Kuningas ja neljä kuningatarta (The King and Four Queens, 1956)

Raoul Walsh (1887–1980) oli Hollywood-konkari, jolla oli häkellyttävä ura: hän aloitti näyttelijänä jo vuonna 1910 ja esiintyi muun muassa Griffithin Kansakunnan synnyssä (Birth of a Nation, 1917). Pitkien näytelmäelokuvien ohjaajaksi hän tuli vuonna 1914 ja luotsasi lopulta ensi-iltaan yli 140 elokuvaa. On selvää, että joukkoon mahtuu monenlaisia teoksia, sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Urallaan Walsh kokeili monenlaisia lajityyppejä, mutta hän tuntuu viihtyneen erityisen hyvin lännenelokuvan parissa. Tähän lajityyppiin kuului hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa Urhojen linnake (A Distant Trumpet, 1964). Walsh olisi ohjannut pitempäänkin, ellei näkökyky olisi heikentynyt niin, ettei työnteko enää onnistunut.

Kuningas ja neljä kuningatarta (The King and Four Queens, 1956) edustaa Walshin myöhäistuotantoa. Se jää auttamatta monien 1950-luvun westernien varjoon, mutta todistaa silti, että Walshilla oli taito ohjata sujuvasti silloinkin, kun käsikirjoituksen taso oli heikko. Kuningas ja neljä kuningatarta viittaa varmaankin nimellään korttipeliin, jossa vastapuolella on käsissään neljä kuningatarta. Elokuvan päähenkilö on seikkailija Dan Kehoe (Clark Gable), joka saa vihiä rahakätköstä. Aarretta vartioi tuima rouva McDade (Jo Van Fleet), joka samalla pitää tarkkaa kuria neljälle nuorelle leskelle, ”kuningattarelle”. Loppuratkaisu on kiinnostava, maltillisuudessaan, mutta kovin kauan elokuvan käynnistyminen kestää. Mieleenpainuvinta elokuvassa on Lucien Ballardin komea DeLuxe Color -kuvaus. Myös maisemissa on mielenkiintoa, sillä Clark Gablen toivomuksesta elokuvaa kuvattiin Arizonan lisäksi Etelä-Utahissa, jossa Gable oli käynyt metsästämässä.

He ajavat öisin (They Drive by Night, 1940)

Raoul Walshin ohjaus He ajavat öisin (They Drive by Night, 1940) on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1988, ja varmaan oma katsomiskokemuksenikin on 1980-luvulta. Raoul Walsh (1887–1980) oli pitkän linjan Hollywood-konkari, joka uransa aikana ohjasi 140 elokuvaa. Taso vaihteli, mutta parhaimmillaan hän oli loistava. He ajavat öisin on ohjaajan tuotannon huippua, ja päärooleissa nähtiin George Raft, Ann Sheridan, Humphrey Bogart ja Ida Lupino. Ensimmäiset kuvat rekkakuskeista, jotka ajavat yötä vasten, tuo mieleen Jules Dassinin loistavan film noirin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949), joka niin ikään perustui turkkilaissyntyisen A. I. Bezzeridesin romaaniin. Jos Dassinin tulkinnassa hämmästytti sen suorapuheinen yhteiskunnallisuus ja kriittinen kuva sodanjälkeisestä elintarviketeollisuudesta ja sen köyhistä työntekijöistä, Walshin elokuva on maltillisempi, mutta silti äärimmäisen kiinnostava. He ajavat öisin perustuu Bezzeridesin romaaniin Long Haul (1938), mutta tarinaan on istutettu murhajuoni, jonka juuret ovat Archie Mayon elokuvassa Kuuma veri (Bordertown, 1935).

He ajavat öisin on tarinaltaan hybridi, joka toisaalta rakentaa synkkää kuvaa yksityisyrittämisen mahdollisuuksista mutta toisaalta onnistuu raivaamaan tilaa luottamukselle amerikkalaisen unelman mahdollisuuteen. Tarinan alussa katsoja näkee veljekset Joe (George Raft) ja Paul (Humphrey Bogart) Fabrinin, jotka ajavat yöllä omenakuormaa kohti Kaliforniaa. Matka keskeytyy rengasrikkoon, ja draama käynnistyy. Läheisessä baarissa Joe tutustuu Cassie-nimiseen tarjoilijaan (Ann Sheridan), jonka veljekset myöhemmin poimivat mukaansa, kun tämä on irtisanoutunut. Joe ja Paul paljastuvat yksityisyrittäjiksi, jotka ovat ostaneet autonsa velaksi: paljon on vielä maksamatta, mutta toisaalta he eivät ole saaneet toimeksiantajaltaan korvausta tehdystä työstä. Ahdinko syvenee. Samaan aikaan katsojalle esitellään Ed Carlsen (Alan Hale Sr.) ja tämän puoliso Lana (Ida Lupino). Keskivaiheilla elokuva saa uuden käänteen, kun Lana haluaisi suhdetta Joen kanssa, mutta Joe on uskollinen sekä ystävälleen Edille että vastikään tapaamalleen Cassielle.

Jotta elokuvaa voisi tulkita, joudun seuraavaksi paljastamaan lisää juonenkäänteitä. He ajavat öisin saa rikoselokuvan ja melodraaman piirteitä ja on jatkuvasti vähällä suistua yhä pessimistisempään kierteeseen. Ratkaiseva käänne on Joen idea ostaa kokonainen sitruunalasti ja myydä se voitollisesti eteenpäin. Uhkayritys onnistuu, ja veljekset pystyvät lunastamaan auton itselleen, mutta jo seuraavassa kohtauksessa rankka yöajo koituu kohtaloksi: auto romuttuu ja Paul menettää kätensä. Elliptisen siirtymän jälkeen Joe on ottanut vastaan työn Edin firmassa ja Paul on katkeroituneena kotona. Nyt elokuvan kolme pariskuntaa asettuvat rinnakkain: Paul ja tämän vaimo Pearl (Gale Pale), Joe ja Cassie, Ed ja Lana. Kaikki suhteet ovat epätasapainossa. Pearlin haave siitä, että Paul olisi kotona, on toteutunut, mutta Paulin fyysinen vamma on myös sielullinen. Lana haluaisi Joen itselleen ja päättää, hetken mielijohteesta, surmata juopuneen Edin autotallin pakokaasuilla. Lana onnistuu houkuttelemaan Joen perimänsä yrityksen partneriksi, mutta suhdetta Joen kanssa ei synny. Viimeisenä epätoivoisena tekona Lana yrittää vierittää murhan Joen harteille. Pahoittelen tätä pitkää juonenkuvausta, mutta asetelma on mielenkiintoinen monella tapaa. Elokuvan naiskuvassa Pearl ja Lana edustavat vastakohtia, mutta Cassien hahmo tuo mukaan kolmannen reitin tai tulkinnan. Cassie on alusta lähtien itsenäinen toimija. Hän lähtee tarjoilijan työstä siksi, että esimies on kuin muistekala, jonka lonkerot takertuvat kiinni aina ohikulkiessa. En muista, että aikakauden muissa Hollywood-elokuvissa olisi näin selvästi kommentoitu seksuaalista ahdistelua. Lopussa Cassien rooli on ratkaiseva siinä, että tasapaino löytyy. Kiinnostava on myös Lanan hulluuskohtaus oikeudenkäynnin päätteeksi: Edin autotallissa on huipputeknologinen järjestelmä, jossa electric eye, valonsäde, on ratkaisevassa roolissa: kun säteen katkaisee, tallin ovet sulkeutuvat. Teknologia tekee Lanan murhan liiankin helpoiksi: hänen on vain kuljettava valonsäteen läpi, taaksensa katsomatta. Lopussa Lanan huutaakin: The doors made me do it! Vaikka Lanan hulluuskohtaus on melodramaattisen yliampuva, käsikirjoittajat ovat varmaankin pitäneet sitä välttämättömänä sen kannalta, että monimutkainen vyyhti saataisiin nopeasti onnelliseen päätökseen. Hämmentävää on se, että Joe on alusta lähtien uskonut yrittämiseen ja amerikkalaiseen unelmaan, ja hän on jo vähällä lopuksi lähteä omille teilleen. Firman työntekijät junailevat asian kuitenkin yhdessä Cassien kanssa. Kun Lana on poissa, yritys on oikeastaan siirtynyt työntekijöidensä käsiin, mikä on lopputulemana Hollywood-elokuvassa poikkeuksellinen. Sulkeumaa tukee vielä Paulin paluu yhteisön jäseneksi: katkeruus on poissa.

Kilpakosijat juhlimassa (1941)

Raoul Walsh ohjasi epookkikomedian Kilpakosijat juhlimassa (The Strawberry Blonde, 1941) heti toiminnallisen High Sierran jälkeen. Kerrotaan, että Walsh halusi rytminvaihdosta, ja sitä 1890-luvulle sijoittuva, kokonaan studiossa kuvattu tarina tarjosikin. Pohjana oli James Haganin näytelmä, joka Julius J. ja Philip G. Epsteinin käsissä muttui sujuvaksi ajanvietteeksi. Seuraavana vuonna Epsteinin veljekset olivatkin jo Casablancan parissa...  Kilpakosijat juhlimassa herättää ensimmäisistä kuvistaan lähtien monenlaisia mietteitä: jos tämä olisi toteutettu ranskaksi, lopputulosta voisi hyvin ajatella René Clairin aikaansaannokseksi. Niin samantapaista belle époquen kuvaus on. Itse asiassa Clair oli juuri saapunut Hollywoodiin ja ohjasi samaan aikaan Universalille komediaa Vaarallinen nainen (The Flame of New Orleans, 1941). Kilpakosijat juhlimassa oli Warnerin tuotantoa. Nostalginen muisto ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta tuo mieleen myös Willi Forstin ja Max Ophülsin. Tosin Clairin kohdalta voi todeta, että menneen maailman nostalgisointi vahvistui vasta toisen maailmansodan jälkeen, sellaisissa elokuvissa kuin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947).

Kilpakosijat juhlimassa asettaa keskiöön sympaattisen mutta äkkipikaisen Biff Grimesin (James Cagney). Biff ihastuu kaupungin punapäähän Virginia Brushiin (Rita Hayworth), kuten moni muukin, erityisesti Hugo Barnstead (Jack Carson) ja kreikkalainen kauppias Nicholas Pappalas (George Tobias). Lopulta Biff ihastuu Amy Lindiin (Olivia de Havilland) mutta joutuu ystävänsä tähden telkien taakse. Musiikkipitoinen komedia päättyy karaokelauluun, kun elokuvan nimikkokappaleen sanat nähdään kokonaisuudessaan. Päättyivätköhän esitykset 1940-luvun Yhdysvalloissa yhteislauluun?

Valkoinen hehku (1949)

Pitkä tovi on vierähtänyt Raoul Walshin Valkoisen hehkun (White Heat, 1949) katsomisesta. Muistelen, että 80-luvulla tämä sensoreille harmaita hiuksia aiheuttanut väkivaltainen sairaskertomus esitettiin kaksikin kertaa. Walsh tarttui 40-luvun lopulla uudelleen jo kuluneeseen lajityyppiin, gangsterielokuvaan. Päärooliin kivikovaksi Cody Jarrettiksi tuli James Cagney, joka oli aikanaan tähdittänyt William A. Wellmanin klassikkoa Yhteiskunnan vihollinen (The Public Enemy, 1931). Cagney tekee tässä elämänsä roolin äidilleen uskollisena, äidistään riippuvaisena rikollisena, jonka äkilliset päänsärkykohtaukset selitetään sukua rasittavan mielenvikaisuuden seuraukseksi. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Jarrettin kylmyys osoitetaan: hän ampuu tunteettomasti veturinkuljettajan, ja hänen vaikutuksestaan rikostoverikin saa kiehuvaa vettä kasvoilleen. Cagney bravuuri on kohtaus, jossa tieto äidin kuolemasta tavoittaa Jarrettin vankilan ruokailusalissa. Cody Jarrett on Cagneyn käsissä traaginen sankari.

Valkoinen hehku on yllättävän pitkä, 114 minuuttia, mutta taitava käsikirjoitus ja Raoul Walshin napakka ohjaus pitävät katsojan pihdeissään. Jarrett antautuu päästäkseen lievemmällä tuomiolla, tutustuu vankilaan soluttautuneeseen poliisiin Hank Fallonin (Edmond O.Brien) ja pakenee tehdäkseen tilit selviksi Big Edin (Steve Cochran) kanssa. Tyttöystäväänsä Vernaa (Virginia Mayo) Cody ei lopulta rakasta, sillä hänen elämässään on vain äiti, joka lopun epätoivoisen suurryöstön aikaan on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Cody Jarrettin viimeiset sanat ovat aina yhtä vaikuttavat. Käsikirjoittaja on varmaan jo kirjoittaessaan tiennyt, että nämä tulevat jäämään historiaan...

Bagdadin varas (1924)

Katsoimme Raoul Walshin Bagdadin varkaan (The Thief of Bagdad, 1924) useammassa osassa, mutta olisi kannattanut katsoa kerralla. Varhaisessa Hollywood-spektaakkelissa seikkaillaan paitsi Bagdadissa myös Kandaharissa, mutta mikään ei voisi olla kauempana tämän päivän maailmasta! Aikanaan, 1920-luvulla, tämä Douglas Fairbanksin tähdittämä elokuva edusti suurellisinta spektaakkelia: kaikki tapahtuu näyttävissä kulisseissa. Tyyliin kuului näyttää katsojallekin lavasteiden kolossaallisuus: korkeat portit, ovet ja muurit näytetään koko komeudessaan, vaikka käsiään huitova Fairbanks välillä kutistuisikin lilliputiksi. Efektit ovat yhä vaikuttavia ja maagisia, sadunomaisuuteen ei tarvita tietokoneita. Erityisen hieno on lumottu metsä, jonka kautta Ahmed kulkee etsiessään harvinaista aarretta prinsessalleen. Lopussa elokuva palaa alkuun: erämaan yllä kohoavalle tähtitaivaalle ilmestyvät sanat "Happiness must be earned".

Hämmästyttävää, miten paljon myöhemmän Hollywoodin tekijöitä on jo tässä mukana. Ohjaaja Raoul Walshin lisäksi visuaalisuudesta vastaa William Cameron Menzies ja puvustuksesta Mitchell Leisen.