30. kesäkuuta 2010

Kohmon Casbah, eli kuunnelma Algiers (1941)

Lux Radio Theater oli legendaarinen radio show, jossa lähetettiin kuunnelmaversioita tunnetuista Broadway-hiteistä ja Hollywood-elokuvista. Ensimmäiset vuotensa Lux Radio Theater toimi New Yorkissa vuosina 1934-36, mutta vuodesta 1936 kuunnelmia tehtiin Hollywoodissa Cecil B. DeMillen johdolla. Verkossa vanhoja kuunnelmia on toista sataa avoimesti ladattavissa ja kuunneltavissa. Kesähaaveena on ollut kuunnella ainakin pieni osa. Eilen otin lenkille mukaan 7. heinäkuuta 1941 lähetetyn kuunnelman Algiers, joka perustui Walter Wangerin kolme vuotta aiemmin tuottamaan elokuvaan, päärooleissa Charles Boyer ja Hedy Lamarr. Kuunnelmat ovat kaikki vajaan tunnin mittaisia: juuri sopivan mittaisia.

Juuri kun saavuin Kohmon havuntuoksuiselle pururadalle, äänimaisema loihti esiin mystisen Casbahin, jossa ”modern Europe meets ancient Africa”. Jollakin tapaa kuunnelma on vaikuttavampi kuin John Cromwellin elokuvaversio: poissa ovat Hollywood-studion eksoottiset lavasteet, Charles Boyerin utuinen katse ja Hedy Lamarrin tietoinen glamour. Algiers, suomeksi Casbahin vanki, oli Lamarrin ensimmäinen Hollywood-elokuva, mutta kuunnelma purkitettiin paljon myöhemmin. Itävaltalaisen tähden englanti on huomattavasti luistavampaa kuin vuonna 1938, mutta sen sijaan Boyerin kieli on yhtä vahvan ranskalaista kuin aina enemmin ja myöhemminkin.

Kuunnelma Algiers jakaantuu kolmeen näytökseen, joihin kuhunkin Cecil B. DeMille juontaa. Yleisön läsnäolo kuuluu vain taputuksina. Näytösten välissä kuullaan Lux-saippuan ja -pesuaineen mainoksia. Formaatin vuoksi näytelmäelokuvan kerronta on pitänyt tiivistää, ja oikeastaan se on tarinalle vain eduksi. Pepe le Mokon kokemus Casbahista vankilana korostuu. Erittäin vaikuttava on kohta, jossa Pepe keskustelee rakastattunsa Gaby kanssa ja muistelee Pariisin metroa. Pepen vapauden kaipuu kuulostaa melkein suuremmalta kuin hänen rakkautensa Gabyyn. Väistämättä tulee mieleen, miten maailmantilanne oli muuttunut vuoden 1938 jälkeen. Kun kuunnelmaa tehtiin kesällä 1941, Saksa oli jo vyörynyt Ranskaan: kysymys vapaudesta sai uuden merkityksen. Sota-ajan konteksti ilmenee kuunnelmassa konkreettisestikin, sillä lopussa DeMille viittaa Yhdysvaltain presidentin puheeseen 4. heinäkuuta, kolmea päivää aiemmin.

Urbaanin legendan mukaan Pepe lausuu maagiset sanat: ”Come with me to the Casbah!” Tosiasiassa näitä sanoja ei lausuta sen paremmin elokuvassa kuin kuunnelmassakaan. Päinvastoin, kuunnelman jälkeen on entistäkin selvempää, ettei Pepe kutsuisi ketään Casbahiin, sillä hän haluaa sieltä pois. Casbah on vankila. Jotta tragedia olisi täydellinen, Pepen on kuoltava. Kuunnelman viimeisissä sanoissa Alan Napierin loistavasti tulkitsema komisario Slimane sanoo vaimeasti: ”It is over. Pepe le Moko has left the Casbah...”

Samalla hetkellä lenkkini päättyy ja tulen ulos Kohmon metsistä. Pepen viimeiset huokaukset jäävät mieleen.

Viikon tyttö (1946)

Viikon tyttö (1946) päätti Kersti Bergrothin, Lea Joutsenon ja Valentin Vaalan hedelmällisen yhteistyön. Tällä kertaa Lea Joutseno esittää kalasäilyketehtaan työntekijää Raija Lehtoa, joka yllättäen joutuu valokeilaan ja tulee valituksi viikon tytöksi. Samaan aikaan Raijan lämmin suhde työnjohtaja Antti Aholaan (Tauno Palo) viilenee, ja Raija epäilee Antin olevan suhteissa flirttailevaan Terttuun (Anna-Liisa Hämeensalo). Viikon tytöstä tulee säilyketehtaan omistajan Fabian Tupasen (Reino Valkama) perheen lemmikki, varsinkin kun herää huhu tytön rikkaasta Amerikan sedästä. Pian Raijan ympärillä on kaksi kosijaa, Tupasten poika Kristian (Tapio Nurkka) ja perheen elätti "maisteri" Pupu Ojanen (Pentti Viljanen).

Rakkauselämän ristiriita on draaman lähtökohtana melko vaatimaton, mutta se tarjoaa aiempien Tet-komedioiden tapaan pohjan hauskoille vastakkainasetteluille ja nasevalle sanailulle. Tupasen pariskunta on kotimaisesta elokuvasta stereotyyppisen tuttu: teollisuusneuvos Fabian Tupanen on silkkipytystään huolimatta kansanmies, kun taas puolisonsa Titti Tupanen (Dagi Angervo) edustaa keinotekoista "kyldyyriä". Sukupuolittunutta keitosta vahvistaa sekin, että Raija lopulta luopuu roolistaan ja palaa takaisin säätyynsä - ja Antin vierelle.

Erityistä kiinnostavuutta Viikon tyttöön tuo valmistumisajankohta. Ensi-iltansa komedia sai 16. elokuuta 1946 Kino-Palatsissa ja Ritzissä. Suomessa oli vihdoin siirrytty rauhan aikaan, jälleenrakennusajan työtä arvostavaan ilmapiiriin. Valentin Vaalan ohjauksessa huomio kiinnittyy ensimmäisiin kuviin kalasäilyketehtaalla. Ne ovat kotimaiselle näytelmäelokuvalle aika epätyypillisiä: kamera pyyhkii tehdassalia ja siirtyy sieltä konttoriin. Mieleen tulee se tapa, jolla Howard Hawks kuvaa sanomalehden toimitusta komediassa His Girl Friday (1940). Vaalan käsissä tuotantoelämän maailma rakentuu muutamana kuvana. Aloituksessa on vahvaa ajan henkeä, vaikkei kalasäilykkeiden tuotanto ehkä ollutkaan se teollisuudenhaara, joka nosti kansakunnan suosta.

Viikon tytöstä henkii usko työntekoon. Julkisuuden hömpötykselle viitataan kintaalla, mutta lopputulemana Tupasen yrittäjäperheeseen suhtaudutaan lempeästi. Raija ja Antti palaavat työhönsä, ja epälemättä Antin alkupuolella mainitsema lause muodostuu sukupolven tunnussanaksi: "Pieni kävely lisää työtehoa."

Viikon tytöstä huokuu myös usko itsenäisyyteen: kaikki on Raijan ja Antin omissa käsissä. Fabian lupaakin tehdä Antista apulaisjohtajan, sillä Antti on koko järjestelmän kannalta korvaamaton. Itsenäisyyttä korostaa myös elokuvan suhde amerikkalaisuuteen. En muista toista elokuvaa, jossa olisi näin paljon puhuttu amerikkalaisesta kulttuurista. Tupasen kahvikesteillä joku taitaakin tokaista: "Niillä amerikkalaisillahan on niin ihmeellisiä maailmankatsomuksia..."

Ropoa likoon

(Turun Sanomat 30.6.2010)

Viime päivinä yliopistojen varainhankinta on ollut vahvasti otsikoissa. Helsingin Sanomien mukaan yliopistot käyvät kesän jälkeen ”tosissaan yksityisten kukkarolle”. Yleisradio puolestaan uutisoi, että ”yliopistojen varainhankinta takkuaa yhä”. Vahvasti korostui myös se, että yliopistot ovat pääosin kaukana tavoitteistaan, kun aikaa on enää vuoden 2010 loppuun.

*

Miksi hiekka on valumassa tiimalasista? Taustana on tosiasia, että valtio on luvannut Aalto-yliopistolle 500 miljoonaa euroa, jos se ehtii itse kerätä 200 miljoonaa yksityisinä lahjoituksina kuluvan vuoden loppuun mennessä. Jotta kaikki ei näyttäisi niin Aalto-keskeiseltä, julkisoikeudelliset yliopistot saivat samassa yhteydessä lupauksen siitä, että valtio tukee niidenkin pääomitusta 2,5-kertaisella panoksella.

Uutisoinnissa silmiinpistävää oli toteutuneiden kampanjojen vertaaminen tavoitteisiin. Tämä on tietysti harhaanjohtavaa siinä mielessä, että yliopistojen tavoitteet ovat täysin erilaisia. Turun yliopiston tavoite on yksi maan kovimmista, 20 miljoonaa euroa, kun esimerkiksi Tampereen ja Lapin yliopistojen päämääränä on koota vain miljoona. Åbo Akademin tavoite on 10 miljoonaa.

Keruutoimintaa uutisoitaessa ei useinkaan mainita sitä, ettei rahoja kerätä yliopistojen välittömään toimintaan tai kuluihin. Kyse on pääomasta, ja vasta pääoman tuotto voi tuoda helpotusta yliopistojen talouteen. Tämän takia pääoman täytyy olla riittävän suuri, muutoin työstä saatava hyöty jää vaatimattomaksi.

Juhlapuheissa on puhuttu yliopistojen taloudellisen vapauden lisääntyneen vuodenvaihteessa. Ehkäpä näin onkin, mutta vapaus on suhteellista, jos sen hyödyntämiseen ei ole edellytyksiä. Jos Aalto-yliopisto onnistuu muhkeassa tavoitteessaan, sen vapaudet lisääntyvät merkittävästi suhteessa muihin yliopistoihin.

Onneksi meille muille jää ajattelemisen vapaus.

*

Suomi on adressien ja keräysten kansakunta. Ensimmäisellä sortokaudella ylioppilaat keräsivät muutamassa viikossa yli puoli miljoonaa nimeä suureen adressiin. Turun yliopisto taas syntyi 1920-luvulla kansan karttuisasta kädestä.

Mutta silti suomalainen mentaliteetti ei helposti taivu rahan antamiseen tai vastaanottamiseen. Voin hyvin kuvitella, että varainkeruukampanjat saattavat näyttää myös joutavalta rahan hamuamiselta ja ylellisyyden tavoittelulta.

Kulttuuria ei voi hetkessä muuttaa. Siksi voi kysyä, onko aikataulu alunperinkin liian kireä. Tuntuu siltä, että kiireisestä aikataulusta kärsivät ennen kaikkea ne yliopistot, joiden tukijat eivät etsi välitöntä hyötyä vaan haluavat tukea pitkäjänteistä sivistystoimintaa.

*

Valtiovalta on luvannut olla jättämättä yliopistolaitosta heitteille, mutta silti elämme epävarmuuden aikoja.

Sanomalehtien julkaisemia varainhankintatietoja katsoessa voi vain hämmästellä sitä, miten voimakkaasti Aalto-yliopisto on onnistunut sieppaamaan lahjoittajien kiinnostuksen – ainakin jos euromäärillä mitataan. Yliopistot ovat tähän mennessä saaneet koottua yhteensä 224 miljoonaa, mutta näistä peräti 150 miljoonaa sisältyy Aalto-yliopiston pottiin. Mikäli tämä ennustaa tulevaisuutta, aineellisten edellytysten suhteen maan yliopistolaitos jakaantuu jyrkästi kahtia, upporikkaisiin ja keppikerjäläisiin.

Tunnustan, etten ole vielä itse ehtinyt osallistua talkoisiin. Mutta nyt se on tehtävä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

27. kesäkuuta 2010

Morsian yllättää (1941)

Välirauhan aikana syntynyt Morsian yllättää (1941) aloitti Kersti Bergrothin, Lea Joutsenon ja Valentin Vaalan yhteistyön, josta syntyi viisi vauhdikasta komediaa. Lea Joutsenon tähtikuva ei tässä ole vielä pirteimmillään, mutta lopputuloksena on – Stanley Cavellin kirjaan viitaten – uudelleenavioitumiskomedia (comedy of remarriage). Alkukohtauksessa Leila Roine (Lea Joutseno) on menossa naimisiin insinööri Lauri Honkatien (Tauno Majuri) kanssa. Hääpuku lepää jo tuolilla odottamassa, mutta samaan aikaan sekä Leila että Lauri alkavat muistella menneitä ihastuksiaan. Häihin on vain seitsemän tuntia aikaa. Laurin luokse tuppautuu maailmannaiseksi itseään kuvaava Asta Jokimaa (Hanna Taini), kun taas Leila saa vieraakseen runoilija Esko Raiteen (Olavi Reimas). Syntyy tietysti väärinkäsitys, jossa sekä Leila että Lauri pitävät avioliittoa väärinkäsityksenä. Leila sieppaa Eskon kainaloonsa ja lähtee junalla Petsamoon. Perässä seuraavat kaikki muut, jotka niin ikään hyppäävät junasta seuraavalla asemalla. Taitavana manipulaattorina toimii taloudenhoitaja Salli (Hilppa Ilvos), joka lopulta saa Leilan ja Laurin yhteen. Pariskunta ehtii vielä hääpaikallekin juuri ajoissa.

Morsian yllättää -elokuvan huumori on varmasti katsomistilanteeseen sidottua: jos sitä tiirailee yksikseen, dialogi voi tuntua teennäiseltä. Mutta seurassa katsottuna Kersti Bergrothin camp-henkinen sanailu menee kuin veitsi voihin. Elokuvan herkullisimpia hahmoja on Olavi Reimaksen esittämä Esko Raide, joka on vilpittömän ihastunut itseensä keksiessään uusia loppusointuja ja muistaa mainostaa kaikissa käänteissä tuoretta kokoelmaansa Kirjava niitty. Siinä vaiheessa, kun suomalaisen elokuvan runoilijahahmoista tehdään tutkimusta, Morsian yllättää on ehdottomasti nostettava esiin. Raiteen hahmo on elokuvassa samanaikaisesti sekä Don Juan että eräänlainen feminiinisia maneereja viljelevä eunukki. Lopussa Leilan ystävä Mirjami (Kaija Rahola) ihastuu Eskoon ja tokaisee Sallille: ”Esko, eikö se ole teistäkin melkein kaikkein kaunein nimi...”

26. kesäkuuta 2010

Dynamiittityttö (1944)

Valentin Vaalan Lea Joutseno -komediat ovat lähellä Hollywoodin screwball-otetta: Joutseno on yhtä nokkelasanainen manipulaattori kuin Katherine Hepburn Hawksin elokuvassa Bringing Up Baby (1938). Johtaja Reijosen (Paavo Jännes) tytär Marja (Lea Joutseno) elää salapoliisiromaanien maailmassa ja ihastuu kuullessaan kaupungissa huseeraavasta dynamiittikoplasta. Rikospoliisi Esko Vuoristo (William Markus) saapuu vierailulle Reijosten kotiin, ja Marja esittää tukun teorioita Hiipivän kiinalaisen, Keltaisen kouristuksen ja monen muun jännityskertomuksen pohjalta. ”Onko kaupungissa oopimiumiluolia?”, kysyy Marja. ”Verraten harvassa”, vastaa poliisi.

Dynamiittitytön keskiössä on koominen väärinkäsitys. Kun Marja hurmaantuu rikoksesta, häneen ihastunut Kari Honka (Tapio Nurkka) pyytää kavereitaan naamioitumaan roistoiksi ja järjestää yllätyksen. Samaan aikaan Marja tutustuu oikeisiin dynamiittimiehiin, Jaliin (Matti Lehtelä), Aapeen (Veikko Huuskonen), Unskiin (Kaarlo Aavajoki) ja Yrkkään (Kyösti ”Kaukon serkku” Käyhkö). Kriittinen katsoja voisi sanoa, ettei väärinkäsityksestä saada aivan kaikkea irti. Kun Marjalle paljastuu asian oikea laita, hän jäykistyy hetkeksi, mutta erityisen naurattavia sattumuksia tilanteesta ei seuraa. Loppukohtaus Reijosen huvilalla on niin ikään suhteellisen lyhyt: poliisivoimat korjaavat valeroistot parempaan talteen, ja Marja ja Kari jäävät hetkeksi yksin dynamiittimiesten ja itse pääjehun, arkkitehti Taiston (Kaarlo Kytö), kanssa.

Dynamiittityttö leikittelee säätyeroilla, ja kuilu Marjan sosiaalisen ryhmän ja työväenluokkaisten roistojen, Jalin, Aapen, Unskin ja Yrkän, välillä on jyrkkä. Unski tosin paljastuu tanssikoulun käyneeksi ja vie Marjan tangon kiihkeään rytmiin ravintola Ritzin parketille.

Parasta Dynamiittitytössä on Kersti Bergrothin ja Lea Joutsenon yhteistyönä syntynyt räiskyvä dialogi, kieli, joka 1940-luvun suomalaisen elokuvan kontekstissä kuulostaa tuoreelta ja yllättävältä. Marja on elokuvan alussa lähdössä ”lenkille”, ”kekkaa” monenlaista ja tervehtii tuttujaan sanoin ”hopsis vaan”. Kari puolestaan kutsuu Marjaa ”jästipäiseksi mummoksi” ja dynamiittimiehiä ”rotuolennoiksi”.

25. kesäkuuta 2010

On Juhannus

Wiipurin Sanomat 24.6.1903

”Lehvien juhla, kukkien juhla. Kaikkialla sinua odotetaan. Pitkästyivät jo tuloasi keväiset tuomet ja pihlajat. Hääkoristuksensa, valkeat kukkaterttunsa ne jo pois riistivät. Ainoastaan muutamilla sireeneillä oli kärsivällisyyttä sinua sinipunertavine kukkasineen odotella. Mutta pienet ystäväsi meidän sulotuoksuiset vanamot seisovat kaikki hiljaisina mättäillään. Ja vihanta metsä sekä rehevä nurmikko kimaltelevat aamuisissa kastehelmilöissään sinulle toivotellen: tervetuloa!

Astu keskellemme Juhannus, astu puhtoisella, lentorikkaalla mielellä, niinkuin astuu elämään immyt, jonka kulmilla nuoruus kukkii. Juhannukseni, keväinen impeni, tahtoisin että koko Suomi vartoi sinua kuni morsiantaan. Tahtoisin, että joka tölli puhtaaksi sinun tulollesi pestäisiin. Pantaisiin lehviä ikkunalaudoille ja mustuneisiin seinänrakoihin. Pihalle koivumaja laitettaisiin.

Aattona jo olisi kaikkialla suuri hiljaisuus. Lämpymän kylyn perästä kokoontuisi puhdas,valkopukuinen väki tupaseen. Valkeaksi pestyillä raheilla se istuisi ja harvaksellen pakinoisi taikka syventyisi kirjallisuuteen.

Juhannuspäivä olisi kirkas. Kirkkoveneitä soutelisi siniselillä. Ei kuuluisi yhtään rivoa sanaa. Ei kukaan kirkkomatkalla hevoistaan ruoskalla hoputtelisi. Jokainen pelkäisi häiritä sopusointua. Ja senpä vuoksi pääsisivät Juhannuksena julkisuutta näkemään ainoastaan hyvät sanat ja sopivat teot.

Lehvien juhla. Kukkien juhla. Toivomme sinut tervetulleeksi. Jokaisen valistuneen ihmisen velvollisuudeksi katsomme koettaa vaikuttaa ehkäisevästi surkuteltavaan viinan tulvaan.

On häpeä jos kansamme raittiuskanta pysyy yhä niin alhaisena, että väkijuomia ei osata hyljätä omaan arvoonsa. Kansalaiset kaikkialla, anteeksi antamaton laiminlyönti on, ell'ette koeta kukin paikkakunnallanne edistää Juhannuksen raitista viettämistä.

Elkää tehkö itseänne siihen laiminlyöntiin syypääksi.

Saapuu Juhannus. Se on valon juhla. Maalaiset tekevät matkan kaupunkiin. Arvoisat isännät, pistäytykää kirjakauppaan! Viekää mukananne kirjallisuutta kotiväkenne lukea. Sen verran sivistyksen harrastusta teiltä jo voi odottaa.

Kukin ymmärtäväinen henkilö siis liikkeelle ja saakaamme Juhannus juhla kaunis ja hupainen. Pois alkohoolijuomat ja kirjallisuutta koteihin.”

13. kesäkuuta 2010

Kuningasajatus

(Turun Sanomat 13.6.2010)

Kaikkialla puhutaan jalkapallosta. Maailman suosituin urheilulaji kerää jälleen pelaajat viheriölle ja katsojat televisioruutujen ääreen. Jalkapalloon liitetään usein lajin ylivoimaisuutta kuvaava etuliite ’Kuningas’. Varsinkin alan harrastajat pitävät Kuningas Jalkapalloa esteettisenä ja aristokraattisena pelinä, joka elää ylhäisessä yksinäisyydessään muihin verrattuna.

Kuninkaallisuus voi olla myös kielteinen määrite. Kuluvana kesänä TV1 lähettää keskustelusarjaa Kuningas Alkoholi, jossa ruoditaan humalan hurmaa ja viinan kiroja. Alkoholin kuninkuus viittaa siihen ylivoimaan, jolla päihdyttävät juomat hallitsevat elämäämme. Kuninkaan rinnalla me tavalliset tallaajat olemme pelkkiä narreja.

Silmiinpistävää on, että ylivoimainen valta esitetään nimenomaan miehisenä. Miksei vaihteeksi puhuttaisi Kuningatar Jalkapallosta?

*

Kuningas Alkoholi astui julkisuuteen kaikkialla länsimaissa jo 1800-luvulla. Varsinkin raittiusliike sai hallitsijavertauskuvasta hyödyllisen ilmaisun viinanvastaiseen agitaatioonsa.

Vuonna 1894 Sanomia Turusta -lehti loihti lukijoidensa eteen kauhistuttavan kuvan tyrannikuninkaasta, joka ei alamaisiaan säästele:

”Kuningas Alkoholi istuu hallitusistuimellaan ja hallitsee ankarasti rautavaltikallaan. Hän on armoton hallitsija, joka ei suinkaan sääli alamaisiansa. Kyyneleet, nälkä, sydämensurut, epätoivo, köyhyys, turmio ja kuolema, siinä muutamia niistä antimista, joita hän alamaisilleen lahjoittaa. Hän on yhtä sydämetön kuin nälänhätä, yhtä armoton kuin rutto ja yhtä kauhistava kuin kuolema.”

*

Kuningas Alkoholi oli tyranni, joka käytti valtaansa väärin. Tämän mielikuvan juuret ovat 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Ranskan suuri vallankumous riisti monarkilta vallan. Vaikka kuningashuoneita jäi Eurooppaan, valta oli pääosin riistetty.

Käsitys kuninkuudesta – ja pikemminkin kuninkuuden muisto – jakaantui kahtia. Tyrannimaisten näkemysten rinnalle alkoi 1800-luvulla rakentua romanttinen kuva kuninkaista ja kuningattarista, prinsseistä ja prinsessoista, jotka edustivat enemmän mennyttä maailmaa kuin nykyistä. Kuningas oli samanaikaisesti muisto tyranniasta ja vaarattomaksi tehty romanttinen haave.

Suomessa kuninkaalliset ovat olleet suosittuja vielä 1900-luvullakin. Vaikkei itsenäistymisen alkuvaiheessa maasta saatukaan kuningaskuntaa ja Hessenin prinssi Friedrich Karl jäi vaille valtakuntaa, suomalaiset ovat kaihoisasti muistelleet kuninkaallisiaan. Ruotsin nykyinen hallitsijapari on Suomessa hämmästyttävän suosittu. Kun Kaarle XVI Kustaa ja Silvia vierailivat Tampereella vuosituhannen alussa, paikalle kokoontui yli 20 000 katsojaa.

Ilta-Sanomat on seurannut naapurimaan kruununperillisiä kuin omiaan. Kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja tämän miesystävä Daniel Westling suutelivat julkisesti ensimmäisen kerran vuonna 2007, suomalaisen toimittajan haukankatse oli paikalla välittämässä ilouutisen itäiseen maakuntaan.

Nyt Suomi hiljentyy odottamaan ensi viikon hääjuhlallisuuksia.

*

Sana ’kuningas’ on suomen kielessä vanhaa perua. Sen on arveltu olevan pronssikautista juurta, ja germaaninen lainasana on ilmeisesti säilynyt alkuperäisessä asussaan paremmin kuin muissa kielissä. Kuninkailla on Suomessa vankka, vuosituhantinen perinne. Vaikkei kruunupäitä ole Suomessa pitkiin aikoihin vallankahvaan päästetty, kuninkuus elää vahvasti – varsinkin kesällä. Mitä olisi kesä ilman tangokuninkaiden taikaa?

12. kesäkuuta 2010

Tähystävä silmäpari

Junamatkalla Rovaniemeltä etelään ainoa mukaan tullut kirja oli José Ortega y Gassetin Massojen kapina (1952). Ei välttämättä parasta mahdollista matkalukemista, mutta mielenkiintoinen ajankuva. Espanjalaisena Ortega y Gasset ei malta jättää jalkapalloakaan rauhaan. Hänelle jalkapallon katsoja edustaa avointa, ihmettelevää nykyihmistä: ”Kaikki maailmassa on merkillistä ja ihmeellistä, kunhan vain silmät ovat oikein auki. Ihmettelyn iloa ei jalkapalloilija saa maistaa, kun taas ajatteleva ihminen sen kannattamana kokee maailman alituisen näkijän-huumeen vallassa. Hänen tunnusmerkkinsä on avoin tähystävä silmäpari.”

8. kesäkuuta 2010

Byrokraatin kuolema (1966)

Tomás Gutiérrez Alean Byrokraatin kuolema (La muerte de un burócrata, 1966) on kuubalaisen elokuvan klassikko: humoristinen mutta traaginen kuvaus nuorukaisesta, joka ei byrokratian takia tahdo saada setäänsä haudatuksi. Itse asiassa setä päätyy hautaan jo elokuvan alkumetreillä, mutta koska hänet on kunnon proletaarina haudattu työkirjansa kanssa, hauta on pakko avata, jotta työkirja saadaan lesken eläkehakemuksen liitteeksi.

Byrokraatin kuoleman hauskuuksiin kuuluvat muistion muotoon puetut alkutekstit, joiden lopuksi Alea omistaa elokuvansa kaikille niille elokuvantekijöille, jotka ovat työskennelleet Lumièren jälkeen, mutta erityisesti Luis Buñuelille, Ingmar Bergmanille, Laurelille ja Hardylle, Jean Vigolle, Harold Lloydille, Juan Carlos Tabíolle ja Marilyn Monroelle. Kaikkiin näihin tekijöihin viitataan elokuvan aikana (paitsi ehkä Tabíoon, joka oli Alean hyvä ystävä): ruumisvaunut tuovat mieleen Mansikkapaikan, kiipeily yläilmoissa Harold Lloydin komedian Safety Last ja surrealistiset unikuvat Buñuelin. Kun ruumissaatto muuttuu kaaokseksi, sotku alkaa Ohukaisen ja Paksukaisen tit for tat -huumorilla mutta äityy Vigon Nolla käytöksessä -elokuvan inspiroimaksi anarkistiseksi hurlumheiksi.

Tyylilajien vaihdokset tekevät Byrokraatin kuolemasta virkistävää katsottavaa - varsinkin kun nykyelokuva tuntuu usein keskinkertaiselta pötköltä. Avauskohtaus on erityisen herkullinen: kuolleen sedän haudalla paasaa politrukki, joka ylistää edesmennyttä työläisten sankaria. Vainajan suuriin urotekoihin kuului kone, joka suoltaa Lenin-pystejä. Itse kone on kuvattu animaationa ja tuo mieleen myöhemmän Monty Python -huumorin.

Mitä muuta voisi sanoa? Näinä byrokratian aikoina voi vain toivoa, ettei Alean maailma toteudu: pahin byrokaatti saa surmansa, ja päähenkilö kiidätetään takavasemmalle pillit ulvoen...

Muuten: pieni Suomikin on elokuvassa läsnä. Hautausurakoitsija ehdottaa vainajan palsamointia ja pyytää ottamaan yhteyttä Sinuheen.

7. kesäkuuta 2010

Myrsky (1982)

Paul Mazurskyn Myrsky (Tempest, 1982) on kunnianhimoinen Shakespeare-tulkinta, nykyhetkeen sijoitettu aviodraama, jossa keski-iän kriisi ajaa puolisot erilleen. Philip (John Cassavetes) ja Antonia Dimitrius (Gena Rowlands) ovat tarinan keskiössä, mutta suurimman osan elokuvasta he asuvat erillään. Philip vetäytyy Kreikkaan, autiolle saarelle, jossa asuu vain yksinäinen kylähullu Kalibanos (Raul Julia). Myrsky alkaa juuri tästä: Philip elää saarella uuden ystävättärensä Arethan (Susan Sarandon) ja tyttärensä Mirandan (Molly Ringwald) kanssa. Shakespearen näytelmässä Milanon entinen herttua Prospero on hylätty autiolle saarelle, mutta taikavoimien avulla hän palauttaa asemansa. Taikavoimiin turvautuu myös Philip, joka Myrskyn lopuksi nostattaa rajuilman ja saa laivan haaksirikkoutumaan saareen. Mazurskyn tulkinnassa Philip ei saa takaisin asemaansa vallan huipulla, bisneselämässä, mutta hän saa takaisin puolisonsa Antonian.

Paul Mazurskyn Myrsky on taitavasti rakennettu, ajalliselta järjestykseltään pirstottu kokonaisuus, joka vähitellen avautuu katsojalle. Silti teos jää yllättävän hengettömäksi. John Cassavetes pääsee loistamaan, mutta ainakin itse odotin enemmän tilaa Gena Rowlandsille ja Vittorio Gassmanille.

6. kesäkuuta 2010

Viheltävät luodit (1962)

Viheltävät luodit (Ride the High Country, 1962) oli Sam Peckinpahin toinen pitkä elokuva, selkeästi harkitumpi ja omintakeisempi kuin edellisenä vuonna valmistunut Preerian laki (The Deadly Companions, 1961). Tarinan ytimessä on teema, jota Peckinpah käsitteli monissa myöhemmissä westerneissään: päähenkilöt kuuluvat menneeseen maailmaan, joka on väistämättä painumassa mailleen. Kulttuurista hämmennystä kuvaa avauskohtaus, jossa vanha veteraani Steve Judd (Joel McCrea) saapuu pikkukaupunkiin. Hän kuvittelee astuvansa pääkadulle juhlittuna sankarina, kunnes paljastuu, että väki on kokoontunut seuraamaan kamelin ja hevosen juoksukilpailua. Uusi teknologia, auto, vilahtaa kadulla kuin merkkinä maailmasta, joka ei ole vielä tullut mutta jonka saapumisen kaikki voivat aavistaa. Toinen ”old-timer” Gil Westrum (Randolph Scott) on naamioitunut Buffalo Billiksi, mytologisoi historiaa ammatikseen ja toteaa, että showbisneksessa rahaa tulee helpommalla kuin karjapaimenena. Viheltävät luodit kehittelee taitavasti niitä teemoja, joita Peckinpah sittemmin hioi elokuvissa Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969) ja Balladi Cable Hoguesta (The Ballad of Cable Hogue, 1970).

Steve Judd ja Gil Westrum yhdistävät voimansa kuljettaakseen kullankaivajakylän aarteita pankkiin. Matkalla he tutustuvat uskonnolliseen isään Joshua Knudseniin (R. G. Armstrong) ja tämän tyttäreen Elsaan (Mariette Hartley). Tytär pakenee kullankaivajien kylään mennäkseen naimisiin Billy Hammondin (James Drury) kanssa. Jos kullankaivajien kylä on Peckinpahin näkemys nykypäivästä, lopputulos on tyly: Hammondin veljekset ovat täydellisen arvottomia, välinpitämättömiä kaikesta. Sen vastakohtana on Knudsenin uskonnollinen fundamentalismi, joka ei sekään tarjoa visiota tulevaisuudesta. Viheltävien luotien positiivinen voima on siinä, miten pakenevat nuoret ja menneisyyttä haikailevat vanhukset löytävät toisensa ja etsivät yhdessä ulospääsyä.

Viheltävät luodit on ennen kaikkea Joel McCrean ja Randolph Scottin näytös. Molemmat aloittivat Hollywood-uransa 1920-luvun lopussa ja tulivat tunnetuiksi lännenelokuvien ikonisina hahmoina. McCrea oli näytellyt jopa Buffalo Billiä William Wellmanin ohjauksessa vuonna 1944: ehkä juuri siksi Scottin naamiaisasu elokuvan alussa tuntuu niin falskilta. Randolph Scottille Viheltävät luodit jäi uran viimeiseksi roolisuoritukseksi. Paremmin ei olisi western-uraa voinut päättää.

4. kesäkuuta 2010

Pälkäneen rauniokirkko ja Bacharachin muisto

Blogismiin on tullut pitkä tauko toukokuun lopun kongressin ja sen jälkeisten työkiireiden takia. Kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa raunioista, Bacharachin goottilaisen Wernerkapellen äärellä. Heinrich Heine kuvaa Bacherachin rabbin alussa menneen läsnäoloa nykyhetkessä: ”Kesytön, jylhä maisema kohoaa Reinin laakson alapuolella, jossa joen rannat kadottavat nauravan ilmeensä ja vuoret ja kalliot esiintyvät uhmakkaina salaperäisine linnanraunioineen. Siellä sijaitsee synkkä, ikivanha Bacherachin kaupunki, kuin entisaikojen kauhukertomus. Sen muureja koristavat hampaattomat ampuma-aukot ja sokeat vartiotornit, joiden luukuissa tuuli ulvoo ja varpuset pesivät, mutta aina eivät muurit ole olleet niin lahot ja ränsistyneet. Rikkoutuneen portin lomasta pilkistäviä surkean rumia savikujia ei aina ole hallinnut tämä autio hiljaisuus, jonka katkaisevat silloin tällöin vain kirkuvat lapset, riitelevät vaimot ja mylvivät lehmät. Aikoinaan nämä muurit olivat ylväät ja väkevät.”

Raunio tekee menneisyyden katoavuuden näkyväksi. Tätä melankoliaa on vaikea tavoittaa Pälkäneen rauniokirkolla, jonne teimme kesäretken viime keskiviikkona. Aurinko hymyili. Mutta silti historiasta muistuttava hauras luuranko on vaikuttava. Pyhän Mikaelin kirkko kohosi Pälkäneelle 1400- ja 1500-lukujen taitteessa ja oli viimeisiä ennen reformaatiota rakennettuja kivikirkkoja. Se oli käytössä lähes kolme ja puoli vuosisataa, mutta kun uusi tiilikirkko valmistui vuonna 1839, vanha temppeli jätettiin raunioitumaan. Autio kirkko oli 1800-luvulla varmaankin hämmentävä, goottilainen kokemus, ja 1880-luvulla se joutui yksityisomistukseen, samoin ympäröivät hautausmaat. Mitä ajattelivat ne, joiden jälkeläiset olivat jääneet aidan toiselle puolen? Omistaja piti kirkkoa heinäsuojana ja sikolaitumena.

Myrskyisänä yönä joulukuussa 1890 kirkon katto romahti ja raunio sai nykyisen hahmonsa. Pälkäneen vanhaa kirkkoa ei pidetty niin merkittävänä muinaistieteellisenä muistomerkkinä, että uutta suojaakaan olisi sen päälle rakennettu.