Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008)

Katsoin Hayao Miyazakin elokuvan Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008) viimeksi vuonna 2010, ja oli kiinnostavaa nähdä se pitkän tauon jälkeen. Ehkäpä perspektiivikin on tällä välin muuttunut, kun Ponyon jälkeen on nähty vielä kaksi Miyazaki-elokuvaa, Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) ja Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Olisiko niin, että kahdessa viimeisessä elokuvassa ohjaaja on palannut lapsuuden muistoihinsa, kun taas Ponyo näyttäytyy samaan aikaan sekä ajankohtaisena ympäristöllisenä kommenttina että viittauksena ohjaajan aiempiin elokuviin. 

Japanilaisen kulttuurin näkökulmasta Ponyo rantakalliolla käsittelee keskeistä teemaa, suhdetta mereen. Samalla kun mereen liittyy pelko hyökyaallosta, rantakallioille asti vyöryvistä vesimassoista, meri on elämän lähde, ravinnon tarjoaja, leikin ja rakkauden kohde. Pienen Ponyon halu tulla ihmiseksi muistuttaa monien satujen maailmasta, mutta elokuvassa se on myös ihmisen ja meren tunnesuhteen kuvastaja. Kauneimmillaan Ponyo rantakalliolla on jaksossa, jossa Sōsuke ja Ponyo veneilevät tulvavetten yli. Miyazaki punoo hienosti tarinaan myös sukupolvien välisen suhteen: tässä maailmassa vanhainkodin asukkailla on oma tärkeä paikkansa.

Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023)

Vuoden 2024 ensimmäinen elokuvani on Hayao Miyazakin Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Mieli on tehnyt käydä se katsomassa jo aiemmin, mutta aika ei ennen joulua riittänyt. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten melankolisesti, miten surullista on, että ”Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) on Hayao Miyazakin viimeinen ohjaus”. Se ei todellakaan jäänyt viimeiseksi, vaikka siltä näytti. Uusi elokuva Poika ja haikara on monella tavalla kiinnostava tiivistys pitkän uran vaiheista: se viittaa moniin Miyazakin aiempiin teoksiin, mieleen tulee esimerkiksi äidin sairaus ja elo maaseudulla elokuvassa Naapurini Totoro. Poika ja haikara tuntuu myös jatkavan Tuuli nousee -elokuvan aiheita, sillä päähenkilö Mahiton isä työskentelee lentokoneiden suunnittelun ja rakentamisen parissa. Nämä molemmat näkökulmat tuovat elokuvaan omaelämäkerrallisuutta, sillä nuoren Hayaon elämään vaikuttivat sekä äidin tuberkuloosi että isän työskentely lentokoneteollisuudessa. Näiden lisäksi Poika ja haikara tarjoaa paljon muitakin viittauksia ja linkityksiä aiempaan tuotantoon: se tuntuu vetävän yhteen pitkän uran tunnusmerkkejä. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Joe Hisaishi: kun ajattelen aiempia Miyazaki-elokuvia, koskettavimmat kohtaukset ovat olleet juuri Hisaishin musiikin tahdittamia. Nyt tällaista avainkohtausta ei ainakaan kertakatsomisella löytynyt.

Poika ja haikara alkaa sodan keskeltä. Pommitukset murjovat Tokiota, ja Mahiton äiti menehtyy tulipalossa. Alkujakso on elokuvan vaikuttavimpia. Jos oikein muistan elokuvan kronologiaa, niin Mahiko toteaa äidin kuolleen kolmantena vuonna sodan alkamisen jälkeen. Japanista tuli sodan osapuoli joulukuussa 1941, jolloin äidin kuolema sijoittuisi vuoden 1944 puolelle. Alkutekstien jälkeen Poika ja haikara siirtyy vuotta myöhemmäs, siis vuoteen 1945, ja isä saattaa Mahikon maaseudulle. Isän uusi puoliso on Mahikon äidin sisar Natsuko, joka on raskaana. Natsuko haluaisi tutustua paremmin Mahikoon, joka puolestaan kärsii äitinsä menetyksestä. Liekkien nielemän äidin kuva palaa mieleen. Vähitellen avautuu Miyazakin mielikuvituksen arsenaali: harmaahaikara johdattaa Mahikon toiseen maailmaan, tuonpuoleiseen, joka aluksi näyttää tuonelalta mutta joka osoittautuu useiden rinnakkaisten maailmojen labyrintiksi. Suljettu, salaperäinen torni ja tunnelien verkosto on Mahikon isoisosedän rakentama, ja ainakin minusta isoisosedän nuoruuden kuva muistuttaa erehdyttävästi Jean Sibeliusta (tosin vanhuksena hän näyttää enemmän Einsteinilta)! 

Poika ja haikara vyöryttää fantastisia näkymiä: aaltoileva meri, jossa ei ole kaloja, nälkiintyneet pelikaanit, jotka kamppailevat henkensä edestä, pienet warawarat, jotka kohoavat kohti uudestisyntymäänsä, papukaijakuningas, jonka yksivaltius tuntuu viittavan totalitarismiin, lähinnä Mussoliniin... Isoisosedän rakennus on mahdollisten ja mahdottomien maailmojen risteysasema. Jokaisella maailmalla on oma ovensa, ja ovi numero 132 johtaa Mahikon maailmaan. Retkellään Mahiko tapaa äitinsä, ja yhteisymmärryksessä äiti siirtyy omaan tuonpuoleiseensa samalla, kun Mahiko palaa Natsuko mukanaan kotiin. Tällä välin Mahiko on ehtinyt tavata isoisosetänsä, joka hallitsee maailmojaan ja tuntuu etsivän tasapainoa. Isoisosedän voi tulkita Miyazakin alter egona, sillä animaatioelokuvien mestari on itse uransa aikana luonut lukemattomia mahdollisia maailmoja. Nyt ne tulevat tiensä päähän. Jos olen tulkinnut elokuvan kronologiaa oikein, taitekohta sijoittuu vuoteen 1945. Ehkä isoisosedän maailman luhistuminen voisi viitata myös siihen historian käänteeseen, jonka Hiroshiman ja Nagasakin pommit aiheuttivat. Niihin ei suoraan viitata, mutta Pojan ja haikaran voi nähdä selviytymistarinana: monet menneisyyden polut katkeavat, mutta elämä jatkuu. Elokuvan alkuperäinen, japaninkielinen nimi viittaa siihen, miten elämää oikeastaan pitäisi elää. Isoisosetä tuntuu etsivän tasapainoa, mihin palikoiden kokoaminen viittaa, mutta maailma on lopultakin epätäydellinen. Lopussa Mahiko tuntuu hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on. Aivan viimeisissä kuvissa siirrytään kaksi vuotta ajassa eteenpäin, siis vuoteen 1947: pikkuveli on syntynyt, ja Mahiko jättää lakoniset jäähyväiset sille maailmalle, johon haikara oli hänet johdattanut.

Tuuli nousee (2013)

On surullista tietää, että Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) on Hayao Miyazakin viimeinen ohjaus. Muistan, kun Yleisradio esitti vuonna 1995 kaksi Miyazaki-elokuvaa televisiossa, Näkymättömän ystävän (Tonari no Totoro, 1988), joka myöhemmin sai nimen Naapurini Totoro, ja Punaisen sian (Kurenai no buta, 1992). Ne tekivät suuren vaikutuksen. Jo silloin kerrottiin, että nämä animaatiot keräsivät Japanissa miljoonia katsojia, kaiken ikäisiä. Se oli helppo uskoa. Kun nyt katson ohjaajan viimeistä teosta, siinä on yllättävän paljon yhteistä molempien varhaisten Miyazaki-kokemusteni kanssa. Tuuli nousee ei briljeeraa mielikuvituksen luomuksilla niin kuin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2001) tai Liikkuva linna (Hauru no ugoku shiro, 2004). Pikemminkin se palaa juurille. Mieleen tulevat äidin sairauden luoma pakahduttava epätietoisuus Totorossa ja lentämisen tuoma vapaus mutta myös yksinäisyys Punaisessa siassa. Arvosteluissa Tuuli nousee on todettu enemmän aikuisten kuin lasten elokuvaksi. – En tiedä. Meillä lapset katsoivat elokuvaa herkeämättä. Mutta ehkäpä Tuuli nousee on tehty myös sille yleisölle, joka oli nuorta silloin, kun Naapurini Totoro ja Punainen sika olivat elokuvateattereissa.

Tuuli nousee on taustaltaan kiinnostavan moniaineksinen. Ohjaaja itse hahmotteli sitä mangana, niin kuin jo aikanaan elokuvaansa Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Nausikaa, 1984). Uudella elokuvalla on omaelämäkerrallinen tausta siinä mielessä, että Miyazakin oma isä oli lentokoneinsinööri, joka osallistui toisen maailmansodan aikana Mitsubishin Zero-hävittäjien rakentamiseen. Äiti puolestaan sairasti sodan jälkeen tuberkuloosia ja oli vuoteen omana vuosina 1947–1955. Miyazaki yhdisti tarinaan kaksi linjaa: toisaalta pohjana on Mitsubishi-hävittäjien suunnittelun keskeisen arkkitehdin Jiro Horikoshin (1903–1982) elämäntarina, toisaalta vuonna 1937 ilmestynyt Tatsuo Horin tarina Kaze tachinu, joka sijoittuu tuberkuloosiparantolaan Naganoon. Miyazakin elokuvan nimi on peräisin juuri Horin kertomuksen otsikosta, joka on puolestaan lainaus Paul Valéryn runosta ”Le Cimetière marin”, Merellinen hautausmaa. Tässä runossa on säe ”Le vent se lève !… Il faut tenter de vivre!” Tuuli nousee!... Meidän on yritettävä elää!

Näissä aineksissa on paljon tuttua: Miyazakin elokuvissa on nähty tuulta, elämisen välttämättömyyttä ja tuskaa, sairautta, lentämisen hurmaa. Silti Tuuli nousee on uusi, omaperäinen luomus. Se on ohjaajan uralla poikkeuksellinen siksikin, että se kytkeytyy historiaan aiempaa vahvemmin. Tämä historiallisuus on samanaikaisesti sekä omaelämäkerrallista, ohjaajan omasta muistista ammentavaa, että biografista tapaillessaan Jiro Horikoshin elämänvaiheita. Ohjauksellisesti loisteliaita ovat siirtymät toden ja unen välillä, ja nämä liukumat ovat erityisen vaikuttavia alussa ja lopussa, kun Jiro tapaa lapsuutensa sankarin, italialaisen lentokonesuunnittelijan Giovanni Battista Capronin. Oikean Jiro Horikoshin vaimo ei sairastanut tuberkuloosia, mutta Miyazakin runollisessa visiossa kuihtuva Naoko on kuin Japanin vertauskuva. Mitä pidemmälle Japani astuu sodan tielle, sen hauraammaksi käy Naoko. Erityisen synkkä on jakso, jossa Jiro vierailee Saksassa. Ympäristön ankeus ja pimeys tuntuvat jo ennakoivan sitä maailmanpaloa, joka pian syttyisi ja joka valjastaisi lentämisestä haaveilevat insinöörit sotakoneiston palvelukseen. Elokuvan lopussa Jiron saavutus, hävittäjän rakentaminen, saa katkeran ristivalon, kun Naoko samanaikaisesti hiipuu pois. Unessa Jiro vaeltaa tuhoutuneiden lentokoneiden hautausmaalla. Minulle Tuuli nousee kertoo samanaikaisesti henkilökohtaisten unelmien välttämättömyydestä ja siitä modernin elämän paraoksista, jossa unelmat ja niiden tuhoutuminen liittyvät väistämättömästi yhteen.

Punainen sika (1992)

Hayao Miyazakin käsikirjoittama ja ohjaama Punainen sika (Kurenai no buta/Porco Rosso, 1992) esitettiin tv:ssä ensi kerran vuonna 1995, ja silloin taltioitu vanha VHS oli ensimmäisiä kurkistuksiani maagisen animaationtekijän tuotantoon. Uskomatonta, että melkein kaksi vuosikymmentä on kulunut… Punainen sika on säilynyt yhtenä Miyazaki-suosikkinani, vaikka monta vaikuttavaa elokuvaa on tullut sen jälkeen.Tähän on monta syytä, varmaan myös ensimmäisen katselukokemuksen vaikutus, sillä näitä animaatioita ei Suomessa juurikaan nähty ennen 90-luvun puoliväliä. Toinen syy on se tapa, jolla Punainen sika, ja Miyazaki ylipäätään, yhdistelee herkästi historiallisia ja fantastisia aineksia. Punaisessa siassa historia on vahvasti läsnä, ensimmäisen maailmansodan muistona ja nykyhetken kriisinä, joka asettaa haasteen aikalaisille. Tapahtumat sijoittuvat Adrianmerelle, jossa mystinen sika ilmailee punaisella vesitasollaan, auttaa hätää kärsiviä mutta on samalla yhteiskunnan hylkiö. Hänellä on tunneside hotellinpitäjä Ginaan, ja vähitellen tämä yhteys avautuu katsojalle. Elokuvan koskettavimpia kohtauksia on sian lento hotellin yli ja Ginan muisto lapsuudesta. Pikaiset otokset veden pinnan kiitävästä välkkeestä siirtävät muistin lapsuuteen. Yhtä vaikuttava on Roald Dahlin inspiroima, mutta myös Antoine de Saint-Exupérystä muistuttava tuonpuoleisen kuva, jossa kuolleiden lentäjien virta kurottautuu kohti kaukaisuutta.

Monien Miyazaki-elokuvien päähenkilö on nuori tyttö, ja tässäkin elokuvassa tärkeä hahmo on lentomekaanikko Fio, jonka sika ottaa vastentahtoisesti mukaansa. Kun sian lentokone on huollossa Milanossa, silmiinpistävää on, että hän saa tukea naisilta, nuorilta ja vanhoilta. Sika on lentäjä, joka haluttaisiin valjastaa fasistisen Italian joukkoihin, mutta tähän veteraani ei halua lähteä. Uhkaavasta kriisistä huolimatta sika löytää sielulleen rauhan ja epäilemättä saa myös vanhan, inhimillisen ulkomuotonsa takaisin, vaikkei sitä katsojalle suoraan näytetäkään. Hauska aikalaisviittaus on amerikkalainen lentäjä Curtis, joka haluaa ensin Hollywood-näyttelijäksi ja sen jälkeen presidentiksi. Ajatus oli pinnalla, olihan Reaganin presidenttikausi juuri päättynyt tammikuussa 1989.

Kukkulan tyttö, sataman poika (2011)

Hayao Miyazakin käsikirjoittama ja Gorō Miyazakin ohjaama Kukkulan tyttö, sataman poika (コクリコ坂から, Coquelicot-zaka kara, 2011) on Studio Ghiblin tuoreimpia tuotantoja, joka sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 2012. Hayao Miyazaki on aiemminkin tehnyt käsikirjoituksia sarjakuvista, ja tällä kertaa lähtökohtana on Chizuru Takahashin piirtämä ja Tetsurō Sayaman kirjoittama samanniminen manga vuodelta 1980. Alkuperäisteos oli nimenomaan shōjo manga, jonka yleisönä pidetään yleensä 10–18-vuotiaita tyttöjä. Sävyltään Kukkulan tyttö, sataman poika muistuttaa Hayao Miyazakin tuotannon varhaisvaiheita, mutta siinä on yhtymäkohtia myös Miyazakin myöhempiin töihin. Se on merellinen samaan tapaan kuin Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008), mutta se on tyylilajiltaan vähemmän fantastinen. Se tuo oikeastaan mieleen juuri ne elokuvat, jotka eivät ole olleet Hayao Miyazakin omia ohjauksiaan, kuten käsikirjoitukset elokuviin Kätkijät (Karigurashi no Arrietty, 2010) ja Sydämen kuiskaus (Mimi wo sumaseba, 1995).  

Kukkulan tyttö, sataman poika on tarinana nöyrä ja pienieleinen, ja juuri siksi se on niin viehättävä. Se kertoo kahden nuoren ystävyydestä: Umi on menettänyt merimiesisänsä ja nostaa joka aamu merkkilipun salkoon, opasteeksi Korean sodassa kadonneelle isälle. Shun on menettänyt myös isänsä, ja hän elää satamassa. Kasvatti-isänsä hinaajalta hän lähettää aina viestejä Umille, mutta korkeat puut estävät merkkejä näkemästä. Nuoret rakastuvat, mutta hetken aikaa näyttää siltä, että he ovat sisaruksia. Kukkulan tyttö, sataman poika on eheytymistarina, jossa nuoret eivät tunne menneisyyttään mutta löytävät rohkeuden elää.

Kukkulan tyttö, sataman poika on myös historiallisesti kiinnostava. Elokuva sijoittuu vuoden 1963 Jokohamaan. Edessä ovat Tokion olympialaiset, kansainvälinen näyttämö, johon Japani on astumassa toisen maailmansodan ja Korean sodan jälkeen. Menneisyys näkyy nykypäivän rikkinäisissä perheissä. Modernisaatio on tunkeutumassa Japaniin, ja elokuvassa tämä tiivistyy lukionuorten kerhotalon kohtaloon. Vanhaa rakennusta ollaan postamassa uuden tieltä, mutta nuoret kunnostavat rakkaan kokoontumispaikkansa. Uusi sukupolvi on tiedonjanoista, uutta luovaa, ja ennen pitkää poliitikotkin ymmärtävät tämän. Kukkulan tyttö, sataman poika on sovinnollinen, liudentava kuva modernisaation aiheuttamista hankauksista. Lopputulos ei kuitenkaan vaikuta konservatiiviselta, pikemminkin se on voimaannuttava, uskoa antava.

Kätkijät (2010)

Hiromasa Yonebayashin esikoisohjaus Kätkijät (Karigurashi no Arrietty, 2010) kuuluu tuoreiden Studio Ghibli -tuotantojen ehdottomaan kärkeen. Hayao Miyazakin käsikirjoitus siirtää Mary Nortonin lastenkirjaan perustuvan tarinan 1950-luvun Englannista onnistuneesti Japaniin, vaikkakaan elokuvassa ei näytetä laajempia näkymiä kuin vasta aivan lopussa. Kerrotaan tosin, että tapahtumapaikkojen esikuvat löytyvät Aomorin prefektuurista Hirakawasta. Tarina sijoittuu yksinäiseen taloon, jonne sairas poika Shō on tuotu odottamaan sydänleikkaustaan. Hän tutustuu pikkuihmisiin, kätkijöihin, ennen kaikkea 14-vuotiaaseen Ariettaan, vaikka tytön vanhemmat korostavatkin, miten vaarallista on tulla ”inhimalisten” näkemäksi. Lopulta peukaloisperheen on vaihdettava asuntoa, ja Shōn ja Ariettan on erottava.

Kätkijöissä viehättää sen pelkistyneisyys. Animointi on yhä maagista kuin Ghibli-tuotannoissa yleensäkin, mutta käsikirjoitus korostaa tunteiden ja ihmissuhteiden merkitystä. Oikeastaan ymmärrän hyvin, miksi Miyazaki ei ole ohjannut elokuvaa itse. Miyazakin omat ohjaukset ovat olleet kerta kerralta yhä yltäkylläisempiä, ja tuntuu, että häneltä odotetaan jatkuvasti tajunnan räjäyttävää fantasiaa. Tarinansa puolesta Kätkijät palaa Näkymättömän ystävän eli Naapurini Totoron (Tonari no Totoro, 1988) henkeen. Totorossa sairastamisella oli Kätkijöiden tapaan avainmerkitys: tosin silloin sairaana oli äiti, nyt lapsi. Sairaus tuo molemmissa elokuvissa mukaan epävarmuuden elementin, pelon tuntemattoman tulevaisuuden edessä, ja ajatuksen siitä, että muutos on väistämättä edessä. Epävarmuus on Kätkijöissä kaksinkertaista siinä mielessä, että samaan aikaan kun Shō epäilee kuolevansa, Ariettan perhe on epätietoinen siitä, löytyykö muualta kätkijöitä lainkaan. Kätkijät tuntuvat elävän sukupuuton edessä. Elämän hiipuminen ei lopulta kuitenkaan jää hallitsevaksi tunteeksi, vaan sen tilalle nousee optimismi siitäkin huolimatta, että Shōn ja Ariettan täytyy erota. Loppukohtauksessa aurinko nousee, mikä ennustaa hyvää. Vaikka tiet eroavat, kohtaaminen on tarjonnut olennaisen muutoksen.

Kätkijöitä voi tulkita myös konkreettisesti kätkemisen teeman kautta, sillä kätkemisen vastakohta on antaminen.  Shō haluaisi kenties toteuttaa haaveen yhteiselosta peukaloisten kanssa, mutta lopultakaan heitä ei voi omistaa niin kuin nukkekotia. Tärkeä motiivi elokuvassa on sokerinpala, jota Arietta lähtee alussa isänsä kanssa kätkemään. Pala kuitenkin putoaa, mutta myöhemmin Shō tuo sen Ariettalle ystävyyden eleenä, lahjana Marcel Maussin hengessä. Kätkijät kieltäytyvät ottamasta sitä vastaan, sillä lahja voi olla vastikkeellinen. Lopussa Shō antaa Ariettalle sokeripalan uudelleen, tällä kertaa vastikkeettomasti.

Ponyo rantakalliolla (2008)

Hayao Miyazakin tuotanto on usein viihtynyt ilmassa, irti maanpinnasta, mutta viimeisin elokuva Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008) on merellinen. H. C. Andersenin Pientä merenneitoa muistuttava tarina kertoo Ponyo-nimisestä kalanpoikasesta, joka ihastuu viisivuotiaaseen Sōsukeen ja haluaa muuttua ihmiseksi. Tarinaan punoutuu japanilaiselle katastrofiselle mielikuvitukselle olennainen tsunamin pelko, mutta se saa ymmärtävän sävyn: hyökyaalto nousee, kun Ponyo pakenee isänsä luota, merenalaisesta laivasta. Hämmästyttävää kyllä, isä kutsuu tytärtään Brünnhildeksi, ja kun Ponyo nousee aaltojen harjalle Joe Hisaishi musiikki alkaa erehdyttävästi muistuttaa Wagnerin Valkyyriaa. Wagnerillakin tytär kapinoi isäänsä vastaan.

Kotikatsomossa Eemil, 4 v., on Ponyoon erityisen ihastunut, mutta hyvältä elokuva vaikuttaa aikuisenkin silmin. Tarinan pohjalla elämän ääripäät kohtaavat: Sōsuken päiväkoti on vanhainkodin vieressä, ja talon asukkaat saavat ensimmäisenä tutustua vihreän muoviämpärin pohjalla pyörivään Ponyoon. Kerronnassa pienet yksityiskohdat jäävät mieleen: rauhallinen teenjuonti ja ruokailu, Sōsuken ja Ponyon veneretki myrskyn jälkeen, merenalaisen maailman ihmeellisyys... Aiemmista Miyazaki-elokuvista poikkeaa piirrostyyli: se ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin aiemmin, mutta pinta on elävä. Miyazaki on halunnut tavoitella värikynäpiirroksen ilmettä ja onnistunut siinä erittäin hyvin.

Naapurini Totoro (1988)

Näin Hayao Miyazakin animaation Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988) ensimmisen kerran vuonna 1995, kun TV1 esitti sen nimellä Näkymätön ystävä. Huhut kertoivat, että Miyazakin piiroselokuvat keräsivät Japanissa miljoonayleisöjä. Vähän aiemmin tv oli ehtinyt jo näyttää Miyazakin tuoreemman elokuvan Punainen sika (Porco rosso / Kurenai no buta, 1992). Näistä esityksistä alkoi Miyazakin voittokulku myös Suomessa. Näkymätön ystävä pyöri videonauhurissa lukemattonmia kertoja, ja kun kuusivuotias tyttäreni näki sen ensimmäisen kerran, hän purskahti itkuun lopputekstien aikana. Itku on lähellä aikuisellakin. Loppu on pakahduttava: pikku-Mei on kadonnut ja isosisko Satsuki yrittää epätoivoisesti löytää hänet. Mei on lähtenyt etsimään sairaalaa, ilahduttaakseen äitiä, joka on pitkään ollut poissa kotoa. Onneksi turvallinen Totoro saapuu apuun ja kissabussi löytää Mein.

Cagliostron linna (1979)

Cagliostron linnaa (Rupan sansei: Kariosutoro no shiro, 1979) ei toistaiseksi ole julkaistu Suomessa: se on Hayao Miyazakin ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Miyazaki aloitti tv-sarjan Lupin III ohjaajana ja ajautui tekemään aiheesta myös pitkän animen. Piirrostyyli on japanilaisista sarjoista tuttua, paikoittellen karkeaakin, mutta vauhdikasta ja luonnosmaista otetta höystävät runolliset jaksot, joissa on Miyazakin myöhemmistä elokuvista tuttua taitoa. Cagliostron linna on hybridi veijari-, rikos- ja fantasiatarinoista. Se sisältää roppakaupalla myös historiallisia viitteitä. Päähenkilö Lupin III on Maurice Leblancin romaaneista tutun herrasmiesvaras Arsène Lupinin pojanpoika. Tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Cagliostron herttuakuntaan, joka näyttää sijaitsevan jossakin sveitsiläis-välimerellisissä maisemissa. Nimi Cagliostrokin sisältää hämärän historiallisen viitteen, vaikka kovin läheistä yhteyttä okkultisti Alessandro Cagliostroon alias Giuseppe Balsamoon (1743-95) onkin vaikea nähdä. Mutta toki mystisiä voimia on Cagliostron linnassakin. Japanilaisen magnan ystävät kuulemma väheksyvät Miyazakin elokuvaa, joka poikkeaa alkuperäisestä, vuodesta 1966 julkaistusta sarjakuvaversiosta. Päähenkilö Lupin III on sarjakuvassa kyyninen playboy, kun taas Miyazaki on tehnyt hänestä hyväntahtoisen veijarin. Ainakin itselleni päällimmäiseksi jäävät mieleen muutamat loistokkaasti animoidut kohtaukset (Lupin yrittämässä uida vastavirtaan) sekä se historiallinen fantasia, jossa Miyazaki yhdistelee luovasti muistumia Euroopan historiasta.

Sydämen kuiskaus (1995)

Hayao Miyazakin käsikirjoittamaa ja tuottamaa nuorisodraamaa Mimi wo sumaseba ei ole esitetty Suomessa, mutta sen nimen voisi suomentaa Sydämen kuiskaukseksi. Elokuva on ilmestynyt Englannissa dvd:nä nimellä Whisper of the Heart. Se on poikkeuksellinen anime, nykypäivän Tokioon sijoittuva kertomus orastavasta rakkaudesta ja luovuudesta. Keskiössä on usko omiin kykyihin samaan tapaan kuin Miyazakin ohjaamassa Kikissä (1989). Miyazakin läsnäolo Sydämen kuiskauksessa on selvä, mutta ohjauksesta vastaa Yoshifumi Kondo. On selvää, että elokuva myös poikkeaa Miyazakin omista ohjauksista: fantasian rooli on hyvin vähäinen - elokuva on pikemminkin pienten arkisten yksityiskohtien taidonnäytettä. Ja juuri se viehättääkin: Sydämen kuiskauksen rytmi on rauhallinen, suurkaupungin elämä näyttäytyy rikkaana ja jokainen kohtaus kehittää päähenkilöiden kuvausta eteenpäin. Elokuva on poikkeuksellinen anime siinäkin mielessä, että sen tavoitteet ovat niin erilaiset muihin piirroselokuviin verrattuna. Anime voisi loihtia näkyyviin fantastisia kuvia, mutta Miyazaki ja Kondo ovat kiinnostuneempia siitä mitä tapahtuu pinnan alla, näkymättömissä. Sellainen näkymätön taso, jota jälkeenpäin jäin miettimään, on elokuvan historiallisuus. Miten Sydämen kuiskaus liittyy vuoden 1995 tilanteeseen? Dvd:llä on julkaistu kaikki elokuvan trailerit ja promootiokoosteet. Eräässä promootioelokuvassa viitataan - ehkä yllättäenkin - siihen, miten talouselämän kupla oli juuri puhjennut. Vuonna 1995 elettiin talouslaman jälkeistä aikaa: aallonpohja oli maailman syvin Suomessa ja Meksikossa, mutta myös Japania lama kohteli kaltoin. Kun tarkemmin katsoo, Sydämen kuiskauksen keskiössä oleva perhe elää taloudellisessa ahdingossa. He saavat ruoka-apua naapurilta, ja perheen äiti viimeistelee opinnäytettään keittiön pöydän ääressä. Päähenkilö Shizuku valmistautuu lukion pääsykokeeseen. Koko elämän ja tulevaisuuden kannalta olennaisen kokeen uhkaajaksi nousee Shizukun rakatuminen ja samanaikainen halu heittäytyä oman luovuutensa testaamiseen, kirjoittamiseen. Shizukun rakastettu Seiji puolestaan haluaa Cremonaan viulunrakentajan oppiin, vaikka vanhemmat haluaisivat hänet opintielle. Olisiko niin, että talouslaman jälkeisessä tilanteessa koulutuksen "pakko" oli vastaansanomaton? Kuka rohkenisi kuunnella sisäistä ääntään ja heittäytyä epävarmaan tulevaisuuteen maailmassa, jossa varmuuksia ei enää ollut?

Kikin lähettipalvelu (1989)

Nyt näin Hayao Miyazakin Kikin lähettipalvelun (Majo no takkyûbin, 1989) toista kertaa: se ei ole yhtä suurellinen ja fantasinen kuin Henkien kätkemä tai Liikkuva linna. Mutta ehkä juuri siksi Miyazakin animaation herkkyys ja hienous pääsee oikeuksiinsa. Pienen noidan tarina on koskettava, humaani, eikä tarinassa ole mitään muuta suurta dramatiikkaa kuin usko itseen ja omiin kykyihin. Monet kohtaukset ovat epätavallisuudessaan herkullisia, esimerkiksi kohtaus, jossa Kikin kissa, Jiji, joutuu tekeytymään pehmoleluksi ja kohtaa ystävällisen vanhan koiran.

Nausikaa (1984)

Nausikaa (Kaze no tani no Naushika/Nausicaä of the Valley of the Winds, 1984) on Hayao Miyazakin ensimmäinen pitkä animaatio-ohjaus. Ensi-illan aikaan ohjaaja oli 43-vuotias, paljon tv-töitä tehnyt animaattori ja ohjaaja. Nausikaan taustalla oli Miyazakin oma manga-sarjakuva, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1983. Sarjakuvan ja elokuvan nimi viittaavat kreikkalaiseen mytologiaan: Nausikaa oli rohkea faiakialainen neito, joka auttoi Odysseusta selviämään eteenpäin. Miyazaki sai vaikutteita myös japanilaisesta sadusta, joka kertoo hyönteisiä rakastavasta prinsessasta. Sittemmin ohjaaja paljasti myös ajankohtaisen kiinnekohdan, Minamatan rannikon saastumisen elohopealla. Lopputuloksena oli hieno ja kaunis ekologinen animaatio, jonka teemoja Miyazaki käsitteli myöhemmin elokuvassa Prinsessa Mononoke (1997). Vuonna 2007 Nausikaa vaikuttaa mös viittaukselta 1980-luvun kylmään sotaan, jossa kaksi liittoutumaa kilpailee ajattelematta seurauksia. Miyazaki oli tiettävästi tyytymätön Nausikaan loppuratkaisuun, ihmeeseen, mutta toisaalta lopetus on kaunis! Tyytymättömyys sai Miyazakin jatkamaan sarjakuvaasa, josta paisui yli 1000-sivuinen, lyijykynällä piirretty eepos. Sarjakuvaversio valmistui vuonna 1994.

Kikin lähettipalvelu (1989)

Kikin lähettipalvelu valmistui Totoron jälkeen, Miyazakin neljäntenä pitkänä ohjauksena. Tarinan mukaan Miyazaki oli kiinnostunut Peppi Pitkätossun oikeuksista ja matkusti Tukholmaan. Oikeuksia ei tullut, mutta Itämeren kaunis kaupunki antoi inspiraation Kikin kuvitteelliselle kaupunkille, jonne 13-vuotias pikkunoita kotiutuu. Kiki on sympaattinen elokuva, herkkä, ja oikeastaan jatkaa Totoron lämmintä tunnelmaa. Aikaisemmista Miyazakeista (Lentävä linna) tuttu viehtymys julesvernemäisiin lentokoneisiin on yhä mukana: tällä kertaa nuoren noidan luuta saa vastapainokseen ilmalaivan. Teknologisen taidon vastapainoksi nousee luottamus omiin kykyihin, jotka lopulta tekevät Kikistä sankarin. Vastakkain ovat teknologia ja ”henki”, mutta samala Kiki kuvaa itsenäisyyttä, luottamusta itseen.

Ihmemaa Oz (1939) ja Näkymätön ystävä (1988)

Päätän aloittaa elokuvapäiväkirjan, vähän samaan tapaan kuin parikymmentä vuotta sitten. Pääsiäinen on alkamassa, ja aikaa elokuvillekin ehkä liikenee. Onni on influenssassa, ja me muutkin kiikumme sairauden rajamailla. Ehkä tilannetta voi paeta elokuvien maailmaan, joten Victor Flemingin Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939) ja Hayao Miyazakin Näkymätön ystävä (Tonari no Totoro, 1988) ovat loogiset vaihtoehdot. Muistikuvissani Ihmemaa Oz on kvartetin iloista kulkua halki metsän, mutta loppuosa onkin paljon pidempi. Näkymätön ystävä taas on yhtä hieno kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna!