31. elokuuta 2014

Kaksi Vihtoria (1939)

Vihtori ja Klaara -sarjakuvaan ja Tatu Pekkarisen näytelmään perustuva Kaksi Vihtoria (1939) valmistui ensi-iltaan helmikuussa 1939, tilanteessa, jossa ohjaaja Nyrki Tapiovaaran tulevaisuus oli vielä avoin. Tapiovaara kaatui vuotta myöhemmin talvisodassa, ja vain arvaukseksi jää, millaiseksi ohjaajan elokuvallinen visio olisi muovautunut. Kaksi Vihtoria on pesunkestävä komedia, mutta ei projektina yhtä poliittinen kuin osin tuhoutunut Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939). Toisaalta Kaksi Vihtoria on kuin suomalainen vastine Hollywoodin screwball-komedioille. Toisistaan ottavat mittaa nuoret rakastavaiset mutta ennen kaikkea ikääntyneemmät pariskunnat. Viski ja soodavesi virtaavat, ja kaulin heiluu.

Vihtorin (Eino Jurkka) puoliso Klaara (Annie Mörk) lähtee hieromaan kartanokauppoja, ja Vihtori jää näennäisen vastentahtoisesti viettämään muutaman päivän railakasta kesäleskeyttä. Samaan aikaan tytär Hilkka (Sointu Kouvo) flirttailee toimiston uuden konttoristin Robertin (Helmer Kaski) kanssa. Komedialle välttämätöntä väärinkäsitysten vyyhtiä kiihdyttää toinen Vihtori, lakimies (Arvi Tuomi), joka on parhaillaan tekemässä eroa puolisostaan. Epäilemättä teatterinomaisen farssin ohjaaminen oli Tapiovaaralle haaste, mutta käsikirjoitus on täynnä nokkelia oivalluksia. Eihän Suomessa loppujen lopuksi ole montaakaan sähäkän verbaalista komediaa 1930-luvulta.

Kaksi Vihtoria sisältää hienon ravintolakohtauksen, jossa Vihtorit päästävät elämänilonsa valloilleen. Tapiovaaran elokuva dokumentoi artisteja, joista muutoin on vain vähän elävää kuvaa. Erityisesti jää mieleen Edvard Hyypän (1890–1958) mainio steppauskohtaus. Hyyppä oli monipuolinen sirkus- ja estraditaiteilija, joka keikoillaan usein imitoi Charles Chaplinia. Taiteilijanimellä Edwardo tunnettu Hyyppä oli aloittanut akrobaattiryhmän jäsenenä jo 1910-luvulla. Hän teki kansainvälisen uran ja kiersi niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. On hienoa, että hänen steppitaidoistaan on taltioitunut vähäinen katkelma kotimaiseen elokuvaan. Ravintolajaksossa nähdään myös imitaattori Victor Boije (1902–1955), joka oli tunnettu eläimien, instrumenttien ja kulkuvälineiden matkijana. Kaksi Vihtoria esittelee Boijen puhallinmusiikkona sekä kanojen ja sikojen imitoijana. Näiden esitysten lisäksi täytyy mainita Mirjami Kuosmasen ”Sulamith” ja Matti Jurvan ”Väliaikainen”.

30. elokuuta 2014

Salaisen agentin kansio (1965)

Len Deightonin romaaniin perustuva, Sidney J. Furien ohjaama Salaisen agentin kansio (The Ipcress File, 1965) oli tuottaja Harry Saltzmanin ironinen vastaveto James Bond -elokuville. Tähän asetelmaan liittyy jo päähenkilön, silmälasipäisen, hieman poissaolevan tuntuisen Harry Palmerin (Michael Caine) habitus. Salaisen agentin kansion maailma, vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden epämääräinen todellisuus, on äärimmäisen byrokraattinen. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen rakentaa melankolisen kuvan salaisen palvelun toiminnasta, jonka perimmäisen motiivit jäävät täysin hämärän peittoon. Bond-elokuvaan viittaa Palmerin vierailu salaisen palvelun päämajassa. Hemaisevan sihteerin sijalla on tupakkaa korsteenin lailla polttava Alice (Freda Bamford). Kun Bond-elokuvien alussa esitellään agenttien uusia teknisiä hienouksia, Palmer johdetaan konepajaan, jossa porakone surisee.

Palmeria ja Bondia yhdistää kiinnostus gourmet-ruokaan. Tosin Harry Palmerin ruokaharrastukset saavat ironisen käsittelyn. Alkutekstien aikana nähdään heräävä Palmer, joka jauhaa kahvipavut ja valmistaa aamukahvinsa pressopannulla. Myöhemmin Palmer törmää entiseen pomoonsa Rossiin (Guy Doleman) valintamyymälässä. Salaperäisen keskustelun lomassa Ross arvostelee Palmeria, joka ostaa liian kalliita herkkusieniä.

Salaisen agentin kansio jää mieleen surumielisenä trillerinä. Agentti Palmer on lopulta vain välikappale suuremmassa pelissä, jonka todellinen laita ei koskaan valkene. Lopun kidutuskohtaus on ruumiillisuudessaan vaikuttava. Vain kivun kautta Palmer pystyy vastustamaan manipulaatiota. Salaisen agentin kansio eli The Ipcress File on myös visuaalisesti toimiva. Kuvallinen ilmaisu on alusta lähtien tyyliteltyä, ja Sidney J. Furie käyttää erityisen paljon alaviistokuvausta. Usein kamera on myös taka-alalla, kurkistamassa verkkojen ja ristikkojen takaa.

24. elokuuta 2014

Lainsuojattomat (1958)

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Delmer Davesin lännenelokuvien katselmuksemme päättyy Lainsuojattomiin (The Badlanders, 1958). Tämän jälkeen Daves ohjasi vielä westernin Hirsipuu (The Hanging Tree, 1959), mutta katsoimme sen jo viime vuoden marraskuussa. Hirsipuu oli sarjalle komea päätös, mutta kiinnostavaa on, miten nopeasti Davesin tuotantoyhtiöt vaihtuivat 1950-luvun lopussa. Cowboy (1958) valmistui Columbialle, Lainsuojattomat  MGM:lle ja viimeinen lännenelokuva Hirsipuu Warnerille. Lainsuojattomat on poikkeuksellinen sikäli, että se oli Villin Lännen sovitus rikosromaanista. Pohjana oli W. R. Burnettin The Asphalt Jungle, josta John Huston oli tehnyt klassisen tulkintansa vuonna 1950.

Lainsuojattomat alkaa vuoden 1898 Yumassa, vankilassa, josta kamera poimii Peter Van Hoekin (Alan Ladd) ja John McBainin (Ernest Borgnine). McBain on tulinen luonne ja on jo käymässä vartijan kimppuun, kun Van Hoek, jota kutsutaan Hollantilaiseksi, pelastaa hänet rikkeeltä. Eipä aikaakaan, kun molemmat vapautuvat, Hollantilainen armahdetaan ja McBainin tuomio täyttyy. Vankila-aika luo yhteyden, jonka merkitys paljastuu vasta myöhemmin. Vapautumisen jälkeen tiet erkanevat, mutta molemmat päätyvät Prescottin kaupunkiin, jonne entiset vangit eivät ole tervetulleita. Van Hoek paljastuu geologiksi, joka on joutunut telkien taa syyttömänä. McBainin syyllisyyteen on helpompi uskoa, mutta hänkin osoittautuu äkkipikaisuudestaan huolimatta hyväntahtoiseksi. Lainsuojattomat rakentaa kuvan yhteiskunnasta, jossa kaikki huijaavat toisiaan ja lopulta Yuman koulimat vangit ovat kaikkein luotettavimpia ja rehdimpiä... Lainsuojattomat käsittelee Davesin muiden elokuvien tapaan rasismia, mutta tällä kertaa sen kohteena eivät ole intiaanit vaan meksikolaiset. Daves rakentaa siltaa kulttuurien välille, kun McBain rakastuu meksikolaiseen Anitaan (Kate Jurado). Borgninesta ja Juradosta tuli aviopari myös elävässä elämässä. Meksikolaiset tarjoavat apuaan myös elokuvan lopussa: alistetut ryhtyvät kapinaan, nostavat Meksikon lipun salkoon ja auttavat Van Hoekin ja McBainin pinteestä.


Lainsuojattomat nähtiin televisiossa vuonna 1991, ja käytössäni oli vain silloin taltioitu VHS-nauha. Valitettavasti kuvasuhde oli väärä 4:3, eikä visuaalisuudesta saanut kuvaa. Toisaalta, myös DVD-muodossa julkaistuissa Daves-westerneissä kuvasuhdetta on usein manipuloitu. Delmer Davesin lännenelokuvista pitäisi pikaisesti saada teräväpiirtoversiot. Tietääkseni vain Katkaistusta nuolesta on saatavilla bluray-taltiointi.

Cowboy (1958)

Frank Harrisin omaelämäkerrallinen teos My Reminiscences as a Cowboy oli pohjana Delmer Davesin vuonna 1958 valmistuneelle westernille Cowboy. Davesin aiempiin lännenelokuviin verrattuna Cowboy tuntuu etääntyvän klassisista lähtökohdista ja kurottavan kohti 60-luvun barokkisia lännenkomedioita. Kokonaisuutena elokuva ei ole eheä tai yhtenäinen, ja tiettyä hybridisyyttä on muissakin Davesin westerneissä. Ehkä hämmentävintä Cowboyssa on se, että elokuva alkaa komediana, joka tuntuu viittaavan aivan erilaiseen tarinaan kuin mitä lopulta valkokankaalle heijastuu. Graafisten alkutekstien jälkeen katsoja johdatellaan chicagolaiseen loistohotelliin, jossa Frank Harris (Jack Lemmon) työskentelee. Hotellissa majailee meksikolainen perhe, jonka tyttäreen Mariaan (Anna Kashfi) Frank on ihastunut. Yhtäkkiä tärkeitä vieraita on tulossa ja, hämmästyttävää kyllä, tämä porukka osoittautuu erämaasta rantautuneeksi cowboy-laumaksi, jota johtaa Tom Reese (Glenn Ford). Cowboyt ovat kuljettaneet karjaa Meksikosta Chicagoon ja elävät herroiksi niin kauan kuin rahaa riittää. Oopperaankin Reese johtaa joukkonsa. Enpä muista lännenelokuvaa, jossa lehmipojat kävisivät oopperassa!

Aloitus on yllättävä, mutta varsinainen juju on vasta tulossa. Vähä vähältä tunnelma vakavoituu. Harris tuppautuu Reesen mukaan seuraavalle Meksikon-matkalle. Lännenelokuvan historiasta löytyy paljon keltanokan kouluttamiseen keskittyviä, paternalistisia elokuvia, ja tavallaan Cowboy tähän perinteeseen liittyy. Silti Delmer Daves onnistuu vakavoittamaan tunnelman kliseitä syvemmälle. Kohtaus, jossa cowboyt leikkivät kalkkarokäärmeellä ja hymy hyytyy kuoleman hetkellä, jää mieleen. Vaikuttava on myös tragedia, jota katsojalle ei koskaan näytetä. Kun Reese ja Harris ovat uudelleen palaamassa kohti Chicagoa, Doc Bender (Brian Donlevy) jättää työnsä mennäkseen elämään ystävänsä Samin kanssa. Doc perustelee valintaansa Reeselle sanomalla, että pelkän aseen ja satulan varaan ei voi rakentaa tulevaisuutta. Vähän myöhemmin Charlie (Vaimoni on noita -sarjasta tuttu Dick York) tuo tiedon, että Samin ja Docin riitaantumisen jälkeen Doc oli löydetty hirttäytyneenä. Ystävyyden kariutuminen oli Docille liian raskas kokemus.

Cowboyn yllätyksellisyyteen kuuluu myös Jack Lemmonin roolisuoritus, joka siirtyy humoristisesta tyylistä elämän traagisuuden äärelle. Lemmon oli näytellyt televisiossa jo 1940-luvun lopulta lähtien, mutta hänen komedialliset triumfinsa olivat vielä edessä päin. Billy Wilderin ohjaama Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) valmistui seuraavana vuonna. Myös Glenn Ford on erinomainen pehmenevänä cowboy-pomona. Mitä enemmän Fordin työskentelyä olen nähnyt, sen monipuolisemmalta näyttelijältä hän on alkanut näyttää.

23. elokuuta 2014

Ylösnousemus Turun musiikkijuhlilla

”Nun wenn ich erlebe, tondichte ich – nur wenn ich tondichte, erlebe ich!” Näin kirjoitti Gustav Mahler toisen sinfoniansa, Ylösnousemussinfonian, luomistyön keskellä. Lause kuvastaa sitä kokemusta, jonka Mahler sai osallistuessaan Hans von Bülowin hautajaisiin. Kuuluisa kapellimestari oli kuollut Kairossa 1894, mutta hänet haudattiin kotikaupungin multaan. Mahler oli valmistellut toista, c-molli-sinfoniaansa kymmenen vuotta ja työskennellyt kapellimestarina Budapestin kuninkaallisessa oopperassa ja – Bülowin kuoleman aikaan – Hampurin kansallisoopperassa. Hautajaisten koittaessa Mahler työkenteli sinfonian viimeisen osan parissa löytämättä ratkaisua. Kirjeenvaihdossaan hän antaa ymmärtää, että ratkaiseva käänne oli hautajaiskirkossa soitettu koraali Klopstockin runoon Die Auferstehung. ”Se iski minuun kuin salama”, hän kirjoitti kirjeessään. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Tuhansien hautajaisvieraiden keskellä luovuuden salama oli puhunut. Juuri tämä kokemus sai Mahlerin pohtimaan säveltämistään. Jos ei ole kokemusta, on vaikea säveltää, mutta jos hän ei samaan aikaan olisi paininut sinfoniansa parissa, kokemusta ei olisi ensinkään tullut. Vaikkei Mahler tämän pidemmälle pohdinnassaan mennyt, luovuus oli hänelle vuorovaikutusta. Gustav Mahlerin uralla toinen sinfonia oli merkittävä irtiotto ja ensimmäiseen sinfoniaan nähden radikaali. Lähes 80-minuuttinen teos hamuaa elämän koko kirjoa ja etenee kuoleman kautta kohti ylösnousemuksen kirkastusta.

Turun musiikkijuhlien päätöskonsertissa 23. elokuuta 2014 kuultiin mieleenpainuva tulkinta toisesta sinfoniasta. Kapellimestarina toimi terävä ja tarkka Daniel Harding, orkesterina Ruotsin radion sinfoniaorkesteri ja kuorona Ruotsin radiokuoro, turkulaisilla laulajilla vahvistettuna. Altto-osuuden lauloi Kate Royal, sopraano-osuuden Christianne Stotjin. Kokonaisuus oli erinomainen, ja jo ensimmäisistä tahdeista lähtien ote oli päättäväinen, ankarakin. Kuuntelin 1980-luvulla paljon Rafael Kubelikin tulkintaa, joka julkaistiin kahdella LP-levyllä. Silloin koin, että toinen ja kolmas osa olivat välttämätön paha, jotta neljäs ja viides osa avautuisivat kaikessa vaikuttavuudessaan. Olin väärässä: Ländlerin keveys ja Scherzon oikukas humoristisuus ovat välttämättömiä sen elämän rikkaden ja moninaisuuden kuvaamiseksi, johon Mahler tähtää. Lauantain esityksessä taite neljänteen osaan oli erityisen kaunis. Istuimme melkein piippuhyllyllä, ja sinne Kate Royalin altto kantoi mahtavasti. Vaikka musiikki tempasi mukaansa täydellisesti, lavalla nähtiin myös spektaakkeli, joka sai miettimään Mahlerin tavoitteita. Neljän käyrätorven ryhmä sai pujotella kahteen kertaan kulissien taakse antamaan tilallisuuden tuntua. Vaikka se oli vaivalloista, Mahlerin ajatus käy selväksi. Musiikki ei ole vain läsnäolevaa vaan edustaa myös näkymätöntä maailmaa, jotakin, joka ei ole silmin havaittavissa. Spektaakkelimaisuudessa on myös kriittiset puolensa: tuntuu, ettei aivan neljän lautasparin iskua olisi tarvittu konserttitalon erinomaisessa akustiikassa... Kun viimeiset tahdit olivat takana, tuntui, että käynti tuonpuoleisessa oli onnistunut. Daniel Harding pystyi uskomattomasti pitämään langat käsissään.

Mahler tuo aina mieleeni Hans Rottin (1858–1884) kohtalon. Muistelen, että Leif Segerstam vieraili maaliskuussa 1992 Wagner-seuran vieraana ja kertoi juuri levyttäneensä Hans Rottin sinfonian Norrköpingin orkesterin kanssa. Aiheena piti olla Wagner-johtaminen, mutta ainakin minulle varsinainen paukku oli kuulla välähdyksiä Hans Rottin musiikista. Nuorena kuollut Rott oli huippulahjakas, mutta hän ei päässyt alkua pidemmälle. Kerrotaan, että Rottin mieli järkkyi junamatkalla vuonna 1880, hän uhkaili muita matkustajia aseellaan ja väitti Johannes Brahmsin täyttäneen dynamiitilla koko junan. Dynamiitti olikin ajan hermolla, sillä Alfred Nobel oli patentoinut vallankumouksellisen räjähteen 14 vuotta aiemmin. Tiettävästi Rott kuoli tuberkuloosiin vuonna 1884, mutta viimeiset vuotensa hän vietti mielisairaalassa. Jälkeensä Rott jätti E-duuri-sinfonian, jossa voi kuulla teemoja ja aiheita, jotka nykykuulija tuntee Mahlerin sinfonioista. Mahler tunnustikin myöhemmin, että hän koki olleensa Rottin hengenheimolainen. Mahler toteaa: ”E-duuri-sinfonia, jonka hän kirjoitti vain 20-vuotiaana, tekee hänestä Uuden Sinfonian perustajan, sellaisena kuin minä sen ajattelen. Varmaa on, ettei hän saavuttanut sitä mihin pyrki... Mutta minä tiedän, mitä hän tavoitteli.” Segerstamin esityksen jälkeen ajattelin, että Mahler oli plagioinut Rottin sinfoniaa, ja niinhän hän oikeastaan teki lainatessaan ideoita nuorena kuolleelta säveltäjältä lähdettä mainitsematta. Muistelen Segerstamin todenneen, että Mahler omisti Rottin sinfonian partituurin ja vaali sitä elämänsä loppuun asti. Vaikka tämä tieto aikanaan järisytti Mahler-kuvaa, ainakin minun kuvaani, nyt tuntuu, että Mahler oli sittenkin rehellinen todetessaan, että hän ja Rott olivat kuin saman puun kaksi hedelmää. Mahler loi oman itsenäisen, tunnistettavan sävelkielensä. Hän omaksui piirteitä Rottilta, mutta loi jättiläismäisen, itsenäisen musiikillisen vision sen pohjalta ja tavoitteli teoksissaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tämä pyrkimys välittyi lauantain ainutlaatuisessa esityksessä.

22. elokuuta 2014

Armoton ase (1957)

Columbian tuottama 3:10 to Yuma (1957) on 1950-luvun Hollywood-elokuvan helmiä ja Delmer Davesin western-uran kohokohtia Katkaistun nuolen (Broken Arrow, 1950) ohella. Televisiossa 3:10 to Yuma on nähty vain kerran vuonna 1971, hämmästyttävää kyllä. Suomen ensi-iltansa se sai teatterilevityksessä marraskuussa 1957, ja varmaan silloin maahantuoja on joutunut rypistämään otsaansa pohtiessaan, mikä voisi tulla elokuvan suomalaiseksi nimeksi. Lopulta teos ristittiin Armottomaksi aseeksi, joka ei oikeastaan sano mitään olennaista ja johtaa pikemminkin harhaan. Mutta oikeaan lajityyppiin se toki viittaa. 3:10 to Yuma on Delmer Davesin lännenelokuvien sarjassa poikkeuksellinen jo siksi, ettei sitä ole kuvattu loisteliaissa väreissä. Lopputulos on tiivistunnelmainen mustavalkoinen draama, joka muistuttaa Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952). Reipasta sheriffiä 3:10 to Yuma ei marssita näyttämölle, mutta yhtäläisyyttä tuo kerronnallisen ajan käyttö. Tällä kertaa takarajana on junan lähtöaika pienen Contentionin rautatieasemalta. 3:10 to Yuma perustuu muuten Elmore Leonardin kertomukseen, samoin kuin samana vuonna valmistunut Budd Boetticherin Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957).

Alkutekstit näyttävät postivaunut, jotka lähestyvät kaukaisuudesta ja kurvaavat etualalle Frankie Lainen laulun säestämänä. Eipä aikaakaan, kun ollaan klassisessa tilanteessa: postivaunut ryöstetään. Asialla on pahamaineinen Ben Wade (Glenn Ford) joukkoineen. Alku monimutkaistuu, kun läheisen tilan omistajan karja osuu samaan kohtaan, ja isä Dan (Van Heflin) jää poikineen seuraamaan tilannetta. Dialogi on paikoin hämmentävää: Dan valittaa karjansa pääsevän karkuun, johon Wade pyytää lisäaikaa viisi minuuttia ryöstön loppuun saattamiseen. Omituista huomaavaisuutta! Ehkä kohtaus ennakoi Danin ja Waden myöhempää suhdetta, joka osoittautuu elokuvan kokoavaksi voimaksi. Vaikuttavaa on myös se tapa, jolla Danin pojat ihmettelevät isänsä passiivisuutta ryöstön hetkellä. Kohtauksessa katsoja tutustuu myös herra Butterfieldiin (Robert Emhardt), joka on elokuvan kapitalisti, postivaunulinjan omistaja. Hänen ensimmäinen repliikkinsä on paljon puhuva: "Let me warn you - I am Mr. Butterfield; this is my line, these are my passengers."

3:10 to Yuma on monella tapaa ennakoimaton ja siksi nautinnollinen elokuva. Postivaunujen ryöstön jälkeen Ben Waden joukot saapuvat Bisbeehen, eivätkä kaupungin viranomaiset osaa aavistaa saluunaan ratsastavien miesten aikomuksia. Kohtaus saluunassa on erityisen mieleenpainuva, romanttinen pilkahdus köyhän kurjuuden keskellä. Wade flirttailee saluunassa työskentelevän Emmyn (Felicia Farr) kanssa. He ovat tavanneet aiemmin ja Emmy sanoo lääkärin lähettäneen hänet yskän takia kuivempaan ilmastoon. Tämän jälkeen suhteeseen ei enää palata, mutta Waden ja Emmyn vuoropuhelu avaa mahdollisuuden sellaiseen maailmaan tai tulevaisuuteen, joka ei kuitenkaan voi toteutua. Tämän rinnalla kiinnostava on Danin ja hänen perheensä kuvaus. Dan sinnittelee tilallaan ja odottaa sadetta, joka vihdoinkin toisi pelastuksen kuivuuden keskelle. Saadakseen rahaa hän päättää ryhtyä avustamaan Ben Waden vangitsemisessa ja saattamisessa Yumaan. Glenn Ford on loistava Waden roolissa: hän osaa olla sopivan veijarimainen, mutta samalla tietoisen ärsyttävä. Ruokailukohtauksessa hän pyytää Dania leikkaamaan lihasta rasvat pois! Wade koettaa horjuttaa Danin itseluottamusta, ja psykologinen pehmitys on osa tiivistyvän jännitystunnelman rakentamista. Lopulta alkaa näyttää siltä, että jollakin kummallisella tavalla Dan ja Ben Wade ovat sukulaissieluja. Toinen on rehellinen maanviljelijä, toinen postivaununryöstäjä, mutta oikeastaan he ovat molemmat vain etsineet keinoa selviytyä köyhyyden keskellä. Lopulta Danin ja Waden kunniakoodisto luo solidaarisuuden. Viimeiset kuvat ovat ihmeenomaiset. Juna on lähtenyt Contentionin asemalta. Danin vaimo Alice (Leora Dana) vilkuttaaa radan varressa, samoin herra Butterfield, joka on vienyt Alicen turvaan. Yhtäkkiä taivaalta sataa vettä, joka antaa lupauksen tulevaisuudesta.

20. elokuuta 2014

Erämaan laki (1956)

Delmer Davesin Erämaan laki (The Last Wagon, 1956) nähtiin Suomessa tuoreeltaan tammikuussa 1957 ja uusintaensi-illassa heinäkuussa 1968, mutta televisioesitystä se ei tiettävästi ole vielä saanut. Erämaan laki jatkaa Davesin aiempien westernien tapaan intiaanisotien kuvausta ja sijoittuu 1870-luvulle. Pohjana on Gwen Bagnin tarina, josta James Edward Grant ja Delmer Daves muokkasivat käsikirjoituksen yhdessä Bagnin kanssa. Tuotantoyhtiönä oli Twentieth-Century Fox, mikä on kiinnostavaa, sillä samana vuonna ohjaamansa westernin Peloton mies (Jubal, 1956) Daves teki Columbialle. Tätä ennen Sotarummut (Drum Beat, 1954) oli valmistunut Warnerille. Mistähän tuotantoyhtiöiden nopeat vaihdokset kertovat?

Erämaan laki on parhaimmillaan elokuvan alussa: ensimmäinen puolituntinen on loistava. Jo alkutekstien aikana katsoja näkee Richard Widmarkin ampuvan miehen hevosen selästä, eikä katsojalla ole mitään tietoa, mihin tarinaan episodi liittyy. Tämän jälkeen alkaa kiihkeä, melkein eläimellinen kamppailu, jossa vastenmielinen sheriffi (George Mathews)  miehineen ajaa takaa Widmarkia, joka ennen pitkää identifioidaan Comanche Toddiksi. Vielä myöhemmin selviää, että Todd on elänyt intiaanien parissa ja häntä etsitään murhasta epäiltynä. Sheriffi vangitsee Toddin ja kohtelee tätä väkivaltaisen välinpitämättömästi. Erämaan laki käsittelee rasismia monitasoisesti. Toddia halveksitaan intiaanina, mutta tämän rinnalle tarina asettaa uudisasukaskaravaanin mukana kulkevat sisarukset: toisen äiti on intiaani, toisen valkoinen. Sisarusten jännite purkautuu elokuvan loppua kohti samalla, kun Todd voittaa nuorten luottamuksen opastaessaan heidät apassialueen halki.

Twentieth-Century Fox tuotti 1950-luvulla useita spektaakkelimaisia lännenelokuvia. Mieleen tulee esimerkiksi Henry Hathawayn Paholaisen puutarha (Garden of Evil, 1954). Erämaan lain kuvaajana työskenteli Wilfred Cline, ja hän on taltioinut henkeäsalpaavia näköaloja Arizonan Oak Creek Valleyn ja Cathedral Rockin tienoilta. Delmer Daves oli jo Katkaistussa nuolessa (Broken Arrow, 1950) tuonut valkokankaalle Arizonassa sijaitsevan Sedonan maisemia, ja hän kertoikin, miten vaikeaa oli uudelleen palata Katkaistun nuolen suosituksi tekemiin paikkoihin.

19. elokuuta 2014

Sotarummut (1954)

Delmer Davesin Sotarummut (Drum Beat, 1954) perustui ohjaajan omaan käsikirjoitukseen. Tuntuu, että Daves on halunnut jatkaa vuonna 1950 valmistuneen Katkaistun nuolen (Broken Arrow) tematiikkaa kirjoittamalla westernin, jossa palataan intiaanisotiin ja rauhan saavuttamisen ongelmiin. Ensimmäinen vaikutelma on kuitenkin, että käsikirjoituksesta puuttuu napakkuutta tai että tekstiä olisi voinut merkittävästi lyhentää. Jälleen kerran Davesin western tarjoaa huikeita maisemia, jotka kuvaaja J. Peverell Marley on ikuistanut Sedonassa, Arizonassa. Tämä on tosin ristiriitaista, sillä tarina on sijoitettu Kalifornian pohjoisosiin. Harmillista on espanjalaisessa dvd-julkaisussa CinemaScope-kuvaa on kavennettu kalpeaksi aavistukseksi alkuperäisestä.

Sotarummut alkaa Washingtonista: entinen Indian fighter Johnny MacKay (Alan Ladd) on menossa tapaamaan presidentti Grantia (Hayden Rorke), joka antaa MacKaylle tehtäväksi lähteä solmimaan rauhaa. Tapahtumilla on historiallinen tausta, sillä 1870-luvun alussa käytiin modok-intiaanien ja Yhdysvaltain armeijan välinen konflikti Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa. Modokien legendaarinen päällikkö oli Kintpuash (1837–1873), joka tunnettiin myös nimellä Kapteeni Jack. Davesin elokuva ripottelee historiallisia käänteitä tarinan lomaan, muun muassa tunnetun kenraali Canbyn kuoleman, mutta draaman kaarta Sotarumpuihin ei lopulta rakennu. Lopussa MacKay saa kamppailla Kapteeni Jackiä vastaan kaksin käsin.

 
Sotarumpujen ehdoton voimahahmo on juuri Kapteeni Jack. Roolia tulkitsee Charles Buchinsky, myöhempi Charles Bronson, joka tekee tinkimättömästä intiaanipäällikköstä vakuuttavan tulkinnan. Tämä oli Bronsonin uran käännekohta. Kuva Kapteeni Jackistä ei ole yksinomaan totinen. Lopussa päällikkö kohtaa vääjäämättömän loppunsa, mutta huumoria riittää kohtauksessa, jossa pappi tulee saarnaamaan paratiisin autuudesta ennen hirttolavalle astumista. Kapteeni Jack toteaa: ”You say this heaven nice place, huh? You like this place, heaven?” Pappi vastaa: ”Yes, it's a beautiful place!” Kapteeni Jack harkitsee hetken ja täräyttää lakonisesti: ”Then I tell you what, Preacher. You like it so much, you take my place out there.”


17. elokuuta 2014

Katkaistu nuoli (1950)

San Franciscossa vuonna 1904 syntynyt Delmer Daves tuli Hollywoodiin vuonna 1928 ja työskenteli aluksi käsikirjoittajana. Ohjaajan pestejä Daves sai vuodesta 1943 lähtien, ja esikoisena syntyi sotaelokuva Tavoitteena Tokio (Destination Tokyo). Daves muistetaan 40-luvun noir-elokuvista Punainen talo (The Red House, 1947) ja Pimeä käytävä (The Dark Passage, 1947). Sittemmin hän niitti mainetta ennen kaikkea lännenelokuvillaan. Nyt bluray-muodossa on saatavissa ohjaajan ehkä hienoin western Katkaistu nuoli (The Broken Arrow, 1950). On pakko sanoa heti kärkeen, että tämä elokuva jos mikä sopii teräväpiirtomuotoon. Katkaistu nuoli toimii visuaalisesti erinomaisesti, kuten moni myöhempikin Davesin western. Katkaistu nuoli merkitsi James Stewartille paluuta lännenelokuvaan vuoden 1939 jälkeen. Tosin ensi-iltaan ehti hieman aiemmin Anthony Mannin Winchester ’73 – kohtalon ase (Winchester ’73, 1950)

Katkaistu nuoli alkaa James Stewartin tunnistettavalla äänellä. Myöhemminkin tarinassa kertoja palaa, mutta alun sanoilla on olennainen merkitys: ”This is the story of a land, of the people who lived on it in the year 1870, and of a man whose name was Cochise. He was an Indian – leader of the Chiricahua Apache tribe. I was involved in the story and what I have to tell happened exactly as you'll see it – the only change will be that when the Apaches speak, they will speak in our language. What took place is part of the history of Arizona and it began for me here where you see me riding.” Vaikka päähenkilö vakuuttaa kertovansa historiasta mahdollisimman tarkasti, tarina asettuu metatasolle, kun alaviitteenomaisesti kertoja viittaa intiaanien puheeseen, joka on ”in our language”. Katkaistu nuoli pohjautuu historiallisiin tapahtumiin, mutta tätä ei erityisesti alleviivata, vaan katsojan täytyy itse tunnistaa, mistä on kyse. Aikalaiskatsojalle se ei ole ollut ongelma, sillä Katkaistu nuoli perustui Elliott Arnoldin vuonna 1947 julkaisemaan romaaniin Blood Brother, jossa käsiteltiin Tom Jeffordsin ja apassipäällikkö Cochisen ystävyyttä. Elokuvan alussa Jeffords (James Stewart) törmää haavoittuneeseen intiaaniin ja auttaa tätä, mitä muut valkoiset pitävät kummallisena, luopiomaisena. Alusta lähtien on selvää, että Katkaistu nuoli käsittelee intiaanien näkökulmaa vahvemmin kuin monet muut aikakauden westernit.

Katkaistun nuolen historiallisena taustana on rauha, jonka Cochise solmi kenraali Oliver O. Howardin kanssa vuonna 1872. Elokuvan vaikuttavuus on siinä kompleksisuudessa, jolla se rauhan teemaa käsittelee. Cochise (vakuuttava Jeff Chandler) näyttäytyy Davesin tulkinnassa melkein aatelisena: hän on kunnian mies, joka pitää sanansa kaikissa olosuhteissa. Poliittisen tilanteen kuvaus tuo mieleen monet myöhemmät historian hetket. Kummallakin puolella rintamaa on omiin vakaumuksiinsa pitäytyviä jääräpäitä, jotka käyvät yksinäistä sissisotaansa rauhanpyrkimyksiä vastaan. Daves ei kuvaa kumpaakaan osapuolta puhtoisena, mutta hän antaa sijaa Jeffordsin ja Cochisen syvenevälle ystävyydelle, joka saa kestämään myös oman puolen vääryydet.

Katkaistu nuoli ei ole eikä pyri olemaan etnografisen tarkka kuvaus intiaanikulttuureista: rituaalien kuvauksen kautta Daves kuitenkin rakentaa kuvaa toiseudesta, jonka ymmärtämistä Jeffords haluaa yrittää. Minuun teki vaikutuksen se tapa, jolla elokuva yhdistää shakespearelaisen tragedian elementit tarinaan. Päätös on murheellinen, vaikka rauha saavutetaankin. Liioittelu työntää pois ajatuksen siitä, että kyse olisi tarkasta historian kuvauksesta. Pikemminkin Katkaistu nuoli esittää laajemman puheenvuoron kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta ja rauhan mahdollisuudesta. Tuntuu siltä, että Katkaistu nuoli viittaa myös siihen sotaan, joka oli juuri jätetty taakse. Elokuvaa kuvattaessa vuonna 1949 toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vain neljä vuotta. Tom Jeffordsin katkeruus sotaa kohtaan on varmasti tuntunut aikalaisista perustellulta.

Hyökkäys Punaisella joella (1954)

Rudolph Matén lännenelokuva Hyökkäys Punaisella joella (The Siege at Red River, 1954) perustuu Sydney Boehmin käsikirjoitukseen. Maté oli tehnyt yhteistyötä Boehmin kanssa jo kolmessa elokuvassa, Vaistosin rikoksen (Union Station, 1950), Luoti luodista (Branded, 1950) ja Maailman sortuessa (When Worlds Collide, 1951). Boehmin merkittävimpiin töihin kuului käsikirjoitus Fritz Langin kivikovaan Gangsterikuninkaaseen (The Big Heat, 1953). Hyökkäys Punaisella joella oli Boehmille paluu westerniin, kuten myös Matélle, jonka edellinen luomus oli rikoselokuva Vaarallista rakkautta idässä (Forbidden, 1953).

Hyökkäys Punaisella joella ei ole maailmoja mullistava western, mutta se alkaa kiinnostavasti junaryöstöllä, jonka varsinaiset motiivit paljastuvat vasta myöhemmin. Keskiöön asettuu kaksikko Jim Farraday (Van Johnson) ja Benjamin Guderman (Milburn Stone), jotka näyttävät kaupittelevan ihmelääkettään paikkakunnalta toiselle. Todellisuudessa he ovat konfederaation miehiä, ja Farraday on oikealta nimeltään kapteeni James Simmons. Duo välittää eteenpäin mystisiä viestejä ja saa komentoja rintamalinjojen tuolta puolen. Ennen pitkää hahmottuu varsinainen tarkoitus, konekiväärin salakuljettaminen intiaaniterritorion läpi etelän puolelle.

Elokuvan kärki käy ilmi vasta tarinan loppupuolella. Brett Manning (Richard Boone) saa vihiä suunnitelmista ja lupautuu ohjaamaan Farradyn ja Gudermanin intiaanialueen halki. Ahne Manning kavaltaa kaksikon ja myy konekiväärin intiaaneille, kohtalokkain seurauksin. Vaikka elokuvassa on näennäisesti etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu, vähitellen näkökulmat hilautuvat lähemmäs toisiaan, ja Manning näyttäytyy vakoojana, joka on valmis myymään salaisen aseen viholliselle. Hyökkäys Punaisella joella on poliittinen allegoria, kylmän sodan vastakkainasettelun kuvaaja, jossa Manning käyttää hyväkseen Yhdysvaltain jakautuneisuutta. Lopulta elokuva tuntuu puhuvan kansallisen yhtenäisyyden puolesta, ja loppukohtaukseen sisältyy aavistus siitä, ettei Farradayn/Simmonsin toimiin suhtauduta kovinkaan ankarasti.

12. elokuuta 2014

Valitan, väärä numero! (1948)

Anatole Litvak -katselmuksemme jatkui klassisella film noirilla Valitan, väärä numero! (Sorry, Wrong Number!, 1948), joka edustaa Litvakin Hollywood-uran huippua. Tiivistunnelmainen trilleri on Hal B. Wallisin tuottama ja perustuu Lucille Fletcherin huippusuosittuun kuunnelmaan, joka kuultiin alun perin Suspense-ohjelmassa toukokuussa 1943 ja josta kirjailija muokkasi myös romaanin. Alkuperäisessä toteutuksessa sänkyyn kahlittua, sairasta Leona Stevensonia esitti Agnes Moorhead. Puhelinaihe sopi erinomaisesti kuunnelmaksi, sillä välillä päähenkilöä kuultiin langan päässä, välillä taas soittajana, jonka ainoa keino pitää yhteyttä ulkopuoliseen maalmaan on tarttua luuriin. Kuunnelma, kuten elokuvakin, hyödyntävät erinomaisesti teknologiaa, joka mahdollistaa yhteydet mutta samalla tuntuu erottavan ihmiset vääjäämättömästi toisistaan. Fletcher teki itse käsikirjoituksen kuunnelmansa pohjalta. Alkutekstien jälkeen nähtävät sanat kuvaavat puhelinkulttuurin dramaattisia vaikutuksia: ”In the tangled networks of a great city, the telephone is the unseen link between a million lives... it is the servant of our common needs – the confidante of our inmost secrets... life and happiness wait upon its ring... and horror... and loneliness... and... death!” Puhelin on 1940-luvun Internet, verkosto, joka sitoo yksilön miljooniin tuntemattomiin sieluihin.

Elokuvassa kaiken keskiössä on kuunnelman tapaan Leona Stevenson (Barbara Stanwyck), ja samalla käsittelyyn nousee hänen suhteensa aviomieheensä Henryyn (Burt Lancaster). Tarina kulkee taidokkaasti takautumasta toiseen, ja vähitellen aviodraaman taustat alkavat paljastua, Henryn tyytymätömyys työhön appiukon firmassa, halu itsenäistyä ja Leonan vamman taustat. Draaman ydin on Leonan vahingossa kuulema puhelinkeskustelu, joka viittaa murhaan. Barbara Stanwyck on erinomainen epätoivoisena Leonana, jonka kauhu kasvaa, mitä pidemmälle puhelinkeskustelut etenevät.

Anatole Litvak on parhaimmillaan ihmisten välisen etäisyyden kuvaajana. Kamera-ajot Leonan makuuhuoneesta portaikkoa pitkin alakertaan ovat erinomaisia ja tuovat mieleen Litvakin varhaisemman tuotannon luovat kameraliikkeet. Lopussa on vaikuttava kamera-ajo ikkunasta ulos ja laskeutuminen alakertaan, mikä tuo mieleen Litvakin aloituksen rikoskomediassa Salaisia voimia (Amazing Dr. Clitterhouse, 1938). Tässä visuaalinen taito on film noirin palveluksessa ja kauhun luomisen välikappaleena. Kuvallisen tyylin rinnalla tärkeää on ääniympäristö, puhelimen pirinä, numerovalinta, kiekon pyörähdykset, luurin kopautukset, puhelimesta kantautuva ääni, kellon lyönnit... Elokuvan menestys innoitti Lux Radio Theatren tekemään aiheen uudelleen kuunnelmaksi vuonna 1950. Siinä Stanwyck ja Lancaster osoittivat hallitsevansa myös radioteatterin!

11. elokuuta 2014

Ratkaiseva yö (1948)

Ryhtyessään ohjaajaksi vuonna 1947 Rudolph Maté, alias Rudolf Mayer, oli jo kokenut elokuvantekijä. Ensimmäinen ohjaus Kaikkien aikojen morsian (It Had to Be You, 1947) alkoi kuitenkin Don Hartmanin komennossa, ja Maté istui ohjaajantuoliin kesken hankkeen. Ensimmäinen itsenäinen työ oli seuraavana vuonna valmistunut film noir Ratkaiseva yö (The Dark Past, 1948), merkillinen teos, joka perustuu James Warwickin näytelmään Blind Alley. Ytimekäs, 75-minuuttinen rikosdraama käynnistyy vetävästi. Alussa on lähes kahdeksan minuuttia subjektiivista otosta, kertoja nousee linja-autoon, matkustaa työpaikalleen poliisiasemalle ja paljastuu psykiatriksi. Kun ääni saa kasvot, psykiatrin piippua alkaa tuprutella itse Lee J. Cobb, joka esittää tohtori Andrew Collinsia. Bussikohtaus on erittäin hieno kuvatessaan ohi lipuvien kansalaisten erilaisia elämäntilanteita. Kun kertojaäänen käyttö pitkittyy, katsoja alkaa tulla malttamattomaksi.

Psykiatrin huoneesta tarina hyppää suoraan rikollisten kyytiin. Vankilasta paennut tappaja Al Walker (William Holden) tekee rumaa jälkeä ja tunkeutuu sattumalta tohtori Collinsin kotiin. Asetelma muistuttaa William Wylerin jännäriä Epätoivon hetkiä (Desperate Hours), joka valmistui seitsemän vuotta myöhemmin. Kodin ahtaiden seinien sisäpuolella Matén ohjaus toimii parhaiten, ja Holdenin ja Cobbin yhteispeli on perinomaista. En heti muista William Holdenia yhtä vakuuttavassa roiston roolissa. Koko kotijakso on itse asiassa takautumaa, kun Collins perustelee kollegalleen suhtautumista nuoriin rikollisiin ja haluaan auttaa kaidalta tieltä karanneita sieluja.

Ymmärrän hyvin, jos osa katsojista kavahtaa Ratkaisevan yön opettavaista sävyä. Elokuva on läpikotaisin rikollisen mielen psykologian käsittelyä ja Hollywoodille luonteenomaisesti erittäin freudilaisesti esitettyä. Collinsilla on kirja, joka käsittelee rikollisen sielunelämää, ja teos kiinnostaa myös painajaistensa keskellä kärvistelevää Walkeria. Mieleen tulee Alfred Hitchcockin Noiduttu (Spellbound, 1945), jossa psykiatri auttaa murhasta syytettyä miestä saamaan muistinsa takaisin. Myös Walker on unohtanut traumatisoivan lapsuuden tapahtuman. Collinsin käsittelyssä traaginen tapahtuma palaa Walkerin mieleen, ja painajaisunet saavat selityksensä. Tässä tarinassa tappaja ei ansaitse kuolemaa mutta vangituksi hän joutuu, parantuneena. Vaikka läpikuultava, mekaanisen tuntuinen psykologisointi häiritsee, elokuvan loppu tuntuu on vaikuttava, ja se on film noirin sisällä epätavallinen.

9. elokuuta 2014

Seitsemäs ratsuväki (1956)

Harry Joe Brownin ja Randolph Scottin tuottamien lännenelokuvien joukossa Seitsemäs ratsuväki (7th Cavalry, 1956) on kiinnostava poikkeus. Se sijoittuu tarkkaan historialliseen ajankohtaan: Little Big Hornin taistelu on juuri käyty ja kenraali Custer on vainaa. Käsikirjoitus perustuu Glendon Swarthoutin novelliin ”A Horse for Mrs. Custer”, josta Peter Packer teki käsikirjoituksen. Ohjaajaksi valikoitui kokenut Joseph H. Lewis, jolla oli takanaan sarja erinomaisia elokuvia, Lain vihollnen (The Undercover Man, 1949), Rikoksen pyörteessä (The Gun Crazy, 1950) ja Häikäilemättömät (The Big Combo, 1955). Lewis oli juuri tehnyt yhteistyössä Brownin ja Scottin kanssa, tuloksena sujuva western Ase on puhunut (A Lawless Street, 1955). Lewis kallistui uransa lopulla vahvasti lännenelokuvaan. Tämän jälkeen tulivat vielä Hehkuvaa vihaa (The Halliday Brand, 1957) ja erinomainen Terroria Teksasissa (Terror in a Texas Town, 1958). Sydämen reistailu pakotti kuitenkin luopumaan työtahdista, ja Lewis siirtyi television länkkäreiden tekijäksi. Sydän kylläkin kesti pitkään, sillä Lewis kuoli 93-vuotiaana vuonna 2000 Kaliforniassa.

Peter Bogdanovichin haastattelukirjassa Who The Devil Made It Joseph H. Lewis on melko vaitonainen Seitsemännen ratsuväen valmistumisesta. Hän kertoo kuitenkin kriittisestä suhtautumisestaan aiheeseen ja vaikeuksistaan motivoitua: ”I became terribly confused because I found out what a horrible man Colonel Custer was. Jiminy cricket! This was really a maniac – despicable man. And that truly interfered with my work: because I couldn't tell a true story. And I couldn't make a hero out of this man because of what I knew about him, and you had to in this film.” Toisaalta, kenraali Custer ei sinänsä elokuvassa esiinny, mutta hänen perintöään ja muistoaan käsitellään alusta loppuun. Vaikka Lewis on kriittinen omaa työtään kohtaan, alku on mielestäni loistava. Seitsemäs ratsuväki alkaa kuvaamalla, miten kapteeni Tom Benson (Randolph Scott) ratsastaa morsiamensa Martha Kelloggin (Barbara Hale) kanssa kohti Fort Lincolnia. Tukikohta osoittautuu kuolleeksi, kaikkialla on hiljaista. Kun Benson on päässyt pylväsaidan yli, kamera kiertää 360 astetta hiljaisen tyhjyyden yli. Yhtäkkiä ilmestyy hätääntynyt Charlotte Reynolds (Jeanette Nolan), jonka mies on juuri kaatunut Little Big Hornissa. Hän syyttää Bensonia pakoilusta, vastuun välttämisestä. Juuri tämä kysymys tekee elokuvan alusta vaikuttavan: päähenkilö ei ole kokenut traagista taistelua, hän on selviytyjä, mutta samalla hänen epäillään tietoisesti vältelleen taistelua, josta hänen olisi Custerin ystävänä pitänyt tietää. Asetelma on psykologisesti tuttua kaikkien katastrofien jälkikäsittelystä.

Alun jälkeen Seitsemäs ratsuväki hajoaa hetkeksi. Seuraa sarja tiukkasanaisia keskusteluja ja tutkimuksia, eikä Lewis ole selvästikään ollut kovin kiinnostuut niiden ohjaamisesta. Loppu sen sijaan kohoaa jälleen, kun toiminta käynnistyy noin 25 minuuttia ennen loppua. Benson karistaa epäilyt lähtemällä vapaaehtoisesti pelastamaan Custerin ruumista Little Big Hornin mullasta. Ruumiin kohtalo on koko elokuvan ydin. Seitsemäs ratsuväki tapailee myös kulttuurien kohtaamisen kysymyksiä, kun ratsuväen sotilaat pohtivat, miten operaatio ylipäätään voidaan tehdä, sillä taistelupaikka on nyt intiaaneille pyhä. Eräs puhuja vertaa alueelle tunkeutumista kirkkoon hyökkäämiseen. Tosin Benson kutsuu tätä kaikkea vain taikauskoksi. Lopussa Custerin hevosen ilmestyminen paikalle auttaa sotilaat pois intiaanien piirityksestä, sillä nämä tulkitsevat kenraalin hengen olevan läsnä. Kaikesta tästä huolimatta alkuperäisten amerikkalaisten kuvauksessa voi nähdä aavistuksen muuttuvista näkemyksistä, kunnioitustakin.

8. elokuuta 2014

Uhkapeliä elämästä (1955)

Tony Curtisin uran ainoa lännenelokuva oli Rudolph Matén Universalille ohjaama Uhkapeliä elämästä (The Rawhide Years, 1955), jota voi tilanteen mukaan katsoa hulvattomana western-parodiana tai vauhdikkaana toimintapamauksena. Tony Curtis on omimmillaan elokuvan uhkapelikohtauksissa, ja korttihuijarin apulaisena hän on uskottava. Aivan samaa ei voi sanoa cowboy-jaksoista, mutta sujuvasti elokuvaa katsoo, kiitos Rudolph Matén ohjauksen. Krakovalaissyntyinen Maté oli alkuperäiseltä nimeltään Rudolf Mayer, ja hän teki uran kameramiehenä Unkarissa, Itävallassa, Saksassa, Ranskassa ja Englannissa ennen muuttoaan Hollywoodiin 1930-luvun puolivälissä. Oppia Mayer sai yhteistyöstä muun muassa Carl Theodor Dreyerin kanssa. Hollywoodissa Maté kuvasi sellaisia klassikoita kuin Alfred Hitchcockin Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940) ja Charles Vidorin Gilda (1946). Ohjaajana Maté aloitti vuonna 1947 ja ehti ennen kuolemaansa toteuttaa 31 pitkää näytelmäelokuvaa. Vuonna 1898 syntynyt Maté kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1964.

Rudolph Matén kädenjälki on parhaimmillaan elokuvan alussa. Ensimmäiset viisitoista minuuttia on kuin western pienoiskoossa. Kun Uhkapeliä elämästä alkaa, ollaan jokilaivalla, jossa varttuneen korttihuijarin apuna on nuori Ben Matthews (Tony Curtis). Tarkkasilmäinen Matt Comfort (Minor Watson) huomaa huijauksen, mikä aiheuttaa Benille tunnontuskia. Seuraavassa pelissä huijari häviää, ja Matt antaa rahat takaisin edelliselle uhrille. Samalla Ben lähtee omille poluilleen ja Matt tarjoaa työtä ranchillaan. Montaa minuuttia ei ehdi kulua, kun Matt makaa kuolleena, Ben paiskataan veteen ja korttihuijari lynkataan... Tuntuu, että elokuvaan on tuupattu kaikki mahdollinen westerniin liittyvä. Erityisen virkistävä on Rick Harperin hahmo, joka sopii Arthur Kennedylle loistavasti. Benin ja Rickin muodostama duo antaa elokuvalle veijarimaisen sävyn, jonka ansiosta kohellusta jaksaa katsoa silloinkin, kun juoni on epäuskottavimmillaan. Mainio on lopun kuolinkohtaus, jossa pääpukari Andre Boucher (Peter van Eyck) toteaa, ettei häntä kiinnosta keskustella sen paremmin menneisyydestään kuin tulevaisuudestaankaan...

7. elokuuta 2014

Kymmenen etsintäkuulutettua (1955)



Harry Joe Brownin ja Randolph Scottin tuottama ja H. Bruce Humberstonen ohjaama Kymmenen etsintäkuulutettua (Ten Men Wanted, 1955) on ennen kaikkea Randolph Scott -elokuva ja tehty hänen tähteyttään rakentamaan. Tätä kuvastaa jo elokuvan ensi-iltajuliste, joka vihjaa Scottin olevan ”ten times bigger than ever before”. Kuvassa muut elokuvan hahmot näyttävät kääpiöiltä kivikovan lännenmiehen rinnalla... Old Tucsonissa Arizonassa kuvattua westerniä on helppo katsoa, mutta viime kädessä katsojan mieleen ei jää erityisempää muistikuvaa, mikä selittyy Humberstonen ohjauksen persoonattomuudella. Tätä katsoessa on ymmärrettävää, että ohjaajalle riitti töitä television lännensarjojen parissa. Humberstonella oli kaiken kaikkiaan pitkä ura, ja hän teki studioille takuuvarmaa työtä lajityypin kuin lajityypin parissa. Häneltä luonnistuivat Charlie Chan -elokuvat, komediat, film noirit, Tarzan-elokuvan ja westernit. Humberstonen uran parhaimpiin kuuluu sujuva rikoselokuva Silmukka kiristyy (I Wake Up Screaming, 1941). On kuitenkin selvää, että Kymmenen etsintäkuulutettua on tuottajiensa Brownin ja Scottin teos, jonka alku ja loppu tuovat mieleen minkä tahansa kaksikon teoksista. Maisematkin ovat pääosin samat kuin muissa Scott-elokuvissa, joita nähtiin säännöllisesti neljästä viiteen vuosittain.

Kymmenen etsintäkuulutettua on tarinana tuttu. Juristi Adam Stewart (Lester Matthwes) saapuu Arizonaan veljensä Johnin (Randolph Scott) luokse. Mukana on poika Howie (Skip Homeier), joka ihastuu Maria Seguraan (Donna Martell). Maria on kuitenkin paikallisen maanomistajan Wick Campbellin (Richard Boone) maanisen ihastuksen kohde. Mustasukkaisuus saa Wickin kutsumaan paikalle kymmenen desperadoa terrorisoimaan seutua ja tekemään selvää jälkeä Stewartin suvusta. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään järisyttävää uutta, mutta Wickin patologisuus tekee lopulta vaikutuksen. Erityisen hyytävä on kohtaus, jossa Wick joukkoineen surmaa Adam Stewartin: kylmäverisessä kohtauksessa Wick itse haavoittaa uhriaan ensin kahdesti ennen lopullista surmanlaukausta. Hienon roolin tekee myös Skip Homeier, joka muistetaan Henry Kingin klassikosta Ase kädessä (The Gunfighter, 1950). Sittemmin Homeier näytteli myös muissa Brown-Scott-tuotannoissa, kuten Boetticherin ohjauksissa Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957) ja Kuoleman asema (Comanche Station, 1960).

Vaikka Kymmenen etsintäkuulutettua ei ole missään määrin kuolematon western, se on kiinnostavien tekijöiden kohtauspiste. Tuntuu kuin elokuva olisi Brownille ja Scottille sormiharjoitus ennen todellisia, Budd Boetticherin kanssa tehtyjä mestariteoksia. Käsikirjoituksen teki Kenneth Gamet, joka oli yhteistyössä myös André de Tothin kanssa, erityisesti elokuvissa Kostaja vastoin tahtoaan (Man in the Saddle, 1951), Muukalaisen paluu (The Stranger Wore a Gun (1953) ja Miekka ja nuoli (Last of the Comanches, 1953). Kiinnostavaa on edelleen se, että Kymmenen etsintäkuulutettua perustui Irving Ravetchin ja Harriet Frank Jr.:n tarinaan. Ravetch ja Frank tekivät sittemmin yhteistyötä Martin Rittin kanssa, tuloksena muun muassa hieno western Hombre (1967).

6. elokuuta 2014

Jubal (1956)

Delmer Davesin lännenelokuva Jubal (1956) sai Suomessa nimen Peloton mies, jota kieltäydyn käyttämästä, kun käännös ei mitenkään vastaa itse elokuvaa. Ruotsiksi Jubal käännettiin Ödemarkens hjälte, mutta Ruotsissa se oli Främlingen från vidderna. Davesin elokuva on westernin kaapuun puettu tragedia, ja teoksen nimi on kaikessa lakonisuudessaan päähenkilön etunimi. Ei ihme, että maahantuojilla oli pohdittavaa. Ranskalainen yleisö näki elokuvan nimellä L'homme de nulle part, italialainen nimellä Vento di terre lontane. Suomalainen maahantuoja taisi saada vaikutteita Saksasta, sillä Jubal vääntyi siellä muotoon Der Mann ohne Furcht. Ehkä nimeämisen hankaluus liittyy itse elokuvaan: päähenkilö Jubal Troop (Glenn Ford) tipahtaa alussa kuin taivaasta, huonossa kunnossa, ilman hevosta, ja saa turvapaikan Shep Horganin (Ernest Borgnine) ranchilta. Elokuva perustuu Paul Wellmanin romaaniin, josta Daves teki käsikirjoituksen yhdessä Russell S. Hughesin kanssa. Epätyypillinen western ammentaa Shakespearen Otellosta, ja ehkä katu-uskottavat nimiväännökset pyrkivät palauttamaan elokuvaa lännenelokuvan perinteeseen.

Jubal asettaa rinnakkain paikalleen pysähtyneen ranchin elämän, joka järkkyy muukalaisen tultua, ja tilan ohi vaeltavan uskovaisten yhteisön, joka on matkalla etsimässä luvattua maata. Haave luvatusta maasta tuntuu aluksi lapsellisen yksinkertaiselta, mutta kun sen vastakuvaksi asettuvat ranchin itsetuhoiset intohimot, paremman elämän lupaus alkaa näyttää varteenotettavalta. Shepin puolio Mae (Valerie French) kaipaa pois liitosta ja flirttailee salaa tilan miesten kanssa. Shepin miehiin kuuluva Pinky (Rod Steiger) puolestaan janoaa Maeta itselleen. Traagiset tapahtumat ja väärinkäsitykset ajavat yhteisön lopulta umpikujaan, ja epäonneaan pakeneva Jubal törmää yhä uusiin vaikeuksiin.

Wyomingissa kuvattu Jubal on visuaalisesti näyttävä CinemaScope-tuotanto, ja synkästä sisällöstään huolimatta se on kuvattu pääasiassa kirkkaassa, kuulaassa auringonvalossa. Vaikka Jubalin tarinassa on paljon tuttua, siinä viehättää sekä shakespearelainen traagisuus että keskittyminen ihmisiä liikuttaviin intohimoihin. Shepin mustasukkaisuus ja Pinkyn pidäkkeetön intohimo ovat rankkaa katsottavaa. Jubalista jäävät mieleen myös erinomaiset näyttelijäsuoritukset: Ernest Borgnine on vakuuttava mustasukkaisessa raivossaan, mutta erityisen hieno on Rod Steigerin suoritus Pinkynä. Alussa tuntuu, että Steigerin jokainen repliikki on tarkkaan harkittu, puhdasta kultaa.

3. elokuuta 2014

Kuolemantuomiopaikka (1943)

William A. Wellmanin ohjaajanuran ehdottomia kohokohtia on vuonna 1943 valmistunut lännenelokuva Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident), joka on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1989. Sen pohjana oli Walter Van Tilburg Clarkin vuonna 1940 ilmestynyt esikoisromaani, josta Wellman innostui suunnattomasti. Elokuvahanke lähti vireille jo vuonna 1941, mutta ilmeisesti Yhdysvaltain ajautuminen toiseen maailmansotaan vaikutti tuotantoyhtiön päätöksiin: Kuolemantuomiopaikan traagisuus ja pessimistisyys eivät olleet sitä, mitä haluttiin tarjota suursotaan lähteneelle kansakunnalle. Elokuvan käsikirjoitti ja tuotti lopulta Lamar Trotti, jolla oli jo takanaan vankkaa western-kokemusta. Ensi-iltaan Kuolemantuomiopaikka valmistui toukokuussa 1943, ja Suomessa se nähtiin vasta sodan jälkeen marraskuussa 1946.

Kuolemantuomiopaikka on veretseisauttava lynkkauselokuva. Vaikka tapahtumat on sijoitettu vuoden 1885 Nevadaan, sen muukalaisvihassa, rasismissa ja epäluulon ilmapiirissä on historiallisen kontekstin ylittävää ajattomuutta. Varmaan elokuva käsitteli myös niitä ajankohtaisia ahdistuksia, jotka Yhdysvalloissa olivat kouriintuntuvasti läsnä sotaa edeltäneessä ja sen aikaisessa yhteiskunnassa. Kerronnan tiiviys tuottaa kuitenkin sellaisen abstraktiotason, että Kuolemantuomiopaikka puhuttelee ajasta ja paikasta riippumatta. Tätä, jos jotakin, lännenelokuvaa voi verrata antiikin tragediaan.


Elokuvan alussa kaksi kulkijaa, Art Croft (Harry Morgan) ja Gil Carter (Henry Fonda), saapuvat pikkukaupunkiin ja rientävät saluunaan. Klassisessa kohtauksessa Gil ja Art taivastelevat baaritiskin yläpuolen maalausta, jossa pimeydestä mies on lähestymässä nukkuvaa kaunotarta. Maalauksen tematiikka on kuin fantastinen vastakuva sille, mitä elokuva lopulta tuo tullessaan. Kuolemantuomiopaikassa ei ole sijaa romanssille, ja vaikka lyhyesti viitataan Gilin mennesseen rakkaussuhteeseen, kuolema valtaa sijaa positiivisilta tunteilta. Pikkukaupunkia ovat riivanneet karjavarkaat, ja kaikkia epäillään. Yhtäkkiä saapuu tieto, että karjankasvattaja Larry Kinkaid on surmattu. Tuota pikaa kaupunkilaiset kokoavat joukon syyllisiä jahtaamaan, ja myös Art ja Gil ajautuvat mukaan. Sheriffi on kaupungista poissa, ja joukon johtoon asettuu entinen konfederaation majuri Tetley (Frank Conroy), joka sonnustautuu vanhaan univormuunsa kuin olisi sotaan lähdössä. Onneton ryhmä löytää Ox-Bow Cayonista kolme nukkuvaa miestä, jotka joutuvat epäilyksen alle. Donald Martin (Dana Andrews) on edellisenä päivänä ostanut karjaa Kinkaidilta, mutta hänellä ei ole kuittia. Martinin seurana on vanhus (Francis Ford, ohjaaja John Fordin veli) ja meksikolainen Juan (Anthony Quinn).

Lopulta syytetyillä ei ole mahdollisuuksia. Tämä on jo alusta lähtien selvää, sillä antiikin tragedian vääjäämättömyydellä tapahtumat etenevät kohti päätepistettään. Vain seitsemän miestä ilmaisee erimielisyytensä, heidän joukossaan Art ja Gil, mutta tällä ei ole vaikutusta päätökseen. Majuri Tetleyllä on mukana myös poika Gerard (William Eythe), jota isä koettaa koulia ”mieheksi”. Kun poika ei suostu antamaan ratkaisevaa iskua hirttotuomion toteuttamiseksi, isä iskee poikansa tylysti maahan. Miltähän tämä kohtaus on vaikuttanut toisen maailmansodan keskellä? Pitkä jakso hirttokukkulalla on toteutettu kokonaan lavasteissa. Tiettävästi Twentieth-Century Fox ei pitänyt projektia kovinkaan merkittävänä, ja budjetin niukkuuden vuoksi suurin osa elokuvaa toteutettiin lavasteissa. Toisaalta juuri tämä epätodellisuus antaa Kuolemantuomiopaikalle erityislaatuisen, allegorisen vivahteen.

Tuotantoyhtiö joutui valmisteluvaiheessa käymään paljonkin neuvotteluja sensoreiden kanssa. Hays Code edellytti, että esivaltaa kuvataan kunnioittavasti. Kun lopussa selviää, ettei Kinkaid olekaan kuollut ja että lynkkaajat ovat syyllistyneet murhaan, alkuperäisromaanissa sheriffi on valmis painamaan asian villaisella. Elokuvassa näin ei kuitenkaan ole, vaan sheriffi (Wilard Robertson) antaa ymmärtää, että jokainen mukana ollut tulee saamaan ansaitsemansa tuomion. Romaanissa käy huonosti myös Tetleylle ja hänen pojalleen: isä surmaa itsensä miekallaan ja poika hirttäytyy. Lamar Trottin ja William A. Wellmanin versiossa poika saa jäädä elämään. Kuolemantuomiopaikassa Martin kirjoittaa kirjeen vaimolleen ennen kuolemaansa, ja tämä jää Gilin haltuun. Romaanissa lukija ei saa koskaan tietää, mitä kirje pitää sisällään. Sen sijaan elokuvaan Trotti kirjoitti kohtauksen, jossa lynkkaysjoukon miehet seisovat alakuloisina ja katuvina baaritiskillä. Gil ottaa esiin kirjeen ja lukee sen. Puheenvuoro omantunnon, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden merkityksestä voisi olla luettuna naiivi, mutta Henry Fondan viipyilevästi esittämänä se on koskettava päätös tarinalle. Aluksi katsoja ei näe Gilin silmiä, jotka peittyvät Artin lierihatun taakse. Vasta viimeisessä kuvassa näkökulma vaihtuu ja katsoja näkee Gilin samean katseen.