25. tammikuuta 2011

1827 Infernal Musical

Saska Saarikoski kuvasi tänään Helsingin Sanomissa, miten vielä ensi-iltaansa odottavaa musikaalia Hair - keski-ikäisten hiukset katsoi ”silmiä pyyhkien”. Oma kokemukseni viime tiistain Infernal Musicalin esityksestä oli yhtä vaikuttunut: on koskettavaa katsoa, kun nuoret näyttelijät, alle kaksikymppiset ja vähän vanhemmat, antavat kaikkensa. Mike Pohjolan käsikirjoittama ja Juha-Pekka Mikkolan ohjaama hevimusikaali 1827 Infernal Musical sai viime tiistaina kolmannen näytöksensä, ja Väinöä näytelleen Pekko Honkasalon loukkaantumisen lisäksi illan poikkeusjärjestelyihin vaikutti Kristian Meurmanin yllättävä peruutus. Paavo Ruotsalaisen roolin paikkasi ohjaaja itse, vakuuttavasti. Itse nautin eniten esityksen alusta, siitä intensiteetistä, jolla tarina käynnistyy ja katsoja napataan mukaan. Replikointi on nasevaa ja kekseliästä.

Ennen esitystä kaiuttimista kuului Beethovenia. Kun Turku paloi syksyllä 1827, Beethoven oli ehtinyt levätä haudassa jo muutaman kuukauden: ajat olivat muuttumassa. Jos Beethoven on viittaus poissaolevaan 1800-luvun maailmaan, Infernal Musical nostaa menneisyyden haudastaan ja ravistelee sen hereille fantasian vapaudella. Päähenkilö Elias Hellman (Lauri Kukkonen) muistuttaa etäisesti aikalaistaan Elias Lönnrotia, joka juuri vuonna 1827 oli Turun Akatemiassa väitellyt Väinämöisestä. Musikaalin Elias puolestaan saapuu Karjalan laulumailta kotikaupunkiinsa mukanaan tuohikontillinen ”plorui”, niin kuin Maria Vass (Emmi Kaislakari) pilkkaa. Kontti pelastuu tulisesta pätsistä (muistaakseni), mutta lopulta Kalevalan kokosi päähenkilön kaima, joka karisti Turun pölyt kannoiltaan. Elias Hellman jää jälleenrakentamaan rakasta kotikaupunkiaan; lähtihän palo liikkeelle juuri hänen kotitalostaan Aninkaistenmäeltä.

Hulvatonta historiallisen fantasian näytöstä on jakso, jossa Paavo Ruotsalainen (JP Mikkola) körttiläisten faniensa saattamana ilmaantuu Turkuun ja kakaisee ilmoille heviklassikon. Oikea Paavo täytti Turun palon vuonna pyöreitä vuosia ja oli elämänsä vedossa: helvetin lieskat loimusivat epäilemättä oikeankin Paavon esiintymisissä. Eliaksen ja Paavon rinnalla uskomattomiksi - ja unohtumattomiksi - hahmoiksi nousevat arkkipiispa Tengström (Juha-Matti Koskela) ja hänen puolisonsa Anna Christina (Helena Haaparanta), jotka paljastuvat pakanajumalien ja pirun palvojiksi.

Musikaalin ohjelmakirjassa Mike Pohjola toteaa, ettei ”yliluonnollisuuksia lukuun ottamatta näytelmässä ole mitään sellaista, mitä historiallisesti ei olisi voinut tapahtua”. En ihan kirjaimellisesti tätä allekirjoittaisi, mutta lopulta asialla ei ole mitään väliä, kun on kyse historialla leikittelystä. Itse nautin suunnattomisti historiallisten samanaikaisuuksien odottamattomista kytkennöistä, ja kyllähän ne voi nähdä kuvauksena siitä, miten asiat ”olisivat voineet olla”. Joskus on valaisevampaa kuvitella mitä olisi voinut olla kuin ajatella mitä oli. Tai oikeastaan se, mitä oli, sisältää myös johtolangat siihen, mitä olisi voinut olla. Näitä lankoja käsikirjoitus poimii.

Kokonaisuutena 1827 Infernal Musical oli ehyt, taitavasti ohjattu ja energisesti näytelty. Itse koin, että puoliajan jälkeen klassikoita tuli tiheänpuoleisesti, mutta toisaalta juuri palavan Turun kehykseksi hevimusiikki sopii kuin valettu.

Näillä näkymin Infernal Musicalin viimeinen esitys on 5. helmikuuta. Toivottavasti tämä ei jää tähän: näin hienoa teosta kannattaisi esittää vaikka koko vuoden.

22. tammikuuta 2011

Sarajevon päiviä (1940)

Max Ophülsin tuotannon läpikäynnissä syntyi pitkä tauko, sillä Ilman huomispäivää -elokuvan jälkeen valmistunutta historiallista melodraamaa Sarajevon päiviä (De Mayerling a Sarajévo, 1940) oli äärimmäisen vaikea löytää. Televisiosta elokuva on tullut kerran, elokuussa 1988, ja olin silloin juuri lähtenyt Kölniin opiskelemaan. Dvd-julkaisua elokuvasta ei ole koskaan tehty, mutta se on ilmestynyt VHS-kasettina sekä Yhdysvalloissa että Ranskassa 1990-luvun lopulla. Amerikkalaisesta divarista harvinaisuus lopulta löytyi: kasetti oli ollut muovipussissa avaamattomana vuodesta 1997 lähtien. Kuvan laatu ei ollut paras mahdollinen, mutta tuskin se on ollut kovin hyvä alunperinkään.

Sarajevon päiviä valmistui sodan kynnyksellä: sen kuvaukset alkoivat kesällä 1939, mutta ne keskeytyivät sotatoimien alettua. Kokonaisuus saatettiin valmiiksi vähän ennen kuin Saksan joukot vyöryivät Ranskaan, ja Max Ophüls itse pakeni Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Projektissa oli historian siipien havinaa siinäkin mielessä, että elokuvan tarina sijoittui ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheisiin. Loppukohtauksessa bosnianserbialainen anarkisti Gavrilo Princip ampuu Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin (John Lodge) ja tämän puolison kreivitär Sophie Chotekin (Edwige Feuillère). Juuri kun elokuvan ratkaisevia kohtauksia tehtiin, toinen maailmansota oli vähällä katkaista koko hankkeen. Max Ophüls kertoo muistelmissaan, että juuri kun ranskalainen Romansin kylä oli saatu lavastettua Sarajevoksi ja paikalliset poliisit sonnustettu serbiasuihin, Principin roolin esittäjä sai kutsun Maginot-linjalle. Lopputuloksesta on ehkä vaikea tunnistaa näyttelijää, mutta lopulta pienessä roolissa piti käyttää kahta esiintyjää.

Sarajevon päivien viimeiset hetket osoittavat, että historiakin on elokuvantekijä: toinen maailmansota tunkeutuu väistämättömästi esiin, eikä tuottaja ole leikkausvaiheessa voinut olla korostamatta sitä väkivaltaa, jonka keskellä aikalaiset elivät. Ranskalainen elokuvakriikki on aina suhtautunut Sarajevon päiviin sekavin tuntein – siksi ettei teos ole ehjä kokonaisuus. Kuinka se olisikaan voinut olla särmätön? Suurin osa elokuvasta on erittäin huolellista työtä, hyvin ophülsmaista, mutta lopussa kiire on selvästi tullut ja leikkausvaiheessa on ollut pakko laittaa mutkia suoraksi. Juuri tämä rosoisuus ja karheus tekee Sarajevon päivistä ainutlaatuisen.

Elokuvan suomenkielinen nimi Sarajevon päiviä korostaa liikaakin Frans Ferdinandin ja Sophien murhaa, sillä kohtalokas kesäkuun päivä Sarajevossa vuonna 1914 on vain melodraaman päätös, jonka lopputuloksen katsoja jo tietää. Elokuvan tarina sijoittuu menneisyyden taakan ja tulevaisuuden vääjäämättömän muurin väliin. Edessä on tieto siitä, millainen kohtalo kruununperillistä ja hänen puolisoaan odottaa, takana Mayerlingin tapaus, johon elokuvan alkuperäinen nimi viittaa. Mielestäni tämä on olennaista: nimi De Mayerling a Sarajévo korostaa jännitettä menneen ja tulevan välillä. Mayerlingin tapaukseen oli viitattu valkokankaalla aiemminkin, muun muassa Alexander Kordan mykkäelokuvassa Kruununprinssin rakkaustarina (Tragödie im Hause Habsburg, 1924) ja Anatole Litvakin melodraamassa Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936). Kyse oli onnettomasta rakkaustarinasta, jossa Itävallan keisarin Frans Joosef I:n poika Rudolf rakastui intohimoisesti Maria Vetseraan, mutta avioliitto ei ollut mahdollinen. Rudolf teki itsemurhan Mayerlingissä tammikuussa 1889 riistettyään ensin rakastettunsa hengen. Tämän jälkeen Frans Joosefin perilliseksi nousi veljenpoika Frans Ferdinand, jota Mayerlingin perintö ahdisti, jo siksikin, että hän itse rakastui tšekkiläiseen Sophie Chotekiin, eikä tämäkään epäsäätyinen suhde saanut keisarin hyväksyntää. Lopulta rakastavaiset saavat tahtonsa läpi, mutta Sophiella ei avioliitosta huolimatta ole kuninkaallista asemaa eikä heidän lapsillaan oikeutta kruunuun.

Max Ophülsin tulkinnassa keskiöön nousee protokolla. Elokuva alkaa hovin virkamiesten häärinällä, askelia mittaillaan ja Frans Ferdinandin paluuta Egyptistä valmistellaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Protokolla edustaa perinnettä ja historian painolastia. Frans Joosef itse noudattaa perinteitä äärimmäisen tarkasti ja elää enemmän sääntöjen kuin tunteiden kautta. Protokollan vartijana toimii ruhtinas Montenuovo (Aimé Clariond), joka tuntuu sanelevan valtakunnan kohtaloita. Ophülsin tulkinnassa Frans Ferdinand on paitsi tunteiden myös politiikan kapinallinen: hän havaitsee, miten väärin Itävalta kohtelee alaisiaan ja haluaisi kehittää maataan ”Itävallan Yhdysvalloiksi”, jossa kansat olisivat lähtökohtaisesti vapaita. Protokolla edustaa historiaa myös siinä mielessä, että se sanelee, miten politiikkaa hoidetaan. Avioliittoja oli käytetty politiikan välineenä, ja tästä Frans Ferdinand kieltäytyy valitessaan Sophien. Se, että Frans Joosef lopulta sallii avioliiton, on poikkeama totunnaisista tavoista, mutta ehkä se samalla merkitsee historian repeämää: perinteet murtuvat, ja aikalaiset ovat jonkin sellaisen uuden kynnyksellä, jota he eivät itsekään osaa hahmottaa.

Sarajevon päiviä on kiinnostava, innostava elokuva. Frans Ferdinandin ja Sophien keskinäiset kohtaukset ovat Ophülsin taidonnäytteitä. Erityisesti rakastavaisten ensikohtaaminen Frans Joosefin patsaan varjossa on vaikuttava, samoin yhteinen junamatka kohti Sarajevoa.

20. tammikuuta 2011

Viimeisen Abenserragin vaiheet, osa 3

Jatkuu...

Granadan valloituksesta oli kulunut 24 vuotta. Tuon ajan kuluessa oli neljätoista Abenserragia menehtynyt uuteen ilmanalaan, kiertelevän elämän vaaroihin ja ennen kaikkea suruun, joka vähitellen ehdyttää elinvoiman. Tunnetun suvun ainoa toivo oli sen viimeinen perillinen. Tämän Abenserragin nimi oli Aben-Hamet, jota Zegrit syyttivät sulttaanitar Alfaiman viettelijäksi. Esi-isien kauneus, urheus, kohteliaisuus ja anteliaisuus yhdistyivät hänessä suloiseen ylpeyteen ja hienoiseen surumielisyyteen, jonka uljaasti kestetty epäonni oli aiheuttanut. Hän oli menettänyt isänsä vain 22-vuotiaana. Tyydyttääkseen sydämensä kaipauksen hän oli päättänyt tehdä pyhiinvaellusmatkan esi-isiensä maahan, mutta tämän suunnitelman hän varjeli tarkoin äidiltään.

Hän nousi laivaan Tunisin satamassa, ja suotuisa tuuli johdatti hänet Kartagenaan. Hän astui aluksesta ja suuntasi heti kohti Granadaa. Hän kertoi olevansa arabialainen lääkäri, joka oli tullut poimimaan kasveja Sierra Nevadan vuorilta. Rauhallinen muuli kuljetti häntä verkkaisesti maassa, jossa Abenserragit muinoin olivat kiitäneet sotaisilla ratsuillaan. Opas kulki hänen edellään ja ohjasti kahta tiu'uin ja erivärisin villatupsuin koristeltua muulia. Aben-Hamet taivalsi Murcian kuningaskunnan laajojen kanervikkojen ja palmumetsien halki. Palmupuut olivat jo vanhoja; hän arveli niitä esi-isiensä istuttamiksi ja kaiho tunkeutui hänen sydämeensä. Tuolla kohosi torni, jossa vartiosotilas oli valvonut maurien ja kristittyjen sodan aikana. Tuolla taas näkyivät rauniot, joiden arkkitehtuuri viittasi maurilaiseen alkuperään. Tämä kaikki vain lisäsi Abenserragin tuskaa! Hän laskeutui muulinsa selästä, sanoi menevänsä keräämään kasveja, kätkeytyi hetkeksi raunioiden katveeseen ja antoi kyyneleidensä valua vuolaina. Sitten hän jatkoi unelmoiden matkaansa tiukujen helistessä ja oppaan laulaessa yksitoikkoisesti. Opas keskeytti pitkät romanssinsa vain kannustaakseen muulejaan kutsumalla niitä kauniiksi ja uljaiksi tai haukkuakseen niitä laiskoiksi ja itsepäisiksi.

Lammaslaumat, joita paimen johti kuin armeijaa keltaisilla ja viljelemättömillä tasangoilla, ja yksinäiset matkailijat eivät juurikaan antaneet matkareitille eloa; ne päinvastoin tekivät sen surullisemmaksi ja autiommaksi. Matkailijat kantoivat miekkaa vyöllään, he olivat kietoutuneet viittaansa, ja leveälierinen, alaspäin taivutettu hattu varjosti heidän kasvojaan. He tervehtivät ohi kulkiessaan, mutta Aben-Hamet erotti näistä jaloista tervehdyksistä vain sanat ”Jumala”, ”herra” ja ”ritari”. Iltaisin majatalossa Abenserragi istuutui muukalaisten keskelle, eivätkä nämä koskaan ahdistelleet häntä uteliaisuudellaan. Kukaan ei puhunut hänelle sanaakaan, eikä kukaan kysynyt mitään. Hänen turbaaninsa, kaapunsa tai aseensä eivät herättäneet hämmästystä. Vaikka Allahin tahdosta Espanjan maurit menettävät kauniin kotimaansa, Aben-Hamet ei voinut olla kunnioittamatta sen totisia valloittajia.

Vielä voimakkaammat tunteet valtasivat Abenserragin, kun hän oli saapunut matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle, kahdelle korkealle kukkulalle, joita erottaa syvä laakso. Talot, jotka on rakennettu kalteville rinteille laakson notkelmaan, antoivat kaupungille halkaistun granaattiomenan muodon ja vaikutelman.

Jatkuu...

16. tammikuuta 2011

Tällä puolen, tuolla puolen

Poliisin arvion mukaan Turun kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisiin osallistui 60 000 katsojaa. Kaupungin kokoon nähden se on huikea määrä. Kun väki kokoontui suurlakon aikaan vuonna 1905 Helsingin senaatintorille kokoukseen, paikalle tuli 30 000 - 40 000 ihmistä. Saman suuruinen joukko kokoontui kauppatorille juhlimaan jääkiekon MM-kultaa vuonna 1995. Lordin euroviisuvoitto taas houkutteli Helsingissä ”kansanjuhlaan” 90 000 osallistujaa. Silti 60 000 kävijää parinkymmenen asteen pakkasessa on käsittämätön määrä, varmaan myös yllätys niin järjestäjille kuin yleisölle itselleen. Onneksi avajaisten käsikirjoitettu osuus oli vain puoli tuntia, enempää ei olisi kylmyyttä kestänytkään.

On ollut häkellyttävää seurata lehtien nettikeskusteluja. Kommentit vaihtelevat vähättelystä ja rahan tuhlauksen valittelusta vuolassanaisiin ylistyksiin, mutta ”kulttuurinarina” on pääroolissa. Joku on puolessa tunnissa jo pitkästynyt, joku taas kaivannut replikointiin Turun murretta... On valitettu avajaisten kansainvälistä ulottuvuutta, vaikka suunnitteluun ja toteutukseen osallistui satoja, tuhansia paikallisia. Niinpä: kulttuuri jakaa aina mielipiteitä. Ehkä tämä on alkua keskustelulle, jossa kulttuurin kysymykset eivät enää ole yhdentekeviä vaan herättävät intohimoja. Niin kuuluukin.

Itse esitys oli yhdistelmä historiallisia ja ajankohtaisia teemoja: Nokian tunnusmelodialla alkanut draama siirtyi kommunikaation kysymyksistä menneisyyteen ja oikeastaan kysymään, miksi historia ei meille puhu. Esitys ylevöitti ja romantisoi kaupunkia vuonna 1827 kohdanneen katastrofin, suurpalon, joka hävitti kaksi kolmasosaa rakennuskannasta ja aiheutti ennenkokemattoman kulttuurisen tuhon. Mark Murphyn käsikirjoittamssa esityksessä kadonnut Turku on ”kivinen kaupunki”: tosiasiassa näkymättömäksi muuttunut historiallinen Turku oli puukaupunki, mutta kivi lienee metafora. Kivi on mykkä, ja sen elon voi synnyttää vain ”tunteen palo”, jota esityksessä edusti romanssin teema. Tällä puolen, tuolla puolen korosti inhimillisen kokemuksen merkitystä: ”Minä olen tyttö, joka ui Halisten koskessa. Minä olen poika, joka syntyi marraskuussa.” Todistajalausunnot olivat tietoisen epämääräinen ja sumea viittaus siihen, että kulttuuri on koettua, ja siihen, että historia on syvästi inhimillistä. Toteutus saattoi tuntua naiivilta, mutta toisaalta elämä on myös lapsellista, onneksi.

Koskettavimpia kuulemiani Turun palosta kertovia kokemuksia oli 1900-luvun alussa eläneen turkulaisen vanhuksen kipeä muisto puuhevosesta, joka oli jäänyt palavaan kaupunkiin, kun asukkaat pakenivat Kupittaan kentälle.

14. tammikuuta 2011

Haikaralaivue

Luin joululomalla pitkästä aikaa sarjakuvia. Kokosin yhteen 70-luvulla julkaistut Zoom-lehdet, joissa ilmestyi muutaman sivun erissä Haikaralaivue-albumeja. Lapsuudesta niistä oli jäänyt hataria muistikuvia, ei enempää. Lehdissä oli useampia ranskalaislentäjistä kertovia tarinoita, mutta minulta löytyy vain kaksi. Haikaralaivueen julkaisuhistoria Suomessa on sikäli erikoinen, että vasta viime vuonna Egmont Kustannus julkaisi Jean-Michel Charlier'n kirjoittaman ja Albert Uderzon piirtämän ensimmäisen albumin Ilmojen kotkat vuodelta 1961. Aiemmin ovat ilmestyneet myös Kujanjuoksu kuolemaan (Semic, 1971), Vampyyrit iskevät (Lukupiste Oy, 1972) ja Taivas kylvää kauhua (Lukupiste Oy, 1972). Sarjan erikoisuuksiin kuului sekin, että piirtäjä vaihtui kesken kaiken. Näyttää siltä, että juuri Zoomin kaksi ensimmäistä tarinaa edustavat tätä taitetta, Rosvoja taivaalla (Les pirates du ciel, 1967) jäi Uderzon viimeiseksi ja seuraava Mustat enkelit (Les anges noirs, 1968) oli jo uuden piirtäjän Jijén käsialaa. Tuntuu, että viimeisessä albumissaan Uderzo oli parhaimmillaan. Jijé on selvästi yrittänyt omassa aloituksessaan tapailla edeltäjänsä kynänjälkeä, kun muutamaa vuotta myöhemmin piirroslinjat olivat jo voimakkaampia, tyylitellympiä.

Haikaralaivueessa hämmentää ranskalaisen kolonialismin muisto. Rosvoja taivaalla sijoittuu Afrikkaan, jossa ranskalaiset lentäjät auttavat paikallisia parhaansa mukaan. Mustat enkelit taas sijoittui Etelä-Amerikkaan, rajaselkkauksiin, joista Ranska haluaa pysyttäytyä erossa. Ranska oli 1950-luvulla parantanut sotilasvalmiuttaan ja ylpeili Mirage-hävittäjillä. Haikaralaivueen sankarit Tanguy ja Laverdure ovat nimenomaan suihkuhävittäjälentäjiä, jotka rientävät kaikkialle maailmaan ongelmia ratkaisemaan. Erityisen kiinnostava oli Rosvoja taivaalla, jossa Ranskan intressit Afrikassa näkyvät selvästi, samoin siirtomaasotien kipeys. Haikaralaivueessa Ranskalla on globaali poliittinen rooli.

8. tammikuuta 2011

Puhelin (1977)

Helsinki on venäläinen kaupunki. Tällä tosiasialla alkaa Don Siegelin agenttielokuva Puhelin (Telefon, 1977), jonka Leningrad- ja Moskova-kuvat purkitettiin Helsingissä Åke Lindmanin avustuksella. Suomalainen katsoja kokee lievää epämukavuutta, kun Katajanokalla KGB:n miehet luutnantti Alexandrovin (Åke Lindman) johdolla ryntäävät sieppaamaan salaperäisen Nikolai Dalchimskyn, mutta löytävät vain tämän äidin (Ansa Ikonen). Kulttuurisen vierauden kokemusta lisää se, että Ikosen nimi on lopputeksteissä lipsahtanut muotoon ”Ansa Konen”. Kun aloituksesta on toipunut, elokuva lähtee lopulta hyvin käyntiin, ja itse asiassa aihe tuntuu nykykatsojasta ajankohtaisemmalta kuin ehkä 70-luvun lopussa. Al-Qaidan jälkeisessä maailmassa itsemurhaiskujen vaara on konkreettinen, vaikka Puhelimessa kaiken pahan alku onkin Neuvostoliitto. Silti Puhelin esittää kuvitelman kylmän sodan maailmasta, joka päätyy terrori-iskujen arkipäivään. Peter Hyamsin ja Stirling Silliphantin käsikirjoituksessa terroristit eivät kuitenkaan ole fundamentalisteja tai ideologisesti indoktrinoituja vaan hypnotisoituja. Kylmän sodan alussa 1950-luvulla Neuvostoliitto on sijoittanut Yhdysvaltoihin yli 50 ”aikapommia”, hypnotisoituja agentteja, jotka elävät kuin tavalliset amerikkalaiset mutta kuullessaan Robert Frostin runon ”Stopping by Woods on a Snowy Evening” he ryhtyvät robottimaisesti toteuttamaan etukäteen suunniteltua terroritekoa. Puhelimen juonen uskomattomuus on siinä, että sekopäinen Dalchimsky (Donald Pleasence) pakenee Moskovasta Yhdysvaltoihin ja ryhtyy räjäyttämään aikapommeja lausumalla runon puhelimessa. Koska eletään jo liennytyksen aikoja (!), KGB on huolestunut valitettavan häiriköinnin vaikutuksesta kansainvälisiin suhteisiin ja lähettää majuri Grigori Borzovin (Charles Bronson) ongelmaa ratkaisemaan. Kumppanikseen hän saa kaksoisagentin, jolla on vain etunimi, Barbara (Lee Remick). Lieneekö camp-huumoria se, että Borzovin nimi viittaa samanaikaiseen Neuvostoliiton urheilusankariin, pikajuoksija Valeri Borzoviin, Münchenin ja Montrealin olympialaisten mitalistiin?

Alun epäluuloista huolimatta Puhelin osoittautuu kiinnostavaksi ajankuvaksi, tai pikemminkin kuvitelmaksi 1970-luvun lopun maailmasta. Tietokoneet saavat erityisen vahvan aseman: paikanvaihdosten kohdalla tapahtumaympäristöt kirjautuvat valkokankaalle kuin matriisikirjoittimella, ja CIA:n pääkonttorissa tietokone toimii tärkeänä apuvälineenä mystisen tapahtumaketjun selvittämisessä. Ehkäpä ironiaa on sekin, että tietokonetta käyttävä Dorothy Puttermann (Tyne Daly) päihittää hellimänsä laitteen mennen tullen. Puhumattakaan siitä, että modernista teknologiasta huolimatta CIA tuntuu tulevan pari askelta KGB:n jäljessä...

6. tammikuuta 2011

Tähti on syntynyt (1954)

Katsoimme kahdessa osassa George Cukorin ohjauksen Tähti on syntynyt (A Star Is Born, 1954). Elokuva esitettiin vuosi sitten Yle Teemalla, mutta nyt kiinnostavasta Hollywood-kuvauksesta on ilmestynyt bluray, jossa on toista tuntia poistettuja kohtauksia tai uusintaottoja musiikkinumeroista. Tähti on syntynyt oli Warnerille murheenkryyni: siihen liittyi suuria odotuksia, mutta kun 181-minuuttinen ensi-iltakopio sai ylistysten lisäksi moitteita pituudesta, Warner saksi nopeasti 20 minuuttia pois ja vielä hävitti poistettujen kohtausten negatiivit. Vaikka uusi kopio oli jo valmiina kolmen viikon kuluttua ensi-illasta, yleisö äänesti jaloillaan ja suurimuotoinen CinemaScope-musikaali kääntyi tappiolliseksi. Elokuvan puuttuvat kohtaukset rekonstruoitiin stilleinä jo vuonna 1983, mutta nyt kaikki aineisto on koottu yhteen.

Tarinan päähenkilö on Esther Blodgett (Judy Garland), josta kolmituntisen draaman aikana leivotaan Oscar-voittaja Vicki Lester. Yhtä keskeinen henkilö on Hollywood-tähti Norman Maine (James Mason), joka aloituskohtauksessa törmäilee humalassa teatterin kulisseissa ja päätyy lavalle Estherin kanssa. Tähti on syntynyt kuljettaa taitavasti rinnan nousevan ja laskevan tähden kohtalot.

Tähti on syntynyt on alusta loppuun Judy Garlandin näytöstä. Epäilemättä ohjaaja George Cukor oli tästä tietoinen, sillä elokuvan avainnumeroa ”The Man That Got Away” hiottiin kuin timanttia. Musiikkinumero tallennettiin kymmeniä kertoja, eri puvustuksella, valaistuksella ja rajauksella. Oheismateriaalissa on seitsemän erilaista tulkintaa, joista useassa Judy Garlandilla on Edith Piaf -henkinen ruskea vaate. Lopulliseen elokuvaan päätyi tyylitellyin versio, mikä toisaalta sopii hyvin edeltävään kohtaukseen, jossa Norman Maine käy silmäilemässä filmitähtien kansoittamaa tanssiravintolaa. Tuntuu siltä, että ohjaaja on ollut värien käytön suhteen epävarma, tai pikemminkin, että elokuvan tekeminen oli yhtenäisen tyylin etsimistä. Ennen elokuvan aloittamista Cukor kokeili myös erilaisten väriprosessien vaikutuksia.

Tähti on syntynyt ei ole täydellinen tai virheetön: se on päinvastoin yllättävän muotopuoli. Aloituskohtaus on loistava, monisäikeisyydessään melkein Robert Altman -henkisen moderni. Erinomainen on myös kosintakohtaus sekä elokuvan päätös, jossa Norman Maine hukuttautuu valtamereen ja ”vapauttaa” Vickin tähteyden loistamaan. Osa kohtauksista jättää kuitenkin hämmennyksen valtaan: en oikein ymmärrä Oscar-gaalaan sijoittuvaa jaksoa, jonka Norman tulee humalapäissään tärvelemään. Mielestäni kohtaus ei ole edes tarpeellinen, sillä Normanin alennustila on tullut jo todettua. Ehkäpä juuri ristiriitaisuudessaan, yhtäaikaisessa hioutuneisuudessaan ja karheudessaan, Tähti on syntynyt tavoittaa jotakin olennaista 1950-luvun Hollywoodista.

3. tammikuuta 2011

Suurkaupungin tyttö (1930)

Friedrich Wilhelm Murnaun (1888–1931) toiseksi viimeinen elokuva Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on ilmestynyt teräväpiirtomuodossa, Eurekan Masters of Cinema -sarjassa. On pakko aloittaa tästä, teknologiasta: kunpa kaikki bluray-levyt olisivat näin loistavia skannauksia. Digitaalisesta restauroinnista ei ole pyritty tekemään originaalia parempaa vaan huipputerävä kuva on jätetty filminkaltaiseksi, kaikkine alkuperäisine virheineen. Hienoa on nähdä elokuva myös vuoden 1930 kuvasuhteessa, joka on poikkeuksellinen 1,19:1. Kuva on melkein neliömäinen! Tämä johtuu siitä, että – vaikka elokuva on mykkä – elettiin äänielokuvan varhaisvaihetta ja ääniraidalle varattiin tilaa kuvan laidasta. Tällöin ns. akateeminen kuvakoko muuttui kapeammaksi. Perinteinen koko palasi tuota pikaa, kun kuvan korkeutta madallettiin leveyden suhteessa, mutta muutamia kiinnostavia esimerkkejä hetkellisestä kuvasuhteen muutoksesta jäi 1920-ja 1930-lukujen taitteesta. Oikeastaan Murnaun Suurkaupungin tyttöön tämä sopii loistavasti. Kapea, ahdas kuva istuu loistavasti tarinaan, jonka pääteemaksi nousee ”amerikkalainen gotiikka”, maaseudun ahdasmielisyys ja konservatiivinen perinne.

Suurkaupungin tyttö ei ole ohjauksellisesti yhtä briljantti kuin muutama vuosi aiemmin valmistunut Auringonnousu (Sunrise, 1927), mutta toisaalta se onkin enemmän maaseutupastoraali kuin 20-luvun urbaanin, modernin elämän kuvaus. Tarina alkaa maalta: juna kuljettaa nuorta miestä, Lem Tustinea (Charles Farrell) kohti Chicagoa. Isä (David Torrence) on lähettänyt poikansa kaupunkiin myymään syksyn vehnäsadon. Matkalla Lem tutustuu kahvilan tarjoilijaan Kateen (Mary Duncan), joka haaveilee idyllisestä elämästä maaseudulla. Romanttinen tarina sieppaa vastustamattomasti mukaansa: ennen kotiinpaluuta Lem ja Kate ovat naimisissa, ja poika tuo kaukaiselle minnesotalaiselle tilalle mukanaan miniän. Onnen viimeiseksi ilmaukseksi jää nuorenparin kirmaus vehnäpellon keskellä, kunnes isä-Tustine paljastaa halveksuntansa kaupunkilaistyttöä, ”tarjoilijaa”, kohtaan. Katsojasta tuntuu kuin hänet olisi kepeän alun jälkeen pakotettu seuraamaan predestinoitua maaseutumelodraamaa, jolla on synkkä päätös. Sadonkorjuun takia tilalle on saapunut joukko työmiehiä, jotka heti iskevät silmänsä onnettomalta tuntuvaan nuoreen vaimoon. Melodramaattinen ”väistämättömyys” on jo pursuamassa liitoksistaan, kun Murnau paljastaa paisuttelun tietoiseksi, ehkä ironiseksikin. Lopulta Kate on elokuvan vahvin henkilö, joka ei antaudu moralisoivien vihjailujen tai valmiin ”kohtalon” toteuttajaksi. Hän päättää lähteä, yksin, omille teilleen. Vasta tässä vaiheessa isä ja poika havahtuvat. Kun myrskyä enteilevän yön keskellä Lem tuo Katen takaisin, hän aloittaa kaiken alusta ja esittelee tytön isälleen, jolla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi.

Murnaun Suurkaupungin tyttö on hieno, vaikuttava elokuva, jossa kuvanrajauksen ahtaus pakottaa tuon tuostakin miettimään, mitä on jätetty näyttämättä. Elokuvan kuvastossa on paljon tuttua, ja tästä teoksesta voikin nähdä vaikutuslinjoja niin Jean Vigon L’atalanten (1934) nuoreen onneen kuin Terrence Malickin Onnellisten ajan (Days of Heaven, 1978) maaseutukuvaukseen.

2. tammikuuta 2011

Kwai-joen silta (1957)

Pierre Boullen romaaniin perustuva Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) aloitti David Leanin spektaakkelisarjan. Elokuvasta tuli ennennäkemättömän suosittu, ja se palkittiin seitsemällä Oscarilla. Täytyy sanoa, että vaikka Oscarit eivät laadun tae olekaan, tässä ne ovat osuneet kohdalleen. Palkinnotta jäi kuitenkin Sessue Hayakawa, jonka juuri hiljattain näimme Ophülsin Yoshiwarassa (1937). Hayakawa oli ehdolla parhaan miessivuosan Oscariin roolistaan eversti Saitona. Kwai-joen silta sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, siis valmistumisajankohdan näkökulmasta lähimenneisyyteen: joukko brittisotilaita on joutunut japanilaisten vankileirille ja saa tehtäväkseen rakentaa sillan Kwai-joen yli, sillä japanilaisten tavoitteena on saada nopeasti yhteys Bangkokin ja Rangoonin (nyk. Yangonin) välille keväällä 1943.

Alkuteksteissä käsikirjoittajaksi mainitaan Pierre Boulle, mutta todellisuudessa Boullen romaanin sovittivat käsikirjoitukseksi Hollywoodin mustalla listalla olleet Michael Wilson ja Carl Foreman. Erityisen jouhevasti käsikirjoitus siirtää tarinan painopistettä. 161-minuuttisen elokuvan ensimmäinen tunti kuluu eversti Saiton ja brittieversti Nicholsonin (Alec Guinness) kaksinkamppailussa: Saito haluaisi käskyttää kaikki vangit siltatyömaalle, mutta Nicholson pitää järkähtämättömästi kiinni siitä, että upseerit täytyy säästää ruumiilliselta työltä. Britit elävät luokkayhteiskunnassa vankileirilläkin. On oikeastaan hämmästyttävää, miten pitkään ja kiinnostavasti patologisia kunniantuntoja voi käsitellä. Juuri alku on Sessue Hayakawan näytöstä: yksinäinen eversti löytää lopulta kunniakkaan tavan myöntyä, kun leirillä juhlitaan vuoden 1905 Japanin-Venäjän-sodan voittoa.

Ensimmäisen tunnin jälkeen elokuvan painopiste siirtyy rakennustyömaalle: Nicholsonin johdolla Kwai-joen silta lähtee syntymään niin nopeasti, että Saitokin on tyytyväinen. Ärsyttävintä – mutta ehkä myös tietoisen ironista – on se ylimielisyys, jolla britit suhtautuvat omaan osaamiseensa. Katsojasta tuntuu, ettei itsetyytyväisyydellä ole mitään rajaa. Nicholson hurmaantuu ajatuksesta, että sillasta tulee vuosisatoja kestävä monumentti brittiarmeijan kyvykkyydestä. Muistolaattakin naulataan sillan pieleen – tosin ennen pitkää se hajoaa Kwai-joen lietteeseen niin kuin itse monumenttikin.

Tarinan kolmantena painopisteenä ja keskushenkilönä on yhdysvaltalainen vanki Shears (William Holden), joka pakenee leiriltä mutta palaa uudelleen iskuryhmän kera räjäyttämään siltaa. Kun Nicholson ja Saito kilpailevan kunniasta, Shears on myynyt kaiken, ottanut väärän identiteetin ja yrittää viimeiseen asti välttää paluutaan Kwai-joelle. Majuri Wardenin (Jack Hawkins) johtama räjäytysryhmä onnistuu lopulta työssään, mutta kaikki on vähällä valua hukkaan. Itse asiassa Nicholson on viimeiseen asti niin ihastunut saavutuksestaan, että on paljastamassa oman joukkonsa suunnitelmat japanilaisille. Lopussa luoti kaataa hänet laukaisimen päälle, ja silta räjähtää pirstaleiksi. Viimeiset sanat lausuu sivummalle vetäytynyt lääkintäupseeri Clipton (James Donald): ”Madness! Madness!” Hulluutta ja järjettömyyttä ei lopulta edusta vain se tuho, jonka viimeinen jysähdys saa aikaan, vaan se tarina, joka tähän kaikkeen on johtanut, Saiton ja Nicholsonin päähänpinttymät, Wardenin ja Shearsin tyhjä sankarillisuus ja viime kädessä sota, joka elokuvan henkilöiden ratkaisuja sanelee.

*

Kwai-joen sillasta on nyt käytettävissä uunituore bluray-versio, jossa 50-luvun CinemaScope pääsee oikeuksiinsa. Huomio kiinnittyy myös Malcolm Arnoldin hienoon musiikkiin. Tosin varsinainen hitti oli brittisotilaiden viheltämä ”Colonel Bogey March”, jonka F. J. Rickettsin sävelsi jo vuonna 1914. Toisen maailmansodan aikana marssia laulettiin sanoin ”Hitler Has Only Got One Ball”.

Kultakuume (1925)

YLE Teema esitti komediasarjansa päätöksenä Charles Chaplinin Kultakuumeen (Gold Rush, 1925). Ilmeisesti esitetty kopio oli Chaplinin vuonna 1942 toteuttama äänellinen versio, josta välitekstit poistettiin ja korvattiin kertojaäänellä. Samalla elokuvaan tehtiin musiikkiraita, jossa oli myös efektejä. Nyt esitetty elokuva on siis ehkä pikemminkin vuoden 1942 elokuva kuin vuoden 1925, ainakin siinä mielessä, että mykkäelokuvalle tärkeä välitekstien käyttö on kokonaan poissa. Mielestäni tämä syö elokuvan rytmiä, koska väliteksteillä oli aikanaan tärkeä kerrontaa rytmittävä tehtävä. Samalla Chaplin muokkasi tarinaa, kuten hän teki muidenkin elokuviensa modernisointien kanssa. Kun 1920-luvulla elokuva päättyi kulkurin ja Georgian (Georgia Hale) suudelmaan, nyt pariskunta vain astelee kohtia onneaan. Ilmeisesti myös Georgian ja Jackin (Malcolm Waite) suhteen kuvausta lyhennettiin. Tästä kaikesta huolimatta Kultakuumeen huumori puree vastustamattomasti; varsinkin alkupuoliskon mökkikohtaukset Iso-Jimin (Mack Swain) kanssa ovat hulvattomia. Kruununa on loppu, jossa kulkuri ja Iso-Jim matkustavat pois Alaskasta, miljonääreinä.

1. tammikuuta 2011

Arabian Lawrence (1962)

Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia, 1962) on David Leanin spektaakkelielokuvista tunnetuimpia, yli kolmetuntinen eepos T. E. Lawrencen (1888–1935) toiminnasta ns. arabikapinan aikana vuosina 1916–1918. Ensimmäisen maailmansodan keskellä Iso-Britannia ja Ranska tukivat arabien nousua ottomaanien valtaa vastaan. Lawrence oli saanut koulutuksen arkeologiksi ja työskennellyt aiemmin kaivauksilla Mesopotamiassa. Arabian kielen taitoisena hänestä tuli brittiläisen vaikutuksen keskeinen työkalu, joka tiedustelumatkan päätteeksi oli järjestämässä kapinallisten hyökkäystä Akabaan heinäkuussa 1917. Arabian Lawrencen ensimmäinen osa ennen väliaikaa kulminoitu juuri tähän valloitukseen.

Ohjaaja David Leanin ja käsikirjoitaja Robert Boltin tulkinta pohjautuu T. E. Lawrencen muistelmiin, mutta yhtä vahvasti se rakentuu ”Arabian Lawrencea” ympäröivien käsitysten ja huhujen varaan. Draaman kaarta rakentaa jykevä aloitus: elokuva alkaa 46-vuotiaan sotasankarin moottoripyöräonnettomuudella ja hautajaisilla. Kun kuoleman hetki koitti, Lawrence – vaikka olikin aikakauden tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä – oli monella tapaa vieras ja tuntematon. Oikeastaan koko elokuva etsii vastausta tähän: se näyttää Lawrencen viehtymyksen arabikulttuuriin, naamioitumiseen, identiteettien leikkiin, sankaruuteen mutta myös hänen ristiriitaisuutensa: Lawrencen ihannoima väkivallattomuus kääntyy lopulta vastakohdakseen. Ratkaiseva käänne on turkkilaisten vangiksi joutuminen ja ruumiillinen nöyryytys, jonka todellista laitaa voi vain uumoilla. Kun britit valtaavat Jerusalemin ja Damaskoksen, paljastuu, että ranskalaiset ja britit ovat jo sopineet ottomaanien vallasta vapautuvien alueiden kohtalosta.

Vaikka Arabian Lawrence on tulkinta ensimmäisen maailmansodan ajoilta, jää miettimään sen suhdetta valmistumisaikaansa, aikakauteen, jossa kylmän sodan jännite oli kireimmillään. Välillä tuntuu, että orastava yhtenäinen Arabian valtio on kuin toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa, jota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton intressit repivät. Joukossa on idealisteja, kuten Ali (Omar Sharif), joka elokuvan lopussa ilmoittaa kiinnostuneensa politiikasta, mutta osa on mukana vain itsekkäistä syistä tai ”heimointresseistä”. Lawrencen keskeinen tukija on Auda Abu Tayi (Anthony Quinn), joka janoaa enemmän omaa hyväänsä ja on lopulta enemmän heimonsa edustaja kuin arabi.

Kun Arabian Lawrence valmistui, Iso-Britannian siirtomaa-aika oli väistämättömästi takana. Tuntuu, että britit ovat Lähi-idän keitailla vailla minkäänlaisia selkeitä päämääriä. Brittijoukkojen komentajakin harjoittelee jo ratkaisevien hetkien kynnyksellä onkimisen salaisuuksia ja olisi mieluummin kotona takkatulen ääressä. Tavallaan T. E. Lawrencekin törmää toiminnassaan muuriin: alun idealismi karisee ja lopulta ”Arabian Lawrence” janoaa tuntemattomuutta.