30. lokakuuta 2017

Asessorin naishuolet (1958)

Samaan aikaan kun muut katsovat Denis Villeneuven uutta Blade Runneria ja Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta, tuntuu erikoiselta kirjoittaa Lasse Pöystin ohjauksesta Asessorin naishuolet (1958), mutta voin vakuuttaa, että Villeneuven ja Louhimiehen aika tulee vielä – kunhan ehtii kolmituntisten elokuvien pariin. Uuden Tuntemattoman kohdalla on puhuttu siitä, että se on jo kolmas versio Linnan romaanista. Suomalaisessa elokuvassa on muitakin teoksia, jotka on toteutettu kolmasti. Mieleen tulee Nummisuutarit, joka filmattiin vuosina 1923, 1938 ja 1957. Seitsemästä veljeksestä on vuoden 1939 näytelmäelokuvan lisäksi tehty kuunnelma, animaatiosarja ja tv-sarja. Kahteen kertaan toteutettuja teoksia on runsaasti, ja tähän ryhmään kuuluu Agapetuksen romaaniin (1935) perustuva Asessorin naishuolet, jonka Toivo Särkkä ja Yrjö Norta olivat ohjanneet elokuvaksi jo vuonna 1937. Kun ensimmäisessä elokuvassa höpsöä asessoria esitti Aku Korhonen, tuoreemmassa teoksessa samaan rooliin sonnustautui Hannes Häyrinen. Jään odottamaan kolmatta versiota!

Irvailun kohteena on harmaantunut asessori Alfred Haaravirta (Hannes Häyrinen), jonka palvelija kuolee, eikä asessori tahdo löytää uutta kotiapulaista. Kukaan ei pysty täyttämään menehtyneen Emman paikkaa. Asessori kirjoittaa nuoruuden ystävälleen Matilda Bybomille (Elna Hellman), joka kuitenkin tulkitsee kirjeen avioliittotarjoukseksi. Lopulta Alfredin ja Matildan välille syntyy liitto, ja elokuva rinnastaa farssin sivutuotteena palvelussuhteen ja avioliiton. Tästä asetelmasta saisi vielä enemmänkin irti! Olisiko tässä Aku Louhimiehelle seuraava projekti? Lasse Pöystin ohjaus toimii sujuvasti, jos kohta hotellikohtaus Tampereella on vaikeasti avautuva, vaikka sen pitäisi olla farssin kohokohta. Vuoden 1937 elokuvassa jakso sijoittui muuten Viipuriin, mutta vuoden1958 versioon paikka piti vaihtaa.

24. lokakuuta 2017

Sala-ampuja (The Sniper, 1952)

Sala-ampuja (The Sniper, 1952) merkitsi Edward Dmytrykille paluuta ohjaajaksi. Heti elokuvan Oikeutettu kosto (Crossfire, 1947) jälkeen Dmytryk oli joutunut epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean HUAC:n kuultavaksi. Hän päätyi vuodeksi kaltereiden taa, kunnes pehmenneenä joutui uudelleen kuulusteltavaksi ja ilmiantoi useita kollegojaan. On selvää, että paluu ohjaajan tehtäviin oli vaikeaa, eivätkä yhtiöt olleet erityisen kiinnostunteita Dmytrykin palveluksista. Apuun tuli tuottaja Stanley Kramer, joka vuonna 1952 teki yhteistyötä myös Fred Zinnemannin kanssa: tuloksena oli lännenelokuvan klassikko Sheriffi (High Noon). Kramerin tavaramerkiksi tulivat yhteiskunnallisesti kantaaottavat aiheet, ja tätä löytyy myös Sala-ampujasta, joka alkaa ajankohtaista teemaa kommentoivalla tekstillä, vittauksella naisiin kohdistuvan väkivallan kasvuun. Vaikka elokuva määrittelee ongelman, se ei lopulta kovin paljon sitä käsittele yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Sala-ampujan päähenkilö on Eddie Miller (Arthur Franz), joka vihaa ja pelkää naisia. Asetelmassa ei sinänsä ole juurikaan uutta, sillä sarjamurhaajaelokuvia on paljon. Erikoisinta Sala-ampujassa on se tapa, jolla päähenkilö tiedostaa oman tilanteensa. Hän kavahtaa nähdessään, miten lasta kuritetaan. Hän yrittää haavoittaa itseään päästäkseen lääkärin hoitoon, mutta päivystävä lääkäri vain toteaa psykologisen tarpeen tekemättä mitään. Dmytrykin kuvakerronta on karua, dokumentaaristakin, ja elokuvassa on vaikuttavia kohtauksia. Mieleen jää esimerkiksi jakso, jossa savupiipussa roikkuva maalari näkee sala-ampujan ja yrittää varoittaa, kohtalokkain seurauksin. Genreodotukset saavan katsojan ennakoimaan väkivaltaista lopetusta, rangaistusta päähenkilölle, mutta loppu on lopulta rauhallinen: Miller istuu sängyllä asettaan pidellen, kyynel silmässä.

23. lokakuuta 2017

Oklahoman sankari (The Oklahoma Kid, 1939)

Lloyd Baconin ohjaama Oklahoman sankari (The Oklahoma Kid, 1939) edustaa vaihetta, jossa Hollywoodin suuret yhtiöt alkoivat entistä enemmän kiinnostua lännenelokuvasta. Samana vuonna 1939 Warner Bros. tuotti Michael Curtizin westernin Lännen valloittajat (Dodge City), pääroolissa Erroll Flynn, ja United Artists John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), jonka pääroolissa nähtiin John Wayne. Oklahoman sankarissa nimiroolia esitti James Cagney, jolle tämä oli ensimmäinen Villin Lännen tehtävä. Hänet oli aiemmin nähty gangsterielokuvissa ja musikaaleissa. Cagney oli juuri esiintynyt, mieleenpainuvasti, Michael Curtizin elokuvassa Likakasvoiset enkelit (Angels with Dirty Faces, 1938). Cagney teki urallaan enää kaksi lännenelokuvaa, mutta ne tulivat paljon myöhemmin: Luotien maa (Run for Cover, 1955) ja Kunnianteko pahalle miehelle (Tribute to a Bad Man, 1956).

Oklahoman sankari sijoittuu 1880-luvulle, Oklahoman kuuluisan Land Rushin aikaan. Samaan tapahtumaan viitataan myös Anthony Mannin westernissä Cimarron (1960). Tarinan ytimessä on kompromissi, johon kunniallinen maanvaltaaja alistuu: ahne Whip McCord (Humphrey Bogart) saa vapaasti hääriä uuden boom townin saluunassa. Lopulta McCord liikuttelee koko seudun asioita ja pitää demokratiaa pilkkanaan. Toisaalta tarinaan liittyy perhedraama. Oklahoma Kid (James Cagney) paljastuu Jim Kincaidiksi, jonka isä on tuomari ja veli lainvartija. Veljekset ovat ajautuneet lain eri puolille, mutta lopussa heidän taistelunsa yhtyvät. Oklahoma Kidin hahmo on erityisen kiinnostava: hän vie McCordin käsistä rahat, jotka on tarkoitettu intiaaneille, korvaukseksi anastetusta maasta, ja hän esittää kritiikkiä alkuperäisten amerikkalaisten kohtelusta. Myöhemmin katsojalle näytetään, miten Kidin ystäväpiiriin kuuluu meksikolainen perhe, ja Kid hoitaa välillä pariskunnan vauvaa. Myöhemmin Kidin ajatusmaailmaa ei juuri kuvata, mutta tuntuu, että hän edustaa vaihtoehtoista amerikkaisuutta, joka elokuvan lopussa perii voiton.

22. lokakuuta 2017

Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Alfred Hitchcockin Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940). Tämä on varmaan se Hitchcock, josta minulla on varhaisimpia tv-muistoja. Elonet-tietokannan mukaan elokuva esitettiin tammikuussa 1970: en ollut vielä yhdeksää vuotta, ja yksittäiset kuvat jäivät mieleen lähtemättömästi. Erityisen vaikuttava oli kohtaus tuulimyllyn sisällä, jossa myllyn koneiston liikkeet on tarkasti kuvattu, valo lankeaa yläviistosta ja valaisee hollantilaiselle maaseudulle kätkeytyneet vehkeilijät. Elokuvassa on paljon tyypillisiä hitchcockmaisuuksia, muun muassa ajatus sivullisesta, joka sattumalta päätyy kansainvälisen vakoiludraaman keskiöön. Mieleen tulevat ennen kaikkea 39 askelta (The 39 Steps, 1935), Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942) ja Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959). Ulkomaankirjeenvaihtajan ytimessä on Johnny Jones (Joel McCrea), jonka newyorkilainen sanomalehti lähettää Eurooppaan salanimellä Huntley Haverstock ottamaan selvää poliittisesta tilanteesta syksyllä 1939. Tuottaja Walter Wangerilla oli vaikeuksia rahoittaa elokuvaa siksi, että Hollywoodin ei toivottu ottavan liikaa kantaa Euroopassa roihuavaan maailmansotaan.Viimeisissä kuvissa nähdään Haverstock raportoimassa suorassa radiolähetyksessä Euroopan tapahtumia, eikä elokuvantekijöiden näkemyksistä jää epäselvyyttä.

Ulkomaankirjeenvaihtaja on sujuvaa katsottavaa, ja siitä voisi kirjoittaa paljonkin. Nyt huomio kiinnittyy näyttelijöihin. Tiettävästi Wanger kaavaili päärooliin Gary Cooperia, joka kuitenkin kieltäytyi. Joel McCrea istuu lopulta erinomaisesti Haverstockin osin koomiseen rooliin. Ulkomaankirjeenvaihtajassa on erinomaisia sivuosanäyttelijöitä. Kahdessa kohtauksessa esiintyy mieshahmo, jota kuvataan ”latvialaiseksi”. Häntä esittää Eddie Conrad (1892–1941), entinen vaudeville-esiintyjä, joka nähtiin Hollywood-leffojen pikkurooleissa vuodesta 1927 lähtien. Conradin ”latvialaisella” on vain muutama repliikki, mutta ne ovat puhdasta kultaa. Valitettavasti hän menehtyi vuonna 1941, vain 49-vuotiaana. Toinen Ulkomaankirjeenvaihtajan mieleenpainuva rooli on Van Meerin hahmo, joka on tarinan kannalta olennainen, sillä Van Meerin kidnappaus on elokuvan ytimessä. Tässä roolissa nähdään Albert Bassermann (1867–1952), jota on pidetty sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvana saksalaisena näyttelijänä. Bassermann työskenteli Max Reinhardtin alaisuudessa Berliinin Deutsches Theaterissa vuosina 1909–1915. Samaan aikaan hänestä tuli näytelmäelokuvien tähti. Hänellä oli päärooli Max Mackin ohjaamassa draamassa Der Andere (1913), joka on aikakauden suuria klassikoita. Bassermann joutui lähtemään Saksasta vuonna 1933.
Hänen puolisonsa Elsa Bassermann (oik. Else Bassermann, 1878–1961) oli juutalainen, ja Albertille ehdotettiin avioeroa, jotta ura Saksassa olisi voinut jatkua. Kerrotaan, että nimenomaan Hitler olisi halunnut nähdä Albert Bassermannin näyttämöllä. Pariskunta ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta Sveitsin kautta Itävaltaan ja Saksan otteen kiristyttyä vuoden 1938 Anschlussin jälkeen Yhdysvaltoihin. Albert ja Elsa onnistuivat molemmat murtautumaan Hollywoodin näyttelijäkaartiin, mutta he jäivät lähinnä sivuosien esittäjiksi. Albert Bassermannilta englannin kieli ei koskaan luistanut kovin hyvin, ja Ulkomaankirjeenvaihtajassakin hän esittää hollantilaista. Vuonna 1940 Albert ja Elsa Bassermann esiintyivät molemmat Mervyn LeRoyn elokuvassa Escape, jossa nähtiin monia muitakin Euroopasta lähteneitä näyttelijöitä, kuten Conrad Veidt ja Felix Bressart. Toisen maailmansodan jälkeen Bassermannit muuttivat Eurooppaan ja asettuivat Sveitsiin. Albert Bassermann menehtyi sydänkohtaukseen lentomatkalla New Yorkista Zürichiin vuonna 1952. Elsa Bassermann muutti miehensä kuoleman jälkeen Länsi-Saksaan, ja hänet haudattiin Baden-Badenissa vuonna 1961.

9. lokakuuta 2017

Arrival (2016)

Valmistauduin Denis Villeneuven uuteen Blade Runner 2049 -elokuvaan katsomalla ohjaajan edellisen elokuvan Arrival (2016), joka on jäänyt, niin kuin moni muukin uusi elokuva, katsomatta. Lento Atlantasta Bostoniin kesti eilen juuri vähän päälle kaksi tuntia, joka riitti katsomiseen. Ted Chiangin tarinaan perustuva Arrival on siinä mielessä yllättävä, että se ammentaa tilanteesta, jota on käsitelty tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa paljon. Millainen on ihmiskunnan ja maapallon ulkopuolisen sivilisaation kohtaaminen? Elokuvallisesta perinteestä tulevat mieleen varsinkin Robert Wisen Päivä jolloin maailma seisahtui (The Day the Earth Stood Still, 1951), Steven Spielbergin Kolmannan asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) ja Kenneth Johnsonin ohjaama televisiosarja V (1983). Näitä kaikkia voisi tarkastella tutkimalla, miten niissä ihmisten ja muukalaisten kommunikaatio lopulta toteutetaan. Ongelma on itsessään vanha, klassinen: jo Kolumbuksen ensimmäisen matkan päiväkirjassa kuvataan tilannetta, jossa vanhasta maailmasta tulleet tutkimusmatkailijat koettivat vaihtaa ajatuksia alkuperäisten asukkaiden kanssa. Sittemmin 1500-luvulla pohdittiin paljonkin esimerkiksi eleiden merkitystä universaalin kommunikoinnin välineenä. Ehkä tätä vyyhtiä voisi tarkastella katsomalla rinnakkain niin menneisyyden kuin fiktion kohtaamistilanteita. Spielberg ratkaisi pulman turvautumalla eleiden ja luonnollisen kielen sijasta musiikkiin: yhteys syntyi sävelaskeleiden pohjalta!

Denis Villeneuven Arrivalin merkittävin oivallus on siinä, miten se pureutuu kommunikaation kysymykseen. Koko tarinan nettoajasta yllättävän paljon käytetään juuri tämän pulman pohtimiseen. Ainakaan tämän perusteella ei voi väittää, että nykyelokuva väheksyisi humanistien osaamista: pääroolissa on kielentutkija Louise Banks (Amy Adams), joka elokuvan alussa pitää luentoa portugalin kielestä mielenkiintonsa menettäneille opiskelijoille. Tuota pikaa Yhdysvaltain armeijan johto ottaa yhteyttä Banksiin monimutkaisen kieliongelman suhteen: he tulevat vastaanotolle ja soittavat äänitteen, jossa on vain omituista murahtelua... Banks tarttuu haasteeseen ja ryhtyy tutkimaan kieltä, joka ei rakennu äänitettävissä oleville sanoille vaan visuaalisille hahmoille, ympyrän kaarelle piirtyville yksityiskohdille. Elokuva noudattaa ajatusta siitä, että kieli ja ajattelu ovat olennaisesti toisiinsa kytkeytyviä. Mutta lähtökohta menee vielä pidemmälle, sillä kirjainmerkkien kehämäisyys kytkeytyy lopulta toisenlaiseen aikakäsitykseen, jossa mennyt ja tuleva kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Tähän perustuu myös elokuvan rakenne, ja alun kuvat Banksin suhteesta lapseensa alkavat etsiä paikkaansa aikajanalla: ovatko ne etuistumia vai takautumia? Toisaalta ajan syklisyys on tarinassa vain ripustautumista lineaarisuuteen, kun mennyt siirtyy tulevaksi ja päinvastoin. Miksi meille tuntemattoman sivilisaation aikakäsitys olisi heijastuma omasta paradoksaalisesta aikasuhteestamme? Ehkä se olisi jotakin aivan muuta. Tästä kaikesta huolimatta Denis Villeneuven elokuvan on ajatuksia herättävä. Sen kuvamaailmassa on arkista karheutta, ja äänimaisema on erityisen tehokasta.

8. lokakuuta 2017

Jäätynyt mies (1965)

Otin matkalle mukaan Yleisradion kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan Jäätynyt mies (1965). Tarina on poikkeuksellisen mielenkiintoinen jo syntytaustansa vuoksi. Yleisradio teki aiheesta kuunnelman jo vuonna 1948, mutta sitä ei ole säilynyt tallenteena. Vuoden 1965 kuunnelma tehtiin kuitenkin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan, joten se antaa osviittaa siitä, miltä 40-luvun lopun seikkailukuunnelma tuntui. Jäätynyt mies on Suomen olosuhteissa myös poikkeuksellisen monimediainen seikkailu. Tarina syntyi viipurilaislähtöisen Yrjö Rauanheimon (1904–1949) kynästä. Rauanheimo oli itse ollut merillä ja oli tiettävästi jonkin aikaa myös Oregonissa Lännen Suometar -lehden toimittajana. Rauanheimo kirjoitti 1930-luvun lopussa Seura-lehdelle jatkosarjan nimeltä Jäätynyt mies, joka ilmestyi kesällä 1937. Tarinasta ilmestyi Seurassa myös Lasse Siikasen piirtämä sarjakuva, joka tosin keskeytyi talvisodan vuoksi.

Kuunnelman alussa yhdysvaltalainen rahtialus Minnehaha on matkalla Kotkasta New Yorkiin. Nimi Minnehaha on Rauanheimolle tullut todennäköisesti Henry Wadsworth Longfellow'n Hiawathan laulusta (1855), jossa Minnehaha on Hiawathan rakastettu. Kun laiva on päässyt Newfoundlandin matalikolle, miehistö huomaa jäävuoren uumenissa jään peittämän miehen. Tuntematon ruumis veistetään irti ja kuljetetaan Yhdysvaltoihin, jossa jäätynyt mies herättää välittömästi huomiota. Paikalle ilmestyy chicagolainen tohtori Hicks, joka on erikoistunut syväjäädytykseen ja onnistuu lopulta herättämään miehen. Vuoden 1965 kuunnelmassa eletään vuotta 1965, mikä on toki jossain määrin epäuskottavaa, sillä Hicksin ympärillä vellova tieteellinen keskustelu tuo mieleen vuosisadan vaihteen ja Jules Vernen romaanit. Vuosiluku on sikäli olennainen, että kun jäätynyt mies herää eloon, hänen todetaan olevan yli 140 vuotta vanha. Jäävuoresta löytynyt mies osoittautuu Turussa vuonna 1821 syntyneeksi Karl Simoliniksi, maisterismieheksi ja geologiksi, joka oli lähtenyt merille ja jättänyt rakastettunsa Bettyn Turkuun.

Eero Leväluoman ohjaama kuunnelma on toteutettu vahvan näyttelijäkaartin tukemana. Kertojana on Joel Rinne, joka jokaisen jakson alussa summaa, mitä tarinassa on tapahtunut. Mukana ovat myös Kaarlo Halttunen, Kauko Helovirta, Helge Herala, Leo Jokela, Kosti Klemelä, Heidi Krohn, Aarne Laine, Arvo Lehesmaa, Heimo Lepistö, Maikki Länsiö, Esa Saario, Mirja Salminen ja Oke Tuuri. Jäätynyt mies, Karl Simolin, on Martti Katajisto ja tohtori Hicks Leo Riuttu. Ohjaajan oivallus on ollut käyttää ääniä, jotka kuulija oli 60-luvulla tottunut yhdistämään dokumentaarisuuteen. Jäätyneen miehen löytämisen aihettamaa tiedesensaatiota on selostamassa Lauri Kuosmanen, jonka ääntä oli kuultu monessa suomalaisessa uutisfilmissä. Onpa mukaan myös legendaarinen Yleisradion kirjeenvaihtaja Knud Möller. Kuunnelman rytmi tuntuu ensimmäisten viiden jakson aikana hitaalta, mutta loppua kohti tunnelma tiivistyy. Erityisen vaikuttava on jakso 6, jossa Simolin saapuu vierailulle Turkuun. Hän käy hautausmaalla ja huomaa kaikkien läheistensä menehtyneen. Kohtaus on traaginen ja toimii erinomaisesti. Tämän jälkeen kuunnelma takautuu kertomaan, miten Simolinin omalle laivalle, valaanpyyntialus Siriukselle, oikein tapahtui ja miten jäätyneestä miehestä lopulta tuli jäätynyt.


7. lokakuuta 2017

Alien: Covenant (2017)

Lensin Lontoosta Atlantaan ja lähdin avaruusmatkalle – katsomalla koneessa Ridley Scottin tuoreen ohjauksen Alien: Covenant (2017). Elokuvan tausta on viisi vuotta aiemmin valmistuneessa Prometheuksessa (2012), jonka jatko-osa teoksesta tuli ja joka liittää sen Scottin itsensä aloittamaan Alien-elokuvien sarjaan. Alkuperäinen Alien – kahdeksas matkustaja (Alien) oli valmistunut vuonna 1979, 38 vuotta sitten. Sarjan ääripäissä sukupolvien kokemukset kohtaavat, sillä Alien: Covenant -elokuvan toinen käsikirjoittaja John Logan on kertonut halunneensa tuoda tarinaan oman katsomiskokemuksensa, ne jännityksen ja kauhun tunteet, jotka ensimmäinen Alien aikanaan herätti. Asetelma merkitsee halua palata alkuun, mutta samalla johtaa mahdottomuuteen sitä tavoittaa. Alien: Covenant sisältää paljon aineistoa, niin kuin mainstream-elokuvat nykyään sisältävät, ja vaikka välillä alkuperäisen Alienin niukkuudesta on viitteitä, tarina kiharoituu. Mukaan tulee myös elementtejä Scottin Blade Runnerista siinä mielessä, että androidit nousevat tarinan keskiöön. Monenlaista muitakin aineksia tarinaan on tarttunut: välillä tuntuu kuin oltaisiin Star Trek -sarjassa, tutkimassa tuntemattomia maailmoja, välillä taas alienit tuovat mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvan Klonkun.

Michael Fassbender tekee Alien: Covenant -elokuvan mieleenpainuvimman roolin. Jo Prometheuksessa hän oli esittänyt David-nimistä androidia. Nyt Fassbenderillä on kaksoisrooli, sillä hän saa näytellä myös Walteria, joka – elokuvan mukaan on edeltäjäänsä kehittyneempi malli. Aloituskohtaus on elokuvassa ehkä parasta: David keskustelee luojansa Peter Weylandin (Guy Pearce) kanssa. Valkoiset seinät kuvastavat sitä tyhjää tietämättömyyttä, jossa sekä David että Peter elävät. Peter on kiinnostunut ihmisen alkuperästä, jota hän sanoo tavoittelevansa. Samaan aikaan David soittaa pianolla katkelmaa Wagnerin Reininkullasta, ja Peter toteaa sen olevan vain kalpea aavistus alkuperäisestä. Tähän haasteeseen David lopulta vastaa, kun elokuvan lopussa Wagner kajahtaa uudelleen, tällä kertaa orkesterin säestyksellä.