Luutnantti Blueberry 6: Hopeatähti

Jean-Michel Charlier’n ja Jean Giraud’n kuudes Luutnantti Blueberry -albumi oli Hopeatähti (L’homme à l’étoile d’argent, 1969). Luin tarinan aikanaan lapsena Zoom-lehdestä (1973–1974), jossa se alkoi ilmestyä ensimmäisestä numerosta lähtien nimellä Mies ja hopeatähti. Albumi ansaitsee tässä tulla käsiteltyä erikseen, sillä se on harvoja Blueberry-sarjakuvia, joissa kertomus mahtui yhteen albumiin. Seuraavasta albumista Rautahepo (Le Cheval de fer, 1970) alkoi jälleen moniosainen, eeppinen tarina. Tähän nähden Hopeatähti on kuin 1950-luvun ekonominen Hollywood-western, tarina kurittomasta pikkukaupungista, jonka ulkopuolelta saapuva lainvartija laittaa järjestykseen. Giraud’n piirrosjälki on jälleen pykälän verran parempaa kuin edellisessä albumissa, ja nautin tarinasta jo pelkästään visuaalisesti.

Hopeatähti alkaa kohtauksella, jossa aiemmista albumeista tuttu alkoholisoitunut hopeanetsijä Jim McClure saapuu pieneen arizonalaiseen Silver Creekin kaupunkiin. Pian selviää, että paikkakunta on Bassin veljesten ja heidän kätyreidensä terrorisoima. McClure saapuu paikalle juuri, kun rikollisjoukko on tekemässä selvää kaupungin sheriffistä, joka on jo kohtaloonsa alistunut. Asetelma on tuttu lukemattomista lännenelokuvista. Mieleen tulevat monet Budd Boetticherin tiivistunnelmaiset westernit. Erotuksena on kuitenkin se, ettei erämaasta saapuva muukalainen ole Randolph Scott vaan viskiä hanakasti kumoava maankiertäjä. Blueberry tulee tarinaan vasta McCluren kautta: kun kaupungin silmäätekevät pohtivat tulevaisuutta, McClure tietää, kenet paikalle pitäisi kutsua. Blueberryn saavuttua lukijalle selviää, että tarinan varsinainen elokuvallinen esikuva onkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959). Blueberry on tässä aivan kuin sheriffi Chance (John Wayne). McClure on yhdistelmä alkoholisoitunutta Dudea (Dean Martin) ja Chancen uskollista kumppania Stumpya (Walter Brennan). Varmimmaksi vakuudeksi yhtymäkohdista tarinaan marssitettaan nuori Dusty, joka on aivan kuin Colorado (Ricky Nelson). Muitakin elokuvallisia viitteitä albumista löytyy, esimerkiksi Silver Creekin tuomari muistuttaa erehdyttävästi Charles Laughtonia.

Vaikka Hopeatähti palautuu tarinansa suhteen pitkälti Rio Bravoon, kokonaisuus ei oikein istu siihen, mitä Will Wright kirjoittaa kirjassaan Sixguns and Society (1975). Rio Bravo edustaa Wrightin tulkinnassa ”ammatillista westerniä”, jonka ytimessä on ryhmä ammattilaisia. Aivan näin ei Hopeatähdestä voi todeta. Muistan lukeneeni, että Howard Hawks teki westerninsä vastavetona Fred Zinnemannin Sheriffille (High Noon, 1952). Hawksin mukaan rikollisten kohtaaminen kuuluu ammattilaisille, ei tavallisille kansalaisille. Hopeatähdessä käytetään paljon tilaa kaupunkilaisten pelkuruuden kuvaamiseen, mutta lopussa väki nousee tukemaan sheriffiään. Blueberry on raudanluja ammattilainen, mutta hän ei selviytyisi ilman muita. Jos tarinaa vertaa Will Wrightin luokitteluun, juoni tuo mieleen myös klassisen westernin: mukana on opettajatar, johon sankari ihastuu, mutta viimeisissä kuvissa sheriffin on lähdettävä kohti uusia seikkailuja. Tällaistahan ei Rio Bravossa ole. Vaikka Charlier’n ja Giraud’n ranskalais-belgialainen albumi ammentaa enemmän lännenelokuvasta kuin Yhdysvaltain historiasta, mukana on myös viittauksia menneisyyden hahmoihin. Silver Creekiä terrorisoivien rikollisten johtajan nimi viittaa legendaariseen junaryöstäjään Sam Bassiin (1851‒1878), joka vaikeutti ennen kaikkea Union Pacificin kultakuljetuksia.