuja ja samalla Jean Gabinin uran parhaita. Elokuva alkaa vangitsevasti: nuori nainen astuu junasta ja kävelee aamutouhujen täyttämän Les Hallesin halki. Pariisin keskustassa pitää ravintolaa André Chatelin (Jean Gabin), jonka luo nuori Catherine (Danièle Delorme) saapuu. Chatelin on juhlittu kokki, jonka ravintolassa, ranskalaisten herkkujen äärellä, viihtyvät niin poliitikot kuin turistitkin. Vähitellen paljastuu, että Catherine on Andrén ex-vaimon tytär, ja tästä draama käynnistyy. Catherine on itse asiassa saapunut Pariisiin äitinsä Gabriellen (Lucienne Bogaert) kanssa.

Elokuvan alku esittää Andrén ravintolan lähes utooppisen yhteisöllisenä tilana, joka vähä vähältä alkaa murtua, kun Catherinen juoni paljastuu. Parasta Duvivierin elokuvassa on juuri sen vähä vähältä syvenevä melankolia. Mitä ohjaaja oikeastaan haluaa sanoa sillä, että pariisilainen ravintola, ranskalaisuuden symboli, tuntuu elävän jonkinlaisessa muusta maailmasta eristäytyneessä umpiossa? Marseillesta saapuvan äidin ja tyttären tavoitteena on vapautua aiemman elämän kurjuudesta, mutta samalla Catherine ajautuu kierteeseen, josta vapautuminen ei enää ole mahdollista. Maailmasta rakentuu hyytävä: Andrén ravintolan lisäksi tapahtumapaikkoina ovat Gabriellen nuhruinen hotelli, sumuinen lehdetön rantamaisema Seinen varrella ja Andrén äidin (Germaine Kerjean) ankea majatalo. Loppua kohden Andrén äitikin saa väkivaltaisia piirteitä, ja yrittäessään surmata Andrén Catherine ajautuu murhaamaan viattoman Gérardin (Gérard Blain).

Jos oikein ymmärsin, Andrén ravintola on nimeltään Au Rendex-vous des Innocents, viatonten kohtauspaikka. André itse elää jonkinlaisessa naiivissa viattomuudessa, kuten myös nuori Gérard, jonka opintoja lapseton ravintoloitsija tukee. Mutta mitä viattomuus oikeastaan merkitsee? Jos Andrén avuttomuus näyttäytyy dominoivan äidin tuottamana sopeutumisena, Catherine on yhtälailla olosuhteidensa synnyttämä ja siinä mielessä näennäisessä pahuudessaankin viaton. Samaan aikaan kun länsimaissa tehtiin elokuvia nuorison kapinasta, Duvivierin draamassa nuorten kohtalo on tyly.

27. elokuuta 2010

Vaimoni on noita (2005)

Nora Ephronin ohjaamaa romanttista komediaa Vaimoni on noita (Bewitched, 2005) ei olisi tullut katsottua ilman nostalgisia muistoja 1960-luvun tv-sarjasta, jossa noitavoimien haltija Samantha (Elizabeth Montgomery) nai mainostoimiston virkamiehen Darrinin (Dick York) ja toteuttaa amerikkalaista unelmaansa. Juuri tästä on kyse. Nora Ephronin komedia on itsessään nostalgisen kunnioituksen osoitus ja välikappale. Se ei ole remake, sillä uudelleenlämmitystä faniyleisön olisikin vaikea sulattaa. Elokuvan kehyskertomuksessa tehdään epätoivoisesti uusintaversiota klassisesta tv-sarjasta, mutta lähtökohdat eivät ole hääppöiset: Isabel (Nicole Kidman) valitaan Samanthan rooliin vain koska nenän niksauttaminen onnistuu tavallista paremmin – koska hän on oikeasti noita – ja Darrinin rooliin pestataan uransa laskuvaiheessa oleva Jack Wyatt (Will Ferrell). Elokuvan kuva nykypäivän tv-tuotannosta on musertava, mutta kaikki loksahtaa kohdalleen, kun tv-sarjaan saadaan aitoa taikaa, romanssi.

Komediana Vaimoni on noita on tavallinen kuolevainen, eikä seuraavana päivänä mieleen ole jäänyt montaakaan hauskaa hetkeä. Silti elokuva on kiinnostava kuvatessaan pahimman kilpailijansa ja rakkaimman ystävänsä, television, maailmaa ja rakentaessaan ihailevaa suhdetta alkuperäiseen sitcomiin. Alkuperäistä Vaimoni on noita -sarjaa tehtiin kahdeksan tuotantokautta (1964–1972). Silmiinpistävää on, että kaikki elokuvassa nähdyt insertit ovat mustavalkoisia, vaikka sarjaa tehtiin väreissä vuodesta 1966 lähtien. Ehkäpä vuoden 2005 Vaimoni on noita korostaa näin tv-sarjan kaukaista historiallisuutta.

25. elokuuta 2010

Murha 3. kerroksessa (1940)

Riiassa vuonna 1903 syntynyt Boris Ingster sai Hollywoodissa ohjattavakseen kuin ihmeen kaupalla rikoselokuvan Murha 3. kerroksessa (Stranger on the Third Floor, 1940). Sittemmin Ingster ansaitsi leipänsä pääasiassa käsikirjoittajana ja tuottajana. Nykyään RKO:n tuottamaa Murha 3. kerroksessa pidetään yhtenä ensimmäisistä film noir -elokuvista, ellei peräti ensimmäisenä, mutta toisaalta koko noir-ajatus tuli 1930-luvun lopun ranskalaisesta elokuvasta. Runsaan tunnin mittainen jännityselokuva on tiheätunnelmainen mutta samalla oudon episodimainen. Elokuvassa on oikeastaan kolme tyylillisesti erilaista jaksoa: alun sujuva Hollywood-jakso, jossa esitellään päähenkilöt, toimittaja Mike Ward (John McGuire) ja hänen rakastettunsa Jane (Margaret Tallichet). Mike on kirjoittanut ensimmäisen menestystarinan rikoksesta, jonka hän on itse nähnyt, tai ainakin luullut näkevänsä. Toinen jakso sijoittuu Wardin asuntoon ja porraskäytävään: yhtäkkiä katsoja kuuleekin Miken sisäisen äänen, hänen kolkuttavan omantuntonsa ja heräävät epäilynsä. Huipennuksena on surrealistinen unijakso, joka tuntuu paisuvan äärimmilleen. Kolmantena jaksona – ja tapahtumapaikkaa – on öinen katu, jossa mysteeri selviää.

Murha 3. kerroksessa on muotopuolisuudessaan kiehtova teos. Aikalaiset näkivät siinä ranskalaisen ja venäläisen elokuvan vaikutusta, ja epäilemättä sitä oli tekijöiden mukana tullutkin. RKO antoi Peter Lorren käyttöön kahdeksi päiväksi, mutta pienestä roolista syntyi mieleenpainuva kuva. Samaa voi sanoa Elisha Cook Jr.:n esittämästä Joe Briggsistä, jota elokuvan alussa syytetään kahvilanpitäjän murhasta.

23. elokuuta 2010

Tuuleen kirjoitettu (1956)

Douglas Sirkin Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind, 1956) on Hollywood-melodraamojen aatelia. Tarinassa ei sinänsä ole mitään yllättävää: teksasilaisen öljypohatan lapset Kyle (Robert Stack) ja Marylee Hadley (Dorothy Malone) kärsivät tahoillaan rakkaudettomuudesta. Alkoholismi suistaa Kylen vainoharhaisuuteen, jossa hän ei tunnista puolisonsa Lucyn (Lauren Bacall) rakkautta. Marylee taas on ihastunut perheen ottopoikaan Mitch Wayneen (Rock Hudson), jonka sydän lämpiää vain Lucylle. Mahdottoman tilanteen vuoksi Mitch on jo suunnistamassa Iranin öljykentille, mutta ihmissuhteiden verkko kiristyy tavalla, joka johtaa Kylen kuolemaan. Tarinaa tärkeämpää on lopulta se tapa, jolla kokonaisuus on punottu yhteen. Douglas Sirkin ohjaus on parhaimmillaan alkuteksteissä, jotka tiivistävät koko draaman: Kyle ajaa öisten öljykenttien läpi mielipuolisen juoppohulluuden vallassa, tuuli viskaa syksyisiä lehtiä kartanon eteiseen, kaikkien päähenkilöiden katseet kohoavat valokeilaan ja laukaus kajahtaa. Valtaosa elokuvasta on tarinan kliimaksiin johtavaa takautumaa. Ratkaisuna on oikeussalikohtaus, jossa selvitetään Kylen kuolinsyytä: Marylee nousee tunteidensa yläpuolelle ja kertoo totuuden. Viimeisissä kuvissa Marylee on astunut isänsä saappaisiin, pääjohtajan pallille ja jää pitelemään öljytornin pienoismallia samalla, kun Mitch ja Lucy karistavat Teksasin pölyt kannoiltaan.

Jäin lopuksi miettimään elokuvan nimen merkitystä. Mitä Tuuleen kirjoitettu tarkoittaa? Tarkoittaako se, että ihmisen kohtalo on hauras kuin tuuleen henkäisty runo, vai pikemminkin sitä, että kohtaloa ei lopulta ole hakattu kiveen. Kaikki voi muuttua, ja muutos on omissa käsissä. Kyle on siihen liian heikko, mutta Marylee tarttuu lopulta tilaisuuteensa. Mutta toisaalta hänkin asettuu oman ”niskavuorensa” perilliseksi, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Onko pikemminkin niin, että muutoksen mahdollisuus on lopulta ”tuuleen kirjoitettu”, yhtä haihtuvaa ja muuttuvaa kuin syksyinen tuuli. Sekä Kyle että Marylee viittaavat lapsuuden onnelliseen elämään, jota symboloi joki. Sinne ei kuitenkaan ole paluuta: mennyt on poissa.

Tuuleen kirjoitettu jää mieleen myös visuaalisen tyylittelynsä vuoksi. Värit ovat loisteliaat, erityisesti punaisen ja vihreän kontrastit.

22. elokuuta 2010

Zorron merkki (1940)

Rouben Mamoulianin Zorron merkki (The Mark of Zorro, 1940) kuuluu klassisen Hollywoodin parhaimpiin seikkailuelokuviin. Tbilisissä vuonna 1897 syntynyt Mamoulian muistetaan muun muassa Tri Jekyllin ja Mr. Hyden (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1931), Kuningatar Kristiinan (Queen Christina, 1933) ja Silkkisukkien (Silk Stockings, 1957) sujuvana ohjaajana. Johnston McCulleyn tarinaan perustuva Zorron merkki alkaa Espanjassa, josta aatelinen Don Diego Vega (Tyrone Power) palaa synnyinseudulleen Kaliforniaan. Los Angeles on köyhä kyläpahanen, jota uusi kuvernööri Quintero (J. Edward Bromberg) apurinsa kapteeni Pasqualen (Basil Rathbone) kanssa terrorisoi. Romanssin tarinaan tuo Diegon suhde kuvernöörin veljentyttäreen Lolitaan (Linda Darnell), johon sankari tutustuu munkinkaapuun pukeutuneena.

Johnston McCulleyn tarinan lisäksi Zorron merkki pohjautuu vahvasti Fred Niblon samannimiseen mykkäelokuvaan (1920), jota katsoimme samantien puoleenväliin. Douglas Fairbanks on julkeampi, sikaria röyhyttelevä veijari, kun taas Tyrone Powerin hahmo tuo mieleen sliipatun ensirakastajan. Mamoulianin tulkinta tuntuu viittaavan pitkälti myös kaksi vuotta aiemmin valmistuneeseen Robin Hoodin seikkailuihin (The Adventures of Robin Hood), jossa sankarin viittaa kantoi Errol Flynnin. Jos Robin Hood muistetaan loisteliaasta miekkailukohtauksestaan, Zorron merkki ei jää juurikaan jälkeen edeltäjästään. Hollywoodin miekkailuekspertti Fred Cavens sai Tyrone Powerinkin vauhtiin.

Suspicion, Lux Radio Theater 4.5.1942

Cecil B. DeMillen tuottama Lux Radio Theater lähetti toukokuussa 1942 Samson Raphaelsonin, Joan Harrisonin ja Alma Revillen elokuvakäsikirjoitukseen perustuvan kuunnelman Suspicion, joka löytyy klikkauksella Internet Archivesta. Taustana oli Alfred Hitchcockin edellisenä vuonna valmistunut jännityselokuva, jossa pääparina näyttelivät Cary Grant ja Joan Fontaine. Kuunnelmaversiossa Fontaine sai vastanäyttelijäkseen brittiläisen puolisonsa Brian Ahernen. Itse asiassa kuunnelmia valmistui 1940-luvulla useita, mutta Grant ja Fontaine eivät esiintyneet enää yhdessä. Lux Radio Theaterin tulkinnassa Fontaine-Aherne-yhteistyö toimii erinomaisesti. Aherne esittää lurjusmaista Johnniea, joka avioituu nuoren Linan (Fontaine) kanssa. Monien yhteensattumien seurauksena Lina alkaa epäillä miestään murhaajaksi, varsinkin hyvän ystävän, Beakyn (Nigel Bruce sekä elokuvassa että kuunnelmassa) salaperäisen kuoleman jälkeen.

Joan Fontaine on erinomainen epäilyksiä viljelevänä Linana. Kuunnelmassa Linan sisäiset ääneet, synkkenevät mietteet, on toteutettu eräänlaista puhelinefektiä käyttäen, jolloin ne erottuvat ”todellisesta maailmasta”. Mieleen nousee kysymys: milloin oikeastaan ihmisen sisäistä ääntä alettiin käsitellä teknologisen muokkauksen keinoin? Varmaan radion alkuvaiheista lähtien. Toinen seikka, joka nousee mieleen kuunnellessa, on yritys muuttaa Hitchcockin visuaalista ajattelua kuunneltavaan muotoon. Elokuvaversiossa Hitchcock ottaa kaiken irti maitolasista, jonka Johnnie tuo Linalle ja jossa Lina epäilee olevan myrkkyä. Kuunnelmassa epäilys synnytetään Johnnien maireilla sanoilla.

21. elokuuta 2010

Psyko (1960)

Kuulin toukokuussa Sir Christopher Fraylingin luennon siitä, miten Hollywood on kirjoittanut taidehistoriaa. Kun muutama päivä sitten katsoimme pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin Psykon (Psycho, 1960), jäin miettimään luentoa. Jostakin kumman syystä olen viime aikoina yrittänyt tähystää, millaisia kuvia elokuvien interiööreissä on ja millaiseen elämismaailmaan elokuvantekijät taidetta asettavat. Frayling käsitteli vain biopic-elokuvia, mutta oikeastaan voisi tutkailla montaa muutakin teemaa, kuvitteellisia taiteilijoita, kuvitteellisia taideteoksia tai taideteoksia lavastusten osana. Psykossa aineellinen maailma pistää silmään: kaupunkiympäristö, Phoenix, jonka yksinäisessä asunnossa Marion Crane (Janet Leigh) ja Sam Loomis (John Gavin) viettävät luvatonta lemmenhetkeään, Marionin öinen pakomatka, sinnikkään poliisin mustat peililasit, Norman Batesin (Anthony Perkins) toimiston takahuoneen täytetyt linnut, Loomisin rautakaupan asetelmalliset haravat, Normanin äidin viktoriaaninen huone, Normanin leikkikalut, levysoitin ja lautaselle jäänyt Eroica-sinfonia, äidin vuoteen painauma, salaisuuden mennessään vievä – ja viimeisissä kuvissa suosta esiin nostettava – auto... Normanin toimiston sivuhuone on täytettyjen lintujen lisäksi koristettu maalausten jäljitelmillä. Oven vieressä on maalaus, joka näyttää François Boucher’lta. Tärkein kuva on kuitenkin tirkistysaukon peittona oleva Susanna ja vanhus, joka muistuttaa hyvin pitkälle oheista Alessandro Allorin (1535–1607) tulkintaa. Tosin Psykon maalaus lienee varta vasten elokuvaan tehty sisustuskuva. Juuri Susanna-kuvan alle kätketystä reiästä Norman tirkistelee motellin huoneeseen numero 1. Kaikki Normanin huoneen kuvat liittyvät seksuaalisuuteen, mutta tässä väkivalta ja tirkistely ovat voimakkaimmin esillä. Susanna-maalaus käsittelee jo itsessään katseen valtaa: katsoja asetetaan miehisen kurkistelijan rooliin. Mutta taulun alla on fiktion tai fantasian karu kääntöpuoli, se väkivalta, johon Norman kohta suistuu. Katseen ja tirkistelyn teemaa Psyko käsittelee alusta loppuun: jo ensimmäisessä kohtauksessa elokuvakamera työntyy hotellihuoneesta sisään.

Psykon tuoreella bluray-julkaisulla on kiinnostavia lisämateriaaleja. Hämmästyttävä on elokuvan traileri, joka on ilmeeltään humoristinen, epäilemättä Hitchcockin samanaikaisen tv-sarjan hengessä, ja jossa ohjaaja itse esittelee trillerin tapahtumapaikat. Kun aikanaan itse näin Psykon ensimmäisen kerran, Marion Cranen kuolema oli tyrmistyttävä yllätys, ja yhtä hämmentävää oli yksityisetsivä Arbogastin (Martin Balsam) kohtalo. Kaksi tunnettua näyttelijää siirrettiin karusti sivuun. Mutta trailerissa Hitchcock tuntuu antavan tärkeitä vihjeitä siitä, mitä tapahtuu. Ensi-iltakatsoja ei ehkä ollutkaan niin viaton kuin voisi kuvitella. Trailerissakin korostuu aineellisuus, paikka, yksinäinen motelli, sen vieressä kohoava talo – ja tyhjät, suljetut huoneet.

20. elokuuta 2010

Hannu Laaksonen In Memoriam

Kulttuurihistorioitsija Hannu Laaksonen kuoli 3. elokuuta Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Hän oli 55-vuotias, syntynyt 1. kesäkuuta 1955 Turussa.

Hannu Laaksonen vietti lapsuutensa Kakolanrinteessä ja tuli jo kouluaikanaan tunnetuksi Historia-Hannuna, joka hallitsi suvereenisti niin kotikaupunkinsa kuin Rooman vaiheet. Talvella 1969 hän voitti Kirsti Rautiaisen juontaman Tupla tai kuitti -tietokilpailun.

Kouluajan jälkeen Hannu opiskeli Turun yliopistossa pääaineenaan kulttuurihistoria ja kirjoitti pro gradu -tutkielmansa 1982 aiheesta Turun latinankieliset piirtokirjoitukset, jonka Turun maakuntamuseo julkaisi kaksi vuotta myöhemmin. Lukuvuoden 1983–84 Hannu vietti stipendiaattina Baselin yliopistossa ja syventyi uuteen tutkimusteemaansa Pohjois-Afrikan vandaaleihin. Tästä aiheesta valmistui lisensiaatintutkielma vuonna 1991.

Hannu teki pitkän työuran Turun yliopiston palveluksessa. Hän toimi kulttuurihistorian assistenttina 1984–95, vuodesta 1996 ensin ulkomaalaisneuvojana ja koko 2000-luvun kansainvälisten palveluiden tuntiopettajana sekä myös rehtorinviraston tutkijana 2002–04. Kansainväliseen toimintaan Hannulla oli loistavat edellytykset, sillä hän puhui sujuvasti kuutta kieltä. Hannu oli kehittämässä Turun yliopiston kansainvälistä opetusta, luennoi Suomen historiaa ja kulttuuria vaihto-opiskelijoille ja ulkomaisille tutkijoille, opasti yliopiston vieraita ja oli erinomainen Turun museoiden ja kirkkojen esittelijä. Hannu kuului 1980-luvun puolivälistä lähtien myös ympäristönsuojelun, nykyisen ympäristötieteen, tuntiopettajiin. Ihminen ja kulttuuriympäristö -kurssin kuulivat vuosien mittaan sadat opiskelijat. Hannu toimi ympäristöhistorian vastuuopettajana loppuun asti ja korjasi tenttejä vielä sairasvuoteellaan.

Baselin ajasta lähtien Hannu oli suuri Sveitsin ystävä. Hän toimi pitkään Sveitsin Ystävät Suomessa ry:n Turun osaston puheenjohtajana. Yhtä suurta oli rakkaus Italiaan. Hannu opiskeli epigrafiikkaa Roomassa useaan otteeseen ja veti Villa Lantessa kursseja Turun yliopiston opiskelijoille. Kotikaupungissaan hän toimi muun muassa Turkuseuran varapuheenjohtajana, hallituksen jäsenenä ja historiajaoston vetäjänä. Lisäksi hän kuului Turun nimistötyöryhmään ja Turun ammattiopetussäätiön johtokuntaan.

Hannun kynästä syntyi viime vuosina aimo annos Turun historiaa, muun muassa teos Alma mater Aboensis. Turkulaiset koulut ja yliopistot 1200-luvulta itsenäisen Suomen syntyyn (2006) ja Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta (2007).

Intohimo historiaan merkitsi Hannulle paitsi lukemista ja luennoimista myös käsillä tekemistä: hän oli tuttu näky Käsityöläismuseossa ja oli vuosikymmenien koulima armoitettu pikanellin tekijä.

Hannu oli viini-iltojen ehdoton asiantuntija, kulttuurikävelyjen innostunut opas, lennokas luennoitsija, sujuva seurustelija ja hyvä ystävä. Yliopistoyhteisö jää kaipaamaan merkittävää tutkijaansa, Turun historian ja akateemisen elämän innostavaa tuntijaa.

Hannu siunataan Ylösnousemuskappelissa tänään 20. elokuuta 2010 klo 11.00.

Kari Immonen ja Hannu Salmi

15. elokuuta 2010

Lomaltapaluun ahdistus

Lomaltapaluun kuuma aalto pyyhkii Suomea. Helteen keskellä muuan tuttava totesi kaipaavansa lomaltapaluulomaa. Sorvin ääreen on vaikea asettua, kun sää on sellainen, että olisi parempi oikaista jäsenensä riippumattoon. Miksi ilmojen haltia ei jo ymmärrä heittää lisää raekuuroja? Lomaltapaluuahdistus on lomastressin muunnelma. Ennen ei ollut kumpaankaan. Suomalaiset saivat vuosilomaa ensimmäinen kerran vuoden 1922 työsopimuslaissa. Jos työsuhde oli kestänyt yli vuoden, sai lomaa ruhtinaalliset 4–7 päivää. Suorituspaineita tuskin oli, sillä pienet palkat eivät erityistä lomanviettoa sallineet. Pidennystä seurasi toisen maailmansodan kynnyksellä, kun lomaoikeus vuonna 1939 venyi 9–12 päivän mittaiseksi.

Lomasta taisteltiin koko 1900-luvun ajan, ja viime kädessä yleinen vaurastuminen ja elintason nousu tekivät tilaa vapaa-ajanvietolle. Toki parempi väki oli rentoutunut perusteellisesti jo aiemmin, mutta lain kirjain kohdistui nyt enemmistöön. Nykyiselle tasolle lomaoikeus nousi vuoden 1973 vuosilomalaissa.

*

Oma erikoisuutensa on lomaltapaluuraha. Muistelen lukeneeni, että Metalliliiton seitsemän viikon lakon hedelmänä sovittiin erillisestä lomaltapaluurahasta vuonna 1971. Työhön palaamista kannatti tukea siksikin, että kesähelteiden aikana moni teki ratkaisun siirtyä Ruotsin työmarkkinoille. Jos työntekijä palasi ruotuun, hän sai lomaltapaluurahan.

Loman pidentyminen on aineellisen hyvinvoinnin ilmentymä, mutta samaan aikaan lomailu on modernin kulutuskulttuurin osa: siihen pätevät samat suunnittelun ja aikatauluttamisen kysymykset kuin työelämäänkin. Olisin kiinnostunut tietämään, missä vaiheessa tästä tuli ongelma. Kuka alkoi ensimmäisenä puhua lomastressistä?

*

Tein tätä kolumnia varten pikaisen lehdistötutkimuksen. Lomastressi vilahti esiin siellä täällä, mutta 1990-luvun alun laman aikana se loisti poissaolollaan. Kun talousbarometri heilahti korkeammalle, aihetta käsiteltiin selvästi runsaammin, ja erityisesti kesä 2000 oli jatkuvaa lomastressin pyörittelyä. Iltapäivälehdet vyöryttivät esiin asiantuntijoita kertomaan stressin vaaroista ja antamaan laiskotteluohjeita. Demari totesi lopulta, että lomastressin jauhaminen vain lisäsi ahdistusta.

En jaksa uskoa, että kyse olisi pelkästä mediailmiöstä, tai siitä, että palstoja täytettiin lomapuheella parempien uutisten puutteessa. On selvää, että 2000-luvun taitteen nousukausi merkitsi stressaavampaa työelämää ja siten suurempia lomapaineita. Ehkä taustalla oli muutakin. Vuonna 2002 toteutetussa haastattelututkimuksessa kysyttiin muun muassa: ”Ovatko uusperheen lomat tai kesäjuhlat perinteisen perheen vastaavia monimutkaisempia?” Haastatelluista 46 % vastasi: ”Kyllä.” Lomastressiä tunnusti potevansa 14 % vastaajista.

Stressiin yritettiin puuttua myös lomanviettopaikoilla. Kesällä 2001 Särkänniemen elämyspuisto palkkasi huvipuistopastorin helpottamaan lomalaisten ”heinäkuisia paineita”.

Opiskelu- ja työelämän muutokset heijastuvat suhtautumisessa lomaan. Kaksi vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa loma-ahdistuksen määrä oli jopa kasvanut vuosituhannen vaihteesta, mutta eniten se kohdistui nuoriin. Peräti neljännes 25–34-vuotiaista koki lomasuunnitelmien laatimisen raskaaksi. Tulilinjalla ovat nuoret lapsiperheet, joita myös työelämän oravanpyörä ravistelee. Leppoisimmin lomaa odottivat 55–64-vuotiaat.

*

Sana ’loma’ on alun perin tarkoittanut väliä, välipaikkaa: ”Sormet sormien lomahan.”

Loman on tarkoitus katkaista työ. On surullista, jos lomasta tulee eräänlainen sairauspoissaolo. Kotimainen tv-kanava totesi hiljattain, että lomalla suomalaiset ”toipuvat vuoden koitoksista”. Toipumisen sijasta pitäisi puhua virkistymisestä.

Eräs mielipidekirjoittaja kirjasi heinäkuun lopussa 2000 mieleenpainuvat sanat: ”Jumalan kiitos, loma on ohi.”

(julkaistu Turun Sanomissa 15.8.2010)

14. elokuuta 2010

Suuri sota (1959)

Mario Monicellin Suuri sota (La grande guerra, 1959) on kiinnostava ensimmäisen maailmansodan kuvaus, joka aikanaan voitti Venetsian elokuvajuhlien kultaisen leijonan mutta joka on sittemmin tipahtanut historian armottoman siivilän ulkopuolelle. Kaikki muistavat Stanley Kubrickin Kunnian polut (Paths of Glory, 1957), mutta myös Monicelli on samoilla jäljillä, yhdistämässä koomisia ja traagisia elementtejä vielä suurellisemmaksi ensimmäisen maailmansodan kuvaukseksi. Monicellin elokuvassa italialaisten sotilaiden taivalta seurataan kahden kaveruksen, roomalaisen Oreste Jacovaccin (Alberto Sordi) ja milanolaisen Giovanni Busaccan (Vittorio Gassman) näkökulmasta. Oreste ja Giovanni kuvataan veijarimaisina pelkureina, jotka haluavat kaikin mahdollisin keinoin välttää rintamalla joutumisen. Heitä voi pitää epäisänmaallisina luusereina, mutta samaan aikaan Oreste ilmaisee, miten käsittämätöntä sodan käyminen oikeastaan on.

Oresten ja Giovannin haluttomuus omaksua sodan väkivaltaisuutta paljastuu kohtauksessa, jossa kaverit näkevät itävaltalaisen – kas kummaa Straussin säveliä viheltelevän – sotilaan yksinäisellä leirinuotiolla. He jäävät ihmettelemaan vierasta, tuntematonta, mutta samaan aikaan muut italialaissotilaat osuvat paikalle ja tappavat vihollisen kylmän viileästi. Oreste ja Giovanni onnistuvat jättäytymään vaarattoman tuntuiselle rintaman lohkolle, mutta Itävalta-Unkarn joukot lähestyvät uhkaavasti. Tapahtumat tiivistyvät Piave-joen taisteluun 1916. Oreste ja Giovanni saavat tärkeän viestin kuljetettavakseen, hoitavat tehtävänsä ja saavat palkkioksi pullon viiniä. Samaan aikaan kun toverit viruvat tallissa viinihuuruissaan, Itävallan joukot saapuvat paikalle. Oreste lipsauttaa salaista tietoa, ja kummaltakin aletaan kovistella tarkennuksia. Nyt, yllättäen, sotaa vältelleet pelkurit tekevät elämänsä ainoan sankariteon vaikenemalla.

Tunnustan, että Suurta sotaa oli aluksi vaikea katsoa – ehkä siksi, että Monicelli yhdistää eri tyylilajeja. Mutta vähitellen ajatukset loksahtavat paikalleen. Dino De Laurentiisin tuottama teos on mustavalkoinen CinemaScope-produktio, joka vaikuttaa ensin historiaa vakavamielisesti ravistelevalta spektaakkelilta. Suurten joukkokohtausten rinnalle tulevat ”epäspektaakkelimaiset” sankarit, jotka kyseenalaistavat grandiöösin historiatulkinnan. Samaan aikaan elokuva hyödyntää neorealistista perinnettä kuvatessaan ankarasti juoksuhautojen tylyä ja armotonta maailmaa, mutta toisaalta elokuva sisältää romanttisen komedian aineksia, varsinkin kuvatessaan Giovannin romanssia Constantina-nimisen prostituoidun (Silvana Mangano) kanssa. Lopputuloksesta täytyy todeta, että Mario Monicellin sotakuvaus on aivan omanlaisensa, persoonallinen ja ajatuksia herättävä teos.

11. elokuuta 2010

Requiescant (1967)

Carlo Lizzanin toinen – ja viimeinen – lännenelokuva Requiescant (1967) on poliittisen spagettiwesternin erikoisuus. Suomenkielistä nimeä sillä ei tiettävästi ole, mutta nimi viittaa latinankieliseen lauseeseen ”Requiescant in pace”, ”Levätköön rauhassa”. Samalla Requiescant on kolumbialaisen näyttelijän Lou Castelin roolihenkilön nimi. Castel oli tehnyt pari vuotta aiemmin läpimurtonsa Marco Bellocchion perheen ja yhteiskunnan suhteita ruotivassa esikoiselokuvassa Nyrkit taskussa (Pugni in tasca, 1965). Poliittista sävyä Lizzanin westernille tuo myös toinen näyttelijävalinta: vallankumouksellisen papin Don Juanin roolissa on elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini.

Requiescant alkaa kansanmurhalla, teurastuksella. Henkiin jää pieni poika. Alkutekstien aikana uskonnollinen pariskunta korjaa orvon parempaan talteen ja kasvattaa hänet aikuiseksi tyttärensä Princyn (Barbara Frey) rinnalla. Lizzanin kertojantaidot tulevat esiin siinä, miten napakasti juoni etenee ensimmäisen puolen tunnin aikana. Jo alkutekstien päättyessä orpo (Lou Castel) on varttunut, ja parin minuutin kuluttua Princy on ehtinyt lähteä kiertelevän teatteriseurueen mukaan. Velipuoli lähtee etsimään sisartaan, mutta törmää postivaunujen ryöstöön. Kuljettajan ase kirpoaa käsistä suoraan sankarin syliin, ja puolihuolimattomasti tämä surmaa ryöstäjät. Vasta nyt seuraa nimeäminen: sankari ottaa Raamatun ja toivottaa rauhaa vainajille ikuisessa levossa. Omalaatuinen käytös antaa hänelle nimen Requiescant.

Epäilemättä tämä kaikki kuulostaa hyvin italowesternmäiseltä, mutta Lizzanin työssä on omintakeista persoonallisuutta, ja lopulta symbioosi väkivallan, katolisuuden ja italialaisen kommunismin välillä on kiehtova. Ennen pitkää Requiescant saapuu San Antonioon ja tapaa verilöylyn pääarkkitehdin Fergusonin (Mark Damon), joka on Villin Lännen ympäristöön siirretty pesunkestävä dandy. Erikoisia ovat myös hänen apurinsa, erityisesti barbinukkea hypistelevä Burt (Franco Citti).

Elokuvan vaikuttavimpiin kohtauksiin sisältyy tilanne, jossa Requiescant löytää verilöylyn paikan, tunnistaa maiseman ja traumaattinen muisto palautuu mieleen. Lojumaan jätetyt luurangot saatetaan haudanlepoon.

10. elokuuta 2010

Venuksen merkki (1955)

Dino Risin elokuvien katsominen jatkuu komedialla Venuksen merkki (Il segno di Venere, 1955), joka on commedia all'italianan varhainen virstanpylväs. Sophia Lorenin rinnalle marssii varsinainen tähtisikermä, Alberto Sordi, Raf Vallone, Vittorio de Sica, Tina Pica, Peppino De Filippo. Tarinan etualalla ovat serkukset Agnese (Sophia Loren) ja Cesira (Franca Valeri). He ovat muuttaneen modernin elämänmenon keskukseen, Roomaan, Agnese isänsä (Virgilio Riento) kanssa etelästä, Cesira pohjoisesta, Milanosta. Tuntuu, että pienessä kerrostaloasunnossa kuhisee Italia pienoiskoossa. Alussa Cesira katselee alakerran tohtoria, joka on valmistautumassa häihinsä – ja on pudota ikkunasta. Samaan aikaan kun Agnesen ympärillä miehiä pörrää kuin kärpäsiä, Cesira on yksinäinen. Agnese kaipaa kunnioitusta, Cesira rakkautta, eikä nyky-Roomassa ole tarjolla molempia yhtäaikaa. Naisen yhteiskunnallisesta asemasta käydään elokuvan alussa kiivasta keskustelua: samaan aikaan kun Cesira puhuu itsenäisyyden ja tasa-arvon puolesta, hän joutuu kohtaamaan rajalliset mahdollisuutensa.

Agnesen ja Cesiran talosta löytyy ennustaja, joka näkee korteista kolmen miehen astuvan Cesiran elämään. Kovin hyvin ennustus ei toteudu: Cesira törmää maaniseen Fiat-varkaaseen Romolon (Alberto Sordi), muiden siivellä surutta elävään runoilijaan (Vittorio de Sica) ja taksinkuljettajaan Ignazio Bologniniin (Raf Vallone), joka kuitenkin päätäpahkaa ihastuu Agneseen. Alberto Sordi on elementissään roomalaistaiteilijoiden pirskeisiin sijoittuvassa tanssikohtauksessa, Vittorio de Sica taas ensimmäisessä kaunopuheisessa sisääntulossaan.

Dino Risin ohjaus on luistavaa; tosin alku lupaa farssia, mutta vähitellen huumori saa vakavampia sävyjä. Surumielisessä lopetuksessa Cesira palaa arkeen, juoksee aamunkoitteessa linja-autoon niin kuin monet muutkin työpaikalle rientävät naiset.

9. elokuuta 2010

Varkaitten markkinat (1949)

Jules Dassinin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949) perustuu turkkilaissyntyisen A. I. Bezzeridesin romaaniin. Kaksivuotiaana Yhdysvaltoihin emigoitunut Bezzerides osasi kuvata maahanmuuttajien maailmaa, ja sitä on välittynyt myös Dassinin elokuvaan, ei vähiten siksi, että kirjailija osallistui kuvauspaikkojen valintaan ja oli aktiivisesti mukana elokuvan tekemisessä. Sittemmin Bezzerides tuli tunnetuksi Robert Aldrichin rikoselokuvan Kiss Me Deadly käsikirjoittajana. Jules Dassinin uralla Varkaitten markkinat merkitsi uutta alkua siinä mielessä, että takana oli hedelmällinen yhteistyö tuottaja Mark Hellingerin kanssa: Hellinger oli kuollut joulukuussa 1947 ja Dassin siirtyi Universalilta Twentieth Century Foxille.

Varkaitten markkinat rakentaa karmaisevan kuvan sodanjälkeisestä elintarvikebisneksestä, jossa pimeä kauppa rehottaa ja välittäjät riistävät maahanmuuttajia ja alkutuottajia minkä kerkiävät. Tarinan alussa nuori Nico Garcos (Richard Conte) saapuu kotiin vain löytääkseen isänsä, vanhan rekkakuskin, rampautuneena. Nico lähtee itse mukaan hämäriin omenakuljetuksiin yhdessä Ed Kinneyn (Millard Mitchell) kanssa. Tarkoituksena on tutustua San Franciscossa toimivaan hedelmäkauppiaaseen Mike Figliaan (Lee J. Cobb), joka kaikesta päätellen on vetänyt isä-Garcosia nenästä ja aiheuttanut invalidisoitumisen. Bezzeridesin alkuperäisromaanissa kostoteemaa ei ole, vaan vanha Garcos on kuollut jo ennen kertomuksen alkua. Romaanissa Nico vain haluaa jatkaa isänsä työtä.

Tämän elokuvan jälkeen ei ole ihme, että Jules Dassin oli yksi 1950-luvun kommunistivainon uhreista. Hollywood-koneiston lisäämä kostoteema ei onnistu peittämään elokuvan rankkaa kuvaa talouselämästä, ahneudesta ja voitontavoittelusta maailmassa, jossa vapaa kauppa on liiankin vapaata.

Lee J. Cobb tekee loistoroolin kovaotteisena Mike Figliana. Hänethän Jules Dassin tunsi jo New Yorkin Group Theaterin ajoilta.

8. elokuuta 2010

Alaston kaupunki (1948)

Tuottaja Mark Hellingerin ja ohjaaja Jules Dassinin klassinen Alaston kaupunki (The Nakes City, 1948) esitettiin televisiossa viimeksi 27 vuotta sitten. Onneksi Criterion on julkaissut sen dvd:nä. Alaston kaupunki on pesunkestävä film noir, mutta se edustaa myös toisen maailmansodan jälkeistä puolidokumentaaristen rikoselokuvien sarjaa, johon kuuluvat niin ikään Henry Hathawayn 92:sen kadun talo (The House on 92nd Street, 1945) ja Soittakaa Northside 777 (Soittakaa Northside 777, 1948). Juuri dokumentaarisuus – vaikka tietoisesti rakennettua onkin – tekee vaikutuksen. Elokuva alkaa ilman alkutektejä: Mark Hellinger esittelee elokuvan tekijät ääniraidalla samaan aikaan, kun kamera lähestyy kahdeksan miljoonan asukkaan New Yorkia lintuperspektiivistä. Pääosassa on kaupunki, joka aamun sarastaessa alkaa elää. Tässä elämänrytmissä tapahtuu myös keskiössä oleva rikos, Jean Dexterin murha. Aikanaan 1980-luvulla elokuvaa tuli töllöteltyä pienestä vastaanottimesta, mutta nyt kun kuvan projisoi suuremmaksi, näkee monia yksityiskohtia. Vuoden 1948 New York piirtyy esiin melkein tahtomattaan, taustalla seurustelevat juutalaismiehet, auringon pahteessa leikkivät lapset, lastenvaunuja työntävät äidit. Lopun takaa-ajokohtaus (kuva ohessa) kulkee halki lastenrattaiden paljouden, uuden sukupolven syntymän. Yhtä poikkeuksellinen on soundscape: harvoin Hollywood-elokuvissa kohtauksen takaa kuultaa liikenteen humina.

Alastoman kaupungin päähahmoja ovat murharyhmää vetävä Dan Muldoon (Barry Fitzgerald) ja hänen apulaisena Jimmy Halloran (Don Taylor). Elokuva seuraa melkein etnografisen tarkasti poliisin toimintatapoja, jotka lopulta johtavat ratkaisuun. Viimeiset sanat ovat legendaariset: ”There are eight million stories in the naked city. This has been one of them.” Samalla kun elokuva vihjaa Dexterin tapauksen haihtuvan nopeasykkeisen kaupungin muistista yhtä nopeasti kuin uutisotsikot vaihtuvat, tarina jää elämään, ja viimeisessä kohtauksessa katsoja näkee niin Jean Dexterin onnettomat vanhemmat kuin parhaan ystävänkin: heidän mielestään otsikot eivät haihdu.

7. elokuuta 2010

Nuoruuteni Marianne (1955)

Julien Duvivier muistetaan melko pessimistisistä noir-elokuvista, mutta Nuoruuteni Marianne (Marianne de ma jeunesse, 1955) on toista maata, melkein Jean Cocteaun hengessä tehty runo, jonka pääosassa ovat muistot ja muisti. Alkutekstien jälkeen elokuva alkaa pimeydestä. Ensimmäiset äänet ovat kitaran kannen kopautuksia. Sen jälkeen alkaa soitto ja laulu, ja lopulta kertojaääni aloittaa tarinansa. Vähitellen tulee esiin sumuinen näkymä, menneisyydestä, kahden vuosikymmenen takaa. Kertoja on baijerilaisessa nuorten pensionaatissa tai sisäoppilaitoksessa asunut Manfred (Gil Vidal), joka muistelee Argentiinasta saapunutta nuorukaista nimeltä Vincent (Pierre Vaneck).

Luin hetki sitten New York Timesin arvostelun elokuvasta vuodelta 1959: kriitikkoa ärsytti tavattomasti se, että Pierre Vaneck ja Gil Vidal ovat parikymppisiä, kun muut lapset ovat reilusti nuorempia. Minua tämä ei haitannut: ehkä on pikemminkin niin, että kaikki, mitä katsoja näkee, on muistelukerrontaa, jolloin on luontevaa, että keskiössä olevat henkilöt tuntuvat aikuisemmilta. Itsensä muistaminen lapsena on vaikeaa. Tähän viittasi sittemmin Carlos Saura useassakin elokuvassaan: kertoja projisoi nykyisen olemuksensa menneeseen. Toisaalta, Nuoruuteni Marianne on läpikotaisin tyylitelty, ja se tuntuu olevan täynnä epäloogisuuksia, unenomaisia yhteensattumia, fantastisia käänteitä ja muodonmuutoksia. Tarinan ytimessä on rakkaus. Järven tuolla puolen on linna, jonka kauniiseen Marianne-neitoon Vincent-rakastuu. Epäselväksi jää, onko Marianne unikuva, aave vai aidosti hätää kärsivä neito, joka on menossa naimisiin itseään vanhemman tyrannimaisen aatelismiehen kanssa. Vincent ei pysty pelastamaan Mariannea, joka lopulta katoaa jälkiä jättämättä.

Moni asia jää askarruttamaan. Elokuvan voi tulkita kuvaukseksi heräävästä seksuaalisuudesta, mutta tarinassa on muutakin. Nuoruuteni Marianne on tehty 1950-luvun puolivälissä, ja muistellut tapahtumat sijoittuvat kahden vuosikymmenen päähän, toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Poikien sotilaallisissa leikeissä on kuin aavistus menneistä sotavuosista. Kaikki lapset ovat rikkinäisten perheiden perillisiä, avioerolapsia, orpoja tai hylättyjä. Vincentin isä on kuollut, eikä hän suostu palaamaan äitinsä luokse. Marianne on kuin toteutumatta jäävä tulevaisuudenkuva.

Nuoruuteni Marianne on hiljattain julkaistu Koreassa englannin- ja koreankielisen tekstein. Englanninnos on summittainen, mutta sen avulla ranskalaisesta puheesta saa onneksi selvää. Duvivier teki elokuvasta aikanaan heti myös saksankielisen version, jossa Vincentin roolin esitti Horst Buchholz. Oman kiinnostavuutensa tuo erinomainen musiikki: Duvivierin teoksessa kuullaan säveltäjä Jacques Ibertin viimeinen kontribuutio elokuvamusiikille.

6. elokuuta 2010

Nothing Sacred, Lux Radio Theater 11.11.1940

William Wellmanin screwball-komedia Ei mikään pyhää... (Nothing Sacred, 1937) oli ennen toista maailmansotaa naurattanut miljoonia katsojia: Ben Hechtin sujuva, säkenöivä käsikirjoitus kertoi Hazel Flaggista, jonka epäillään kuolevan radium-myrkytykseen. Sanomalehti Morning Star innostuu asiasta ja lähettää reportterinsa Wallace Cookin juttua metsästämään. Päärooleissa esiintyivät Carole Lombard ja Fredric March. Suosittua komediaa pyydettiin myös Lux Radio Theaterin ohjelmistoon, jonne se päätyi kuitenkin vasta marraskuussa 1940. Ohjaaja-juontaja Cecil B. DeMille valitsi päärooleihin kokonaan toiset tähdet: Hazelin rooliin astui Joan Bennett ja Wallyn rooliin Douglas Fairbanks Jr.

Kuunnelmamuotoon Ben Hechtin käsikirjoitusta ei ole tarvinnut paljoakaan lyhentää, koska alkuperäinen elokuva oli vain 77 minuuttia. Kuunnelmalla on kestoa vajaa tunti. Alussa tuntuu, ettei Douglas Fairbanks Jr. ole aivan tilanteen tasalla, mutta loppua kohden hän suoriutuu hyvin Wallyn roolista. Joan Bennett on sen sijaan erinomainen Hazel Flagginä. Jo tarinan alussa radium-myrkytys paljastuu tuulesta temmatuksi, mutta Hazel lähtee New Yorkiin lehtimiesten kustannuksella. Wellmanin elokuvassa oli omintakeista visuaalista huumoria, mutta kuunnelmanakin nokkela komedia toimii. Erityisen herkullinen on kohtaus, jossa Wally ja Hazel käyvät nyrkkeilyottelussa. Yleisö kunnioittaa Hazelin julmaa kohtaloa kymmenen minuutin ”hiljaisuudella” – tosin kongia paukutetaan sekunnin välein. Samoin Wallyn ja Hazelin kamppailu kertomuksen lopussa toimii erinomaisesti.

Kuunnelma löytyy osoitteesta Lux_40-11-11_Nothing_Sacred.mp3.

5. elokuuta 2010

Muumi ja punainen pyrstötähti (2010)

Uutuutta Muumi ja punainen pyrstötähti mainostetaan ensimmäisenä pohjoismaisena 3D-elokuvana. Jos ollaan tarkkoja, niin jo Alvar Hamberg ohjasi vuonna 1953 lyhytelokuvan Kolmas ulottuvaisuus esiin, mutta 50-luvun punaviherlaseihin perustuva kokeilu ei herättänyt sen kummempia säväyksiä. Nyt eletään kokonaan toisenlaista aikaa, ja digitaalinen teknologia on nostanut kolmiulotteisuuden uudelleen valokeilaan. Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuvan tuottaja Tom Carpelan kommentoikin hiljattain, että 3D-tekniikka parantaa merkittävästi lastenelokuvan menestymisen mahdollisuuksia kansainvälisillä markkinoilla. Carpelan ohjasi itse vuonna 2008 kaksiulotteisen pitkän animaation Muumi ja vaarallinen juhannus, joka osoittautui menestykseksi. Uutuuselokuva on jatkoa samalle konseptille; ohjaajana on tällä kertaa Maria Lindberg. Pohjana on puolalaisen Se-Ma-For-yhtiön ja itävaltalaisen Jupiter Filmin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tuottama tv-sarja, jolle Tove Jansson antoi siunauksensa. Sekatekniikalla toteutettu stop motion -animaatio oli viehättävä, rauhallisen idyllinen kokonaisuus, jossa tarina eteni kertojaäänen varassa. Oikeastaan jo alkuperäisen sarjan huopamuumit ponnahtivat irti kaksiulotteisesta tv-ruudusta ja tuntuivat elävän kolmiulotteisessa maailmassa.

Muumi ja punainen pyrstötähti perustuu kokonaan uuteen käsikirjoitukseen, jossa on paljon dialogia. Tämä poikkeaa alkuperäisen sarjan ideasta, sillä Se-Ma-Forin otuksilla ei ollut edes suuta, jolla puhua. Sinänsä dialogi istuu kokonaisuuteen yllättävän hyvin, mutta toisaalta alkuperäinen sarja on ohjannut juonenkäänteitä välillä lakoniseenkin suuntaan. Itse en näe tätä ongelmana: pienempien katsojien kannalta on ehkä vain hyvä, ettei Nipsun taaperrus timanttien perässä kestä kauaa ja että lopun katastrofikin on vain häivähtävä hetkonen. Jos Tove Janssonin henkeä tuodaan nykypäivän elokuvateatteriin, tämä on ehkä sittenkin paras tapa.

Animaatiossa dubbauksen merkitys on keskeinen. Kuulin suomenkielisen version, jonka kertojana on Tapani Perttu. Mieltä jää kutkuttamaan, millaisen sävyn Max von Sydow tuo englanninkieliseen versioon. Perttu hoitaa osuutensa hyvin, tosin paikoitellen kertojaääni on liiankin huokaileva ja raukea. Perttu esittää myös Muumipapan roolin ja on astetta filosofisempi kuin tv:stä tutuksi tullut Matti Ruohola höpsötyksineen.

3D-konversio on epäilemättä ollut haasteellinen tehtävä. Parhaimmin kolmiulotteisuus toimii kohtauksessa, jossa Niiskamuikkunen tarttuu huiluunsa ja sävelet kohoavat korkeuksiin, tai kohtauksessa, jossa Muumipeikko kumppaneineen hankkiutuu eroon maallisesta mammonasta. Sen sijaan pyrstötähden lähenemisestä ei oikein ole saatu irti sellaista etu- ja taka-alan jännitettä, jota katsoja odottaisi. Mutta toisaalta animointia ei alun alkaen ole tästä näkökulmasta ajateltu. Tiedän, että elokuvaa voi arvostella sanomalla, että 3D on täysin tarpeeton lisä ja lopputulos toimisi yhtä hyvin kaksiulotteisena, ehkä paremminkin, kun ei ole ylimääräisiä laseja riesana. Tähän kritiikkiin voi vastata sanomalla, ettei ylipäätään taida olla kovinkaan montaa kolmiulotteista elokuvaa, jossa 3D olisi dramaturgisesti perusteltua. Ehkä kolmiulotteisuuden voi mieltää uutena - tai pikemminkin uudelleen löydettynä - elokuvan tuottamisen ja kuluttamisen strategiana. Tällä perustella voi sanoa, ettei Muumi ja punainen pyrstötähti ilman 3D-laseja olisi sitä, mitä se on.

Kolmiulotteisuus on aina katsojan silmässä. Muistan, miten kerran TAikin luennolla näytin opiskelijoille vanhaa kolmiulotteista elokuvaa. Laseja oli iso kasa, mutta lopulta paljastui, että ne olivat vääränlaisia. Silti osa katsojista väitti kivenkovaa saaneensa 3D-vibraatioita.

Monille lapsille Muumi ja punainen pyrstötähti on ensimmäinen 3D-kokemus. Itse katsoin elokuvan seitsenvuotiaan poikani kanssa: puoli tuntia meni lasien yli kurkistellessa ja efektiä ihmetellessä. Omasta mielestäni 3D-elokuvissa lasit syövät kuvan valovoimaa liikaa. Tätä on varmasti pohdittu tuotantopuolellakin, mutta mielestäni kuvan pitäisi olla vieläkin kirkkaampi.

Ei ihme, että seitsenvuotiaan silmä alkoi nuupahtaa, ja hän totesi vähän ennen loppua: ”Isä, väsyttää...”

1. elokuuta 2010

Dollarivirta (1966)

Vuonna 1922 syntynyt Carlo Lizzani muistetaan Roberto Rossellinin neorealistisen klassikon Saksa vuonna nolla ja Giuseppe de Santisin draaman Katkeraa riisiä käsikirjoittajana, puhumattakaan monista hienoista ohjaustöistä, kuten Tarina köyhistä rakastavaisista (Cronache di poveri amanti, 1954). Lizzanin uralta löytyy myös kaksi spagettiwesterniä, jotka hän ohjasi salanimellä Lee W. Beaver. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1966 valmistunut Dollarivirta (Un fiume di dollari). Dino de Laurentisiin tuottama lännenelokuva ei häpeä maineikkaimpien italowesternien seurassa. Se on napakka tarina, jota Ennio Morriconen (salanimellä Leo Nichols) säveltämä musiikki kannattelee.

Dollarivirran alussa katsoja tutustuu kahteen entiseen etelän konfederaation sotilaaseen, Jerry Brewsterin (Thomas Hunter) ja Ken Seagulliin (Nando Gazzolo), jotka sisällissodan jälkeen pakenevat mukanaan vaunulastillinen voittajien kultaa. Kun armeijan joukot saapuvat, Seagull hyppää kyydistä ja Brewster ottaa syyt niskoilleen. Viiden vankilavuoden jälkeen Brewster palaa vaatimaan oikeutta, sillä Seagull, nyttemmin Milton, on pitänyt rahat itsellään. Brewsterin vaimo on kuollut mutta poika elossa. Stereotyypisimpiin hahmoihin kuuluu Miltonin kätyri Garcia Mendez (Henry Silva), joka on kovasti Jack Palancen oloinen, neuroottinen pyssysankari. Hollywood-otetta kertomukseen tuo Dan Duryea, joka lopussa paljastuu pohjoisvaltioiden everstiksi. Vaikka tarina alkaa ahneudesta, päähenkilö Jerry Brewster on lopulta päähänpotkittu kapinallinen, joka puolustaa köyhien oikeuksia ja päätyy Austinin kaupungin sheriffiksi.

Nimensä puolesta Dollarivirta ratsastaa Sergio Leonen dollaritrilogian tuomalla kansainvälisellä menestyksellä, vaikkei Lizzanin westernissä erityisen paljon dollareita käsitelläkään. Samaa mielleyhtymää käyttivät monet muutkin italialaiset lännenelokuvat. Minulla oli 1980-luvulla seinälläni juliste, joka vei Leonen lypsämisen huippuunsa: kun Leone oli vuonna 1965 saanut valmiiksi elokuvan Vain muutaman dollarin tähden, Giogio Ferroni ohjasi seuraavana vuonna elokuvan Muutama taala lisää (Per pochi dollari ancora, 1966).