24. tammikuuta 2009

Kolme Hedy Lamarr -elokuvaa

Hedy Lamarr -artikkelin kirjoittaminen on viivästynyt, ja nyt sitä on tehtävä yötä myöten. Suurinta osaa Lamarr-elokuvista ei ole julkaistu video- tai dvd-muodossa, mutta Turner Classics on niitä esittänyt. Lamarrin Hollywood-uran alkua edustavat Sinun tulee elää (I Take This Woman, 1940) ja Aviomies käteisellä (Come Live with Me, 1941). Myöhempää tuotantoa on hiljattain dvd:nä julkaistu Miehet kuparilaaksossa (Copper Canyon, 1950). W. S. Van Dyken ohjaamaa Sinun tulee elää suunniteltiin Lamarrin star vehicle -elokuvaksi, mutta mikään ei tuntunut menevän kohdalleen. Ohjaajan tuolilla istui aluksi Josef von Sternberg, joka kuitenkin irtisanoutui välittömästi. Miespääosan esittäjää Spencer Tracyä taas ei innostanut Lamarrin tähtikuvan edistäminen. Lopputulos on väkinäinen mutta kiinnostava siinä mielessä, että se Capran populististen komedioiden tapaan asettaa vastakkain työväenluokkaisen, monikulttuurisen lähiön ja suihkuseurapiirien elämästä vieraantuneen maailman. Lamarrin uralla elokuva toimii amerikanisaation välineenä: lopuksi venäläissyntyinen Georgi Gragore (Lamarr) valitsee amerikkalaisen elämäntavan ja avioliiton köyhän lääkärin (Tracy) kanssa. Samantapainen asetelma on Clarence Brownin ohjaamassa komediassa Aviomies käteisellä, jossa on melkein omaelämäkerrallisia piirteitä: itävaltalainen Johanna Janns (Lamarr) on paennut Yhdysvaltoihin natsismin tieltä, ja välttääkseen karkotuksen hän palkkaa köyhän kirjailijan (James Stewart) itselleen aviomieheksi. Elokuva on täysverinen uudelleenavioitumiskomedia, jossa tosin pari ei eroa, mutta löytää lopulta muodollisesta liitostaan onnen. Aviomies käteisellä puolustaisi paikkaansa milloin tahansa sunnuntain matineaesityksenä.

Lännenelokuva Miehet kuparilaaksossa edustaa Lamarrin Hollywood-uran loppuvaihetta. Hän oli jättänyt MGM:n, eikä tietoisesta tähtikuvan rakentamisesta näy enää jälkeäkään. John Farrow'n Paramountille ohjaama teos kuuluu lajityypin unohtuineisiin sivupolkuihin, mutta tarinaltaan se on yllättävä. Harvoin westernissä käsitellään Yhdysvaltain sisällissodan katkeria jäljitunnelmia, mutta tässä traumaattinen konflikti ja sodan jälkeinen epäluulo ovat avoimesti läsnä.

21. tammikuuta 2009

Toscan suudelma

Daniel Schmid ohjasi 80-luvun puolivälissä loistavan dokumenttielokuvan Toscan suudelma (Il bacio di Tosca). Se oli kuvattu Casa Verdissä, oopperalaulajien vanhainkodissa. Tässä katkelmassa Sara Scuderi ja Salvatore Locapo muistelevat vanhoja roolejaan: Tosca surmaa Scarpian, Rigoletton aaria nousee vanhan baritonin muistista ja Scuderi vaipuu muistoihin kuunnellessaan omaa levytystään vuodelta 1928!


20. tammikuuta 2009

Rooman jälkitunnelmissa

Roomalainen taiteilija Giovanni Paolo Pannini (1691–1765) kuvasi useissa teoksissaan Roomaa, sen monumentteja, raunioita ja arkkitehtuuria. Oheiseen kuvaan hän on loihtinut imaginaarisen museon, joka on lattiasta kattoon täytetty Rooman kuuluisia kohteita esittävillä teoksilla. Kuva tuo mieleen alankomaalaiset maalaukset antikvaarien toimistoista, joissa asiakkaat puntaroivat seinille ripustettuja taideaarteita. Kuinkahan moni seinälle ripusteista teoksista viittaa Panninin omaan tuotantoon? Panninin kädenjälkeä on muun muassa seuraava Pantheonin sisäkuva, jossa on tavoiteltu myös kaupunkilaisten – ja matkailijoiden – suhdetta arkkitehtuuriin. Kirkossa rukoillaan mutta selvästi myös seurustellaan, harjoitetaan sosiaalista elämää, ja ihmetellään takakenossa muinaisen temppelin ihmeellisyyksiä.

14. tammikuuta 2009

Rooma 8: Berninin ja Borrominin jäljillä

Viimeisenä kurssin päivänä on luvassa barokkikävely. Aloitamme Santa Maria della Vittoriasta, Pyhän Teresan hurmiosta: aurinkoisena päivänä valonsäteet pilkistävät veistoksen takaa ja valaisevat Teresan ekstaattiset kasvot, mutta nyt hurmio jää vajaaksi. Berninin veistos kuvaa Avilan Teresan kuvaamaa ilmestystä, jossa enkeli lävistää keihäällä nunnan sydämen useaan kertaan peräkkäin: "Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää..." (suom. Seppo A. Teinonen) Hurskaus, ilo, tuska ja nautinto seikoittuvat häkellyttävässä veistoksessa. Minulla veistokseen sisältyy annos nostalgiaa: ensimmäinen kosketukseni Berninin kädenjälkeen tuli 1980-luvun alussa Lauri Huovisen barokin kulttuurihistorian luennoilla. Huovinen heittäytyi tuomiorovastin antaumuksella kuvaamaan Teresan marmorisen viitan aistillisuutta.

Kävelyretken aikana ihmettelemme Berninin huikeita suihkulähteitä ja kaunista Sant'Andrea al Quirinale -kirkkoa, jolle ovaalin muotoinen pohjakaavio antaa intiimin tunnelman, varsinkin kun kirkkoon saavutaan soikion pitkältä sivulta, jolloin näyttämömäinen alttari avautuu välittömästi eteen. Silti Francesco Borrominin San Carlo alle Quattro Fontane on vieläkin mielikuvituksekkaampi: ovaalit asettuvat toistensa sisään, niin että kirkon interiööri muuttuu koverien ja kuperien pintojen leikiksi.

13. tammikuuta 2009

Rooma 7: Nekropolis

Rooma-kurssin ehdottomiin kohokohtiin kuuluu käynti Pietarinkirkon alla sijaitsevassa nekropoliissa. Nykyinen Pietarinkirkko sijaitsee paikalla, jossa keisari Neron aikana oli sekä areena että hautausmaa. Tähän roomalaiseen nekropoliin pyhä Pietari tarinan mukaan haudattiin, ja oletetun leposijan kohdalle Konstantinus rakennutti basilikan 300-luvulla. Sittemmin haudan ympärille ja päälle on rakentunut yhä suurempia pyhäkköjä, mutta alttarin paikka on pysynyt samana. Nykyisen, Berninin suunnitteleman baldakiinin alla on vanha Konstantinuksen basilikan alttari. Vielä 1900-luvun alussa Pietarinkirkon salaisuudet olivat rakennuksen perustusten kätköissä. Kun paavi Pius XI kuoli helmikuussa 1939, hänen arkkuaan ryhdyttiin sovittamaan hautakammioon mahdollisimman lähelle kaikkein pyhintä, mutta rakenteet eivät tahtoneet antaa periksi. Samalla paljastui vanhempia kerrostumia, jotka olivat liian houkuttelevia kätkettäviksi uudelleen. Koska liikuttiin kristinuskon kannalta delikaatissa ympäristössä, seuraava paavi Pius XII palkkasi viisi arkeologia tekemään kaivauksia kaikessa hiljaisuudessa. Tutkimuksia tehtiin salaa yhteensä kymmenen vuotta, vuosina 1939-49. Konstantinuksen basilikan alta avautui kokonainen nekropoli katuineen, holvauksineen ja sarkofageineen. Koska kristinusko oli vasta vakiintumassa, vain pieni osa haudoista sisälsi kristillisiä viitteitä. Vaikuttavin on vapautetun orjan hautakammion kattoon kirjailtu mosaiikki, jossa Kristus esitetään Helioksena.

Samaan aikaan kun vaelsimme muinaisen hautausmaan sokkeloissa, ylhäällä Pietarinkirkossa vietettiin hautajaisia. Kardinaalin kuoleman johdosta itse paavi Benediktus oli seremoniaa johtamassa. Juuri kun olimme pienessä rukoushuoneessa alttarin alla, ylhäältä kaikui paavin ääni. Kaivoin nauhurini esiin ja äänitin korkeuksista kantautuvan rukouksen. Alussa kuuluvat myös oppaan kuiskaukset. Äänitiedosto löytyy tästä.

12. tammikuuta 2009

Rooma 6: Seimen ääreltä kadonneeseen kappeliin

Vatikaanin aukiota koristaa joulunaikaan suuri seimi. Tänään työmiehet ovat Marian ja Joosefin kimpussa, ja hetken aikaa näyttää siltä kuin joulunaika olisi ohi. Seuraavana päivänä tosin ilmenee, että Betlehemin talli on vain kokenut muodonmuutoksen, kun kuorma-autojen lavalta on nostettu itämaan tietäjät kansan katseltaviksi. Kävelyretki johdattaa meidät Pietarinkirkon aukiolta Pantheonille, kaikkien jumalien temppeliin, joka on Rooman symboli. Tammikuun arkipäivänä paikka on niin tyhjä, että se tuntuu melkein epätodelliselta. Ylhäältä kattoaukosta laskeutuva valo on pilvisenä päivänä pehmeää ja tuntuu valaisevan tasaisesti kaiken. Pantheonissa ei ole sitä valojen ja varjojen leikkiä, jota roomalaisissa kirkoissa yleensä voi ihailla. Mutta valon lempeys sopii tilaan erinomaisesti. Piipahdamme Rooman ainoassa goottilaisessa kirkossa, Santa Maria sopra Minervassa, jonka keskiaikainen interiööri sulautuu 1800-luvun romanttisiin historiafantasioihin. Kävely päättyy Sant'Andrea della Valleen, jonne Angelotti pakenee Puccinin Toscan alussa. Tosin oopperassa mainittua Attavantin kappelia ei todellisuudessa ole. Sant'Andreassa huomio kiinnittyy jälleen valoon: ikkunoita on paljon, ja niissä on kaikissa keltainen lasi, minkä ansiosta sisätilat lepäävät kellertävässä, iltaruskonomaisessa valaistuksessa.

Illalla kokoonnumme jälleen seminaariin: luennon lisäksi keskustelemme Goethen ja Vasarin teksteistä. Giorgio Vasari kirjoitti Taiteilijaelämäkertoihinsa laajan kuvauksen Michelangelo Buonarrotin elämästä ja tuotannosta. Teksti alkaa apologialla, jossa Vasari vakuuttaa kaiken perustuvan vedenpitäviin tosiasioihin. Vahvasti nousee esiin 1500-luvun taiteilijoiden tunnemaailma: taiteilijat ovat kateellisia toisilleen ja kilpailevat niin tehtävistä kuin taidoistaankin. Vasari on avoimen puolueellinen: Jumala on lähettänyt Michelangelon maan päälle näyttämään, mitä taiteen keinoin voi saavuttaa.

11. tammikuuta 2009

Rooma 5: Villa Borghese ja Piazza del Popolo

Vaikka säät ovat olleet ailahtelevia - niin kuin Roomassa usein tähän aikaan vuodesta - sunnuntaina taivas on sees. Päivä on ihanteellinen Borghesen puistolle. Kaupungin pohjoispuolelle on matkaa, mutta onneksi ehdimme juuri ajoissa lunastamaan liput galleriakäyntiin. Kardinaali Scipione Borghese sai neronleimauksen ja pestasi nuoren Berninin tekemään kokoelmaansa veistoksia. Tuloksia ei voi kuin ihmetellä. Onko missään käsitelty marmoria niin höyhenenkevyesti kuin Apollossa ja Dafnessa? Veistoksen ympärillä voisi parveilla koko käytettävissä olevan kaksoistunnin. Bernini on tavoittanut liikkeen. Apollo on juuri saamaisillaan Dafnen käsiinsä, kun nymfin isä, virran jumala Peneus, ehtii muuttamaan tyttärensä laakeripuuksi: jalat sulautuvat rungoksi, sormenpäät puhkeavat lehdiksi. Teos saa liikkeeseen myös katsojan, tarkkailemaan Dafnen muodonmuutosta eri näkökulmista.

Kävelemme puiston halki Piazza del Popololle, jonka keskellä kohoaa Augustuksen alunperin Sirkus Maximukselle pystyttämä obeliski. Keisari Neron haamut eivät enää kummittele aukion tuntumassa, elleivät ne sitten ole pistäytyneet sulkemassa Santa Maria del Popolon ovia: kirkko jää sillä erää katsomatta. Piazza on aina ollut kansainjuhlien keskus, ja nytkin paikalla on väkeä enemmän kuin millään muulla torilla. Kävelemme Corsoa pitkin Fontana di Treville, jonka jälkeen päivän ohjelma on ohi. Hortoilen vielä hetken tungoksessa yksin, piipahdan Ricordille ostamaan Bertoluccin Novecenton soundtrackin ja, kun palaan Piazzalle, kirkot ovat taas houkuttelevasti avoinna. Istahdan hetken Carlo Rainaldin suunnittelemissa kaksoiskirkoissa, ja astun katsomaan Santa Maria del Popolon freskot. Agostino Chigin kappeli on kunnostustöiden kohteena, eikä Rafaelin kädenjälkeä näy.

Metro- ja bussimatka Lanteen sujuu rauhaisasti, vaikka kaikkialla tuntuukin olevan liikaa väkeä. Taivas on edelleen kirkas, ja kuun valo laskeutuu Rooman ylle.

10. tammikuuta 2009

Rooma 4: Farnesina, Corsini ja Tosca

Lauantai alkaa rauhallisella kävelyllä Villa Farnesinaan, joka on aivan Gianicolo-kukkulan juurella. Agostino Chigin 1500-luvun alussa rakennuttama huvila on renessanssikulttuurin helmi: sienalaistaustainen pankkiiri vietti villassaan ylellistä elämää. Tarinan mukaan hän heitti vuonna 1518 järjestetyn banketin päätteeksi kulta- ja hopealautaset Tiberiin, rajattoman varallisuutensa eleenä - tosin sama tarina kertoo, että astiat kerättiin joesta visusti talteen. Villa Farnesinan upeimpia nähtävyyksiä ovat loggian kattofreskot, jotka Rafael maalasi Apuleiuksen kirjaaman Amorin ja Psyyken tarinan pohjalta. Kiinnostavia ovat myös yläkerran seinämaalaukset, Sodoman Aleksanteri Suuri -aiheiset maalaukset ja perspektiivisali, jonka seinään saksalainen nihti on Sacco di Roman, Rooman ryöstön, aikaan kirjoittanut naurahtavansa, kun talonpoika laittaa paavin juoksemaan.

Farnesinan kohdalla on pakko poiketa myös Palazzo Corsinissa, jossa aikanaan niin Bramante, Michelangelo, Erasmus Rotterdamilainen kuin kuningatar Kristiinakin majailivat. Corsinin galleriassa mieleen painuvat Caravaggion Johannes Kastaja ja Salvator Rosan makaaberi Kahlehdittu Prometheus.

Illalla käymme Teatro Flaianossa eli Piccolo liricassa, jossa parhaillaan juhlitaan Giacomo Puccinin syntymäpäivää. Teatterissa pyörivät sekä Tosca että Madame Butterfly lyhennettyinä kamarioopperasovituksina. Aluksi tuntuu oudolta ajatella, miten Puccinin suurenmoinen orkesteri voi soida virtuaalisoittimin, kolmella keyboardilla esitettynä. Mutta hyvien laulajien ansiosta teos toimii. Marta Brivio tulkitsee Toscaa melkein callasmaisen dramaattisesti. Cavaradossina laulaa Alessandro Risa ja ilkeänä Scarpiana baritoni Jo Sanghyun. Traaginen ooppera päättyy - ihmeellistä kyllä - onnellisesti. Kun Tosca on syöksynyt kohti varmaa kuolemaa, Piccolo lirican tulkintaan on lisätty apoteoosi: Tosca ja Cavaradossi kajauttavat vielä kerran ilmoille lemmenduettonsa, ikuisen rakkauden merkiksi. Ratkaisu on siinä mielessä onnistunut, että esitys päättyy laulajien juhlaan. Kolmen koskettimiston yhtye ei olisi kyennyt luomaan riittävää loppukohotusta.

9. tammikuuta 2009

Rooma 3: Palatiumilta Forum romanumille

Palatiumilla kulkiessaan on Rooman syntysijoilla, niin mytologian kuin arkeologisten kaivaustenkin mukaan. Täällä oli Rooman varhaisin asutus, ja täällä myös Romulus ja Remus tarinan mukaan asuivat. Sittemmin kukkula oli keisareiden yksinvallan symboli, palatsien tukikohta, erityisesti Domitianuksen 80-luvulla jKr. rakennuttaman suurellisen Domus Augustanan ja Domus Flavian ansiosta. Mutta Palatiumilta löytyvät myös keisari Augustuksen asumuksen jäännökset. Talo löydettiin puolivuosisataa sitten, mutta sen ainutlaatuiset freskot ovat olleet yleisölle avoinna vasta keväästä 2008 lähtien. Löytöä pidettiin sensaatiomaisena, sillä sinisen, punaisen ja okran värit ovat säilyneet kirkkaina. Tarinan mukaan Augustus itse kulki kodissaan yksinkertaisissa vaatteissa, mutta huoneiston seinät ovat täynnä väriä ja hienostuneita kuviointeja. Seinillä on maalattuja marmorijäljitelmiä, perspektiivisesti toteutettuja pylväikköjä, kolmiulotteisuutta tavoittelevia, tarkoin siveltimen vedoin tehtyjä stukkokoristelun mukaelmia. Kun näitä seiniä katsoo, on helppo ymmärtää, mistä renessanssitaiteilijat ammensivat inspiraatiota. Mutta toisaalta: tänne Rafaello ei koskaan päässyt. Jos grottoihin tihrustelleet taiteilijat olisivat nähneet tämän väriloiston, millaisia tulkintoja 1500-luvun antiikki-innostus olisikaan synnyttänyt?

Tällä kertaa Forum romanum jää auttamatta Augustuksen talon varjoon. Mieleen painuu tosin myös Farnesen puutarhasta siepattu kirpeä appelsiini, joka puussa näytti niin houkuttelevalta.

Kotimatkalla käymme tiedustelemassa lippuja oopperaan ja jalkapallo-otteluun. Halvat liput Stadio olimpicolle ovat jo menneet, mutta onneksi Piccolo liricasta saa edullisen pääsyn Puccinin Toscaan. Ennen kotiinpaluuta piipahdamme Sant’Ignazio di Loyolassa, jesuiittakirkossa, jonka upeat kattofreskot Andrea Pozzo taituroi vuonna 1685. Kirkkoa tehtäessä rahat loppuivat kesken, eikä kupolia voitu enää pystyttää. Pyhä Ignatius sai tyytyä kaksiulottuiseen valekupoliin, joka sopivasta kulmasta katsottuna on erehdyttävästi oikean tuntuinen.

8. tammikuuta 2009

Rooma 2: Vatikaani

Taivas on harmaa. Lähdemme aamulla yhdeksältä kävelemään Sant’Onofrion luostarin ohi kohti Vatikaania. Vuodenaika on onnekas: jonoa museoihin ei ole. Mieleen juolahtaa syksy 2006, jolloin seisoimme tuntikaupalla odottamassa pääsyä paavin ihanuuksien ääreen. Nyt sisäänpääsy ei kestä paternosterin vertaa. Tutustumme yhdessä pinakoteekkiin. Erityisesti jää mieleen Giotton maalaama, kardinaali Jacopo Stefaneschin tilaama triptyykki. Kaksipuolinen triptyykki sisältää viittauksen itseensä: kääntöpuolella kardinaali nähdään polvistuneena ojentamassa maalaustaan Pyhälle Pietarille. Stefaneschilla on jopa liina käsiensä suojana, ettei epäpuhtaus tartu pyhään kuvaan.

Pinakoteekin jälkeen jakaannumme tutustumaan egyptiläisiin, etruskilaisiin, klassisiin ja varhaiskristillisiin kokoelmiin, minkä jälkeen jatkamme yhdessä kohti Rafaelin huoneita. Flunssan vaivaannuttamana hoipertelen varhaiskristilliseen osastoon hyvien paimenten ja kauniiden sarkofagien pariin. Vaikka olen käynyt museossa usein, aina löytyy uusia yksityiskohtia. 300- ja 400-lukujen kristillisessä Roomassa sarkofagit olivat standardituotteita, joita koristeltiin raamatullisin aihein, ja vainajien kasvot veistettiin pitkän sivupaneelin keskelle. Oheinen kuva on erään sarkofagin hellyttävästä pariskunnasta. Kokoelmissa on myös valmistamatta jääneitä arkkuja, joissa on kasvojen paikalla vain aihio, mutta tässä tilanteessa vainajat ovat antaneet aidon ja elämänmakuisen kuvan jälkipolville, vuosituhansien päähän.

Tutustumme vielä Pietarinkirkkoon, jonka suunnaton mittakaava on aina hämmentävää. Suosikkini on Aleksanteri VII:n hautamuistomerkki, Berninin mestariteos, jossa raskaan marmorisen brokadin altakin kuolema jaksaa heristellä tiimalasiaan. Eipä aikaakaan, kun Villa Lantessa työ jatkuu. Jo kahtena edellisenä iltana olemme pitäneet iltaseminaaria - niin tänäänkin. Teemana ovat Pietarinkirkko ja paaviuden historia.

7. tammikuuta 2009

Rooma 1: Ikuinen kaupunki ristikon takaa

Kulttuurihistoria järjesti ensimmäisen kurssinsa Roomassa vuonna 1981: kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun graduvaiheen opiskelijat ensi kertaa tutustuivat Ikuiseen kaupunkiin Gianicolo-kukkulalla sijaitsevan Villa Lanten suojista. Vuoden 2009 kurssi alkaa ainakin omalta kohdaltani epäonnisissa merkeissä. Jo kotona vihoitellut flunssa vie voimat täydellisesti. Huoneestani, keittiökerroksen Giallasta, avautuu näkymä yli Rooman. Ainutlaatuinen maisema tekee vaikutuksen, vaikka se kuultaakin hyönteisverkon läpi. Särkylääkkeen ansiosta tuntuu kuin katsoisin kaikkea ristikon takaa. Ensimmäisenä päivän kaupparetki Trastevereen on minulle liikaa, ja joudun huilaamaan kaksi seuraavaa päivää: Tempietto, San Pietro in Montorio, San Clemente ja Lateraanikirkko jäävät tällä kertaa näkemättä, ellen sitten pääse niihin jossakin vaiheessa luikahtamaan. Kolmantena päivänä turvaudun paikallisen lääkärin apuun. Hän suhahtaa paikalle skootterillaan, kirjoittaa vahvaa särkylääkettä ja lupaa, että kaikki on hyvin: emme enää tapaa... Toivottavasti ymmärsin oikein.